sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Tekikö Helene von Mannerheim itsemurhan?

Aloitan tämän blogini rajusti, koska elämäni ei ole ollut kovin helppoa. Rajukysymykseni on ollut tänään ajankohtainen: Tekikö Helene von Mannerheim itsemurhan?

Tämän viikon keskiviikkona pistäydyin ortodoksipapin isä Mitro Revon viisikymmenvuotissyntymäpäivillä Katajanokka. Torstaina tapasin Mannerheim-tutkijoita Pohjan Pyhän Marian kirkon hautausmaalla. Sunnuntaina saarnasin kirkossa - Helene von Mannerheimin haudan lähettyvillä - pikkupääsiäisenä kyvystä ja kyvyttömyydestä kestää elämän kärsimykset.

Elämää pitää elää intohimoisesti. Kuolema on sitten lepoa”, Mitro kertoi oivaltaneensa sydänsairautensa kanssa. ”Emme arvosta ihmisyyttä tarpeeksi. Luulemme olevamme oikealla asialla puolustaessa vapautta, mutta olemme menettäneet halun ja uskalluksen elämään”. Veljen itsemurha opetti Mitron, ”ettei ole itsestään selvää, että ihminen jaksaa elämäänsä. Kunhan pysyisi kuitenkin elossa edes kuolemaan asti, mutta jotkut kuolevat ennen kuolemaansa”.

Jos oma elämä otetaan tosissaan, emme voisi kohdella toista niin kuin liian usein teemme”. Nämä Mitro Revon lauseet lasten psykiatri Raisa Cacciatoren haastattelussa jäivät mieleeni, sillä ihmisen onni on kiinni myös ihmisen kyvystä ottaa oma elämä tosissaan. Syntymäpäivillä toki tuli ilmi, että ortodoksisen ja roomalaiskatolisen kirkon julistuksessa ja tavoissa on pieni pimeä piste: Mitro haaveilee vain naisystävästä, mutta pappina hän ei saa enää mennä naimisiin heikäläisten elämänkielteisten säännöstöjen mukaan.

Elämä antaa itse ihan tarpeeksi – joskus liikaa kovuutta. Mitro Repo kertoi, että ei ole suinkaan varmaa, että ihminen jaksaa elämäänsä. Mitron veljen itsemurha vaikutti kovasti pastorimieheen. Torstaina – seuraavana päinä mainittujen synttäreiden jälkeen - tutkin kolmen Mannerheim-tutkijan kanssa Helene von Mannerheimin hautaa ja yksityiskirjeitä kirkkomme hautausmaalla sekä söimme aterian Karjaalla. Ehkä yksi heistä saapuu keväällä 2009 kirkkoomme ja tuo mukanaan Mannerheim draaman, niin kuin alustavasti juttelimme.

Mietimme vakavasti sitä mahdollisuutta, että Helene ei kestänyt: hän olisi tehnyt itsemurhan. Mies jätti vain vuosi aiemmin Helenen ison perheen yksinhuoltajaksi, sitten nuori äiti kuolee niin kuin siihen aikaan lääkärit aina kirjoittivat ”sydämen järkytykseen” (tms.). Siihen aikaan lääkärit eivät tehneet sellaisia kuolinsyytutkimuksia kuin nykyään. Katsoimme kirkkoherravirastosta vanhaa merkintää hautajaispäivästä, mutta se oli tavallisin karu yksi viiva kirkonkirjoissa. Kirjeessään Helene väittää, että kaikki ovat hylänneet hänet. Ihminen ei aina kestä kokemaansa kärsimystä. Uskovaiset lohduttavat usein erheellisesti, kun sanovat Jumalan antavan vain sopivasti kärsimyksiä itse kullekin, jokainen saisi itselleen kohtuullisen ristin kannettavakseen. Ei pidä paikkaansa: liian monet rikkoutuvat, kaikki eivät jaksa elämäänsä.

Mitro Repo sanoi aivan oikein keskiviikkona syntymäpäivähaastattelussaan, että ei ole suinkaan itsestään selvää, että ihminen jaksaa elämäänsä. Onnettomuus voi tehdä ihmisestä katkeran, jos vaikka tämä ihminen ei päätyisi äärimmäiseen itsetuhoon. Hänestä tulee uskonnollinen ihmisvihaajan, misantroopin, naamarin kantaja, katkera sydän sykkii uskonnollisten – mahdollisesti jopa oikein opittujen - sanojen ja muotojen takana; elämän happamuus ja katkeruus saavat suojansa uskonnollisissa muodoissa, kielloissa ja vallankäytössä. Minusta oli kiehtovaa Mitron syntymäpäivillä, että hän sanoitti ne samat tunteet, joita itse ole löytänyt oivallukseksi elämäni muutoksissa ja väitöskirjatyössäni ranskalaisen psykoanalyysin parissa: ”Elämää pitää elää intohimoisesti. Kuolema on sitten lepoa”. Liian moni on menettänyt halun ja uskalluksen elämään.

Voi olla, että suomalaisen suurmiehen äiti menetti halunsa elämään, kun mies lähti toisen naisen kanssa Pariisiin. Helene jäi lasten kanssa yksinhuoltajaksi. Kuoli vain vuosi hylätyksi tulemisen jälkeen, vaurautensa menettäneenä. Carl-poikakin erotettiin lukiosta eikä teinipojalla ollut menestystä Haminassakaan.

Mietittäväksi jää, missä määrin nämä lapsuuden kokemukset ja aikamiehenä koetut sodan hirveydet jättivät jälkensä kaunosieluiseen sotamarsalkkaan, jolla oli venäläisen vaimonsa ohessa lukuisia naissuhteita, mutta nämä eivät kuitenkaan tuoneet miehelle parasta onnea. Tyttäreistä tuli surkean perhe-elämän ja avioeron jälkeen aivan reppanoita, jotka eivät koskaan myöskään avioituneet.

Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha