lauantai 11. lokakuuta 2008

Isältä pojalle. Mietteitä isäni syntymäpäivän johdosta Savonlinnassa


Vietin siskoni ja veljeni perheen kanssa Savonlinnassa isäni syntymäpäivää torstaina. Kävin ensimmäistä kertaa Seurahuoneella syömässä. En ole ennen käynyt siellä. Isäni ja äitini eivät ota helposti mitään lahjoja vastaan. Piti löytää yksinkertainen ratkaisu, johon he suostuisivat. Lapsista tuntuisi pahalta, jos vanhemman syntymäpäivää ei mitenkään voi kunnioittaa.

”Sisäinen sankari”

Isällä on merkitystä. Minun isäni on vaikuttanut monella tapaa siihen, että minusta tuli tällainen kuin olen. Isästäni olen oppinut kunnioittamaan oman tekemisen mahdollisuutta. Olen kuullut leikin laskuna, että Molarit uskovat itsestään ihan kaikkea mahdotonta. Emme lannistu, vaan uskottelemme, että pystymme sankaritekoihin. Koen, että jotenkin olen oppinut tuollaisen ”sisäisen sankaruuden” isäni avulla.

Sisäinen sankari ei ole Jari Sarasvuon keksintö minun sielunelämässäni, vaikka Sarasvuon kanssa olen pari kertaa keskustellut ja lukenut hänet teoksensa: sisäinen sankari tulee isäni suorasta ja epäsuorasta mallista omien tekojen ja oppimisen mahdollisuuksiin. Isäni ei tuhonnut toivoa ja haaveita paremmasta, vaan antoi luottamuksen tehdä sankaritekoja. Isäni ei koskaan toki käyttänyt mitään tuollaista sanaa kuin ”sankariteko” eikä hänellä ole mitään arjalaista henkeä, vaan hän on erittäin epämilitaarinen ihminen, täysin rauhan ihminen.

Isäni teki paljon töitä metsurina, ahkerasti ja tehokkaasti. Isäni loi tämän sisäisen sankaruuteni myös läsnäolollaan, kun hän osallistui urheiluharrastuksiini. Hän ajoi viikoittain minua Savonlinnan Kellarpellosta Tanhuvaaran urheiluopistolle, kun olin yläaste- ja lukioikäinen urheilupoikanen. Isä voiteli sukseni ja ajoi Aholahden hiihtokeskukselle, jotta sain hiihtää hiihtolenkkini. Hän vei minua hiihto- ja juoksukilpailuihin pikkupojasta alkaen. Minä olin tyytymätön omaan menestykseeni eikä isäni hyväksynyt uhmakkuuttani niiden tappioiden tähden, joita koin. Hän ei painostanut eikä vaatinut, vaan tahtoi hyväksyä ja tukea. Yhtään ei olisi haitannut, jos hän olisi hiukan vaatinut enemmän urheilumenestyksen hyväksi, mutta isäni tapa on pikemmin rakastaa kuin vaatia. Tällä tavalla hän oli luomassa vanhan itseluottamukseni. Tämä itsearvostukseni kesti jopa silloin, kun suomalainen virkavalta vei minulta ammatin, toimeentulon, maineen ja vapauden (sekä lasteni huoltajuuden) vuonna 2001 epärehellisen oikeudenkäynnin seurauksena.

Muutamat ihmiset ovat kysyneet, miksi minä kestin kaiken sen hirvittävän kohtalon ja aloitin jopa samalla viikolla uuden korkeakoulututkinnon opinnot. Olen vastannut, että lapsuuden kodista olen saanut sellaisen perustava itsetunnon, etteivät ulkoisten olojen tappiot voi tappaa sisäistä luottamustani.

”Tunneäly”

Isäni on myös osoittautunut minulle miehen malliksi, johon sopii elämästä puhuminen, ylipäätänsä keskustelu ihan raittiina ja häpeilemättä. En ole toki koskaan ollut avoin keskustelemaan tytöistä tai naisista, vaan olen liiankin ujo ja pelokas, mutta muutoin elämästä keskustelu on luonnollinen osa isäni perintöä. Minusta tuli pappi, koska myös miehellä on tunteet. Miehellä on myös tunneälyä.

Minua on moitittu kylmän analyyttiseksi, mutta se ei pidä paikkaansa. Toki ajattelua ei ole lupa häivyttää sokeassa tunnevaltaisuudessa. Haluan pikemmin tunneälyä kuin tunnevaltaisuutta. Koen isäni vaikutuksen suureksi siinä, että uskalsin tulla herkäksi uskolle, kristinuskolle, vaikka isäni ei suoraan juuri puhunut uskon ratkaisun tai muun vastaavan puolesta. Isäni äidin kautta minulle välittyi epätavallinen suomalainen piirre: valmius puhua uskosta ja Jumalasta.

”Ei tullut radikaalia nihilistiä”

Minusta tuli onnellisesti erilainen tapaus kuin venäläisestä lääkäristä Bazarovista, josta tuli kotiongelmiensa tähden radikaali nihilisti. Ivan Turgenjevin Isät ja Pojat (1862) –romaanissa Bazarovin tunne-elämä oli karikolla, tunteille ei jäänyt sijaa. Bazarovia on kutsuttu aikamme sairaudeksi jo 1800-luvun lopulla. Arvoja ja kunnioitusta ei koeta. Ei ole yhtään mitään. Minusta ei tullut kyynikkoa, ei radikaalia nihilistiä, koska sain isältäni itsekunnioituksen ja herkkyyden uskolle.

”Olavinlinnassa”


Syntymäpäiväjuhlien jälkeen menin Igor-poikani kanssa vielä illaksi vanhempieni luo. Olin tällä kertaa viisi vuotta vanhan pojan kanssa kahdestaan Savonlinnan retkellä. Isästä tuntui hyvältä, kun sai olla pojan kanssa. Poikakin oli mitä upein poika tämän kahden päivän retken aikana. Perjantaina kävimme Olavinlinnassa. Pikkupoika on innoissaan linnasta. Ensin teimme kierroksen suomenkielisen opastuksen avulla. Sen jälkeen liityimme venäläiseen seurueeseen tai teimme uuden kierroksen. Tunsin ylpeyttä pojasta. Valitettavasti en ole yhtä paljon mukana lasteni elämässä kuin isäni on ollut minun elämässäni. Mitä lapseni jäävät saamatta, kun heidän isänsä ahertaa vain omien tutkimustensa parissa sen sijaan että olisi lastensa kanssa? Tämä surumielisyyteni, joka vie minut tutkimusteni pariin eroon perheestäni, ei ole tullut vanhempieni perintönä, vaan oman elämäni epäonnekkaiden traumaattisten kohtaloiden ikävänä seurauksena.



Ps. Savonlinnan retken jälkeen tein viime yönä valmiiksi kolme talouselämän artikkelia. Kirjoitin erään haastattelun sekä tutkimustietojen perusteella Venäjän pörssikursseista ja kiinteistömarkkinoista. Kirjoitin myös International Transparencyn korruptiotutkimuksesta ja venäläisten politiikkojen keskustelusta, jonka aiheena on venäläinen demokratia. Kirjoitin lopuksi artikkelin, jota varten olin haastatellut venäläistä kielitieteilijää. Hän valmistaa nyt Helsingin yliopistossa väitöskirjaa maahanmuuttajien kielen muutoksesta.

Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha