maanantai 17. marraskuuta 2008

Mitä minä väitän helmikuun 7. päivä 2009 Yliopiston auditorium XII:ssä?


Väitöskirjani tarkistetaan lauantaina 7. helmikuuta 2009 klo 10:15 alkaen Helsingin yliopiston päärakennuksen vanhalla puolella, Auditorium XII, Unioninkatu 34 (00100 Helsinki; käynti Senaatintorilta Tuomiokirkon läheltä). Vastaväittäjinä ovat dosentit Petri Luomanen ja Pekka Lund. Kustoksena toimii professori Ismo Dunderberg. Väitöstilaisuuden jälkeen kutsun muutamia tärkeitä ihmisiä vastaväittäjien Petri Luomasen ja Pekka Lundin kunniaksi järjestettävään karonkkaan Helsingin Kirjatyöntekijän yhdistyksen tiloihin, Kirjatyöntekijänkatu 10 (00170 Helsinki; Pitkänsillan ja Hakaniemen sillan välissä). Kutsuisin enemmän, mutta kukkaroni ei salli kaikkia. Kutsuja on kuitenkin tulossa! Tänään olen varannut vahtimestarilta väitöstilan ja karonkkapaikka on varmistettu (kiitos Aila Pääkkö ennakkovarauksesta!). Tänään on myös varattu frakki. Kuvassa valkea liivi, jota käytän karonkassa; tumma liivi on itse väitöstilaisuudessa. Pistä päivämäärä kalenteriisi!


MIKSI MINÄ VÄITÄN?


Kansankirkon pastorina olen joskus tavannut uskovia tai muita ideologisia ihmisiä, jopa viranomaisia, jotka ovat pahasisuisia ja äärimmäishenkisiä. Heidän maailmansa on musta tai valkea. Eikä siinä mitä, että olen havainnut sellaisia ihmisiä, kun minutkin on syystä ja syyttä arvioitu joskus tuollaiseksi. Mikä tekee ihmismielen niin joustamattomaksi ja ylen huolestuneeksi elämästään ylipäätänsä?

Tutkijana olen toista vuosikymmentä vuotta pohtinut, miten voidaan selittää, että Q-evankeliumia, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumin yhteistä lähdeaineistoa, josta käytän hiukan provokatiivisesti vapaassa puheessa ilmaisua ”ensimmäinen evankeliumi”, hallitsee tämänkaltainen tiukka mentaliteetti. Evankeliumissa ei ainoastaan luokitella ihmisiä sananmukaisesti susiin ja lampaisiin – työni ohjaajan Risto Uron väitöskirjan otsikkoa ihastellen, vaan sanotaan happamat maalliselle omistamiselle. Miestä pidettiin kelvottomana jo sillä perusteella, jos hän kävi hautaamassa isänsä eikä lähtenyt välittömästi – köyhyyteen antautuen - Jumalan valtakunnan elokorjuuseen, paljain jaloin ja ilman kukkaroa.

Aloitin 1980-luvulla väitöskirjatutkimuksen ja yritin etsiä selitystä antiikin kyynisestä aatevirtauksesta. Sellainen tutkimus oli suosiossa siihen aikaan eikä suosio ole hävinnyt täysin vieläkään. En uskaltanut saattaa tutkimustani väitöskirjaksi, koska aatevirtausten välisten vaikutuslinjojen rakentaminen alkoi vaikuttaa siltä, että minä hukkaan itse varsinaisen ongelman. En uskonut enää viestiini. Mietin 1990-luvun alussa teologisen tiedekunnan jatkotutkimusseminaarissa psykologisten menetelmien käyttöä, mutta minulla ei ollut osaamista eikä rohkeutta paneutua asiaan siinä vaiheessa.

2000-luvun alussa jouduin toista tutkintoani varten liiketaloustieteen tutkimusten pariin ja luin Suomessa ja Venäjällä useita kymmeniä liiketaloustieteen ja kansantaloustieteen arvostettuja tutkimuksia, joissa oli rohkeasti käytetty psykologian menetelmiä. Nobelin taloustieteen palkintojakin oli jaettu psykologeille. Ymmärsin, että minun ei pidä teologinakaan lähestyä antiikin ihmisten köyhyyttä ja lahkomaista asennoitumista eri tavalla kuin ekonomit, lääkärit tai sosiologit lähestyvät vastaavia ilmiöitä. Lopulta Risto Uron kirjoitukset kognitiotieteestä rohkaisivat, että meillä Helsingissä Raamatun tutkijat uskaltavat hyvinkin luoda uutta ja tehdä vaikeita kysymyksiä, teologisesti sanoen jopa ideologiakriittisiä kysymyksiä, rikkoa eksegetiikan metodikaanonin rajoja, mutta samanaikaisesti säilyttäen helsinkiläisen eksegeettisen huippuosaamisen. Löysin pian sotatraumoja ja ääriliikkeitä tutkivia Naton julkaisusarjassa ilmestyneitä lukuisia tutkimuksia, CIA:n johtavan psykiatrin Jerrold Postin teokset, venäläisiä informaatiopsykologista sodankäyntiä käsitteleviä uudehkoja tutkimuksia ja paljon muuta. Kieltämättä Johan Bäckmannin väitöskirja Venäläisestä mafiasta (tai sen kuvitteellisuuden hyödyntäjistä) oli teoriataustansa tähden erittäin rohkaiseva!

Oman aikamme terrorismin uhka oli selvästi virittänyt sotilasliittojen psykiatrit analysoimaan ihmismielen traagista luonnetta, joka ilmenee uskonnollisen sanaston taustalla. Nämä asiantuntijat analysoivat uskonnollista mieltä Sigmund Freudin ja Melanie Kleinin viitoittamalla tiellä – tai heihin tukeutuvien psykoanalyytikkojen avulla. Minulle tuli selväksi, että evankeliumeja ei voi riittävästi tarkastella vain uskomusten yliluonnollisten väitteiden avulla, vaan tulee paneutua ihmismieleen, vuorovaikutukseen ja valtaan. Opinnäytetyöni tarkastajana toiminut Kari Syreeni onkin kirjoittanut useamman kerran evankeliumeista psykoanalyyttisen viitekehyksen innoittamana. Niin ovat ansioituneesti tehneet myös molemmat vastaväittäjäni, joten väitöstilaisuudesta voi tulla kiehtova ja opettava kokemus itselleni.

Ranskalainen psykoanalyytikko, jälkistrukturalistinen ajattelija Jacques Lacan ilmaisi paluun Sigmund Freudiin ja voitti suuren vaikutusvallan kirjallisuus- ja taiteentutkijoiden parissa. Me voimme olla ylpeitä Helsingissä teologisessa tiedekunnassa, että Petri Merenlahti on väitöskirjassaan ja muissa kirjoituksissaan paneutunut Lacaniin. Minulle Lacan sopi erinomaisesti Freudin ja Kleinin ohessa, koska tämä psykoanalyytikko oli väitöskirjastaan alkaen paneutunut erityisellä antaumuksella paranoidisen psykoosin tutkimukseen ja kuvailuun sekä itse kielen problematiikkaan.

MITEN MINÄ VÄITÄN?

Kirjallisuustieteilijöiden, historiantutkijoiden ja Raamatun tutkijoiden sekä valtiotieteilijöiden psykoanalyyttiset sovellutukset häiritsivät minua sitä enemmän, mitä enemmän minä luin, mutta myös ne kiehtoivat yhä enemmän. Olin tyytymätön siihen, etteivät nämä asiantuntijat käy keskustelua käyttämänsä teoriataustan kanssa, joskus eivät edes tunnista sitä. Tiukkaan tarkistukseen joutuva väitöskirjani on kirjoitettu tässä suhteessa läpinäkyväksi, koska haluan käydä kriittistä keskustelua psykoanalyyttisen taustateorian kanssa ja erityisesti soveltavien tutkimusten laiminlyöntien vuoksi. Psykohistorialliset tutkimusintressit ovat tulleet myös yhä avoimemmiksi monitieteellisyydelle. Raamatun tutkijat eivät ole tiettävästi akateemisissa väitöskirjoissaan pohdiskelleet geenitutkimuksen, reseptoreiden ja hormonien toimintaa, mutta psykologian käyttö eksegetiikan tai sosiologian tutkimuksissa väistämättä nostaa tämänkin puolen mukaan. Jätän sen toki nöyryydessäni taustalle. Miten minä voisin analysoida ideologisen lahkon ilmiötä ja vallankäyttöä vain psykososiaalisena, jos samanaikaisesti aivotutkijat ovat voineet havaita yhteyksiä uskonnollisen kokemisen, huolestuneisuuden, alistumisen ja geneettisen taustan välille? En sano väitöskirjassani, että tietty lause Raamatussa johtuu tietystä geenistä, se olisi jo varsin banaalia, vaan torjun sen itseään petollisesti laiskuuteen ja hyväuskoisuuteen flirttailevan näkemyksen, jonka mukaan psykopatologiset seikat eivät näyttelisi – tai ei voisi näytellä – jopa merkittävää osaa hengellisen tai ideologisen väkivallan ja äärimmäishenkisten hallusinaatioiden takana.

Olen hyvin tietoinen Gadamerin, Habermasin, Foucaultin, Derridan ja Ricoeur sekä monen muun arvostetun tutkijan perusteellisesta analyysista psykoanalyyttisen soveltavan tutkimuksen mahdollisuuksista ja mahdottomuudesta. Vaikka Harbermas puolusti psykoanalyysia Gadamerin syytöksiä vastaan, hän nosti esiin epäilemättä tärkeän ongelman freudilaiselle kirjallisuustutkimukselle: kysymys on siitä, löytyykö kirjoitusvirheistä ja saumakohdista todella olennainen kirjoittajan persoonallisuudesta ja lapsuuden dynaamista voimista. Q-evankeliumin tutkimuksessa tekstin johdonmukaisuuden ja eheyden avulla ei voi arvioida evankelistan ja hänen yhteisönsä psykopatologiaa myöskään sen tähden, että itse teksti on syntynyt sirpalemaisesti. Sitä vastoin monessa muussa Freud ja Lacan antavat paljon ajattelemisen aihetta Raamatun tutkijalle.

Tuskin kukaan Q-evankeliumin tutkimukseen erikoistunut Raamatun tutkija enää tänä päivänä kiistää evankeliumin kerroksellisuutta. Q-evankeliumin polemisointi ja tyypittely ”pahaa Israelia” tai fariseuksia vastaan ei kuulu Q-tradition varhaisimman kerrostuman tuntomerkkeihin, vaikka jo historiallinen Jeesus on voinut toki joutua väittelyihin. Yksittäisen tradition historia on kuitenkin eri asia kuin kirjoituksen komposition synty. Kokonaiset tekstirakennelmat syntyvät yksittäisten tekstien ja traditiokappaleiden jälkeen. Q-tutkimuksissa on käyty ankaraa väittelyä profeetta- ja viisauskirjallisuuteen tukeutuvien teorioiden välillä. Olisiko Q-evankeliumin varhaisin ydin määriteltävissä profeettakirjallisuuden vai viisauskirjallisuuden avulla? Olen sanoutunut irti tästä lajimääritelmiin tukeutuvasta luokittelusta. Analysoitavaksi valitsin ison tekstimäärän Q-evankeliumista. Itse asiassa väitöskirja varten olen rekonstruoinut suomeksi koko Q-evankeliumin ja liittänyt siihen yksityiskohtaiset selostukset. Lähtökohta oli koota kaikki Q-tekstit, joissa arvioidaan köyhyyttä ja rikkautta. Näin menetellessä en voinut välttää vihan toistuvaa esiintymistä teksteissä. Ei ole suinkaan sattuma, että köyhänä ja autuaana itseään ylistävä lahko julistaa itse itsensä parhaaksi lähimmäisrakkauden edustajaksi, mutta toivottaa Jumalan vihaisen tuomion kääntymättömille vastustajilleen ja niille, jotka eivät lähteneet heidän mukaan Jumalan valtakunnan liikkeeseen.

MITÄ MINÄ VÄITÄN EVANKELIUMEISTA?

Väitöskirjassani – mikäli helmikuussa 2009 vastaväittäjäni katsovat sitä myötätunnolla ja kohtuullisella lempeydellä – selvitin, (1) millainen kuva muodostuu Q-evankeliumista ja Q-evankelistasta, kun Q-aineistoa tarkastellaan yhtäällä psykohistorian valossa ja toisaalla poliittisen paranoian mallin avulla. (2) Mitä kriteerejä ja rajoituksia on psykohistoriallisella tutkimuksella aineistonsa kokoamisessa? (3) Millainen käyttäytymistieteellinen argumentaatio vaikuttaa psykohistoriallisten havaintojen taustalla? (4) Mitkä ovat psykoanalyysin heikot kohdat erityisesti muinaisen tekstikatkelman tulkinnassa? (5) Miten tutkimukset sotapsykoosista ja poliittisesta paranoiasta korjaavat, täydentävät ja muuttavat käyttäytymistieteellisinä viitekehyksinä psykoanalyysiin tukeutuvaa psykohistoriallista tulkintaa? (6) Miksi Q-evankeliumissa on köyhyyden ja kieltäymysten eetos toistuvasti esillä?

Tiedostan hyvin, että omistaminen ja kuluttaminen ovat sinänsä moderneja kulttuurisia ilmiöitä. Silti minun oli väistämättä kiinnitettävä huomiota siihen, että ensimmäisen vuosisadan puolivälin pelonsekaisissa tunnelmissa – juutalaissodan sotaisissa esivaiheissa - omaisuudessa ei enää nähty turvaa luovaa funktiota. Omaisuudesta tuli jopa luopua vapaaehtoisesti – tai itse asiassa omaisuuden pitämistä moitittiin häpeälliseksi! Q-evankeliumissa ilmaistut syvät ja tarkkarajaiset jaot hyvään ja pahaan paljastavat, että tuhoavat impulssit, kateus ja vainoava ahdistus olivat voimakkaita. Q-evankeliumin monivaiheinen kehkeytymisen aikana vahvistui vihamiesten tyypittely ja äärimmäinen vastakkainasettelu pahaa maailmaa vastaan. Q-evankeliumin synty noudattaa moraaliyrittäjien tunnettua menetelmää joukkojensa hallitsemiseksi. Kiusauskertomuksesta alkaen Q-evankeliumi velvoitti kuulijansa regressiiviseen ryhmäorjuuteen. ”Identiteettiyrittäjät” tekivät kertomuksen avulla Jumalan Pojasta absoluuttisen ihanteen, jotta ihmiset valitsisivat nälissäänkin Jumalan sanan, so. ryhmään kuulumisen. Kuvattua ideologista ja eettistä ehdottomuutta – jyrkkämielisyyttä - on pidettävä levottomille oloille tyypillisenä aatteellisena ratkaisutapana ja tunnereaktiona. Sellaisissa oloissa moraaliyrittäjät virittävät hysteriää joukkojensa kokoamiseksi ja valtansa säilyttämiseksi.

Minä väitän väitöskirjassani, mitä sopii saapua kuuntelemaan Helsingin yliopistoon helmikuussa 2009, että Q-evankeliumin synnyttäneen uskonnollisen lahkon julistus oli idealisointia, joka johti uskonnolliseen fanaattisuuteen. Voin liittyä Killen, Wadersonin ja Meissnerin määritelmiin, että kyse oli uskonnollisesta paranoiasta, jota hallitsivat lohkomisen ja projektion puolustusmekanismit. Q-ryhmä idealisoi oman yhteisönsä, mutta vähensi arvon muilta ihmisiltä. Ulkopuolelle jäi vain paholaisen valtakunta. Q-ryhmä synnytti itselleen fantasian Jumalan valtakunnan saapumisesta. Fantasiassa idealisoitiin oman ryhmän autuus. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimusta ei esitetty. Lopunajat vaativat uskollisuutta ja kestävyyttä torjua epäuskoisten vallanpitäjien suomat epäluotettavat toimeentulomahdollisuudet. Q-ryhmä koki olevansa kaikkien tapahtumien keskipisteessä, lopunajallisen draaman näyttämöllä. En väitä, että kaikki Q-evankeliumin vaikutuspiiriin joutuneet ja lopunajallisia sanansaattajia sympatisoineet ihmiset olisivat olleet paranoidisia, vielä vähemmän psykopatologisessa mielessä, vaan tässä suhteessa koen kiehtovaksi psykoanalyytikkona meriittiä saavuttaneen Columbian yliopiston psykiatrian professorin Stanley J. Coenin pohdinnot narsistisesta riippuvuussuhteesta ja CIA:n johtavan psykiatrin Jerrold M. Postin selvitykset karismaattisuutena tunnetun johtajan ja seuraajien narsistisen suhteen.

Saa saapua paikalle, jotta näkee, mitä kristinuskon ensimmäisistä hetkistä väitetään teologisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa! Väitöstilaisuudessa ei ole pukuvaatimusta.

Tieto väitöstilaisuudesta on myös tässä blogissani: http://juhamolari.suntuubi.com/?cat=8&y=2008&m=11&d=17
Meikäläisestä on enemmän kotisivullani: http://personal.inet.fi/business/molari.