torstai 20. marraskuuta 2008

Ruotsinkieliset ja suomenkieliset Raaseporissa

Synnyin ja kasvoin nuoruuteni Savonlinnassa. Kodissani ei puhuttu ruotsia, vaan savolaiskarjalaista suomen kieltä. Isäni ja äitini eivät puhu mitään muuta kieltä kuin savolaiskarjalaista suomenkielen murretta. Minä olen kuitenkin siirtynyt töihin kaupunkiin, jossa on enemmän ruotsinkielisiä (70 %) kuin missään muussa Suomen kaupungissa suhteessa suomenkieliseen (30 %) väestöön.

Opiskeluvuosina olin mukana Evankelisluterilaisen opiskelijalähetyksen toiminnassa Helsingissä. Tämä järjestö oli lähtökohtaisesti kaksikielinen. Lauloimme usein ruotsinkielisiä lauluja – minä en toki laulanut, koska en osaa suomenkielisiäkään. Kykyni oppia vieraita kieliä on ollut aina kehno, mutta tämä ei ole johtanut siihen, että sanoisin ”happamat” ruotsinkielelle ja ruotsinkielisille. Itse asiassa kaikki yksittäiset kohtaamiset ovat nuoruudestani alkaen olleet erittäin myönteisiä. Jos minulla ei olisi venäläistä vaimoa, kai minä rakastuisin suomenruotsalaiseen!

Helsingin liiketalouden ammattikorkeakoulussa (ennen Helia, nyt Haaga-Helia) tähdennettiin ruotsinkielen merkittävyyttä voimakkaasti. Ruotsinkielen osaamista ei saa edes laittaa ansioluetteloon, vaan sen pitää olla ehdoton välttämätön perusedellytys. Suuret sanat eivät toki muuta osaamattomuutta osaamiseksi. Kielen oppimiseen tarvitaan aikaa, työtä ja ruotsinkielen päivittäisiä kontakteja.

Keväällä 2008 aloitin Pohjan suomalaisessa seurakunnassa, vaikka hyvin tiesin, että vuoden 2009 alusta olemme osa Raaseporin (Raseborg) kaupunkia ja seurakuntayhtymää.
Historian havinoista voi periaatteessa löytää millaista tahansa luurankoa, jos omat pelot etsivät pahaa objektia uhkakuvien luomiseksi. Minulla ei ole Pohjasta mitään luurankoa menneistä etäisistä vuosista. Pojo svenska församling ja seurakunnan kirkkoherra Johan Westerlund ja kaikki muutkin työntekijät Håkan, Cecilia, Carita, Frida, Helena ja Vivan sekä tietysti upeat luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset eivät ole luoneet mitään pelkokuvaa itselleni. Olen lähtökohtaisesti pitänyt periaatteena, että en suostu vainoharhaisuuteen, en sano ”happamia” ruotsinkieliselle väestölle, enkä koe mitään alamittaisuutta.

Uuden seurakuntayhtymän luominen luonnollisesti voi herättää pelkoja niin kuin kaikki muutokset herättävät. Kiistatonta on, että yhtä hyvin Pohjan suomenkielinen kuin ruotsinkielinen seurakunta jäävät selväksi vähemmistöksi Raaseporin seurakuntayhtymässä, jonka suurin seurakunta on Tammisaari (Ekenäs). Kun olen lukenut CIA:n tai Naton tutkimuksia lahkojen ja organisaatioiden psykologiasta stressitilanteessa, olen saanut vahvistusta ajatukselleni, jonka mukaan elämään on terveellistä suhtautua leppoisasti, lämmöllä ja hyvällä mielellä. Aina emme saa omia päätöksiä, suunnitelmia tai toiveita läpi, mutta demokratian luonne on sellainen, ettei aina oma tahto toteudu. Kirkollisveroprosentti oli erilainen kuin joskus olisimme toivoneet, mutta hyvin kaikki näyttää kehittyvän.

Tänään oli Tammisaaressa Yhteisen kirkkoneuvoston kokous. Anders Lindström toimi puheenjohtajana, Pohjan suomalaisen seurakunnan edustaja oli Leena Ruusunen. Totesimme Leenan kanssa kokouksen jälkeen, että ilmapiiri oli erinomaisen sympaattinen ja hyvä. Kaiken lisäksi pidän Leenan kyvykkyydestä olla ihmistä kunnioittava kristitty jokaisessa tilanteessa. Hän luo mahdollisuuksia, ei estä mahdollisuuksien syntymistä. Tämä on Leenan poikkeuksellinen armolahja (karisma). Kokouksen jälkeen juttelin hyvästä ilmapiiristä vielä Leenan kanssa, kun vein hänet Karjaalle auton luo. Jatkoin matkaa Helsinkiin ja totesin, että on aiheellista kirjoittaa julkisesti alueemme ruotsinkielisen väestön sivistyneestä asenteesta vähemmistökieltä kohtaan. Varmasti suomenkielen puhuminen ei ole aina helppoa ja luonnollista, mutta kukaan ei vaadi mahdottomia. Yrityskin havaitaan. Uskallan väittää, että suomenkielisellä väestöllä olisi erittäin paljon opittavaa, jotta suhtautuisimme tasa-arvoisesti, ilman omia henkilökohtaisia kompleksejamme, ruotsinkieliseen väestöön.

Raaseporin alueen seurakuntien muodostama seurakuntayhtymä on kuntaliitoksen tähden syntynyt pakkoavioliitto, jossa ei ole ollut seurustelua edeltävää luonnollista ihastusta, mutta uskon tämän alueen seurakuntien pakkoavioliiton muuttuvan romanttiseksi rakkausavioliitoksi. Tällainen on seurakunnissamme mahdollista kristillisen uskon synnyttämän lähimmäisrakkauden ja keskinäisen kunnioituksen tähden.

Sama blogissa: http://juhamolari.suntuubi.com/?cat=8&y=2008&m=11&d=20