perjantai 26. joulukuuta 2008

Erotetut isät, eronneet isät, viikonloppuisät ja lapset


Minun mieltäni ja omaatuntoani on mitä pahimmalla tavalla järkyttänyt vähäiseksi jäänyt suhde esikoispoikaani ja tyttäreeni. Tämä tunne valtasi mieleni voimakkaasi pari päivää sitten, kun tulin pappilastani Helsinkiin vaimoni ja Igor-pojan, kuopuksen luo. Viisi vuotta vanhalla pojalla oli esittää Helsingin alueen venäjänkielisen jalkapalloseuran Spartakin antama palkinto. Palkinto oli laitettu keittiössä seinälle. Pietarissa piirretyn vaimon ja minun karikatyyrin toisella laidalla oli joitakin vuosia sitten voittamani Suomen mestaruuskilpailujen veteraanisarjan viestijuoksupalkinto, toisella laidalla oli Igor-pojan ensimmäinen palkinto (ks. valokuva).

Kokemani syyllisyys ja ikävä olivat eräs syy, miksi sanoin irti Pohjan Dalkarbyn pikkupappilan vuokrasopimuksen. Toki tarpeeni olla perheen kanssa teki bensakulut ylivoimaiseksi. Luulottelin vielä yli vuosi sitten, että minun olisi helppo viettää muutamia öitä pappilassa viikossa. Tällä tavalla voittaisin takaisin bensakuluissa säästetyn summan avulla vuokran hinnan. Tosiasiassa olen tullut niin emotionaaliseksi, että tajusin parhaaksi olla vaimoni ja lapseni kanssa. Tämä eron kokemus pappilassa palautti muistiini myös edelliset erot esikoispojastani ja tyttärestäni. Esikoinen on juuri kirjoittamassa ylioppilaaksi ja suunnittelee lääketieteen pääsykokeita. Mielestäni kannattaa laittaa hakupaperit riittävän moneen tiedekuntaan. Tytär on menossa rippikouluun. Minun on helppo olla ylpeä heistä, mutta tiedän, ettei nämä vanhempi-lapsi –suhteet menneet parhaiden oppikirjojen mukaan.

EROTETUT ISÄT

Järkeilyn ja päättelyn varassa voisi kuvitella, että helppo sitä on pappilassa olla yksin. Epäilemättä joskus tuntuu hyvältä olla rauhassa. Saa käydä rauhassa saunassa. Voi lukea häpeilemättä aamuyöhön saakka. Järkeily ei paljasta kuitenkaan sitä, mitä ero omasta lapsesta saa aikaan ihmismielessä. Voin hyvin elää todeksi erotettujen isien kovat kohtalot, kun nämä isät eivät saa pitää sellaista yhteyttä lapsiinsa kuin nämä tahtoisivat. Äidit ovat riistäneet huoltajuudet itselleen ja isille on annettu vain oikeudet satunnaisesti tavata. Tunnen monia sellaisia. Miessakit ry. on tullut monelle erotetulle isälle avuksi tunteiden hallinnassa. Olen keskustellut usean isän kanssa tuosta kärsimyksestä, jossa isät elävät joka päivä.

Ero traumaattisena tapahtumana itse asiassa elää tiedostamattomassa omaa elämäänsä, vaikka joka heti tuota tuskaa ei järkeilisi. Trauman ja tapahtuman välillä ei ole edes suoraa korrelaatiota. Traumaattisimmat asiat eivät ole edes välttämättä menneitä tapahtuneita seikkoja, vaan valmistautumattomuutta tuleviin onnettomuuksiin. Yksi traumaattinen ero saattaa ahdistaa ihmisen pelkäämään tulevaa syyllisyyttä tuottavaa eroa hyvin irrationaalisella tavalla. Tämä ei tarkoita mustasukkaisuuden tai vastaavan tunteen syntymistä, vaan pikemmin kuoleman pelkoa ja kuolemaan liittyvää syyllisyyttä erosta. Ihminen ei hallitse omaa sisäistä maailmaansa. Trauman jo synnyttyä – olipa tuo trauma ero omasta perheväestä tai sairauden kokemus tms. - ihminen toistaa unissaan ja alitajuisessa tunnemaailmassaan uhkakokemustaan voidakseen valmistautua (uuteen) onnettomuuteen, jopa edellistä pahempaan.

NACHTRÄGLICHKEIT

Tässä ihmisen erikoisessa luonteessa on kyse siitä Nachträglichkeit-ilmiöstä, jonka Sigmund Freud löysi Katarinan hoitotapauksessa vuonna 1895. Traumaattinen myöhempi kokemus palauttaa spiraalimaisesti tietoisuudesta torjutun tai torjutut muistikuvat. Olen siis sitä mieltä, että pappilassa vietetyt yksinäiset vuorokaudet palauttivat spiraalimaisesti jo unohdetut muistikuvat vuosina 2001–2002 tapahtuneesta järkyttävästä erosta, jonka koin esikoispojastani ja tyttärestäni, sekä monet sen jälkeiset vaikeat vuodet, jotka käytin hyödyllisesti opintojen parissa. Henkilökohtaisesti minua vihannut poliisi (joka ei ole valitettavasti saanut asian johdosta mitään rangaistusta) esitti syyttäjän avustuksella minut venäläisiä ilotyttöjä kauppaavaksi mafiapomoksi - ja hävisin käräjäoikeudessa -, menetin työn, asunnon, toimeentulon ja maineen lisäksi samalla hetkellä myös lasteni huoltajuuden lasten äidille. Näissä tapahtumissa kirjoitetut muistijäljet saavat kausaalista merkitystä myöhempien tapahtumien yhteydessä, kuten nyt pappilassa koetun eron tähden omasta 5-vuotta vanhasta pojastani. Äskettäin sain Asianajoliiton tuomion, että jopa minun asianajajani toimi heikosti. Hän saikin varoituksen. Nyt odotan häneltä korvausta asianajopalkkioistani vuoden alkuun saakka, minkä jälkeen vien rahasaatavan käräjäoikeuden käsiteltäväksi, mikäli kyseinen asianajaja ei seuraa hovioikeuden, vahinkovakuutusyhtiön ja asianajajaliiton ratkaisuja. Hänelle lienee vaihtoehdot vähissä. Minulle se merkitsee traumojen jatkuvaa läsnäoloa elämässäni. En voi haudata niitä unohdukseen ihanaan syvään uneen. Kaiken lisäksi pappilassa asuminen aktualisoi erokokemuksen muodossa tunnemaailmaa.

HYÖKYAALTO

Mitä siis trauma on? Se rikkoo väkivaltaisesti psyykeä suojaavan ärsykesuojan. Tällöin uhkaa päästä ylisuuri määrä psyykkistä energiaa, jota ei ole helppo integroida muistityöskentelyllä. Traumaattisessa hyökyaallossa ihminen joutuu psyykkiseen epäjärjestykseen. Minä sain ehkä valjastettua tuota hyökyaaltoa väitöskirjani lukemattomiin kirjoihin, vaikka vihamielisyyteni Suomen valtiota vastaan on jossakin määrin myös primitiivistä, so. trauman seurausta. Yritän kuitenkin järkevästi ajatella, että älyllinen isänmaallisuus saa pitää kurissa minun tunnemaailmaani, jossa on edelleen katkeruutta väärien kokemusten tähden. Jos valtiovalta hoitaisi asiansa kunnolla syyttömästi tuomitun hyväksi, tällöin isänmaan arvostus olisi paremmin tunteiden tasolla, kun nyt se jää vain järkeilyn tasolle. Onneksi tiedän hyvin ihmismielen kompleksisen luonteen enkä seuraa vain tunteitani.

Toistuvien traumatisoivien kokemusten uskotaan johtavan persoonallisuuden muutoksiin ja
riippuvuuden lisääntymiseen. Minulla ei ole itselläni kylläkään halua sitoutua mihinkään ryhmään tai lahkoon, vaan pikemmin tahdon säilyttää itsenäisyyden. Ymmärrän kuitenkin, että traumatisoivien kokemusten jälkeen olen itsekin altis ihmisten hyväksynnälle: traumatisoitu ihminen on riippuvainen toisen ihmisen empatiasta ja arvostuksesta, jonka tähden hän on myös Freudin havaintojen mukaisesti altis riippuvuussuhteille.

ISÄNKIN KIELLOT


Igor on nyt viisi vuotta vanha. Sigmund Freudin mukaan 4-5 vuoden iässä poika tukahduttaa äitiä kohtaan tuntemansa halun ja samastuu isän tai molempien vanhempien kieltoihin, vaatimuksiin, arvoihin ja asenteisiin. Tämä luo myös edellytyksiä superegon kehittymiselle. Mielestäni Igorilla on tuo kehitys hiukan myöhässä poissaolojeni tähden: ensin olin poissa, kun hän oli vasta alle yhden vuoden vanha lapsi. Asuin Pietarissa, opiskelin ja tein tutkimuksia, kun vaimo asui lapsen kanssa Suomessa. Toki olimme myös satunnaisesti yhdessä. Poika oppi jo silloin kauhean kysymyksen, jonka hän esitti minulle venäjäksi: ”Isä, miksi sinä et minua rakasta”. Poissaoleva isä, jonka olisi pitänyt olla läsnä, demonisoitui lapsen mielikuvissa. Äskettäin sain hyvin yksinkertaisen muistutuksen poikani vielä keskeneräisestä samaistumisesta isän vaatimuksiin. Jouluaattona vaimoni lähti töihin jo aamuvarhain, mutta minulla oli pappisviranhoitoa varten lähtö vasta kello 10. Vein poikani hoitoon naapuriin, mutta otin ulkohousut matkaan. Igor oli kauhuissaan, kun otan ulkohousut matkaan, kun äiti on jättänyt muovikassiin muut vaatteet paitsi ulkohousut. Igor vaati, että asia pitää varmistaa äidiltä. Sanoin, että minä voin tehdä aikuisena ihmisenä omia päätöksiä. Poika oli lähes hysteerinen, koska en kysynyt äidiltä. Itki ja riehui, mutta seurasi minua naapurin luo. Hoitopaikan ovella halasi ja pyysi anteeksi kiukkuilua. Se oli itselleni hieno kokemus. Oivalsin taas kerran, että poika on saanut kuulla isän kieltoja, vaatimuksia, arvoja ja asenteita liian vähän, koska vieläkään hän ei uskalla kuunnella isää, jollei ole varmistanut asiaa äidiltä.

DEUS ABSENDITUS

Israelilainen arkeologi, psykohistorioitsija Iakov Levi, joka nyttemmin on tiettävästi siirtynyt takaisin Israelista Italiaan, kertoo eräässä kirjoituksessaan osuvasti, että normaalitapauksessa isä rohkaisee poikaansa identifioitumaan itsensä kanssa ja saavuttamaan tasonsa. Pojan pitää saada siis ripustaa oma palkintonsa isänsä palkinnon rinnalle taulun kehitykseen, jonka keskellä on äidin kuva. Kypsä aikuinen rohkaisee poikaansa saavuttamaan kypsyyden, mutta epäkypsä vetää poikaansa takaisin pakottaen hänet regressioon, avuttomaan taantumiseen. Levi on tutkinut erityisesti islamilaisten terroristien psykobiografiaa. Noille pojille on syntynyt valitettavasti paranoia kadotetusta ja ikävöidystä isästä. Lopulta käy niin, että fantasoidussa Kaikkivoivassa isässä on kyse vanhasta erosta ja sen uudelleen arvioinnista. Allahista on tullut projektio: Allah on poikien mielessä koettava heijastus kaikkivaltiaasta patriarkaalisesta isästä, joka oli maanpäällä, mutta erossa (erityisesti Islamin ´deus absenditus).

Juha Kemppisen kirjoitus muutama vuosi sitten on ollut hyvin valaiseva ajattelulleni: Kemppinen, Juha 2003. Yhteiskunnallisen muutoksen häviäjät: Isättömät pojat. Ystävien kesken 2/2003: 4-9. Kemppisen (2003: 5) mukaan lapset voivat saada isättömyydessä “reiän” sieluunsa. Tämän reiän he täyttävät fantasioilla ja demoneilla. ”Kun sellaiset demonit jylläävät sielussa, poika tuntee itsensä hyveelliseksi repimällä alas sen, minkä ’isä’ on rakentanut. Kaikissa kulttuureissa isään liittyvä alkaa merkitä paholaista”. Tällaisesta isättömästä ihmisestä voi kehittyä joukkosielu, joka helposti kiinnittyy ja hukkuu ylimääräiseen emotionaalisuuteen ja joukkotunnelmointiin, otaksuu Kemppinen.