perjantai 27. helmikuuta 2009

Suomen eduskunta harkitsee apartheid-toimia

27. helmikuuta 2009 MTV3 -Kymmenen uutisten pääaihe oli, että eduskunta pohtii venäläisten osto-oikeuksien rajoittamista Suomessa tehtävissä kiinteistökaupoissa. Puolustushallinto oli uutisen mukaan raportoinut 45min -ohjelman esityksen jälkeen. Keskustan Markku Laukkanen kertoi tarpeesta vakavasti selvittää rajoituksia. Kokoomuksen Pertti Salolainen väitti, että ostaminen ei ole vastavuoroisesti tasapuolista Suomessa ja Venäjällä. Kristillisdemokraattien Kankaanniemi piti tärkeänä apartheid-lain saattamista Suomeen. Myös venäläisen rahan alkuperä epäilytti. Ilmeisemmin poliitikot eivät ole käyneet sanaakaan keskusteluja kiinteistövälittäjien kanssa, koska heidän elinkeinonsa ja eettisesti tarkka valvonta rahan alkuperästä ei ole tullut heidän tietoonsa.

Edellispäivän kyselytunnilla piti tulla jo hyvin selväksi kuitenkin Perussuomalaisia apartheid-ennakkoluuloja vahvistavia populisteja vastaan, että mitään turvallisuusuhkaa ei ole ollut kaupoista, mutta sen sijaan mediassa on ollut liioittelua. Tavanomaisten kaavojen avulla on saatavissa kaikki tarpeellinen turva, mitä olisi mahdollisesti kaivattavissa. Suomalaista ja muun maalaista ostajaa ei voi asettaa erilaiseen asemaan kaupassa eikä sellainen apartheid pelastaisi mitään, koska pulvaanin käyttö on tunnettu tapa kiinteistökaupoissa. Itse olen ollut usean vuoden ajan toisaalla tukemassa venäläisten edellytyksiä löytää Suomesta kiinteistöjä ostettavaksi. Pidän myönteisen kehityksen jälkeen taas kerran suomalaisten surullisena typeryytenä uusinta vouhotusta, joka on levinnyt televisio-ohjelman perusteella Suomen eduskuntaan. Voisiko eduskuntamme tehdä jotakin parempaakin kuin katsoa televisiotamme, jotta älyllinen keskustelu ja päätöksenteko eivät entisestään vähentyisi parlamentissamme?

Kiinteistökauppahysterian virittäminen on eräs ilmaus suomalaisesta apartheid-politiikasta, jossa ihmisiä haluttaisiin asettaa eriarvoiseen asemaan kaupankäynnissä henkilön (juridinen tai fyysinen henkilö) kansallisuuden perusteella. Venäjällä sitä vastoin perustuslaki jo estää tuollaisen syrjivän käytännön. Pertti Salolainen ei ole ilmeisesti lukenut venäläistä lakiakaan huolella, kun päästää suustaan kummallisuuksia. Elena Kabatova on tarkastellut etevästi Venäjän perustuslakia ja Lakia ulkomaisista investoinnissa 1991, jossa artiklassa 6 säädetään, että ulkomaiset sijoitukset nauttivat Venäjän federaation alueella täyttä laillista suojaa eivätkä ulkomaiset sijoittajat ole huonommassa asemassa kuin venäläiset tahot (s. 372: Legal Foundations of Russian Economy; Kikimora Publications, Ser. B: 14, 2000)

Kiinteistökauppahysterian avulla ei voida edes pelastaa Suomen turvallisuutta, vaan uhkaavat tahot voisivat periaatteessa hyvin ostaa strategisia kiinteistöjä Suomeen rekisteröityjen juridisten henkilöiden tai fyysisten henkilöiden välityksellä, joten hysterian avulla ei voiteta reaalista turvallisuutta. Olisiko Salolaisen mukaan ulkomaalaisissa kiinteistöjen omistajissa myös laatu- ja luotettavuuseroja, eri luokkia? Tuollaisen venäläisvastaisen spekulaation avulla voidaan vaikeuttaa suomalaisten yksityisten ihmisten ja suomalaistaustaisten yritysten asemaa Venäjällä, mikäli Venäjä alkaa soveltaa vastaavia rajoituksia suomalaisiin. Tuossa tilanteessa kaikki suuret suomalaiset kiinteistöjen rakentamiseen erikoistuneet suuryritykset menevät muutamassa kuukaudessa konkurssiin, jos kiinteistörakentamisen suurin veturi talouslaman rahoitusvaikeuksien lisäksi asettaisi vastaavia juridisia apartheid-rajoitteita suomalaisille kiinteistöyrityksille.

Kiinteistökauppahysteria uppoaa suomalaiseen mielenlaatuun, joka on erityisen kateellinen, jos venäläisillä on varaa ostaa kalliita kiinteistöjä. Kateellisuudessa on tavanomaista, että kadehdittu henkilö loihditaan mielikuvaksi vaaralliseksi ja pahaksi tai häntä vähätellään. Kyseessä on suomalaisuutta kulttuuria vaurioittava ihmisen alkeellinen reagointitapa, jota tavataan erityisesti pikkulapsilla.

Moraalisen hysterian teoreettinen tausta

Kiinteistökauppahysteria tarjoaa suomalaisille mielipidejohtajille ja erityisesti politiikoille työvälineen äänestäjien johtamiseksi siten, että Venäjän uhkan korostamisella perustellaan uusia turvajärjestelyjä. Tämä on myös syy, miksi kapitalistipuolue Kokoomus on lähtenyt huolestuneiden puolueiden joukkoon, eli toimii kapitalisminsa periaatteiden vastaisesti sekä tahtoisi rajoittaa ostamisen ja myymisen vapautta rodullisten ja kansallisten luokkien perusteella. Hitlerin Saksassa - Kokoomukselle vanha tuttu veljesryhmä - määriteltiin ostorajoituksia juutalaisille kansallisen turvallisuuden nimissä.

Erityisesti dosentti Johan Bäckman on omassa väitöskirjassaan käsitellyt ansiokkaasti ilmiötä, joka tunnetaan nimellä moraalinen hysteria. Myös muissa tutkimuksissa on käsitelty tuota ilmiötä, joka jälleen kukoistaa Suomen eduskunnassa. Kansainvälisesti ilmiö on tullut tunnetuksi erityisesti Cohenin (1972; 2001) tutkimusten valossa. Cohen, Stanley 1972. Folk Devils and Moral Panics. The Creation of the Mods and Rockers. London: MacGibbon and Kee. Kolmas painos 2002. Routledge. Cohen, Stanley 2001. States of Denial: Knowing About Atrocities and Suffering. Cambridge: Polity Press

Cohenin mukaan moraalinen paniikki on yhteiskunnallinen prosessi, jonka aikana jokin toiminta esitetään erityisen haavoittuvaksi, jotta moraaliyrittäjät voivat vaatia jyrkkiä toimia syntipukkien kontrolloimiseksi. Paniikissa reagointi on kohtuuttoman voimakasta suhteellisen pieniinkin tapahtumiin (ns. deviancy amplification spiral). Valhe esitetään totena, huhu evidenssinä ja huolestuneisuus tukee demonisointia. Voimakkaimmillaan syntyy täysipainoista demonologiaa, jossa syntipukit leimataan pahuuden personifikaatioksi. Yksittäisten tapausten ja yhteiskunnan laajemman rappion välille esitetään paniikissa sosiaaliset merkityssuhteet, turvaudutaan stereotypioihin, defenssi- ja coping -keinoihin. Päämääränä on sosiaalisen valvonnan vaatimus uhkien poistamiseksi. Cohenin mallissa moraalisen paniikin tuottajat ovat vallanpitäjiä: poliitikot, piispat, toimittajat, jotka julistavat moraalisen paniikin avulla tuomionsa. Cohen ihmettelee kieltämisen eetosta, jossa ihmiset eivät näe eivätkä ymmärrä vääryyttä, vaan seuraavat tottelevaisesti johtajaa, jonka vaatimuksia varten persoona jakautuu ja yksilön vastuu minimoidaan.

Moraalipaniikkia esiintyy erityisesti aikoina, jolloin yhteiskunta ei ole kyennyt sopeutumaan dramaattisiin muutoksiin. Suomi on rappeutumassa nopeaa vauhtia, joten kontrollin menettämisen pelko etsii sopivia pikkupaholaisia, joiden avulla voidaan perustella kansanedustajan toimeliaisuus isänmaan puolustajana. ”Jotkut henkilöt pelkäävät muutosten tähden kontrollinsa menettämistä” (Furedi). Bradley (1994) on kuvannut, kuinka 1990-luvulla Britanniassa rikoksen tehneestä Bulgerista tuli symboli kaikelle pahalle, jolloin ei enää etsitty rationaalisia selityksiä, vaan fokukseksi tuli pahan ja viattomuuden erojen määrittäminen. Bradley, Ann 1994. A Morality Play For Our Times. Living Marxism 63, January 1994. Saatavana wwwmuodossa: http://www.informinc.co.uk/LM/LM63/LM3_Burger.html Tällä tavalla ”ilmaistiin tarve menneisyyden traditionaalisten arvojen restauraatiolle”.

Goode ja Ben-Yehuda (1994) määrittävät moraalisen paniikin tuntomerkeiksi huolen (concern), vihan (hostility), problematisoimattomuuden ja arvojen määrittämisen (Goode, Erich – Ben-Yehuda, Nachman 1994. Moral Panics. The Social Construction of Deviance. Oxford: Blackwell. 2002 reprinted). Nämä muodostuvat tunnusomaisiksi erityisesti sosiaalisen stressin aikana, jolloin ahdistus suunnataan irrationaaliseen pelkoon. Moraalisen paniikin avulla kukin ryhmä tavoittelee itselleen hyötyjä: eliitti tavoittelee asemaansa liittyviä intressejä ja materiaalisia etuja, keskiluokka maksimoi moraalista paremmuuttaan ja tavoittelee statukseen liittyviä etuja ja aktivistit havittelevat moraalista esimerkillisyyttä.

Ben Yehuda on kiinnittänyt huomiota todellisen (reality) ja kerrotun todellisuuden (reporting about reality) jännitteeseen. Ben-Yehuda, Nachman 1990. The Politics and Morality of Deviance. Moral Panics, Drug Abuse, Deviant Science, and Reserved Stigmatization. SUNY Press. Ben-Yehuda, Nachman 1995. The Masada Myth: Collective Memory and Mythmaking in Israel. Madison: University of Wisconsin Press. Ben-Yehuda, Nachman 2002. Sacrificing Truth: Archaeology and the Myth of Masada. Amherst, N.Y: Humanity Books. Ben-Yehuda, Nachman 2005. Terror, Media, and Moral Boundaries. International Journal of Conporative Sociology 49 (1-2): 33-53.

Jää nähtäväksi, onko kiinteistökauppaa asetettavat rajoitteet todellinen tarkoitus. Todennäköisin kohde on puolustus- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisut. Perussuomalaiset apartheid-äänentunnot antavat tällä merkillisellä tavalla tukensa KokoomuSS-kapitalistien takinkääntämiselle, mitä tulee vapaaseen markkinatalouteen kiinteistöjen ostamisesta: KokoomuSS saa perussuomalaisten huolestuneisuudesta tukea NATO-intohimojensa hyväksi. SS-sukulaisuus syntyy nimeen, koska puolueessa on ilmeisiä tarpeita virittää vihaa ja pelkoa Venäjän valtiota ja venäläisiä vastaan, jotta Suomi voitaisiin militarisoida NATO:n avulla. Vihan, pelon ja militarisoinnin yhtälö on SS-ideologiaa.

Ulkomaisten ostajien todellinen merkittävyys

Todellisuudessa venäläiset asiakkaat ovat joutuneet kohtuuttomasti omatoimisesti etsimään myytäviä suomalaisia kiinteistöjä. Venäläiset ovat viime vuosina aktiivisesti sijoittaneet muualle Eurooppaan. Vasta parin viime vuoden aikana on havahduttu Suomessakin venäläisten sijoitusten mahdollisuuteen. Suomalaiset ovat tunnetusti ostaneet kiinteistöjä Venäjältä jo heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Suomalaiset rakennuttajat ovat myös tuoneet hyvinvointia Venäjälle ja Suomeen mittavilla rakennusprojekteillaan. Perjantaina 19.1.2007 A-zoom TV-ohjelmassa kerrottiin venäläisten tonttiostoista Suomessa. Uhkakuvaksi syntyi, että suomalaiset eivät mahtuisi Saimaan rannoille, kun uusrikkaat venäläiset valloittavat kaikki rannat - ja maksavat niistä “mitä tahansa”.

YLE Vaalit 2007 –vaalikone kuvasi dramaattisesti Suomen itärajaa. Vaalikone tarjosi yhden “ei mitenkään” –vastauksen ja kolme toinen toistaan tiukempaa vastausta pelokkaaseen kysymykseen: ”Varakkaat venäläiset ovat kiinnostuneet kiinteistöjen ja loma-asuntojen ostamisesta Suomessa. Miten tonttikauppaa olisi säädeltävä?” Myös lukuisilla keskustelukanavilla sanomalehdissä ja Internetissä on teroitettu miekkoja venäläisten uhkaa vastaan. Miksi ei ole kysytty niin, että miten tonttikauppaa olisi edistettävä, jotta saisimme elinvoimaa rappeutuvalle osalle Suomea?

Ulkomaisista kiinteistöostajista huolestuminen on järjetöntä toimintaa lama-ajan Suomessa, jossa pitkään on ollut päinvastoin murheena, että hyvästä maineesta huolimatta kansainvälisten sijoittajien sijoitukset ovat vähentyneet Suomessa. Kiinteistösijoitus Oyj Citycon on Suomen suurin vähittäiskaupan toimitiloihin erikoistunut kiinteistösijoitusyhtiö. Cityconin osakekanta on pääosin ulkomaalaisten omistuksessa (93%). 100 suurimman rekisteröidyn osakkeenomistajan joukosta ei löydy venäläisiä nimiä. Suurin osakkeenomistaja on norjalainen Odin Forvaltnings AS.

Aberdeen Property Investors Finland Oy:n toimitusjohtaja Pertti Vanhanen otti kantaa kiinteistöjen (venäläisistä) ostosta nousseeseen fobiaan kirjoituksessaan Kauppalehdessä 5.2.2007: ”On ollut suorastaa hämmästyttävää lukea alan ammattilaisilta kommentteja, joiden mukaan ulkomaalaisille ei saisi myydä asuntoyhtiöitä (vuokrataloja) tai pientaloja (lähinnä Itä-Suomessa). Näille kommentoijille haluan esittää kysymyksen: kuka tekee myyntipäätökset? En ole EU:n aikana havainnut tällaista protektionismia finanssisektorilla tai telekommunikaatioklusterissa. - - Kansainvälistymisen vuoksi vaatimukset ja osaaminen ovat kasvussa ja kiinteistö- ja rakennusalalle avautuu erilaisia työpaikkoja monipuolisesti”.

Palautetaan Venäjälle?

Monet alueet Suomea rappeutuisivat muutamassa vuodessa, jos ulkomaisten ostajien oikeuksia merkittävästi rajoitettaisiin. Professori Panarin ennusti, että Yhdysvallat saattaisi hajota osiin vuoden 2010 aikana. Suomen hajoaminen venäläisomistusta tarvitsevaan Suomeen ja tämän osan mahdollinen palauttaminen Venäjän federaation omistukseen voisi olla ratkaisu Suomen eduskunnan toimintakyvyttömyydessä, jos eduskuntamme ei tahdo eikä osaa pitää huolta koko Suomen hyvinvoinnista ja elinvoimaisuudesta. Eduskuntamme muutamat poliitikot tahtovat palauttaa tälle osalle Suomea toistaiseksi vain susien elinvoimaisuuden. Myös Pro Karelian –palautuslahko voisi saada mielenrauhansa Venäjään liittyvässä uudessa itäisessä osassa: silloin he voisivat tuntea asuvansa vanhassa valtakunnassa, jossa Inkerin alue ja Viipuri ym. olivat yhtenäistä kokonaisuutta. (ja tämä loppu oli provokaatio - ironiaa sitä russofobiaa kohtaan, jota Suomessa koetaan!)

torstai 26. helmikuuta 2009

LEX Nokia ja Iso Veli

Minun toimintani ja kirjoitukseni on täysin julkista ja läpinäkyvää. Minulla ei ole salaisia suhteita eikä salaista tietoa, jonka tähden kokisin henkilökohtaisesti pelottavaksi, jos minua kytätään. Kyttääminen ei ala vasta nyt Lex Nokian avulla. Sitä on harjoitettu monipuolisesti jo kauan aikaa. Muistan hyvin, miten 2000-luvun alussa varatuomari George Paile piti aivan varmana tietoliikenteeni tarkkailua. Sain minä siitä vähän todisteitakin.

Suojelupoliisissa Kansainvälisen rikollisuuden tutkimusta johtanut Urmas Rinne oli haastateltavani kesäkuussa 2007. Suojelupoliisissa yksikön päällikkönä hänen vastuuna oli kansainvälisen terrorismin ja rikollisuuden torjunta. Rinne sai vuonna 1995 kunnian johtaa jopa kansainvälisen Interpolin monipäiväistä terrorismin torjunnan suurkokousta. Rinne tuli tunnetuksi Venäjän asiantuntijana erityisesti vuosina 1997 – 2001, kun hän toimi Pietarin Suomen pääkonsulaatissa poliisin yhdyshenkilönä ja erityisasiantuntijana rikostorjuntaan liittyvissä asioissa. Tein parikin lehtijuttua hänestä (esim. http://www.kauppatie.com/06-2007/2f.htm). Muistan seikkaperäisesti erään tapaamisen hänen toimistossaan. Mies pisti Nokian puhelimen pöydälle ja sanoi, että tätä puhelinta voidaan kuunnella aivan hyvin, olipa puhelin kiinni tai auki.

Minulle on itselleni yhdentekevää tarkkaillaanko Lex Nokian, jonkun muun lain tai laittomasti tietoliikennettäni. Jos ei ole salattavaa, ei ole salattavaa. Jos olisi salattavaa, en olisi niin tyhmä, että sähköpostilla lähettäisin mitään arvokasta salaista tietoa toiselle osapuolelle. Lex Nokia ei tuo turvaa yritysten tietoturvaan, paitsi ehkä hölmöjä tumpeloita vastaan, jotka eivät edes pystyisi mitään oikeaa suurta salaisuutta välittää tyhmyytensä vuoksi. Lex Nokia ei lisää tietoturvaa, mutta se on jälleen eräs esimerkki yksityisyyteen kohdistuvasta halveksunnasta, joka on jo suomalaisen virkamonarkian kansallinen tapa.

Vuonna 2001 kamppailin kovasti sen puolesta, että olisin voinut saada paikallistamistiedot omasta puhelinliittymästä omasta puhelinliittymästäni konstaapelin todistusta vastaan, mutta näitä tietoja en saanut. Monimutkaisen valituskierroksen jälkeen vasta syksyllä 2004 sain viestintävirastosta lausunnon, että olisin sittenkin periaatteessa voinut saada nuo tiedot. Siinä vaiheessa olin jo menettänyt neljä vuotta palkattomana yhteiskunnasta syrjäytettynä ihmisenä, mutta tiedot olivat kadonneet ja olin voittanut itse jutun muilla perusteilla. Yksityisen ihmisen oikeuksia ei ole suomalaisessa virkamonarkiassa puolustettu, mutta yksityisyys ei ole ollut tähänkään saakka esteenä virkamiesmonarkian kyttääjille. Tämä ei tarkoita pelkästään maahanmuuttajaperheiden kotien ulkopuolella kyttääviä poliiseja, jotka tarkkailevat liikennettä, vaan myös ICT-liikenteen valvontaa.


George Paile puhui suomalaisesta Iso Veljestä


Muistan hyvin, kun juttelin mm. syksyllä 2001 ja uudemman kerran syksyllä 2003 suomenvenäläisen varatuomari George Pailen kanssa tietoturvallisuudesta. Muistan hyvin hänen toimistonsa, itse asiassa neljässä eri osoitteessa olleet toimistot. Tuolla kertaa olimme lähellä Rautatieasemaa. Miehellä oli selvästikin laaja kokemus yhteiskuntamme luonteesta myös sellaisena kuin se näyttäytyy kulissien ja mainosjulisteiden takana. 60-luvulla hän ennätti toimia Sosialistisen opiskelijaliiton puheenjohtajana Ele Aleniuksen jälkeen ennen Kalevi Kivistöä. Paile ennätti nähdä kulissien takaista elämää myös silloin, kun oli töissä Suomessa ulkoministeriössä, eduskunnassa apulaissihteerinä ja jopa Johannes Virolaisen avustajana. Ajankohtaisessa Kakkosessa 19.3.1996 Paile ilmaisi kokemuksensa valossa harvinaisen selvästi: ”Korostaisin vielä, että Venäjä ei uhkaa millään tavalla Suomea. Ainoa uhka ja vaara Suomelle piilee siinä, että maan poliittisessa johdossa ei ole tällä hetkellä yhtään Venäjän tuntijaa, Suomen ulkoministeriössä ei myöskään ole yhtään Venäjän tuntijaa. Televisio ja valtalehdistö levittää usein hyvin virheellistä tietoa Venäjän oloista ja poliittisesta tilanteesta. Juuri tämä tietämättömyys voi olla vaaratekijä Suomelle.” http://yle.fi/a2/juttu.php?tunnus=1513.

Paile oli varsinaisesti vaimoni asianajaja, mutta hän avusti myös minua eräässä pienessä oikeusasiassa, jonka voittoa en koskaan edes kuvitellut. Hän pyysi minua töihin toimistoonsa, mutta en koskaan mennyt. Olin siinä vaiheessa liian sitoutunut töihini ja opintoihini Pietarissa. Joskus täytyy tehdä ikäviä valintoja: olin lupautunut konsulttimaisiin avustustehtäviin, palkattomaan työharjoitteluun, opintoihin ja työharjoittelun jälkeiseen työhön Pietarissa toisaalle. Sen tähden en voinut suostua pieneen palkalliseen työhön Pailen toimistossa, vaikka olisin voinut saada oppia oikeustieteen opintoja varten. En aina laskelmoi rahallisen edun nimissä ratkaisuja, vaan pidän uskollisuutta lupauksille tärkeänä.

Paile sanoi ilman pientä epäilyä, että häntä yritetään kytätä, mutta myös sen, että minun puhelin- ja nettiyhteyteni olisivat poliisin tarkkailussa, vaikka ”poliisi ei koskaan sellaista ilmoitusta olisi mihinkään antanut”. Myös hänen poikansa Andrei oli joskus juttusilla, mutta poika on vähemmän karismaattinen ja äänekäs kuin isänsä. Pailen mukaan kyttäämiseen ei tarvita muuta syytä kuin tavanomainen suomalainen luulosairas viranomaistoiminta ja mahdottoman huono tietämys Venäjästä: kansallinen kulttuuri on pelätä Venäjää, vaikka Venäjässä ei olisi mitään pelättävää.
Pailesta on varmasti hyviä ja huonoa muistoja, toiset tykkäävät ja toiset vihaavat. Minäkin kärsin pienen taloudellisen tappion, kun hän pakeni suomalaista syyttäjää. Itse asiassa Paile pakeni julkisuudelta heti meikäläisen oikeustapauksen jälkeen vuonna 2004. Siksi asiat jäivät hiukan kesken hänen kanssaan. Ajattelin erään asianajajan kanssa periä pientä saatavaa, mutta sitten sain neuvon, ettei kannata, sillä oikeusvoitosta huolimatta en saisi perittyä muutamaa tuhatta euroa. Enää en ole vihainen, koska ymmärrän tilanteen. Paile oli vihattu Suomessa erityisesti sen takia, että hän oli Vladimir Zhirinovskin hyvä ystävä. Juttelin myös Vladimiristä eikä Pailen mukaan Suomessa saatu kuva tehnyt lainkaan oikeutta tunnetusta poliitikosta. En ole tavannut tätä poliitikkoa koskaan, mutta olen säännöllisesti lukenut puolueen nettisivuja ja venäläistä lehdistöä. Olen saanut paljon hillitymmän kuvan kuin mikä on suomalainen kauhukuva ”pelottavasta” poliitikosta! Väitettiin jopa, että Paile pakoili viimeiset vuotensa Suomen oikeuslaitosta Moskovassa mainitun ystävänsä hoivassa. Hän oli saanut syytteen kavalluksen avustamisesta. Erityisesti Seppo Lehto on retostellut tapansa mukaan jopa kaikkea tyhmää mainituista henkilöistä. Ehkä varatuomarin elämä ei vastannut elämäntavoiltaan kirkkoherran elämänmallia, en tunne hänen yksityisyyttänsä, mutta nämä mahdolliset erot eivät tee tyhjäksi hänen kokemustaan yhteiskuntamme kulissien takaisesta Isosta Veljestä.

ICT-turvallisuuden fantasia ja hysteria

Muistan, kun eräs entinen kirkollinen työtoverini oli kauhean huolissaan siitä, että häntä voidaan valvoa. Ihmettelin, miten muka tavallinen ihminen on kiinnostava, jos nyt tutkii joidenkin pietarilaisten hotellien hintoja ja kirkkojen sijaintia. Tähän nähden oli herkullista se pieni liioittelu, jota eräs ICT-opiskelija esitti joitakin vuosia sitten Helian ammattikorkeakoulussa tietoteknillinen selvityshanke (15 opintopistettä) –opintojaksossa. Hän kertoi, ettei hänen koneessaan ollut mitään virusturvaohjelmaa moneen vuoteen. Koko virusturvaohjelma oli aivan tarpeeton. Itse sanoisin pikemmin niin, että virusturvaohjelmalla ei ole mitään olennaista merkitystä tietoturvallisuuden kannalta, vaan se ehkä siistii jo joitakin saastuneita koneita, mutta ei estä varsinaista väkivaltaista tunkeutumista koneelle. Virusturvaohjelman merkitys on lähinnä henkinen ja liiketaloudellinen.

Ohjelmistojen päivitykset eivät ole suinkaan tae sille, että tietokoneesi kautta käytävä liikenne olisi parhaiden yksityisyyden toiveiden mukaista, jos sinulla on oikeasti jotakin salattavaa. Pikemmin päivitykset aiheuttavat muutoksia järjestelmän ja ohjelmistojen toimintaan. Jos tahtoisi olla tarkka yksityisluontoisten tietojen salaamisesta, pitäisi nämä päivitykset testata huolellisesti ennen käyttöönottoa kutakin konetta ja arkkitehtuuria varten. Virus- ja haittaohjelmien torjunta perustuu tunnistetietokantaan, mutta tämän tietokannan vauriot voivat olla kohtalokkaita, eivät edes vaikea toteuttaa.

Minä itse ajattelen, että en tarvitse mitään tietoliikenteeni erityistä – tavanomaisesta – poikkeavaa korkealaatuista salausta. En korosta virusturvan merkitystä muutoin kuin siinä merkityksessä, ettei nettiliikenteeni ylimääräisesti hidastuisi mainittujen haittojen tähden. Tällä hetkellä nettiliikenteeni toki takkuilee jonkin verran: on lähinnä radikaalisti hidastunut. Ajattelen niin, että Ison Veljen on taas kerran selvitettävä meikäläisen isänmaallinen kansalaiskunto. Tehköön työtänsä.

Hakkerit ovat minulle tuttu vaiva jo Venäjän opintojen ajoilta. Heidän vanha tapansa on pommittaa palvelimia tai laitteita suurilla sanomamäärillä, jotta ohjelmointivirheet lopulta mahdollistavat suojausten ohittamisen palvelun kaatuessa. Kun erään kerran tein haastattelun ja muun aineiston avulla juttua Panda Softwaren asiantuntijan kanssa ICT-turvallisuudesta, tällöin keskustelimme myös tästä mahdollisuudesta. Kaiken roskapostin tarkoitus ei ole suinkaan myydä vain ja ainoastaan erästä potenssilääkettä, jotta surkeuttaan kokeva mies innostuisi ja vastaisi näihin sähköpostimainoksiin elämänsä onnea toivoen. Myös SMTP-postipalvelinten puutteet konfiguroinnissa on helppo kohde hyökkääjälle. Sähköpostia saatetaan lähettää suoraan telnet-istunnosta uhrina toimivalle postipalvelimelle. Lähettäjäksi on väärennetty henkilö, jota ei ole olemassa, mutta jonka organisaatio on olemassa. Nykyään tämä on tehty jopa siten, että saan sähköpostia ”itseltäni” – nykyään jopa kymmeniä päivässä! Kun virheellisillä osoitetiedoilla varustettu sähköpostiviesti saapuu palvelimelle, se reitittää sen vastaanottajan postipalvelimelle. Postijärjestelmän toiminnan turvatakseen reititykseen osallistuvat palvelimet tallentavat vielä viestit kiintolevyilleen. Agressiivisessä hyökkäyksessä saattaa tallentua tuhansia viestejä tunnissa, mutta mukana on myös suuria liitetiedostoja, jotka täyttävät palvelimen levyt nopeasti. Seurakunnan puolesta virallinen sähköpostiosoitteeni onkin ollut jo kauan hyökkäysten kohteena.

ICT-turvallisuusongelmia on myös siinä, että mahdollisen hyökkääjän iloksi ei pitäisi jättää DNS:n UDP-porttia auki, mutta tällöin tarvittaisiin erilliset DNS-palvelimet sisä- ja etuvarusteverkkoihin. Proxy-palomuurit jättävät yhteyden auki, kunnes palvelua tarjoava palvelin sen sulkee. Sovellustason yhdyskäytävä olisi tehokkain palomuuri. Olen useamman kerran epäillyt, että eräs tietoturvahaaste liittyy käyttöoikeuden määritteleviin pääsylistoihin (Access List). Pääsylistojen konfigurointivajeet tarjoavat mahdollisuuksia hyökkäyksille. Demilitarisoidun vyöhykkeen heikkoa suojausta ei ole hakkerin vaikea hyödyntää asentamalla sovellutuksia, jotka hyökkäävät demilitarisoidun vyöhykkeen verkosta käsin muiden organisaatioiden verkkoja vastaan. Porttinumerot on helppo selvittää ja porttinumeroita voidaan jopa rajoittaa. Turhan monissa koneissa jopa UDP-kaiutuspalvelu antaa tunkeutumisreitin työasemaan, vaikka nämä pienpalvelut pitäisi ottaa tarpeettomana käytöstä. ICMP-liikenteen suodatusraja on ehkä määritelty kovin helpoksi hyökkääjän tarpeisiin. Reitittimien huolellisesta konfiguroinnista huolimatta jää edelleen mahdollisuus ainakin kymmenelle prosentille tunkeutumisyrityksiä.

Ettercap-ohjelman avulla voidaan kaapata kytkimen liikenne, kun väärennetään kytkimeen yhteydessä olevan työaseman ARP-taulut. Vakoiluohjelma ei kuitenkaan väärennä kytkimien MAC-osoitetaulua, on vakoiluohjelman estäminen erittäin vaikeaa. Myöskään salakirjoitusalgoritmit ja salausprotokollat eivät ole ammattilaiselle ylipääsemättömiä esteitä. Tavanomainen sähköpostiviesti tavallisen sähköpostiohjelman avulla on täysin suojaamaton ja siksi hyvin helposti salakuunneltavissa. Siihen nähden salausprotokollat tuovat apua, mutta eivät ne suojaa kyttäävältä Isolta Veljeltä.

Minä koen tällä hetkellä tilanteen jo turhauttavaksi. Kymmenen vuotta sitten olisin innokas ja etsin kaikkea aineistoa tietoturvallisuuteni hyväksi, kunnes tajusin, ettei minulla ole mitään salattavaa. Mitä vastaan minun pitäisi kätkeytyä? Täydellisen tietoturvan kustannukset olisivat kohtuuttomat. Kustannuksia ei tulisi vain rahallisesta menosta, vaan myös jatkuvasta huolesta ja tietojen päivittämisestä. Minulla ei jäisi mitään aikaa muuhun kuin opiskella informaatioteknologiaa, jotta KAPO:n ja vastaavien organisaatioiden meikäläistä paremmat IT-ihmiset eivät keksisi tapoja kytätä kansainvälisestä politiikasta kiinnostuneiden kansalaisten harrastuksia. Langattoman verkon suojaaminen olisi itse asiassa jopa erityisen haasteellista, minulle ihan mahdotonta. Mikä voisi olla strategia tässä tilanteessa? Minä koen ihan kiinnostavana, että kaapattujen kehysten eri tasojen protokollatietoja voi helposti seurata (esim. TCP Dump-ohjelmisto, Analyzer, Ethereal). Kun minulla itselläni ei ole mitään erityistä salattavaa, saan kuitenkin paljon tietoa Ison Veljen tavasta toimia. Oman tietokoneen ja sen liikenteen tietoturvaongelma pitää kääntää omaksi iloksi.

Tietoturvaongelmien kanssa ei kannata olla huolestunut, jos ei ole mitään salattavaa. Tietoturvaongelmien kanssa tehdään myös bisnestä, koska hysteerinen ihminen ostaa kaikkea turvansa hyväksi. Hän on niin kuin alle puolet suomalaista kansaa, joka Venäjä-hysteriassaan ostaa lääkkeeksi sielunsa sekavuuteen NATO-turvaa.

Minä olen päättänyt tällä viikolla, että en saata IT-alan opinnäytetyötä valmiiksi motivaatio-ongelmien tähden. Ylipäätänsä IT-alan opinnot eivät nyt kiinnosta. Haluan käyttää niukan vapaa-aikani toisenlaisiin tarkoituksiin.

maanantai 23. helmikuuta 2009

Dmitri Šostakovitš

Tänään katselin musiikkivideotallenteen vuodelta 1987. Siinä silloisessa Leningradissa (nyk. Pietari) toimiva Kirovin ooppera ja baletti esitti vuonna 1941 Leningradissa Dmitri Šostakovitšin säveltämän Leningrad-sinfonian eli Seitsemännen sinfonian. YouTube tarjosi vuoden 1987 tallenteen neljässä osassa, ei valitettavasti ihan koko sinfoniaa. Saksalaisten, suomalaisten ja espanjalaisten piirittäessä Leningradia Toisen maailmansodan aikana Leningradissa kuoli yli miljoona ihmistä. Sinfonia kertoo tuolloisesta tragediasta. Sinfonia syntyi hirvittävissä oloissa, kun nälkä tappoi myös muusikkoja. Harjoitukset keskeytyivät tavan takaa. Hengissä olevat saapuivat kuitenkin joka päivä harjoituksiin pikemmin kuin olisivat suostuneet hitaaseen kuolemaan kodeissaan. Kaikki eivät kuitenkaan selviytyneet loppuun saakka.

Venäläinen vaimoni ei tykkää jostakin syystä tästä venäläisestä mestariteoksesta. Hän kutsuu sitä hirvittäväksi. Erään kerran hän oli kuuntelemassa Šostakovitšin musiikkia venäläisen ystävättärensä kanssa Helsingissä, mutta molemmat yrittivät väkisin pidätellä naurua, koska musiikki vaikutti heidän mielestään niin hirvittävältä. Sitä vastoin minä näen sen hirvittävyydessä sinfonian voiman. Minua kiehtoo nähdä mestariteoksen syntymä julmassa sodassa, jossa fyysisesti ja henkisesti tuhannet ihmiset menettivät selviytymiskykynsä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun karu elämä hurmaa minut. Luultavasti saan näiden tapausten avulla itselleni rohkaisua kestää epäreilua maailmaa.

Olen jo aiemmin usean kerran miettinyt sitä kovaa kohtaloa, jossa mm. Johann Sebastian Bach eli vuonna 1717. Myös hän säilytti luovuutensa hirvittävissä oloissa. Weimarin herttua oli valinnut vuonna 1714 itsevarman Johann Sebastian Bachin konserttimestariksi (Konzertmeister). Bachin tehtävänä oli kirjoittaa kantaatteja. Jo parin vuoden kuluttua Cöthen kaupunki tarjosi Bachille työtä ja jopa parempaa palkkaa. Herttua ei sallinut Bachin lähteä, mutta itsevarma Bach ei nöyristellyt. Herttua suuttui ja heitti Bachin tyrmään vuonna 1717 vain vähän ennen adventtia ja joulua, marraskuun 6 päivä. Bach oli tehnyt työsopimuksen kilpailevan kaupungin kanssa. Millaiseksi mieheksi tyrmässä istuva Johann Sebastian Bach siis muuttui? Adventti ja joulu alkoivat lähestyä. Bachin pieni urkukirja paljastaa noita salaisuuksia. Bach otti tyrmän rauhallisesti, ehkä luotti prinssi Leopoldiin, mutta ennen kaikkea kirjoitti mitä valoisimpia urkukappaleita tutkien lähestyvän adventin ja joulun salaisuutta. Vallitsevan käsityksen mukaan adventin ja joulun ihmettä kuvaavat koraalit ”Kristus, Jumalan Poika” ja In dulci jubilo (koraali virteen 18 ”Nyt ilomielin virttä veisaten”) syntyivät juuri vangittuna! Minä koen suurta mielenkiintoa, että Bach valmistautui lähestyvän jouluun tyrmässä, joulun lähestyminen piti säveltäjämestarin valoisassa uskossa, jopa luovuus kukoisti. Usko ja toivo säilyivät, vaikka oli vaikeaa. Šostakovitšin tilanne oli vielä rajumpi kuin Bachin: Hitler oli aseveljineen päättänyt tuhota Leningradin maan tasalle. Kaupungissa kuolikin loppujen lopuksi miljoona ihmistä.

Kaikessa hirvittävyydessä säilyi protesti sodan julmuutta vastaan ja luova tahto kirjoittaa tunnelmat sinfoniaksi. Sitä paitsi 7. sinfonia ei suinkaan ole sellaista sekamelskaa kuin sitä vastaan olen kuullut moitetta: sota on toivotonta hirvittävyyttä, mutta sodan hälyä syvempi on ihmisten kamppailu toivon puolesta. Lopussa sinfonia on aiheestakin aivan seesteinen, kun piirittäjien hirmuvallat on menettäneet valtansa. Eräässä amerikkalaisessa sanomalehdessä oli muistettu sinfoniaa voimakkain sanoin heti sen valmistumisen jälkeen. Venäläinen musiikkiarvostelija muistaa nuo sanat yhä hyvin ylpeästi: Какой дьявол может победить народ, способный создавать музыку, подобную этой? Эта музыка выражает мощь России так, как этого никогда не передаст слово; ”kuka piru voi voittaa kansaa, joka luo tällaista musiikkia? Tämä musiikki ilmaisee Venäjän voimaa tavalla jota ei mikään sana voi ilmaista”.

Dmitri Šostakovitš kertoi itse toimineensa yhtä aikaa säveltäjänä ja palomiehenä, kun valmisti sodan keskellä sinfoniaa. Sinfonia syntyi viiden kuukauden aikana heinäkuuta joulukuulle 1941, mikä on aivan uskomatonta noissa oloissa. Šostakovitšin mukaan tämä sinfonia oli vastaus Hitlerille. Sen vuoksi se päivättiin tietoisesti elokuu 9 päivälle, koska Hitler oli uskonut saavuttavansa Nevan siinä vaiheessa. Piiritetyssä Leningradissa konsertti pidettiin 9. elokuuta 1942. Filharmonian konserttisali oli täynnä. Yleisö oli hyvin vaihtelevaa. Toteutus kesti 80 minuuttia. Aseet hiljenivät täksi aikaa. Šostakovitšin työ järkytti yleisöäsi: monet itkivät. Loistava musiikki ilmaisi sen mikä yhdisti ihmisiä tuona vaikeana aikana: usko voittoon, uhraukset, rajaton rakkaus kaupunkia ja maata kohtaan.

Tunnetusti tässä sinfoniassa on neljä osaa: 1. Allegretto, 2. Moderato (Poco Allegretto), 3. Adagio ja 4. Allegretto non troppo. Nämä latinalaiset nimitykset eivät kerro kuitenkaan itse juonta. Helpompi olisi ajatella, että ensimmäinen osa käsittelee ”sotaa”. Toki sellainen nimitys oli vain alussa suunnitelmissa, mutta katosi itse lopullisesta työstä. Noin kuusi minuuttia kerrotaan rauhanomaisesta elämästä ennen sotaa. Sitten alkaa militantti, sankarillinen osa, joka painuu kaikkien kuulijoiden mieleen (nauhoitteessa muutosta tapahtuu noin kohdassa 7:17). Rummut alkavat lyödä sodan ääniä. Huilut ja rummut tuovat mieltä vihlovat äänet. Helvetin voimat käyvät ihmisen elämää vastaan. Nämä voimat eivät käy kuitenkaan hirmuisella äänen pauhulla, vaan helvetin kuoleman voimat leikkivät ihmisiä tappaen. Baletin tanssijat vahvistivat sinfonian vaikutusta. Valkeita tanssijoita ilmaantuu tavan takaa leikkimään, mutta kuoleman voimat lyövät heidät alas. Kuoleman voimat näyttävät jo saaneensa kaiken vallan. Musiikin intensiteetti vain vahvistuu. Repivät äänet rikkovat. Lautasi lyödään jo kovasti. Äänet kuitenkin tyyntyvät lopulta. Tässä kolmannessa osassa ei ole kyse sankarillisesta voitosta. Pikemmin tuhon jälkeen elämästä ei saada heti kiinni. Suru jättää jälkensä heikosti virkoavaan elämään.

Jotkut venäläiset arvostelijat ovat sanoneet, että militantti käänne luo musiikille skitsofreenisen luonteen (”типичная шизофреничная”). Musiikki on todella tällöin hyvin dramaattista. Minun mielestäni Šostakovitš ilmaisee juuri sodan dramaattisen tuskan niin kuin kuolevien ja kuolleiden ihmisten keskellä sodan lain mukaisesti oli luonnollista kokea. Olen lukenut useita kymmeniä psykiatrien tutkimuksia väitöskirjaani varten siitä, miten sota jättää syvät haavat ihmissieluun. Šostakovitš ei ole huono säveltäjä kuvatessaan tuota skitsofreenista tuskaa vaan hän on nerokkaan rehellinen. Liian usein arvostelijat elävät kivoissa oloissa eivätkä löydä myötätuntoisuutta ihmisen tuskaa kohtaan, jota sodan kärsimykset aiheuttavat. Silloin suositaan vain sankarimarsseja ja voitonparaateja muttei sodan skitsofreenista luonnetta. Voitonkin jälkeen alkaisi heti toivon täyttämät ilottelut, mutta Šostakovitš ei tehnyt sitä virhettä. Toinen osa on muistelmat. Siihen on kerätty tavallisten ihmisten muistoja rauhanomaisesta elämästä. Muistoissa on herkkyyttä ja surua. Kolmannessa tutkitaan isänmaan tai kaupungin kohtaloa. Musiikki lienee tässä tietoisesti liiallisen staattinen, pysähtynyt. Adagio ei suinkaan ilmaise sodan sankarillista voittoa. Neljännessä osassa kaikesta huolimatta viriää Apotheosis, joidenkin mukaan jopa optimismi koko luomakunnan uudelleen syntymisestä. Voitto on lähellä. On kuitenkin hyvä lukea pintaa syvemmältä, sillä Šostakovitš sävelsi aika katkeran voitonilon. Ehkä hinta oli niin verinen ja paha, ettei sodan voitosta sovi rakentaa voitonparaateja.

Sanottakoon tässä, että Kirovin oopperasta ja baletista ovat solistitähdet saapumassa kesäkuussa 2009 myös Pohjan (Raasepori) Pyhän Marian kirkkoon konsertoimaan. Kun saan paremmin aikaa, aion selvittää 7. sinfonian salaisuuksia seikkaperäisemmin musiikkia kuunnellen ja historiaan paneutuen. Nauhoitin tietokoneelleni sinfonian. Kun ajan Helsingin ja Pohjan väliä, saan juuri sopivasti kuunnella uudestaan ja uudestaan tämän sinfonian, jotta ymmärtäisin sen käänteet paremmin. Laitan kannettavan kyytiläisen paikalle, korvakuulokkeet päähän ja lähden matkaan. Valitettavasti koko sinfonia ei ole tallenteessa, vaan ehkä vain 40 minuuttia 80 minuutista.

Tänään olen ollut erittäin passiivinen pienen uhkaavan sairauden tähden, mutta onneksi oli virallinen vapaapäivä eikä tarvinnut sairastaa työpäivänä. En ole muistaakseni ollut sairaslomalla yli 10 vuoteen ja silloinkin olin sairaslomalla vastoin tahtoani, kun Malmin sairaala teki maksan tähystyksen eikä päästänyt minua kotiin. En kuunnellut vain musiikkia, vaan poikani kanssa kävin tänään myös tiedekunnassa, koska tutkintotodistusta varten piti palauttaa papereita. En viitsi mennä viralliseen publiikkiin, vaan noudan tohtorin paperit toimistosta joskus maanantaisin, kun on minulla vapaapäivä kirkon töistä. Vaimoni osti venäläisen tavan mukaan pienelle pojallemme lahjan tänä päivänä: 23. helmikuuta on päivä, jolloin venäläisen tavan mukaan pojat ja miehet saavat lahjoja naisilta ja tytöiltä. Isänmaanpuolustajien päivän kunniaksi minä sitä vastoin tutustuin Dmitri Šostakovitšin tuotantoon.

lauantai 21. helmikuuta 2009

Keski-ikäiseksi vanhentunut pappi


Mies muuttuu valitettavasti neljänkymmenen ikävuoden jälkeen. Minulle on alkanut keskivartaloon kertyä rasvaa. Toki tärkeä tekijä on rasvaan myös liikunnan harrastuksen voimakas väheneminen menneen vuoden aikana työ- ja tutkimuskiireiden tähden. Toinen tekijä on ammattivamma – päivittäiset pullat ja kakut. En voi kuitenkaan kiistää hormonimuutoksia. Nuorena miehenä olisin tarmokkaasti aamuvarhain lähtenyt juoksulenkille, mutta nyt mieliala on vähemmän valoisa. Lihasvoima on selvästi heikentynyt muutamien vuosien aikana. Vielä kymmenen vuotta sitten en voinut laittaa jalkaprässissä kuntosalissa niin paljon painoja telineisiin, että painot olisivat tulleet liian raskaaksi. Nyt en edes viitsi yrittää liikaa. Kuntoilukin on sopivaa nautiskelua. Tarmo ja tehokkuus puuttuvat.

Kilogrammat eivät ole minulla juuri lisääntyneet kymmenen vuoden aikana sen jälkeen kun lopetin aktiivisen urheilun. Nuorena miehenä saattoi paino olla vain 60 kiloa tai alle, koska juoksin 2-3 kertaa päivässä. Tilastojen mukaan se on aika kevyt paino 177 cm:n mittaiselle miehenpätkälle. Nyt kuitenkin paino on pysähtynyt 75 kiloon. Tämä oli vielä ihan OK pari vuotta sitten, kun vatsan ympärys oli vain 80 cm, mutta nyt vatsan ympärys on 92 cm. Tämä tarkoittaa, että lihakset ovat hävinneet ja tilalle on tullut löysää läskiä.

Elämän malli on muuttunut valitettavasti sellaiseksi, että kotona kävelen makuuhuoneesta keittiöön tai olohuoneeseen. Sen jälkeen menen hissillä alas ja kävelen 40 metriä autolle, jolla ajan mukavasti töihin. Työpaikalla kävelen autolta seurakuntatalolle tai kirkolle pari kymmentä metriä. Sen enempää ei liikuntaa ole luonnostaan. Luonnollisesti tämä ei riitä miehen selviytymiselle keski-ikäiseksi joutumisesta. Kaikkea kehon rappeutumista ei sovi selittää vain testosteronin toiminnalla. Mutta toisaalla on niin, että nuorena pappina olisin ollut tarmokas urheiluharrastuksiin työn ja tutkimuksen ohessa. Tuskin tuota tarmokkuutta sopii selittää täysin ilman testosteronin toimintaa.

Tänään tein jotain vähäistä kehoni hyväksi. Huomennakin laskiaissunnuntaina olisin harrastanut enemmän urheilua, mutta vapaapäivänä joudun pappistöihin seurakuntaani, kun jumalanpalveluksen toimittamiseen lupautunut pappi sairastui. Tänään kävin Helsingin Hakaniemessä Solana Fitness –kuntosalilla. Kävelin ensin kotoa reippaasti kilometrin metrolle. Metrosta nousin Hakaniemen torille, mutta en käyttänyt liukuportaita, vaan reippaasti loikin portaat ylös. Sitten kuntosalilla kävin solariumissa, jotta papissa näyttäisi edes vähän elämän vireyttä ainakin värin perusteella. Tämän jälkeen oli käsinkohontaa ja dippiä sekä vatsalihasliikkeitä. Olen kuitenkin suunnitellut kuntoiluni siten, että helmi- ja maaliskuussa keskityn enemmän sellaisen hitaaseen aerobiseen itseni kanssa seurusteluun: juoksin ensin kilometrin 17 km/h –vauhdilla verrytellen, sitten kiihdytin juoksua aina 20 km/h –vauhtiin puolentoista minuutin intervallierinä (n. 10 kpl), välillä oli ehkä minuutin hengähdystaukoja. Sitten kävin pyöräilemässä 10 minuuttia: polkurytmi ei ollut suuri, mutta käytin raskainta vastusta. Tämän jälkeen juoksin uudestaan ja niin edelleen. En tykkää hölkätä kauhean hitaasti, mutta toisaalla en tahdo vetää itseäni kovin uuvuksiin vauhdikkaalla juoksulla. Tässä vaiheessa on tärkeintä vain tutustua juoksemiseen pitkän tauon jälkeen. Luultavasti pystyisin juoksemaan tuhat metriä noin 3 minuuttiin tai vähän alle, jos olisi piikkarit ja hyvä keli. Cooper-testissä menisi aika tuntuvasti yli 3000 m. En toki koskaan juokse niin hiljaa, että tietäisin, miltä tuntuu juosta n. 4 min/km –vauhtia. Haluan päästä liikunnan nautinnosta taas uudestaan osalliseksi, mutta en kuitenkaan uuvuta itseäni kovemmin parin aloituskuukauden aikana. Huhtikuussa pääsen toivottavasti jo ulkoilmaan, jossa voin tehdä pitempiä juoksulenkkejä. Haaveeni olisi, että huhtikuussa viikon pisin lenkki olisi 15 kilometriä, toukokuussa jo puolimaraton ja kesäkuussa 30 kilometriä. Tällöin loppukesästä voisi yrittää maratonin juoksemista, jos jalat säilyvät terveenä ja työtilanne sallii. En kuitenkaan lähde maratonin juoksuun, jos en ole tuntuvasti alle 3 tunnin juoksukunnossa, koska huonokuntoisena ei ole järkevää juosta maratonia, sillä minulta on kuitenkin sydän leikattu 90-luvun alussa infektion jälkiseurauksena. Jos kunto on riittävän hyvä, silloin voi maratonin juosta leppoisasti ilman erityistä väsymystä. Pari vuotta sydänleikkauksen (sain proteesimitraaliläpän rikkoutuneen tilalle) jälkeen juoksin maratonin Forssassa aikaan 3,04. Tällöin jäi hyvä mieli, kun juostessa ei väsynyt ja pelivaraa olisi ollut kovempaan vauhtiin. Huonommassa kunnossa saattaa jo pelkkä matka tuntua raskaalta, sillä 42 kilometriä vaatii kuitenkin jonkinlaista pohjakuntoa, jotta sen voi juosta keveästi. Keski-ikäiseksi vanhentuneena miehenä pitää ainakin tehdä jo jotain kehonsa puolesta, koska olen pahasti rappeutunut fyysisesti (en moraalisesti) menneiden vuosien aikana.

Kun tulin kotiin kuntosalilta, porasin reiät palkkiin ja nostin nyrkkeilysäkin esille. Lopulta sain vähän jopa nyrkkeillä. Kyllä keski-ikäisestä miehestäkin tulee taas uudestaan mies?!

perjantai 20. helmikuuta 2009

Demagogien demonologialta hävisi pohja

Juuri äskettäin on tehty hyvä sopimus, jonka mukaisesti Suomi tehostaa rikostorjuntaa Venäjän avulla (18.2.2009). Suomi ja Venäjä allekirjoittivat rikostorjuntasopimuksen tietojenvaihdosta. Suomi luovuttaa tietoja FSB:n tietokantaan. Tällä tavalla lisääntyy tehokkuus terrorismin torjunnassa. Suomi voi hyötyä järjestäytyneen rikollisuuden ja laittoman maahanmuuton torjunnassa. Sopimusta varten sisäministeri Anne Holmlund tapasi Venäjän sisäministerin Rashid Nurgaljevin, hätätilaministerin Sergei Shoigun ja FSB:n johtajan Aleksander Bortnikovin. Mukana oli luonnollisesti suojelupoliisin edustaja (Petri Knape). Tietojen vaihdon lisäksi koulutus- ja tutkimusyhteistyössä suhteet syvenevät. Tällaisten sopimusten luulisi ja toivoisi uudistavan Suomessa vallitsevaa tavanomaista ajattelutapaa, jossa turvallisuuspalvelut – erityisesti Venäjän – leimataan kauheaksi ja pahaksi. Nyt on selvästi havaittavissa, että viranomaisilla on jo nyt tarve yhteistoimintaan ilman mitään demonologiaa naapurivaltion turvallisuuspalvelusta. Jospa käsitykset suomalaisten päättäjien kanssakäymisen jälkeen uudistuisivat myös internetissä seikkailevien demagogien parissa.

Minua on leimattu antifasistiksi. Olen myös itse antanut leikkimielisyydessä oikeuden melkein mihin tahansa leimasanaan tai arvonimeen. Elämä on niin lystikäs, kun kaikki ennakkoluulot otetaan niin kauhean vakavasti, kun taas todelliset asiat vesitetään ja turhennetaan. Mielestäni Suomen antifasisteilla ei ole mitään erityistä suhdetta turvallisuuspalveluihin, ei ainakaan Venäjän, vaikka jotkut ihmiset ovat sellaisiksi vihamielisesti "safkalaisia" (ja jopa minua) leimanneet. Nyt on kuitenkin havaittavissa jopa se, että nuo turvallisuuspalvelut ovat hyvä ja luonnollinen osa myös Suomen oman turvallisuuskoulutuksen ja valvonnan kannalta (http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2009/02/803547).

Kristittynä olen jo vanhastaan oppinut apostoli Paavalin kirjeestä roomalaisille, että esivallan olemassaolo on hyvä ja suositeltava asia. Toivottavasti nyt tämä kaikin puolin järkevä yhteistyösopimus tulee reilusti julkisuuteen, jotta Suomen mediassa ja kylähullujen puheissa kovasti kauhistelevat uskomukset turvallisuuspalvelujen paholaismaisesta luonteesta poistuisivat vähitellen. Viranomaisten täytyy tehdä työtänsä - ja he tekevät jo nyt myös keskenään.

Viron syöksykierre koskettaa omatuntoa ja sydäntä

Iivi Masson mielestä Viro on esimerkillinen oikeusvaltio ja ulkomaalaisia kohdellaan paremmin kuin Suomessa. Masso on käynyt äskettäin ankaraan hyökkäykseen SAFKAa vastaan, joka epämääräisesti viitannut meikäläiseen, mutta erityisesti kohteena on ollut Leena Hietanen.

Sitä vastoin Tallinnassa toimivan professorin mukaan Viron hallitus on tunnettu ”epäpätevyydestä, ylimielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta”, ainakin mitä tulee talouspolitiikan osaamattomuuteen (Rainel Kattel, Eesti Päevaleht 15.12.2008). Marju Lauristin ym. ovat antaneet myös karun tuloksen Virosta vuonna 2007 (Human Development Report for Estonia). Silloisen tutkimuksen valossa alle 30 vuotta täyttäneet Viron venäläiset ansaitsivat alle 70 % samanikäisten virolaisten ansioista. Ulkomaiset yritykset käyttivät venäläisiä halpatyövoimana. Venäläisten asema oli heikompi, vaikka nämä osasivat kieltä ja olivat Viron kansalaisia. Yli 50 % Viron venäläisistä oli kokenut omakohtaisesti syrjintää taustansa tähden työelämässä. Työttömyys oli yli kaksinkertainen venäläisvähemmistön parissa. Tämä eriarvoisuus ei ole hyvä pohja lama-Virolle!

Viron hyväksi on kerrottu viime päiviin saakka lupauksia. Nyt on lupausten kupla kuitenkin puhjennut. Viro on joutunut rajusti uuden tilanteen eteen.

Amnesty International 2008

Amnesty International moitti jo muun muassa helmikuussa 2007 (lehdistötiedote: AI Index: EUR 51/001/2007 Public; News Service No: 040: http://www.amnesty.org/en/library/asset/EUR51/001/2007/en/dom-EUR510012007en.html). Viron kielipoliisia. Irene Khan kutsui kielipoliisia "tukahduttavaksi ja rankaisevaksi”. ”Kielipoliisin” tarkastusvirasto teki tarkastuksia työpaikoilla ja virastoissa sekä suositteli työntekijöiden irtisanomisia riittämättömäksi arvioidun vironkielen taidon perusteella. Irene Khan moitti Amnestyn analyysissa kielilain muutosten tarkoittaneen sitä, että kielellisiin vähemmistöihin (ennen kaikkea venäläiset) vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat tulleet entistä haavoittuviksi työmarkkinoilla. Kielellisillä vähemmistöillä on muita huonompi asema työmarkkinoilla. Vuonna 2007 Amnesty toisti jälleen kerran, että kielipoliisi ahdisteli ihmisiä ja rankaisi. Kielelliset vähemmistöt pelkäsivät kielipoliisin toimia. Tämän viraston toiminta esti ihmisoikeuksien toteutumisen kaikkialla Virossa.

Amnesty International has repeatedly highlighted to the Estonian authorities the fact that many persons belonging to linguistic minorities are afraid of and feel harassed by the Language Inspectorate, and that the repressive and punitive nature of the Language Inspectorate prevents the realization of human rights for all in Estonia” (Amnesty International 27.2.2007).

Amnesty moitti tällöin helmikuussa 2007 koskettavan esimerkin valossa sitä, että kielipoliisi kutsui Tallinnassa työskenteleviä venäläisiä taksikuskeja kielikokeeseen. Vain venäläisiä kutsuttiin. Tarkastus koski hyvin suunnitellusti vaikeaa yksittäistä koodia. Kielikokeen avulla venäläiset taksikuskit saatiin pois työpaikoistaan. Tämän jälkeen venäläiset pakotetaan kielikursseille, jotka ovat hyvin kalliita. Työpaikkansa menettänyt henkilö pakotetaan kalliille kielikurssille. Amnestyn raportissa tämä taksikuski kysyi, eikö tämä ole syrjintää. Amnesty kehotti tällöin Viron hallitusta rakentavampiin lähestymistapoihin.

Amnesty International julkaisi vuoden 2008 raportissa jälleen kerran karut tiedot Viron ihmisoikeusongelmista. Amnesty arvostelee jälleen kerran Viroa kielellisten vähemmistöjen sortamisesta työelämässä. Tilanne ei ole parantunut, kun Viron hallitus priorisoi ohjelmakseen eri kieliryhmien sosioekonomisen integroitumisen. Amnesty International muistuttaakin, että Viron ihmisoikeusongelmat ovat joutuneet moitteiden kohteeksi myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ja Yhdistyneiden Kansakuntien Kidutuksen vastaisessa komissiossa (the UN Committee against Torture, CAT).

Amnestyn mukaan Virossa syrjintä koskee noin 420 000 ihmistä eli 30 % väestöstä. Amnesty kiinnitti jälleen kerran huomiota Virossa toimivaan ”kielipoliisiin”, jolla on oikeus sakottaa kielilain tehostamiseksi. Viron hallituksen ohjelma ”Integraatio Viron yhteiskunnassa 2008–2013” julistaa sosiaalistaloudellisen liikkuvuuden puolesta riippumatta asianomaisen ihmisen kielestä tai etnisestä taustasta. Kesäkuussa päätettiin maksaa pieni korvaus vangeille, jotka ottaisivat osaa viron kielen opintoihin. Mainostoimet ja julistukset eivät vastaa todellisuutta: 11. heinäkuuta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin suositteli Viron hallitukselle parempia toimia ei-kansalaisten hyväksi, jotta nämä voisivat oppia viron kieltä ja saisivat siitä myös hyötyä. Toistaiseksi on jäänyt tuo hyöty olemattomaksi.

Komissaari muistutti, että Rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen neuvoa-antavan komitea (Advisory Committee of the Framework Convention on National Minorities and the European Commission against Racism and Intolerance) on syvästi huolestunut viron kielivaatimuksiin liittyvästä syrjinnästä työelämässä. Kielipoliisi on asettanut suhteettomia rangaistuksia henkilöille, jotka eivät täytä viron kielen vaatimuksia. Kesäkuussa Euroopan Unioni lähetti Virolle virallisen vaatimuksen, jotta tämä pistäisi täytäntöön EU rodullista tasa-arvoa edellyttävän direktiivin (EU Racial Equality Directive/ 2000/43/EY).

Amnestyn raportti 2008 moittii Viron poliisia rauhanomaisesti mielenosoitukseen osallistuneiden venäläiskielisen vähemmistön pahoinpitelyistä. Pahoinpitelyjä ja solvauksia tapahtui useilla paikkakunnilla. Nämä venäläiskieliset ihmiset olivat protestoineet Neuvostoliiton aikaisen muistomerkin poistamista. YK:n Kidutuksen vastainen komissio (CAT) on vaatinut, että Viron täytyy viipymättä ja perusteellisesti tutkia lainvalvontaviranomaisten kaikki raakuus ja liiallisen voimankäyttö, jota nämä olivat harjoittaneet rauhanomaisia mielenosoittajia vastaan. Tämän jälkeen syylliset lainvalvontaviranomaiset on saatettava oikeuden eteen. Euroopan Komission ihmisoikeusvaltuutettu on moittinut Viron vankilaoloja epäinhimillisiksi ja halventaviksi. Vangeille ei ole riittävästi oikeuksia peseytymiseen, ehkä vain kerran viikossa. Patjat ovat mitättömän ohuet. Vankien oikeudet raittiiseen ilmaan ja päivän valoon ovat kohtuuttomasti rajoitetut. Vangeilla ei ole edes oikeuksia lämpimään veteen. Heidän täytyy kustantaa omat WC-tarvikkeensa.

Minkä tien Viro valitsee?

Rustavi 19.2.2009 kertoi, että Georgian parlamentin puhemies Davit Bakradze on tulossa Viroon neuvotteluihin. Tarkoituksena olisi puhua ulkomaansuhteista. Virolle suunnitellaan roolia integroida Georgiaa (Gruusia) eurooppalaisiin rakenteisiin. Puhemies pitää Tallinnan yliopistossa luennon sodan jälkeisistä haasteista Georgialle ja maan demokraattiselle kehitykselle. Virolla on poliittisen lyhyen perinteensä tähden valittavana näitä surkeita vaihtoehtoja tulevaisuuden rakentamiseksi. Talousihmiset ovat kuitenkin yhä voimakkaammin sanoneet, että nyt Viron politiikkojen pitäisi vaieta. Kiitos lamalle, että jossakin määrin poliitikot ovat jopa hiljentyneet.

Vuonna 2009 Viron BKT syöksyy jopa 9 %. Marge Tubalkain-Trell pistää vielä pahemmaksi Baltic Business News –artikkelissa 17.2.2009 ja kirjoittaa 10 % romahduksesta. Danske Bank ennustaa myös 10 %:n romahdusta Viron BKT:ssa vuodelle 2009. Danske Bank korostaa romahduksen laaja-alaisuutta. Se koskee yhtä hyvin rahoitusta kuin tuotantoa. Danske Bank ei odota lähitulevaisuudessa kasvua Viroon. Pankki vertaakin Baltian alueen kriisiä pahuudessa Aasian kriisiin 1997–1998 ja Argentiinan kriisiin 2001–2002. Vuodelle 2010 on ennätetty toivoa Viron keskuspankissa käännettä myönteiseen, mutta esimerkiksi SEB:n makroekonomian analyytikko Ruta Eier laskee Viron BKT:n kutistuvan 10 % vuoden 2009 aikana ja romahdus jatkuu myös vuonna 2010 2,3 %:lla. Virossa asuvia venäläisiä tai virolaisia ei voi syyttää talouslaman alusta: luottokriisi ei ole siinä, että nämä kuluttajat ovat ostaneet luotolla itselleen hyviä kulutustuotteita! Kriisi on rakenteellinen ongelma, josta hallitus kantaa pääasiallisen vastuun. Tällä hetkellä Viro ei tarvitse kansalaisille kasvatusta niukkuuteen, vaan keinoja kulutuksen edes jonkinlaisen säilymisen hyväksi. Viro tarvitsee myös ulkomaankauppaa, mutta hallitus ei ole toistaiseksi rakentanut Viroa oman toiminnan tehokkuuden varaan, vaan fantasian varaan.

Liettuassa romahdus on 5,5 % vuonna 2009 ja 3 % vielä edelleen vuonna 2010. Latviassa romahdus on 9,5 % vuonna 2009 ja 3 % vuonna 2010. Rimantas Rudzkis arvioi, ettei myöskään vuonna 2010 ole odotettavissa mitään talouskasvua Baltian alueelle. Eierin mukaan romahduksen kaksi tekijää ovat sekä yksityisen kulutuksen heikentyminen että investointien loppuminen. Kiinteistövälittäjät kirjaavat jo nyt kaksinumeroisia hintojen romahduksia. Tallinnassa arvot tipahtavat keskimäärin 40 %. Eier on kohteliaan maltillinen Latvian hyväksi. Sitä vastoin 18.2.2009 Latvian valtiovarainministeri Atis Slakteris ilmoitti jo paljon rajummasta syöksystä. Työttömyyskin nousisi 12,7 %:iin, mikä on jo lähes 4 prosenttiyksikköä enemmän kuin vähän aiemmin annetussa laskelmassa. Vuonna 2008 Latvia joutui jo hakemaan 7,5 miljardia euroa Kansainvälisen valuuttarahaston ja Euroopan unionin tukea ongelmiinsa pankkijärjestelmän pelastamiseksi. Guardian-artikkelissa 18.2.2009 Patrick Lannin ja Jörgen Johansson kirjoittavat myös Latvian talouden kutistumisesta 12 %:lla vuoden 2009 aikana, mikä on jo huomattavasti synkempi kuin vähän aiemmin ennustettu 5 %. SEB-pankin pääekonomisti Andris Vilks uskoo BKT:n romahdukseksi jopa 15 %! Tämä uusi synkkä ennuste on yhteisarvio Keskuspankin, Valtiovarainministeriön ja suurten pankkien ekonomistien laskelmista. Swedbankin pääekonomisti Martins Kazaks pitää vakavana budjettialijäämän kasvua jopa 10 %:iin BKT:sta. Tämä vaatii vakavia menojen leikkauksia. Nämä leikkaukset lisäävät kansalaisten julkisia protesteja niin kuin Nina Kolyako kirjoittaa Riikasta 18.2.2009 (BC), että Viro on itse asiassa samassa vakavassa tilanteessa! Latvian romahdus tuottaa vakavia ongelmia Virolle kaikkien omatekoisten ongelmien lisäksi.

Virossa on edelleen politiikoilla kovat asenteet, mikä ei ennusta hyvää eriarvoistuneelle väestölle. Viron valtiovarainministeri Ivari Padar on esittänyt vaatimuksia Viron verojärjestelmän muuttamiseksi. Erityisesti tuloverovähennyksiin puututtaisiin rajusti. Vähennykset ensimmäisestä ja toisesta lapsesta lopetettaisiin. Hän piti ratkaisua liian kalliina veronmaksajille, mutta tehottomana apuna köyhille. Tällä tavalla Viron hallitus päättää säästää miljardia euroa, kun lopettaa lapsiperheiden verovähennystuen. Enn Veskimagi ennustaa 100 000 työttömän joukkoa pikkuriikkiseen 1.34 miljoonan Viroon. 7.6 %:n työttömyysaste (54 000 työtöntä) on viimeisten tilastojen mukaan jo surullinen väistämättömyys. РИА «Новости» (Ria Novosti) kertoi 5.2.2009, miten Viro ratkaisee talousongelmansa säästämällä eläkeläisiin suunnatuista varoista. Ansipin mukaan eläkkeet eivät voi kasvaa suunniteltua 14 %, vaan eläkkeistä säästetään 1,4 miljardia kruunua, kun ne kasvavat vain 5 %. Tämä kasvu ei ole reaalista, vaan nimellistä.

Viron puolustusministeri Jaak Aaviksoo on joutunut luonnollisesti ahtaalle, koska talouslaman tähden lapsiperheiltä päätetään säästää rahaa, mutta miten käy nyt asevarustelun Virossa. Ministeri kutsui 19.2.2009 kriitikot keskusteluun siitä, miten Viron puolustusongelmat voisi sitten ratkaista. Kriitikot ovat moittineet, että Viro tukee ulkomaisten aseteollisuutta. Viro oli päättänyt lisätä 2 % puolustusmäärärahojen osuutta BKT:sta aiempaan verrattuna. Puolustusministeri kertoi kuitenkin, että negatiivinen talouskehitys pakottaa 667 miljoonan Eestin kruunun leikkaukseen puolustusmäärärahoissa. Puolustusministeri puhui viekkaasti kruunuista, kun toisaalla oli sovittu prosenteista.

Venäläisissä olisi Viron mahdollisuus

Estonian Business Schoolin rehtori Peeter Kross kertoi koulunsa juhliessa kaksikymmenvuotista olemassaoloaan 2.2.2009, että talousihmiset näkevät yhteyksien vahvistamisen itään tärkeäksi. Suhteita on vahvistettava Kiinaan ja Venäjälle. Koulussa onkin palkattu venäjänkielistä henkilökuntaa, jotta näitä yhteyksiä voisi vahvistaa. Myös suhteita Pskovin yliopistoon ja Arkhangelskin tekniseen yliopistoon vahvistetaan mainitusta tarpeesta. Koululla on jo vaihto-ohjelmat Moskovan ja Pietarin yliopistojen kanssa.

AFP kertoi äskettäin, että Viron talousongelmat pakottavat maata uudistamaan politiikkaansa Venäjän suhteen. Kersti Luha kertoi uutisen mukaan, että Viron ja Venäjän valtuuskunnat ovat päättäneet sopia jatkavansa säännöllistä poliittista kanssakäymistä. Luhan mukaan tämä on ”iso askel eteenpäin”. Keskusteluissa olivat mukana myös Marten Kokk ja Vladimir Titov. Itse talousministeri Juhan Parts on tähdentänyt, että Viron on lisättävä vientiä, jotta maa voisi toipua nykyisestä taantumasta. Titov kertoi näiden neuvottelujen jälkeen, että molempien osapuolten on nyt mietittävä, miten he voivat poistaa esteet suhteiden kehittymiseltä paremmaksi.

Marge Tubalkain-Trell kirjoitti 28.1.2009 (Baltic Business News), että talouslama on pakottanut talouskysymykset etualalle Viron ja Venäjän välisessä kanssakäymisessä. Jevgeni Sidorov, kuljetusyritys Jupiter Plus:n toimitusjohtaja, kertoi haastattelussa, ettei nyt ole aikaa politiikalle. Kaikkia hallitsee näkemys, miten päästään ulos kriisistä. ”Luojan kiitos, että poliitikkomme ovat hiljaa eikä kukaan pudottele pommeja” (Sidorov).

Ulkomainen pääoma pakenee Baltiasta

Virossa on rekisteröity n. 3950 suomalaista pääomaa sisältävää yritystä, joista n. 2500 on 100 % suomalaisessa omistuksessa. Ulkomaisista investoinneista suomalaisten osuus on 24,6 % ja ruotsalaisten 39,7 %. Muista valtioista tulevien investointien osuus on ollut mitätön näihin nähden. Näiden sijoittajien pitäminen Virossa vaikea haaste, kun yritykset siirtävät toimintojaan sinne, jossa sijoitetulle pääomalle on luvassa parhaat näkymät.

Ulkomaisten investointien säilyttäminen Virossa on tullut yhä vaikeammaksi haasteeksi. KMS Baltic (18.2.2009) kertoi äskettäin Viron pankin johtaja Andres Lipstok selvityksen, että yhteinen eurovaluutta voisi parantaa Viron asemaa maailmassa. "Euro toisi talouteemme ja ihmisille lisää turvallisuudentunnetta sekä lisäisi Viron uskottavuutta sijoittajia, joiden ratkaisut vaikuttavat Viron taloustilanteeseen”. Kansanomaisesti sanottuna Virossa päättäjät tietävät, että Viron syöksykierteessä ulkomaiset sijoittajat pakenevat maasta. Tässä tilanteessa tarvitaan kaikkia tekoja, jotka pitäisivät sijoittajia yhä Virossa. Kruunuun ei enää kukaan luota. Kansallisen valuutan aika on Virossa ohi heti, kun vaihto euroon on mahdollista talousongelmissa kärsivälle Virolle.

Ulkomaiset omistajat vetävät tällä hetkellä sijoituksiaan pois Virosta. SAS Grupp on vasta äskettäin ilmoittanut myyvänsä 49 %:n osuutensa Viron Estonia Air-yhtiöstä osana kustannusten säästöohjelmaansa ja rakenneuudistuksia. Talous- ja viestintäministeri Juhan Parts on toistuvasti jo vakuuttanut, että Viro ei aio luopua lentoyhtiöstä. Yhtiö tulee kuitenkin kalliiksi Virolle. Lehtoyhtiön kehittämiseksi on laskettu tarvittavan vähintään 300 miljoonaa kruunua (19,2 miljoonaa euroa). Liettualainen Air Baltic (FlyLAL) on julistettu konkurssiin 24.1.2009.
Olen kertonut Viron syöksykierteestä myös Suomen antifasistisen komitean sivulla: http://antifasistit.blogspot.com/2009/02/viron-syoksykierre-vauhdittuu.html

Pappi lukee talousraportteja

Pappi lukee talousraportteja, koska ymmärrän ihmisten tarvitsevan hyvinvointiin myös leipää. Valheellinen ideologisuus vaatii aatteellisia taisteluja ja niukkuutta periaatteiden hyväksi, mutta nämä ideologiset johtajat eivät juuri itse istu kärsivien ihmisten ruokapöydässä. Pappina lukee Raamattunsa ja kristinuskon historiaa, jotta oppisi menneiden sukupolvien virheistä ja viisauksista: lähimmäisen rakastaminen tarkoittaa lähimmäisessä mahdollisuuksien näkemistä, lähimmäisen mahdollisuuksien tukemista. Se merkitsee täyskäännöstä Virossa harjoitettuun sisä- ja ulkopolitiikkaan. Virolla olisi mahdollisuuksia selviytyä, mutta asenteet pitäisi muuttua hallituksen kabineteissa. Ihmiset eivät tarvitse viholliskuvia.

tiistai 17. helmikuuta 2009

Turvallisuusuhka

Vain pari päivä sitten – tiistaina 10. helmikuuta 2009 – Moskovassa pidetyssä terrorismin vastaisen komitean (NAC; Национальный антитеррористический комитет, НАК) kokouksessa kiinnitettiin entistä enemmän huomiota Venäjällä lisääntyneisiin kansallismielisiin nuorisoryhmiin, jotka ottavat menetelmiinsä myös väkivaltaiset toimet. Erityisesti Alexander Bortnikov kiinnitti huomiota tähän ongelmaan. Väkivaltaistumisen uhkasta on tiedotettu myös julkisuuteen.

Bortnikov sanoi kokouksen avajaisissa tiistaina, että ”viime aikoina terrorismin uhkalla ja toiminnalle ovat lähteitä erilaiset kansallismieliset ryhmät ja radikaalit järjestöt. Nämä käyttävät väkivaltaa tavoitteittensa saavuttamiseksi”. Bortnikov muistutti myös, että samasta asiasta keskusteltiin jo loppuvuonna 2008. Terrorismin ja ääriliikkeiden ongelma ei enää rajoitu Pohjois-Kaukasuksen alueelle.

Venäjällä kovien kokemusten ja asiantuntemuksen valossa tehdään tiukkaa analyysiä myös venäläisperäisten kansallismielisten ryhmien turvallisuusuhkasta. Tämän jälkeen luin surullisin mielin Suomen Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. En nähnyt turvallisuusuhkien analyysissä Suomessa syntyneitä ja vaikuttavia kansallismielisiä ääriryhmiä, vaikka nämä ovat virittäneet jo aseellisia fantasioita ja harjoituksia. En nähnyt turvallisuusuhkien analyysissä myöskään suomalaista rasistista ja maahanmuuttajia vastustavaa ilmapiiriä, vaikka hyvin turvallisuusjärjestöjen käyttäytymistieteilijät ovat mallintaneet koetun halveksunnan ja nöyryytykset merkittäviksi tekijöiksi jopa terroristisiin ryhmiin hakeutumiselle. Suomessa pitäisi kiinnittää huomiota humanistiseen suvaitsevaisuuteen ja puhua ääneen turvallisuuspoliittisesta selonteosta alkaen, että maahanmuuttajavastainen vihamielisyys on turvallisuusuhka: maahanmuuttajat eivät ole turvallisuusuhka, vaan heidän kohtaama rasismi luo vaarallisen kasvuympäristön radikalisoitumiselle.

Näiden ongelmien korjaamiseen on kaksi tärkeää menetelmää: (1) reilumpi yhteiskunta ja sen mukainen poliittinen johtaminen; (2) riittävä viranomaisvalvonta, jossa kansallismieliset ryhmät ja radikaalit järjestöt ovat tarkkailussa. Olen edelleen sitä mieltä, että projektiivisen identifikaation tunnistaminen on tärkeä työväline uhkaavien ryhmien profiloinnissa. Psykohistorian väitöskirjani vastaväittäjät eivät toki tykänneet liittymistäni näihin sotilasliittojen psykiatreihin.

Melanie Kleinin muovaama objektisuhdeteoria ja projektiivisen identifikaation käsite ovat olleet keskeisiä viitekehyksinä politiikan ja sosiologian tutkimuksissa Fred C. Alford, Fred C. kirjoitti 1989 Melanie Klein and Critical Social Theory. An Account of Politics, Art and Reason Based on Her Psychoanalytic Theory (New Haven and London: Yale University Press). Jacqueline Rose kysyy vuonna 1993 psykoanalyysin näkökulmasta, mitä sota on: Why war? Psychoanalysis, Politics, and the Return to Melanie Klein (Blackwell Publishers). Robert M. Young piti loistavan luennon ja laati tällä perusteella vuonna 1993 nerokkaan artikkelin ”lahkolaisuuden psykoanalyysista”: The Psychoanalysis of Sectarianism. The British Psychological Society, Psychotherapy Section. Scientific Meeting on ‘Impasse in Political Conflict’, London, 20 November 1993 (The British Psychological Society, Psychotherapy Section, 15, 1994: 2-15). Aron Lewis kirjoitti vuonna 1996 tutkimuksensa A Meeting of Minds: Mutuality in Psychoanalysis (London: Routledge). Erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspalveluksessa työskentelevät psykiatrit tekivät vaikuttavan teoksen 1997 ääriliikkeiden psykologiasta: Robert S. Robins ja Jerrold Post, Political Paranoia. The Psychopolitics of Hatred (New Haven, CT: Yale University Press). Pidän myös hyvin osuvana Gustav Schulmanin artikkelia vuodelta 2003: Sietämättömän kestämisestä eheytymiseen. Objektin sisällyttämiskyky ja trauman integrointi (sivut 162-187 teoksesssa: Haaramo, Soili & Palonen, Kirsti, toim. 2003. Trauman monet kasvot. Psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena. Therapeia-säätiö: Pieksänmäki).

D. Andrew Kille (2006. The Bible Made Me Do It: Text, Interpretation, and Violence. SBL Forum June 2006.) viittaa James W. Jonesin vuonna 2002 laatimaan psykoanalyyttiseen tutkimukseen terrorismista. Jones luonnehti idealisoinnin psyykkistä dynamiikkaa. Kun lapsi idealisoi, hän puolustautuu sitä kokemusta vastaan, että äiti epäonnistui. Lapsi luokittelee erilleen äidin hyvät ja huonot aspektit. Yliluonnollista suhdetta tarvitsevat ihmiset tekevät nyt erottelun pyhän ja maallisen välille. Killen mukaan raja muuttavan ja tuhoavan kohtaamisen välillä on siinä, miten henkilö onnistuu liikkua idealisoinnista aitoon kohtaamiseen tai miten tämä henkilö jää mahdollisesti yksipuolisen idealisaation ja projektion otteeseen. Kun lapsi kehittyy terveesti, hän osaa käsitellä elämän luontaista epäselvyyttä. Mikäli lapsi ei saa riittävää hoitoa, hän saattaa reagoida myöhemmin aikuisena maailmaa kohtaan. Tuolloin aikuinen idealisoi ja lohkoo todellisuutta paranoidisesti (splitting). Jacques Semelin kirjoitti vuonna 2007 rajun kuvauksen ääriliikkeiden ja kansanmurhaajien psykologiasta: Purify and Destroy: The Political Uses of Massacre and Genocide (New York: Columbia University Press). Tällaisia tutkimuksia on lukuisia ja merkittäviä ääriliikkeiden psykodynamiikasta.

Traumatutkimuksissa Kleinin projektiivinen identifikaatio on ollut myös merkittävä viitekehys. Kristina Saraneva on tämän seikan loistava tuntija. Häneltä mainittakoon vuodelta 2003 artikkeli ”Trauma ja pakolaisuus. Psykoanalyyttinen käsitys traumasta ja sen hoidosta pakolais- ja siirtolaiskohtaloissa” (Sivut 49- 96 teoksessa: Haaramo, Soili & Palonen, Kirsti, toim. 2003. Trauman monet kasvot. Psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena. Therapeia-säätiö: Pieksänmäki). Vuodelta 2008 on hänen artikkelinsa ”Freudin traumateoria ja Nachträglichkeit-periaatteen merkitys psykoanalyysissa” (Psykoterapia, 3/2008:168-88. Therapeia-yhdistyksen ja Therapeia-säätiön yhteisjulkaisu). Kun tiedämme traumojen tuottamat suuret voimat ihmismieleen, vastaanottajamaana pitäisi pikemmin luoda eheyttä ja luottamusta kuin syrjäytyneisyyttä ja halveksuntaa.

Juha Siltala on kirjoittanut paljon siitä, miten vuoden 1917 taisteluissa konfliktin osapuolet yrittivät säilyttää tunnetta valvonnasta ja itsesäätelystä. Konfliktin koittaessa osapuolet rakensivat projektiivisen identifikaation ja ottivat sen mukaisesti roolinsa. Projektiivisessa identifikaatiossa ryhmän jäsen liittää toivotut piirteet johtajaan tai johtajiinsa, jotka antavat identiteetin ja vapauttavat oman superegon (omantunnon) vastuullisuudesta. Se on hurjaa, mutta älykäs ihminen luopuu omantuntonsa kuulemisesta, muuttuu ehdottomaksi, tahtoo saada johtajansa hyväksyntää pikemmin kuin on nöyrä jokaisen lähimmäisensä ihmisyyden kunnioittamiselle. Wilfred R. Bion on kirjoittanut 1955 tuosta merkillisestä ryhmädynamiikan psykologiasta: Group Dynamics – A Re-view (sivut 141–191 teoksessa: W.R. Bion, 1961, Experiences in Groups and Other Papers. London: Tavistock Routledge). Bion laajensi Kleinin käsitteistöä sekä ryhmädynamiikkaan että potilaan ja terapeutin välisen yksilöterapian vuorovaikutukseen, projektiiviseen identifikaatioon. Hänen mukaansa ihminen yrittää ehkä välttää eron kokemusta samaistumalla ideaaliin objektiin, esimerkiksi ihannoituun johtajaan. Mahdollisesti hän tahtoo voittaa kehittämänsä fantasian avulla valvonnan pahasta uhkaavasta objektista.

Liian usein jää havaitsematta, että paha uhkaava kohde onkin todellisuudesta asianomaisen henkilön sisäistä mielikuvista nouseva tuhoava voima, ehkä lapsuudessa koettu pelko tai muu vastaava. Mielestäni Suomessa yhä edelleen yleisesti koettu Venäjä-pelko on juuri tuollainen asianomaisten henkilöiden sisäistä epäselvyyttä, jolla ei ole vastaavuutta nykyisessä reaalisessa Venäjässä. Pelkokuvien siirtyminen poliittiselle ja turvallisuuspoliittiselle agendalle on kuitenkin jo vaarallista isänmaalle ja kansakunnan hyvinvoinnille.

Erityisesti Daniel Ogden on vuonna 1979 määritellyt projektiivisen identifikaation käsitettä psykoanalyysin näkökulmasta: On Projective Identification. International Journal of Psycho-Analysis, 60:357-373. Robert D. Hinshelwood, Robert D. on myös Kleinin ajattelun sanakirjassa tehnyt selkeän kuvauksen projektiivisen identifikaation merkityksestä ja voimasta: A Dictionary of Kleinian Thought. 2 painos. London: Free Association Press. Elizabeth Spillius on vuonna 1992 kuvaillut kliinisiä kokemuksia, joissa projektiivinen identifikaatio tulee ilmi: Clinical Experiences of Projective Identification (sivut 59-73 teoksessa: R. Anderson, toim, Clinical Lectures on Klein and Bion. London: Routledge). Robert T. Waska antaa esimerkkejä siitä, miten vihassa ilmenee enemmän kuin itse vihan aihe: vihassa näkyy myös elämänhistoriasta monella tavalla sieluun kirjoitetut häpeän tunteet, pelot ja muut syvät kokemukset projektiivisen identifikaation muodossa (2000. Hate, Projective Identification, and the Psychotherapist’s Struggle. Journal of Psychotherapy Practice and Research 9:33-38. American Psychiatric Association).

Robert M. Young (1993) kutsuikin aiemmin mainitsemassani luennossa ja artikkelissa ideologisten lahkojen psykoanalyysia kleinilaisittain ”objektien lohkomisten analyysiksi” (the analysis of splits). Saraneva arvioi äsken mainitsemassani artikkelissa Kleinin avulla trauman vaikutuksia ja rasistisen persoonan syntymistä. Kyky kohdata oma mahdollinen syyllisyys muodostaa perustan toisista välittämiselle. Tämä kyky ilmenee ihmisessä depressiivisen position saavuttamisena. Terveen ihmisen elämässä depressiivinen positio hallitsee, hän kykenee kokea häpeää, pettymystä ja tappion tunteita. Saranevan mukaan fundamentalistiset ja totalitaariset ideologiat ja liikkeet turvautuvat skitsoparanoidiseen split-ilmiöön, kun nämä painostavat: ”Ellet ole kanssamme, olet meitä vastaan!”.

Alexander Bortnikov on alansa loistava asiantuntija Venäjällä ja hän arvioi aivan oikein kansallismieliset ääriryhmät turvallisuusuhkatekijöiksi. Mielestäni myös Suomessa pitäisi seurata entistä valveutuneemmin, miten kansallismielisten ääriryhmien ryhmädynamiikka kehittyy laman pelkojen ja ahdistusten aikana. Emme saisi vaieta, että Kavkaz-Center kokoaa jihadistisia ja uusnatsien ääriryhmiä sekä tukee heidän kyseenalaista ryhmädynamiikkaa pelkojen, uhkakuvien, fantasioiden, suoranaisten valheiden ym. avulla. Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen uhka ei tule enää idästä, vaan se tulee tuollaisista rasistishenkisistä, nationalististyyppisistä ryhmistä, jotka eivät ole vielä onneksi näyttäneet Suomessa niitä pahoja tekoja, joihin heidän profiilinsa viittaavat. Verkostot ulottuvat myös Suomen rajojen ulkopuolelle.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen uhka on myös syrjivässä sorrossa, jonka kohteessa lähialueilla – erityisesti Baltiassa – lähes puolet väestöstä joutuu tällä hetkellä. Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen uhka on myös oman valtiomme sisäisessä eriarvoistumisessa, alistamisessa ja syrjäytymiskehityksessä, mutta uhka ei ole itäisessä naapurissamme, jonka kanssa pitäisi rakentaa ystävyyttä ja yhteistyötä.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Pimeitä ajatuksia

Globaalitalouskonsultiksi itsensä nimittänyt henkilö kirjoittaa Talouslehden nettikeskustelussa 5.2.2009, että Värvääkö Venäjä suomalaisia Karjalan palautuksen vastustajiksi?

Valitettavasti minulla ei ole käytettävissä hänen alkuperäistä – mielestäni rikoksen tuntumerkit täyttävää – kirjoitusta, jossa hän teki selvemmät yhtäläismerkit meikäläisen (nimeltä mainiten) ja maanpetoksellisuuden välille. Jos jollakin on sellainen alkuperäinen teksti kopioitu, pyydän lähettää minulle, sillä teen tällöin globaalitalouskonsultiksi itsensä nimittäneestä henkilöstä rikosilmoituksen!

Nyt 6.2.2009 siistitty versio jatkaa näin. Se liikkuu harmaan ja pimeän rajamailla, enkä sen tähden voi tehdä rikosilmoitusta, koska siitä puuttu meikäläisen nimi:

”Venäjän tulevaisuus huolestuttaa monessakin mielessä, myös oman maamme ja vapaan maailman kannalta. Värvääkö Venäjä suomalaisia ihmisiä palvelemaan yleisen mielipiteen muokkaamista stalinilaisen suurvaltahaaveensa tukemiseksi? Mikä virus muuten saa muuten terveenoloisen ihmisen ryhtymään esimerkiksi Karjalan palautuksen vastustajaksi? Vai Venäjän öljyruplillako nuo aateveljet on ostettu (FSB:n toimesta?) Jopa hengenmiehiä on värväytynyt kai vapaaehtoisesti tuohon arveluttavaan historian- ja ihmisyydenkieltämislahkoon, joka syyttää karjalanpalauttajia huijareiksi, valehtelijoiksi ja saalistajiksi ja solvaa monia kunnian miehiä ja naisia nimeltä mainitenkin kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkit täyttävin valheellisin luonnehdinnoin ja haukkumasanoin. Globaalitalouskonsultti, KNFIJV //asiaton osuus poistettu
Viestiä on muokannut: M.K. 6.2.2009 10:07”


Olen eri mieltä kuin Suomen valtioneuvoston turvallisuuspoliittinen selonteko Suomen kohtalosta ja asemasta Euroopassa (selonteosta on valmistumassa pian humanismiin ja kansojen väliseen ystävyyteen perustuva korjattu painos). Olen eri mieltä isänmaallisena suomalaisena, jolle ihmisten hyvinvointi ja rehti kanssakäyminen ovat tärkeitä asioita. Teen sen vuoksi lähes päinvastaiset analyysit energiapolitiikasta, NATO:n itälaajentumisen merkittävyydestä ja vaarallisuudesta sekä järjestöstä ylipäätänsä, Venäjän demokraattisesta kehityksestä että Baltian ongelmasta kuin Suomen valtioneuvosto tekee. En tee kuitenkaan analyysejä minkään valtion turvallisuusviranomaisiin sekaantuneena, vaan itsenäisenä ihmisenä, joka on voinut haastatella lukuisia ihmisiä ja katsella erikielistä lehdistöä. Yksi vakava syy vastakkainasettelua vastaan on lukuisissa maahanmuuttajissa, joissa näen selvästi suuria mahdollisuuksia Suomen hyväksi, mutta tiedän heidän kärsimykset Suomessa suomalaisten sivistymättömän moukkamaisuuden tähden. Olen niin hellämielinen pappi, että omantuntoni tähden en voi vaieta, jos näen suomalaisten suosivan epärehellistä ja kieroa alistamista.

Karjalan palauttajia olen pitänyt historiaa tietämättöminä ihmisinä, jotka unohtavat, että näiden Karjalan palauttajien vaatima raja on vain eräs satunnainen rajaviiva alueen historiassa, mutta tuota keskustelua virittämällä nämä vaurioittavat Suomen strategisesti hyödyllistä asemaa Venäjän rajanaapurina. Pidän sen vuoksi Karjalan palauttamisen puolesta puhuvia ihmisiä epäisänmaallisina.

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Maahanmuuttaja


Kirkon diakoniatyön Yhteisvastuukeräys on herättänyt vihamielisiä tunteita, koska YV-keräyksellä tuetaan mm. maahanmuuttajien työllisyyttä. Valitettavasti sivistymätön ajattelutapa näkee vain pahoja esimerkkejä maahanmuutosta, vaikka maahanmuuttajat voisi havaita potentiaaliksi, josta ei ole toistaiseksi osattu ennakkoluulojen tähden riittävästi riemuita. Minulle on tullut useita soittoja joka kuukausi lähimmän puolen vuoden aikana maahanmuuttajilta, jotka ovat joutuneet suomalaisten aviomiestensä väkivallan uhreiksi. Nämä naiset ovat neuvottomia, koska avioero voisi tarkoittaa vuosittaisen oleskelulupa-anomuksen yhteydessä karkotusta Suomesta, sillä pysyvän oleskeluluvan saaminen edellyttää nykyään niin kovin monta vuotta (muistaakseni jopa 4). Useimmat ovat jo kotiutuneet Suomeen, menettäneet yhteytensä ja paluunsa lähtömaahansa. Nyt he pelkäävät suomalaista aviomiestänsä ja kohtaloaan osattomana. Näistä alistetuista ei-minkään maan ihmisistä puhutaan aivan liian vähän.

Suomen historia kertoo upeista maahanmuuttajista, jotka ovat suomalaisen uudemman sivistymättömyyden tähden häivytetty yleisestä tietoisuudestamme. Tänään pidin Pohjassa Cafe Starin aamukahveilla pienen arvoituksen, mutta kukaan ei voittanut ilmaisia tarjottavia, jotka olisin maksanut oikein vastanneelle.

(1) Kuka on tämä maahanmuuttaja, joka on sanonut: ”Ah Suomi, Suomi. Yli 25 vuotta olen ollut yhteydessä tähän ystävälliseen seuruun”?
(2) Tämä taiteilija aloitti ammattinsa jo 14 vuotta vanhana nuorukaisena. Hän sai innoitusta niin Raamatusta kuin Rembradilta.
(3) Hän teki maalaustöitä sekä oikealla että vasemmalla kädellään.
(4) Tämä Suomeen tullut maahanmuuttaja on asunut 30 vuotta Suomessa. Kansainvälisesti katsoen hän lienee tunnetumpi taiteilija kuin Gallen-Kallela.
(5) Hänen kotimaansa, lähtömaansa, yritti lahjoa ja houkutella taiteilijaa takaisin, mutta hän halusi jäädä Suomeen ja jäi Suomeen.
(6) Hän tunsi Akseli Gallen-Kallelan, Eino Leinon ja Albert Edelfeltin.

Vastaus olisi toki ollut Ilja Repin, Илья Ефимович Репин, joka syntyi 5.8.1844 Ukrainan Tšugujevissa ja kuoli 29.9.1930 Suomessa, Terijoen Kuokkalassa. Hän ennätti asua Suomessa 30 elämänsä viimeistä vuotta. Repin piti itseään kasakkana, josta hän oli myös ylpeä.

Kun Repinin taideteoksia katsoo, en voi unohtaa taiteilijan köyhää lapsuutta, jota korosti isän poissaolo sotapalvelusten tähden. Repin näki sananmukaisesti nälkää lapsena. Äiti teki köyhää työtä levittäen kalkkia kasarmille ja ansaitsi pienet roponsa sieltä. Poika aloitti ansainnat Ukrainassa maalaten kirkkoon ikoneita. Myös kirkko ja kristinusko jätti jälkensä taiteilijan sieluun. 19 vuotta vanha nuorukainen pääsi vuonna 1863 Pietarin keisarilliseen taideakatemiaan. Hänen arvostuksensa kohosi nopeasti. Sittemmin hän sai matkustella palkintorahoillaan useasti myös Euroopassa, mm. vuosina 1883, 1889, 1894 ja 1900. Vuosina 1876–1882 hän asuikin Pariisissa.

Maailman maineen hän voitti maalauksellaan Volgan lautturit, jonka ensimmäiset luonnokset syntyivät 26 vuoden iässä vuonna 1870. Teos on sittemmin liitetty yhteiskunnalliseksi kritiikiksi ja käytetty moneen sen mukaiseen tarkoitukseen, mutta itse maalaus on moni-ilmeisempi. Pikemmin pitäisi sanoa, että maalausta ei olisi syntynyt, jos Repinillä ei olisi kokemuksissaan kasvanutta omaatuntoa ja tajua sosiaalisesta vastuullisuudesta. Lopullisen muotonsa tämä maalaus, Burlaki, Бурлаки на Волге, sai 1873. Se lienee tunnetuin venäläisten tekemä maalaustyö lännessä, mutta myös väärinymmärretty. Maalaus on hyvin vaikuttava, kun sen saa katsoa omassa aidossa mittasuhteissa 131,5 cm x 281 cm. Lähes aidon kokoiset lautturit on itse kukin oma persoonansa. Heidän kasvonsa ja identiteettinsä jättävät katsojaan syvän vaikutuksen.

Vuonna 1870 Repin meni veneellä Volgaa pitkin. Itse maalauksen viimeistely tapahtui kuitenkin Pietarissa akatemiassa. Akatemian päättötyö ennätti kuitenkin valmistua siinä välissä: Jairuksen tyttären herättäminen. Dostojevski kertoo ensin pelästyneen Repinin maalauksesta, koska aihe oli niin hirvittävä. Maalaus olisi helposti tulkittavissa paremmin kuin mikään muu sosialismin ajatusten puolesta. Dostojevski kuitenkin oivalsi, ettei lauttureista tullut kuitenkaan sellaista luokkakuvausta kuin olisi ollut pelättävissä.

Oman näkemykseni mukaan - ja näkemykseni ei ole taidehistorian erityistuntijan – Repinin maalausta tulkittaessa on syytä muistaa (1) äidin vaikutus ja lapsuuden köyhyys sekä sen mukana tullut myötätuntoa oikeudenmukaisuuden ja ihmisyyden puolesta. (2) Kesällä 1868 Repin oli kävellyt Pietarissa ja havahtunut burlakin, likaisen lautturin, ja puhtoisen keikarimaisen ritarin järkyttävään eroon. Kiitos omien taustojensa, Repin ei tukahduttanut tunteita keikarimaisen puhtauden ja kärsivän likaisen ihmisen eriarvoisuudelle. (3) Kokemus ei jäänyt pelkkään näkemiseen, vaan sitä seurasi syvä uskonnollismoraalinen opiskelu. Repin oivalsi yhä syvemmin vuonna 1869 Pietarin akatemiassa ohjelmassa ”Job ja hänen ystävänsä” (Иов и его друзья) ihmisten kokeman häpeän, surullisen kurjuuden kokemuksen ja epäonnen tuon syyttömän marttyyrin kertomuksen avulla. Ilmeisemmin omat muistot virkistyivät mitä parhaaseen herkkyyteen, jota ilman ei suuria taideteoksia voisi syntyä. (4) Lopulta hän teki Volgan matkan vuonna 1870 F. Vasiljevin kanssa. Ensimmäiset luonnokset syntyivät jo 1870. Uusi matka syntyi Akatemian päättötyön jo valistuttua, kun hän 1872 matkusti Volgalle. Tuolloisessa luonnoksessa perspektiivi on erilainen: lautturit kulkevat vasemmalta oikealle, kun lopullisessa työssä nämä kulkevat oikealta vasemmalle.

Repin muutti Suomeen vuonna 1900. Neuvostoliiton synnyttyä vallankumouksen jälkeen hän jäi asumaan Suomeen eikä koskaan käynyt Neuvostoliitossa. Lenin osoitti kuitenkin arvostusta Repiniä kohtaan. Hänen työnsä saivat lopulta 1930-luvulla Neuvostoliitossa suurta arvostusta ”sosialistisen realismin” edustajina. Kaikesta huolimatta tuo lahjakas, maailmankuuluisa taiteilija päätti asua Suomessa. Viimeiset vuotensa hän jopa maalasi vasemmalla kädellään, kun oikea käsi ei enää toiminut.
Miten upeita lahjakkuuksia maahanmuuttajissamme on ollut ja on yhä edelleen! Lahjakkuus ei ole toki maahanmuuton määräävä legitimiteetti, oikeutus. Humaanisuuteen kuuluu antaa ihmiselle ihmisarvo, nähdä hänessä pikemmin mahdollisuuksia kuin uhkia. Kovapintaiset ennakkoluulot eivät näe ihmisessä Luojan luomaa arvoa. Luojan silmissä ihminen on kaunis riippumatta hänen kansallisesta, kielellistä tai aatteellisesta taustasta. Yhä edelleen tahtoisin, että voimme tarjota maahanmuuttajille sellaisen Suomen, jonka tähden nämä tahtoisivat liittyä oman kohtalonsa mukaisesti Repinin sanoihin: ”Ah Suomi, Suomi. Olen ollut nämä monet vuodet yhteydessä tähän ystävälliseen seutuun”.

Juha Molarin kotisivuni on tässä: http://personal.inet.fi/business/molari/
Pohjan suomalaisen seurakunnan kotisivut ovat tässä: http://www.pohjansuomalainenseurakunta.auttaa.fi/

maanantai 9. helmikuuta 2009

Vastaväittäjä, joka oli poissa


Teologisen tiedekunnan määrääminä vastaväittäjinä dosentit Petri Luomanen ja Pekka Lund hoitivat virkansa ansiokkaasti ja heidän kunniakseen järjestetty karonkka onnistui toivotulla tavalla. Yksi henkilö oli kuitenkin poissa, vaikka hän on itse ilmoittanut tahtonsa olla vastaväittäjäni. Mummoni Hilja Molari kertoi jo 25 vuotta sitten, että hän tahtoisi olla vastaväittäjäni, vaikka toki tiesi, ettei koskaan voisi olla tiedekuntaneuvoston nimeämä virallinen vastaväittäjä. Valokuva on tilanteesta, jossa nuorena pappina toimitin Hilja-mummon hautaan siunaamisen Savonlinnassa Talvisalon kappelissa.

Hilja Molari (os. Pitkänen) synnytti kahdeksan lasta, ensin syntyi tyttö ja sitten seitsemän poikaa. Hilja ja Veikko Molari muuttivat Kerimäeltä Savonlinnan tuntumassa Kallislahden tuntumassa ostettuun pientilaan Loikansaaressa. Siellä hän järjesti kotiinsa usein seuroja, mutta erityisesti hoiti pientä tilaa, kutoi mattoja lähetystyön hyväksi, osallistui vähän kunnalliseen ja kirkolliseen paikallispolitiikkaan sekä kasvatti lapsiansa. Vanhan ajan epäreiluuden tähden köyhällä väellä ei ollut varaa koulun käyntiin. Kahdeksan lapsen äitinä koulut olisivat jo muutoin olleet aika mahdoton tehtävä siihen aikaan.

Hilja-mummon asenne oli avoin uuden oppimiselle. Nuorena tyttönä hän oli opetellut pianon soiton. Leskeksi jäätyään hän osti itselleen poljettavan urkuharmonin. Sitä hän soitti taidolla ja sydämen uskossa. Uuden oppiminen näkyi myös siinä, että vielä yli 80 vuotta vanhana ikäihmisenä hän oli Tiede 2000 –lehden aktiivinen lukija (ja tilaaja). Aivotutkimus oli erityinen kiinnostuksen kohde – ja vasenkätisyys, koska mm. meikäläinen hänen pojan poikana oli vasenkätinen. Muistan myös, miten Hilja poimi lehtileikkeitä urheilukilpailuista, joissa olin ollut mukana. Mummon rukous ja rakkaus ovat hoitaneet minua merkittävästi myös silloin, kun mummoa ei ole enää ollut ja kun olen ollut vaikeuksissa. Ennen kaikkea merkittävää oli se hiljainen, itseään terveesti kunnioittava isoäidin rukous, Hiljan rukous, joka saattoi kaikkien lasten lapset – kaikki serkukset – erotuksetta korkeammalle opintielle. Hiljan rukouksen kanssa avoimuutta tulevaisuudella ja toivoa vahvistivat hänen tekemänsä karjalanpiirakkaat, joita sai aina matkaevääksi Loikansaaressa käytyä. Tuli kaunis kosketus sen hyväksi, että olin tärkeä ihminen Hilja-mummolle. Niin oli myös minun siskoni: Maarit Määttä (os. Molari) on uutterasti vienyt opintoja akateemiseen oppimiseen asti ja ammatillista osaamista eteenpäin. Maaritin mies Jukka Määttä väitteli pari vuotta sitten varusmiespalveluksen vaikutuksesta urakehitykseen. Veljeni Jari Molari on erikoistunut matematiikkaan ja valmistunut yliopistosta alansa ammattilaiseksi. Talonrakennuksensa, viranhoidon ja ison perheen ohessa Jari myös kaavailee jatko-opintoja. Yhtä hyvin ovat menestyneet myös kaikki serkukset.

Olenkin sitä mieltä, että melkein kuka tahansa voi tulla tohtoriksi kognitiivisten ominaisuuksiensa puolesta, jos kykenee hallitsemaan kalenterinsa, säilyttää keskittymiskyvyn ja motivaation sekä ylipäätänsä asennoituu avoimesti uuden oppimiseen lapsesta alkaen. Vanhemmillani ja isovanhemmillani ei ole mitään akateemista ja merkittävää koulutuksellista taustaa, mutta he ovat osanneet avata koulujen maailman sukupolvelleni - myös siskolleni, veljelleni. Joonas-poikani kirjoittaa ylioppilaaksi tänä keväänä ja hänellä on kauniit opiskelusuunnitelmat lukion jälkeen. Muistan hyvin, miten Hilja-mummo pisti Joonas-pojan ja Hanna-tytön pään päälle kädet kastetilaisuuksien jälkeen ja siunasi heidät. Samalla tavalla hän on siunannut myös minut siskoni ja veljeni tavoin sekä kaikki serkukset.

Minä en ole ollut koskaan mikään älyllinen erityisyys niin kuin eräät keskustelijat Internetissä aiheellisesti moittii minua jopa typerykseksi. Vieraat kielet ovat tuottaneet ongelmaa. Matematiikka on ollut niin kauan helppoa kun motivaatio on riittänyt ja kun mitään kaavoja ei tarvitse opetella. Myös sittemmin liiketalouden opinnoissa olen halunnut pikemmin johtaa itse matemaattiset kaavat kuin painaa niitä mieleen. En voi kiittää itseäni edes ahkeruudesta, vaan tulkitsen onnellisen tulokseni toisesta näkökulmasta. Kiitän Jumalaa ja Hilja-mummon rukouksia siitä, että olen voinut keskittyä riittävästi – jopa yli vuosikymmenien – pääaineen, sivuaineen ja tukiaineen tentteihin sekä väitöskirjaprojektiin ja seminaarityöskentelyyn kaiken viranhoidon ja elämänkamppailun kanssa sen verran, että tämäkin lopputulos tuli saavutettua. Esko-isän ja Margit-äidin sekä Hilja-mummon ohessa pidän tärkeänä tekijänä isäni veljeä Hannu Molaria, joka on myös kummisetäni. Hänessä on oman persoonansa mukaan värittynyttä samaa karismaa kuin hänen äidissään Hiljassa. Hannun tytär, Auli Toom (os. Molari), on luonnollisesti meistä serkuksista oppinein ja ansioitunein monella kielellä ilmestyneiden akateemisten tutkimustensa tähden, ja erityisesti hiljaista tietoa käsittelevän väitöskirjansa Tacit Pedagogical Knowing: At the Core of Teacher's Professionality tähden (https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/3757/tacitped.pdf?sequence=1). Hän on dosentti käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa ym. Auli oli isänsä Hannun ja Leenan kanssa myös väitöstilaisuudessa. En toki tiennyt serkkuni oppineisuutta ja eräs teologian oppinut kuiskasi, että täällä on paikalla jopa käyttäytymistieteellisestä tiedekunnasta professori. En tiennyt, kenestä hän puhui. En tiennyt edes kätellessä Auli-serkkua. Asia ilmeni vasta karonkkapaikassa, kun juttelin Hannun ja Leenan kanssa serkkuni elämäntilanteesta. Hannulla ja Leenalla oli erityisen ratkaiseva merkitys, kun suomalaisen russofobisen viranomaisen tähden olin vaikeuksissa 2001-2004. Sinä aikana en vajonnut itsetuhoon, vaan opiskelin uuden kielen (venäjä), uuden tutkinnon ja sain mahdollisuuden opiskella jopa Pietarin valtiollisessa finanssi- ja ekonomiyliopistossa. Jälleen hiljaiset rukoukset saarnaavat enemmän kuin kovat saarnat: elämän yllättävät muutokset eivät ole tuhoutumista varten, vaan uusia mahdollisuuksia varten!

Joskus olisi kiehtovaa pohtia, mitä se hiljainen tieto on psyykkisenä prosessina, kun asiaa lähestytään miksi-kysymyksen avulla. Ei vähiten Hilja-mummo ja hänen hiljainen kaunis katseensa sekä ristityt sormet yllytä minua pohdiskeluun oppimisesta, joka ei tapahdu vain kirjoihin painetun musteen avulla. Villeissä ajatuksissani olen miettinyt Jacques Lacania, joka on tunnettu esittämästään peilivertauksesta. Lapsen peilisuhde hoitajaan on myöhempien identifikaatioiden imaginaarinen perusta. Lacanin artikkeli The Mirror Stage as Formative of the Function of as I as Revealed in Psychoanalytic Experience löytyy teoksesta: Ecrits, jossa A. Sheridan on sen kääntänyt. Mutta tuo lapsen ja vanhemman välinen katseellinen hiljainen kohtaaminen on merkittävyydessään herättänyt muutkin psykoanalyytikot. D.W. Winnicottin (1967) kirjoitus on erityisen mainittava: Mirror-Role of Mother and Family in Child Development (teoksessa: P. Lomas (toim), The Predicament of the Family: A Psycho-analytical Symposium. London: Hogart Press and the Institute of Psycho-Analysis. Saatavana myös www-muodossa: http://www.sectionfive.org/winarticle.htm). Juhani Ihanus kirjoittaa tuosa peili-kohtaamisesta vuonna 1995 sivulla 74 teoksessaan: Toinen. Kirjoituksia psyykestä, halusta ja taiteista (Jyväskylä: Gaudeamus). Adam Phillips on käsitellyt aihetta vuonna 1997 kirjoituksessaan The Mirror Stage. Jacques Lacan and biography (saatavana www-muodossa: http://slate.msn.com/ia/2977). Michael Brown teki ilmiön avulla vuonna 1998 jännittävän matkan valokuvaajan ongelmaan, sillä valokuvaajalle muodostuu vaikea haaste, jos hän tahtoo saavuttaa tuon hiljaisen viisauden, joka syntyy ihmisten kasvojen kohdatessa: Why the Photographer Does Not See: Lacan, the Object petit a and the Gaze in Antonioni ´s Blowup. The Øther: the Online Journal of the SFSLS. Joel Dor kirjoitti 1998 Lacanin käsityksestä tiedostamattomasta (Introduction to the Reading of Lacan. The Unconscious Structured Like a Language. Lacanian Clinical Field. Other Press: New York). Raymond Barglow kirjoitti vuonna 2001 hiljaisesta katsomisesta: Silently the Wolves are Watching: An Essay on the Lacanian Gaze. The Other: the Online Journal of the SFSLS. Suomessa on myös erityistä osaamista, mainittakoon Eero Rechardt, joka vuonna 2001 sivulla 51 käsittelee Lacanin peili-ilmiötä artikkelissaan: Transferenssi. Historiaa ja nykypäivää (sivut 40-60 teoksessa: E. Roos, V. Manninen & J. Välimäki (toim.), Rakkaus, toive ja todellisuus. Psykoanalyyttisia tutkielmia. Yliopistopaino: Helsinki). Myös monia muita aihetta käsitteleviä teoksia on olemassa.

Lacan puhui lapsen matkasta peilin läpi, jolloin lapsen täytyi oppia näkemään itsensä ulkopuolelta, jotta voisi saada sisäisen identiteetin. Lacan ei kuitenkaan hylännyt tiedostamatonta. Anthony Easthope (1999: 125–127) kirjoitti tiedostamattomasta ja lapsen identiteetin syntymisestä teoksessaan The Unconscious (London & New York: Routledge.). Tiedostamaton on kyllin todellinen tuhotakseen valitettavasti myös elämää. Tiedostamaton on rakentunut kielen tavoin. ”Kuva on varmasti minun silmässäni, mutta minä olen kuvassa” (Lacan). Lars Gustafsson kirjoittaa osuvasti: ”Minä en ajattele siellä, missä luulen ajattelevani, mutta olen ja ajattelen sielläkin, missä en luule olevani” (Gustafsson 2001: 19; teoksessa: Merkillinen vapaus. Suom. Erik Rosendahl. Helsinki: Loki-kirjat).Tarja Laine sanoittaa 1997 mainitun prosessin puolestaan näin: ”Minän tietoisuus syntyy katseen kautta, kun ihminen näkee itsensä toisen silmin, samastuu toisen katseeseen. Tämä samastuminen tapahtuu peilivaiheessa, symboliseen järjestykseen siirryttäessä” (Laine, Tarja 1997. Samasta toisin: Subjektiivinen ääni ja empatia (dokumentti)elokuvassa. Lähikuva, s. 2-3, 82- 96: Turun elokuvakeho IY:n jäsenlehti).

Katselkaa siis toisianne sekä erityisesti lapsia ja lapsenlapsia rukoillen ja rakastaen!

lauantai 7. helmikuuta 2009

Juha Molari: LECTIO PRAECURSORIA (7.2.2009)

Arvoisa kustos, arvoisat vastaväittäjät, hyvät kuulijat.

Psykohistoria provosoi spekulaatioon tutkijan tarkoitusperistä ja taustekijöistä. Ja se sopii hyvin, että tutkimukseen vaikuttavaa esiymmärrystä pohditaan. Jos tuota pohdiskelua ei olisi tehty jo hyvin sata vuotta monipuolisesti länsimaisessa akateemisessa maailmassa, tuskin tutkimustani olisi syntynyt. UT:n eksegetiikan dosentti Kari Kuula pohtii teologien keskustelukanavalla ”usko ja rukous” 1.2.2009 väitöskirjaani, että se olisi ”varmasti erikoisin eksegetiikan väitöskirja aikoihin”. Dosentin mukaan väitöskirjassa on ”tapporankkaa retoriikkaa”. Hän spekuloi, olisiko teos tulkittava ”eräänlaisena takinkääntämisenä”. Kuula kertoo muistikuvan 15 vuoden takaa, kun pidin luentoa Suomen teologisessa instituutissa. Kuulan mukaan olisin sanonut silloin, että minulla on ”q-evankeliumi laukussa”. ”Porukka päästi röhönaurut – q-evankeliumi ei kuulunut STI:n agendaan tuolloin.”

Q-evankeliumi on ollut tutkimuskohteeni jo paljon aiemmin, jo heti 1980-luvun puolivälistä alkaen. Kun aloitin teologian opinnot 1984, menin Erkki Koskenniemen kotona kokoontuneeseen Pieper-piiriin ja pidin useamman tunnin alustuksen synoptisesta ongelmasta, lähinnä Streeterin teosta kommentoiden. Q-evankeliumi on ollut laukussani 1980-luvun puolivälistä alkaen, ja tärkeäksi apuvälineeksi se muodostui, kun tein pro gradu –työtäni, jossa selvitin Markuksen evankeliumin ja Q-evankeliumin läheisyyttä eräässä tekstikohdassa. Totta kai mietin deutero-markus –teoriaa, yritin selittää Matteus –prioriteetin avulla, kuuntelin Suomessakin mainostettuja Luukas –prioriteetti malleja. Siihen aikaan valmistui kaksi upeaa eksegetiikan väitöskirjaa, Risto Uron väitöskirja Q-evankeliumista Jeesuksen sanansaattajista ”lampaat susien joukossa” ja Kari Syreenin väitöskirja Vuorisaarnasta. Molemmat henkilöt ja molemmat tutkimukset antoivat merkittävän panoksensa siihen, että Q-evankeliumi ei ole jäänyt mystiikaksi, vaan se on tekstijoukko, jota voi lukea. Eksegetiikan jatkokoulutusseminaarissa katselin, kun nyt vastaväittäjänä toimiva Petri Luomanen selvitti Matteuksen evankeliumin liittymistä juutalaiseen liittonomismiin ja analysoi Q-aineiston käyttöä Matteuksen evankeliumissa. Opiskelutoverini Olli Hallikainen ennätti jo pari vuotta sitten väitellä Herran rukouksesta Q-evankeliumissa. Kansainvälinen tutkijaryhmä on tehnyt versionsa koko Q-evankeliumin kokoonpanosta. Nämä mainitut tutkimukset ovat olleet suomalaisen keskustelun kannalta valitettavasti englanninkielisiä tai kreikankielisiä, joten päätin palauttaa eksegeettisen keskustelun suomalaiselle väelle suomenkielisen väitöskirjan avulla. Q-evankeliumia olen korjannut ja muokannut jo noin 25 vuotta. Takin kääntämisestä ei ole kyse. Väitöskirjassani en käy polemiikkia Suomen teologista instituuttia vastaan, jossa en ole kärsinyt hengellistä väkivaltaa tai alistamista. Syy vallankäytön ja traumojen analysointiin syntyy ihan sodan rumuuden tähden.

Vastaväittäjäni Petri Luomanen on ansioitunut monen muun ohessa kognitiivisen tieteen soveltamisessa, kun selvitetään uskonnon ja kristinuskon syntyä. Vuonna 2007 hän kirjoitti tutkimusartikkelinsa The Sociology of Knowledge, the Social Identity approach and the Cognitive Science of Religion” sivulla 226 muistutuksen sen puolesta, että teologian ei pitäisi eristäytyä tieteen yleisestä kehityksestä. Toinen vastaväittäjäni Pekka Lund on ansioitunut psykohistorian osaajana erityisesti kirkkohistorian alueella. Vuonna 2006 Pekka Lund kirjoitti tutkimuksessaan Kuilun reunalla Suomen lähetysseuran Kiina-historiasta, että pelkät teologiset selitykset jättäisivät tutkimuskohteen motiivit liian avoimiksi. Niin minä koen myös Q-evankeliumin kanssa, tässä seison nyt, enkä muuta voi.

Olen haastatellut ulkomaisia turvallisuusasiantuntijoita, seurannut omalla nimellä ja nimimerkeillä sanomalehtien ja Internetin keskustelukanavien puheenvuoroja uskonnosta, politiikasta ja talouselämästä Suomessa, Venäjällä, Virossa, Yhdysvalloissa sekä Lähi-idän alueella. Yhä uudestaan näen maailmanrauhan kannalta vaaralliseksi sen, että ihmismieli osoittautuu stressattuna joustamattomaksi, naapurikansoista ja kilpailevista aatejärjestelmistä viritetään moninkertaisia uhkakuvia. Suomalaiseen puheeseen on palannut jopa ryssittely. Pelkät aatteelliset oppilauseet eivät selitä riittävästi tätä ihmiskäytöstä. Se on hyvin pitkälle psyykkinen prosessi, kun erimieliset leimataan maanpettureiksi, huonosti uskoviksi jne. Helsingin seurakuntayhtymän venäjänkielisen työn pastori Erkki Jokinen kysyi muutama vuosi sitten kirkollisessa maahanmuuttajakeskustelussa nerokkaasti: Olemmeko jääneet Rokan ja Hietasen rinnalle juoksuhautoihin?

Tutkijana olen jo toista vuosikymmentä pohtinut, miten voidaan selittää, että Q-evankeliumia, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumin yhteistä lähdeaineistoa hallitsee tämänkaltainen tiukka mentaliteetti. Huomaan ilokseni, että vuonna 2008 ilmestyneessä John Kloppenborgin kirjan otsikossa käytetään ilmaisua ”ensimmäinen evankeliumi” Q-evankeliumista. Q-evankeliumissa ei ainoastaan luokittele ihmisiä susiin ja lampaisiin. Q-evankeliumissa sanotaan happamat maalliselle omistamiselle. Miestä pidettiin kelvottomana jo sillä perusteella, että hän kävi hautaamassa isänsä eikä lähtenyt välittömästi – köyhyyteen antautuen - Jumalan valtakunnan elokorjuuseen, paljain jaloin ja ilman kukkaroa ja sauvaa. Ja epäuskoisille kerrottiin, että Jumala paloittelee, ”dikhotomeesei”; tuttu ja selvä sana Aristoteleen dikotomian vuoksi.

Aloitin 1980-luvulla väitöskirjatutkimukseni ja yritin etsiä selitystä antiikin kyynisestä aatevirtauksesta. Ehkä jossakin lähituntumassa vien mainitun kyynikkotutkimuksen painokuntoon. Aatevirtausten välisten vaikutuslinjojen rakentaminen alkoi vaikuttaa siltä, että minä hukkaan itse varsinaisen ongelman. En uskonut enää viestiini.

2000-luvun alussa jouduin liiketaloustieteen tutkimusten pariin. Luin Suomessa ja Venäjällä useita kymmeniä liiketaloustieteen ja kansantaloustieteen arvostettuja tutkimuksia, joissa oli rohkeasti käytetty psykologian menetelmiä. Ymmärsin, että teologin ei pidä lähestyä antiikin ihmisten köyhyyttä ja lahkomaista asennoitumista eri tavalla kuin ekonomit, lääkärit tai sosiologit lähestyvät vastaavia ilmiöitä. Risto Uron kirjoitukset kognitiotieteestä rohkaisivat, että meillä Helsingissä Raamatun tutkijat uskaltavat luoda uutta ja tehdä vaikeita kysymyksiä, rikkoa eksegetiikan metodikaanonin rajoja, mutta samanaikaisesti säilyttää helsinkiläisen eksegeettisen huippuosaamisen. Juha Siltalan työ psykohistorian hyväksi rohkaisi tutkimuksen näkökulman luomisessa. Johan Bäckman esitteli omassa väitöskirjassaan moraalista hysteriaa, jota erilaiset aatejohtajat saattavat virittää oman ryhmänsä hallitsemiseksi ja vaikutusvaltansa kasvattamiseksi. Löysin myös sotatraumoja ja ääriliikkeitä analysoivia Naton julkaisusarjassa ilmestyneitä tutkimuksia, CIA:n johtavan psykiatrin Jerrold Postin teokset, venäläisiä informaatiopsykologista sodankäyntiä käsitteleviä tutkimuksia. Oman panoksensa antoi mahdollisuuteni haastatella Venäjän kauppatie –lehden artikkelia varten informaatiopsykologiseen sodankäyntiin erikoistunutta venäläistä tutkijaa, Andrei Manoiloa, joka vaikuttaa nykyään Moskovassa, mutta työskenteli pari vuotta Tanskassa ja Norjassa. Olin myös sähköpostikeskustelussa Lloyd deMausen kanssa, joka lienee psykohistorian grand old man. Oman aikamme terrorismin uhka oli virittänyt sotilasliittojen psykiatrit ja monet käyttäytymistieteilijät analysoimaan ihmismielen traagista luonnetta, joka ilmenee uskonnollisen ja muun aatteellisen sanaston taustalla. Nämä asiantuntijat analysoivat uskonnollista mieltä Sigmund Freudin ja Melanie Kleinin viitoittamalla tiellä – tai heihin tukeutuvien psykoanalyytikkojen avulla. Toki luin muitakin psykoanalyytikkoja, mutta kohutilainen, kernbergiläinen tai winnicottilainen psykoanalyysi ei tullut minulle keskeiseksi, koska juutalaissodan väkivaltaisten esivaiheiden traumat veivät tutkimusta toiseen suuntaan. Joka tapauksessa evankeliumeja ei voi riittävästi tarkastella vain uskomusten yliluonnollisten väitteiden avulla, vaan tulee paneutua kärsimyksessä värittyvään ihmismieleen, vuorovaikutukseen ja valtaan.

Ranskalainen psykoanalyytikko, jälkistrukturalistinen ajattelija Jacques Lacan ilmaisi paluun Sigmund Freudiin ja voitti suuren vaikutusvallan kirjallisuus- ja taiteentutkijoiden parissa. Petri Merenlahti on väitöskirjassaan ja muissa kirjoituksissaan paneutunut Lacaniin. Minulle Lacan sopi erinomaisesti Freudin ja Kleinin ohessa, koska tämä psykoanalyytikko oli väitöskirjastaan alkaen paneutunut erityisellä antaumuksella paranoidisen psykoosin tutkimukseen ja kuvailuun sekä itse kielen problematiikkaan, valtaan ja traumoihin.

Tämä tarkastukseen joutunut väitöskirjani on kirjoitettu läpinäkyväksi. Haluan käydä kriittistä, hyvätahtoista keskustelua psykoanalyyttisen taustateorian kanssa. Koen nautinnoksi katsoa myös orkesterin työskentelyä, enkä vain kuunnella valmista musiikkia. Orkesteria ei pidä piilottaa verhojen taakse. Siksi teoriataustaa ei ole häivytetty piiloon. En sano väitöskirjassani, että tietty lause Raamatussa johtuu tietystä geenistä, tai reseptorista, tai lapsuudessa koetusta tietystä ongelmasta, se olisi banaalia. Torjun laiskuuteen ja hyväuskoisuuteen perustuvan flirttailevan hengellisen apologian, jonka mukaan psykopatologiset seikat eivät voisi näytellä merkittävää osaa hengellisen tai ideologisen väkivallan ja äärimmäishenkisten hallusinaatioiden takana. Koko ajan kuljetan mukana erilaisia vaihtoehtoisia ja toisiaan täydentäviä selitysmalleja.

Olen hyvin tietoinen Gadamerin, Habermasin, Foucaultin, Derridan ja Ricoeurin sekä monen muun arvostetun tutkijan perusteellisesta analyysista psykoanalyyttisen soveltavan tutkimuksen mahdollisuuksista ja mahdottomuudesta. Vaikka Harbermas puolusti psykoanalyysia ja syvähermeneutiikkaa Gadamerin syytöksiä ja tämän suosittamaa hermeneutiikkaa vastaan, hän nosti esiin tärkeän ongelman freudilaiselle kirjallisuustutkimukselle: löytyykö kirjoitusvirheistä ja saumakohdista olennainen kirjoittajan persoonallisuudesta ja lapsuuden dynaamista voimista. Q-evankeliumin tutkimuksessa tekstin johdonmukaisuuden ja eheyden avulla ei voida arvioida evankelistan ja hänen yhteisönsä psykopatologiaa myöskään sen tähden, että itse teksti on syntynyt sirpalemaisesti. Sitä vastoin monessa muussa Freud ja Lacan antavat paljon ajattelemisen aihetta Raamatun tutkijalle.

Tuskin kukaan Q-evankeliumin tutkimukseen erikoistunut Raamatun tutkija enää tänä päivänä kiistää evankeliumin kerroksellisuutta. Q-evankeliumin polemisointi ja tyypittely ”pahaa Israelia” tai fariseuksia vastaan ei kuulu Q-tradition varhaisimman kerrostuman tuntomerkkeihin, vaikka jo historiallinen Jeesus on voinut joutua väittelyihin. Yksittäisen tradition historia on eri asia kuin kirjoituksen komposition synty. Kokonaiset tekstirakennelmat syntyvät yksittäisten tekstien ja traditiokappaleiden jälkeen. Q-tutkimuksissa on käyty ankaraa väittelyä profeetta- ja viisauskirjallisuuteen tukeutuvien teorioiden välillä. Olisiko Q-evankeliumin varhaisin ydin määriteltävissä profeettakirjallisuuden vai viisauskirjallisuuden avulla? Olen jossakin määrin sanoutunut irti tästä lajimääritelmiin tukeutuvasta luokittelusta. Analysoitavaksi valitsin ison tekstimäärän Q-evankeliumista. Lähtökohta oli koota kaikki Q-tekstit, joissa arvioidaan köyhyyttä ja rikkautta. En voinut välttää vihan toistuvaa esiintymistä. Ei ole suinkaan sattuma, että köyhänä ja autuaana itseään ylistävä lahko julistaa itse itsensä myös parhaaksi lähimmäisrakkauden edustajaksi, mutta toivottaa Jumalan vihaisen tuomion kääntymättömille vastustajilleen ja niille, jotka eivät lähteneet heti Jumalan valtakunnan liikkeeseen.

Omistaminen ja kuluttaminen ovat sinänsä moderneja kulttuurisia ilmiöitä, ja omistamista ja kuluttamista ei sovi ainakaan lisätä, jos maailmamme aikoo välttää ekokatastrofin. Ensimmäisen vuosisadan puolivälin pelonsekaisissa tunnelmissa – juutalaissodan sotaisissa esivaiheissa, satojen ja tuhansien ihmisten kuollessa brutaaliin teurastukseen ilman oikeusvaltion ja hyvinvointivaltion luomaa turvaa - omaisuudessa ei enää nähty turvaa luovaa funktiota ylipäätänsä. Q-evankeliumissa ilmaistut syvät ja tarkkarajaiset jaot hyvään ja pahaan paljastavat, että tuhoavat impulssit, kateus ja vainoava ahdistus olivat voimakkaita. Q-evankeliumin monivaiheisen kehkeytymisen aikana vahvistui vihamiesten tyypittely ja äärimmäinen vastakkainasettelu pahaa maailmaa vastaan. Q-evankeliumin synty noudattaa moraaliyrittäjien tunnettua menetelmää joukkojensa hallitsemiseksi.

Kiusauskertomuksesta alkaen Q-evankeliumi velvoitti kuulijansa regressiiviseen ryhmäorjuuteen. ”Identiteettiyrittäjät” tekivät kertomuksen avulla Jumalan Pojasta absoluuttisen ihanteen, jotta ihmiset valitsisivat nälissäänkin Jumalan sanan, so. ryhmään kuulumisen. Kuvattua ideologista ja eettistä ehdottomuutta – jyrkkämielisyyttä - on pidettävä levottomille oloille tyypillisenä aatteellisena ratkaisutapana ja tunnereaktiona. Sellaisissa oloissa moraaliyrittäjät, identiteettiryittäjät, virittävät hysteriää joukkojensa kokoamiseksi ja valtansa säilyttämiseksi. Se on aitoa ja primitiivistä. Sorrettu, ahdistettu ihminen menettelee itsekin hurjalla tavalla.

Arvoisa kustos, vastaväittäjät ja yleisö. Minä väitän väitöskirjassani, että Q-evankeliumin synnyttäneen, monella tavalla kärsimyksiä kokeneen uskonnollisen lahkon julistus oli idealisointia, joka johti uskonnolliseen fanaattisuuteen. Voin liittyä Killen, Wadersonin ja Meissnerin määritelmiin, että kyse oli uskonnollisesta paranoiasta, jota hallitsivat lohkomisen ja projektion puolustusmekanismit paeten tuskaansa. Q-ryhmä idealisoi oman yhteisönsä, mutta vähensi arvon muilta ihmisiltä. Ulkopuolelle jäi vain paholaisen valtakunta. Q-ryhmä synnytti itselleen fantasian Jumalan valtakunnan saapumisesta. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimusta ei esitetty. Lopunajat vaativat uskollisuutta ja kestävyyttä torjua epäuskoisten vallanpitäjien suomat epäluotettavat toimeentulomahdollisuudet, jotka olisivat hetkellistä maallista elämää varten antaneet toki tukevamman leivän. Q-ryhmä koki olevansa kaikkien tapahtumien keskipisteessä, lopunajallisen draaman näyttämöllä.
Pyydän Teitä, dosentti, teologian tohtori Pekka Lund ja dosentti, teologian tohtori Petri Luomanen, teologisen tiedekunnan määrääminä vastaväittäjinä esittämään ne huomautukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

Ks. Elina Laihon artikkeli Länsi-Uusimaa –lehdessä 6.2.2009 väitöstilaisuuteni johdosta: ”Kirkkoherra kaivoi luurangot esiin kaapista” (http://personal.inet.fi/palvelu/molari/Luurangot.pdf)