lauantai 7. helmikuuta 2009

Juha Molari: LECTIO PRAECURSORIA (7.2.2009)

Arvoisa kustos, arvoisat vastaväittäjät, hyvät kuulijat.

Psykohistoria provosoi spekulaatioon tutkijan tarkoitusperistä ja taustekijöistä. Ja se sopii hyvin, että tutkimukseen vaikuttavaa esiymmärrystä pohditaan. Jos tuota pohdiskelua ei olisi tehty jo hyvin sata vuotta monipuolisesti länsimaisessa akateemisessa maailmassa, tuskin tutkimustani olisi syntynyt. UT:n eksegetiikan dosentti Kari Kuula pohtii teologien keskustelukanavalla ”usko ja rukous” 1.2.2009 väitöskirjaani, että se olisi ”varmasti erikoisin eksegetiikan väitöskirja aikoihin”. Dosentin mukaan väitöskirjassa on ”tapporankkaa retoriikkaa”. Hän spekuloi, olisiko teos tulkittava ”eräänlaisena takinkääntämisenä”. Kuula kertoo muistikuvan 15 vuoden takaa, kun pidin luentoa Suomen teologisessa instituutissa. Kuulan mukaan olisin sanonut silloin, että minulla on ”q-evankeliumi laukussa”. ”Porukka päästi röhönaurut – q-evankeliumi ei kuulunut STI:n agendaan tuolloin.”

Q-evankeliumi on ollut tutkimuskohteeni jo paljon aiemmin, jo heti 1980-luvun puolivälistä alkaen. Kun aloitin teologian opinnot 1984, menin Erkki Koskenniemen kotona kokoontuneeseen Pieper-piiriin ja pidin useamman tunnin alustuksen synoptisesta ongelmasta, lähinnä Streeterin teosta kommentoiden. Q-evankeliumi on ollut laukussani 1980-luvun puolivälistä alkaen, ja tärkeäksi apuvälineeksi se muodostui, kun tein pro gradu –työtäni, jossa selvitin Markuksen evankeliumin ja Q-evankeliumin läheisyyttä eräässä tekstikohdassa. Totta kai mietin deutero-markus –teoriaa, yritin selittää Matteus –prioriteetin avulla, kuuntelin Suomessakin mainostettuja Luukas –prioriteetti malleja. Siihen aikaan valmistui kaksi upeaa eksegetiikan väitöskirjaa, Risto Uron väitöskirja Q-evankeliumista Jeesuksen sanansaattajista ”lampaat susien joukossa” ja Kari Syreenin väitöskirja Vuorisaarnasta. Molemmat henkilöt ja molemmat tutkimukset antoivat merkittävän panoksensa siihen, että Q-evankeliumi ei ole jäänyt mystiikaksi, vaan se on tekstijoukko, jota voi lukea. Eksegetiikan jatkokoulutusseminaarissa katselin, kun nyt vastaväittäjänä toimiva Petri Luomanen selvitti Matteuksen evankeliumin liittymistä juutalaiseen liittonomismiin ja analysoi Q-aineiston käyttöä Matteuksen evankeliumissa. Opiskelutoverini Olli Hallikainen ennätti jo pari vuotta sitten väitellä Herran rukouksesta Q-evankeliumissa. Kansainvälinen tutkijaryhmä on tehnyt versionsa koko Q-evankeliumin kokoonpanosta. Nämä mainitut tutkimukset ovat olleet suomalaisen keskustelun kannalta valitettavasti englanninkielisiä tai kreikankielisiä, joten päätin palauttaa eksegeettisen keskustelun suomalaiselle väelle suomenkielisen väitöskirjan avulla. Q-evankeliumia olen korjannut ja muokannut jo noin 25 vuotta. Takin kääntämisestä ei ole kyse. Väitöskirjassani en käy polemiikkia Suomen teologista instituuttia vastaan, jossa en ole kärsinyt hengellistä väkivaltaa tai alistamista. Syy vallankäytön ja traumojen analysointiin syntyy ihan sodan rumuuden tähden.

Vastaväittäjäni Petri Luomanen on ansioitunut monen muun ohessa kognitiivisen tieteen soveltamisessa, kun selvitetään uskonnon ja kristinuskon syntyä. Vuonna 2007 hän kirjoitti tutkimusartikkelinsa The Sociology of Knowledge, the Social Identity approach and the Cognitive Science of Religion” sivulla 226 muistutuksen sen puolesta, että teologian ei pitäisi eristäytyä tieteen yleisestä kehityksestä. Toinen vastaväittäjäni Pekka Lund on ansioitunut psykohistorian osaajana erityisesti kirkkohistorian alueella. Vuonna 2006 Pekka Lund kirjoitti tutkimuksessaan Kuilun reunalla Suomen lähetysseuran Kiina-historiasta, että pelkät teologiset selitykset jättäisivät tutkimuskohteen motiivit liian avoimiksi. Niin minä koen myös Q-evankeliumin kanssa, tässä seison nyt, enkä muuta voi.

Olen haastatellut ulkomaisia turvallisuusasiantuntijoita, seurannut omalla nimellä ja nimimerkeillä sanomalehtien ja Internetin keskustelukanavien puheenvuoroja uskonnosta, politiikasta ja talouselämästä Suomessa, Venäjällä, Virossa, Yhdysvalloissa sekä Lähi-idän alueella. Yhä uudestaan näen maailmanrauhan kannalta vaaralliseksi sen, että ihmismieli osoittautuu stressattuna joustamattomaksi, naapurikansoista ja kilpailevista aatejärjestelmistä viritetään moninkertaisia uhkakuvia. Suomalaiseen puheeseen on palannut jopa ryssittely. Pelkät aatteelliset oppilauseet eivät selitä riittävästi tätä ihmiskäytöstä. Se on hyvin pitkälle psyykkinen prosessi, kun erimieliset leimataan maanpettureiksi, huonosti uskoviksi jne. Helsingin seurakuntayhtymän venäjänkielisen työn pastori Erkki Jokinen kysyi muutama vuosi sitten kirkollisessa maahanmuuttajakeskustelussa nerokkaasti: Olemmeko jääneet Rokan ja Hietasen rinnalle juoksuhautoihin?

Tutkijana olen jo toista vuosikymmentä pohtinut, miten voidaan selittää, että Q-evankeliumia, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumin yhteistä lähdeaineistoa hallitsee tämänkaltainen tiukka mentaliteetti. Huomaan ilokseni, että vuonna 2008 ilmestyneessä John Kloppenborgin kirjan otsikossa käytetään ilmaisua ”ensimmäinen evankeliumi” Q-evankeliumista. Q-evankeliumissa ei ainoastaan luokittele ihmisiä susiin ja lampaisiin. Q-evankeliumissa sanotaan happamat maalliselle omistamiselle. Miestä pidettiin kelvottomana jo sillä perusteella, että hän kävi hautaamassa isänsä eikä lähtenyt välittömästi – köyhyyteen antautuen - Jumalan valtakunnan elokorjuuseen, paljain jaloin ja ilman kukkaroa ja sauvaa. Ja epäuskoisille kerrottiin, että Jumala paloittelee, ”dikhotomeesei”; tuttu ja selvä sana Aristoteleen dikotomian vuoksi.

Aloitin 1980-luvulla väitöskirjatutkimukseni ja yritin etsiä selitystä antiikin kyynisestä aatevirtauksesta. Ehkä jossakin lähituntumassa vien mainitun kyynikkotutkimuksen painokuntoon. Aatevirtausten välisten vaikutuslinjojen rakentaminen alkoi vaikuttaa siltä, että minä hukkaan itse varsinaisen ongelman. En uskonut enää viestiini.

2000-luvun alussa jouduin liiketaloustieteen tutkimusten pariin. Luin Suomessa ja Venäjällä useita kymmeniä liiketaloustieteen ja kansantaloustieteen arvostettuja tutkimuksia, joissa oli rohkeasti käytetty psykologian menetelmiä. Ymmärsin, että teologin ei pidä lähestyä antiikin ihmisten köyhyyttä ja lahkomaista asennoitumista eri tavalla kuin ekonomit, lääkärit tai sosiologit lähestyvät vastaavia ilmiöitä. Risto Uron kirjoitukset kognitiotieteestä rohkaisivat, että meillä Helsingissä Raamatun tutkijat uskaltavat luoda uutta ja tehdä vaikeita kysymyksiä, rikkoa eksegetiikan metodikaanonin rajoja, mutta samanaikaisesti säilyttää helsinkiläisen eksegeettisen huippuosaamisen. Juha Siltalan työ psykohistorian hyväksi rohkaisi tutkimuksen näkökulman luomisessa. Johan Bäckman esitteli omassa väitöskirjassaan moraalista hysteriaa, jota erilaiset aatejohtajat saattavat virittää oman ryhmänsä hallitsemiseksi ja vaikutusvaltansa kasvattamiseksi. Löysin myös sotatraumoja ja ääriliikkeitä analysoivia Naton julkaisusarjassa ilmestyneitä tutkimuksia, CIA:n johtavan psykiatrin Jerrold Postin teokset, venäläisiä informaatiopsykologista sodankäyntiä käsitteleviä tutkimuksia. Oman panoksensa antoi mahdollisuuteni haastatella Venäjän kauppatie –lehden artikkelia varten informaatiopsykologiseen sodankäyntiin erikoistunutta venäläistä tutkijaa, Andrei Manoiloa, joka vaikuttaa nykyään Moskovassa, mutta työskenteli pari vuotta Tanskassa ja Norjassa. Olin myös sähköpostikeskustelussa Lloyd deMausen kanssa, joka lienee psykohistorian grand old man. Oman aikamme terrorismin uhka oli virittänyt sotilasliittojen psykiatrit ja monet käyttäytymistieteilijät analysoimaan ihmismielen traagista luonnetta, joka ilmenee uskonnollisen ja muun aatteellisen sanaston taustalla. Nämä asiantuntijat analysoivat uskonnollista mieltä Sigmund Freudin ja Melanie Kleinin viitoittamalla tiellä – tai heihin tukeutuvien psykoanalyytikkojen avulla. Toki luin muitakin psykoanalyytikkoja, mutta kohutilainen, kernbergiläinen tai winnicottilainen psykoanalyysi ei tullut minulle keskeiseksi, koska juutalaissodan väkivaltaisten esivaiheiden traumat veivät tutkimusta toiseen suuntaan. Joka tapauksessa evankeliumeja ei voi riittävästi tarkastella vain uskomusten yliluonnollisten väitteiden avulla, vaan tulee paneutua kärsimyksessä värittyvään ihmismieleen, vuorovaikutukseen ja valtaan.

Ranskalainen psykoanalyytikko, jälkistrukturalistinen ajattelija Jacques Lacan ilmaisi paluun Sigmund Freudiin ja voitti suuren vaikutusvallan kirjallisuus- ja taiteentutkijoiden parissa. Petri Merenlahti on väitöskirjassaan ja muissa kirjoituksissaan paneutunut Lacaniin. Minulle Lacan sopi erinomaisesti Freudin ja Kleinin ohessa, koska tämä psykoanalyytikko oli väitöskirjastaan alkaen paneutunut erityisellä antaumuksella paranoidisen psykoosin tutkimukseen ja kuvailuun sekä itse kielen problematiikkaan, valtaan ja traumoihin.

Tämä tarkastukseen joutunut väitöskirjani on kirjoitettu läpinäkyväksi. Haluan käydä kriittistä, hyvätahtoista keskustelua psykoanalyyttisen taustateorian kanssa. Koen nautinnoksi katsoa myös orkesterin työskentelyä, enkä vain kuunnella valmista musiikkia. Orkesteria ei pidä piilottaa verhojen taakse. Siksi teoriataustaa ei ole häivytetty piiloon. En sano väitöskirjassani, että tietty lause Raamatussa johtuu tietystä geenistä, tai reseptorista, tai lapsuudessa koetusta tietystä ongelmasta, se olisi banaalia. Torjun laiskuuteen ja hyväuskoisuuteen perustuvan flirttailevan hengellisen apologian, jonka mukaan psykopatologiset seikat eivät voisi näytellä merkittävää osaa hengellisen tai ideologisen väkivallan ja äärimmäishenkisten hallusinaatioiden takana. Koko ajan kuljetan mukana erilaisia vaihtoehtoisia ja toisiaan täydentäviä selitysmalleja.

Olen hyvin tietoinen Gadamerin, Habermasin, Foucaultin, Derridan ja Ricoeurin sekä monen muun arvostetun tutkijan perusteellisesta analyysista psykoanalyyttisen soveltavan tutkimuksen mahdollisuuksista ja mahdottomuudesta. Vaikka Harbermas puolusti psykoanalyysia ja syvähermeneutiikkaa Gadamerin syytöksiä ja tämän suosittamaa hermeneutiikkaa vastaan, hän nosti esiin tärkeän ongelman freudilaiselle kirjallisuustutkimukselle: löytyykö kirjoitusvirheistä ja saumakohdista olennainen kirjoittajan persoonallisuudesta ja lapsuuden dynaamista voimista. Q-evankeliumin tutkimuksessa tekstin johdonmukaisuuden ja eheyden avulla ei voida arvioida evankelistan ja hänen yhteisönsä psykopatologiaa myöskään sen tähden, että itse teksti on syntynyt sirpalemaisesti. Sitä vastoin monessa muussa Freud ja Lacan antavat paljon ajattelemisen aihetta Raamatun tutkijalle.

Tuskin kukaan Q-evankeliumin tutkimukseen erikoistunut Raamatun tutkija enää tänä päivänä kiistää evankeliumin kerroksellisuutta. Q-evankeliumin polemisointi ja tyypittely ”pahaa Israelia” tai fariseuksia vastaan ei kuulu Q-tradition varhaisimman kerrostuman tuntomerkkeihin, vaikka jo historiallinen Jeesus on voinut joutua väittelyihin. Yksittäisen tradition historia on eri asia kuin kirjoituksen komposition synty. Kokonaiset tekstirakennelmat syntyvät yksittäisten tekstien ja traditiokappaleiden jälkeen. Q-tutkimuksissa on käyty ankaraa väittelyä profeetta- ja viisauskirjallisuuteen tukeutuvien teorioiden välillä. Olisiko Q-evankeliumin varhaisin ydin määriteltävissä profeettakirjallisuuden vai viisauskirjallisuuden avulla? Olen jossakin määrin sanoutunut irti tästä lajimääritelmiin tukeutuvasta luokittelusta. Analysoitavaksi valitsin ison tekstimäärän Q-evankeliumista. Lähtökohta oli koota kaikki Q-tekstit, joissa arvioidaan köyhyyttä ja rikkautta. En voinut välttää vihan toistuvaa esiintymistä. Ei ole suinkaan sattuma, että köyhänä ja autuaana itseään ylistävä lahko julistaa itse itsensä myös parhaaksi lähimmäisrakkauden edustajaksi, mutta toivottaa Jumalan vihaisen tuomion kääntymättömille vastustajilleen ja niille, jotka eivät lähteneet heti Jumalan valtakunnan liikkeeseen.

Omistaminen ja kuluttaminen ovat sinänsä moderneja kulttuurisia ilmiöitä, ja omistamista ja kuluttamista ei sovi ainakaan lisätä, jos maailmamme aikoo välttää ekokatastrofin. Ensimmäisen vuosisadan puolivälin pelonsekaisissa tunnelmissa – juutalaissodan sotaisissa esivaiheissa, satojen ja tuhansien ihmisten kuollessa brutaaliin teurastukseen ilman oikeusvaltion ja hyvinvointivaltion luomaa turvaa - omaisuudessa ei enää nähty turvaa luovaa funktiota ylipäätänsä. Q-evankeliumissa ilmaistut syvät ja tarkkarajaiset jaot hyvään ja pahaan paljastavat, että tuhoavat impulssit, kateus ja vainoava ahdistus olivat voimakkaita. Q-evankeliumin monivaiheisen kehkeytymisen aikana vahvistui vihamiesten tyypittely ja äärimmäinen vastakkainasettelu pahaa maailmaa vastaan. Q-evankeliumin synty noudattaa moraaliyrittäjien tunnettua menetelmää joukkojensa hallitsemiseksi.

Kiusauskertomuksesta alkaen Q-evankeliumi velvoitti kuulijansa regressiiviseen ryhmäorjuuteen. ”Identiteettiyrittäjät” tekivät kertomuksen avulla Jumalan Pojasta absoluuttisen ihanteen, jotta ihmiset valitsisivat nälissäänkin Jumalan sanan, so. ryhmään kuulumisen. Kuvattua ideologista ja eettistä ehdottomuutta – jyrkkämielisyyttä - on pidettävä levottomille oloille tyypillisenä aatteellisena ratkaisutapana ja tunnereaktiona. Sellaisissa oloissa moraaliyrittäjät, identiteettiryittäjät, virittävät hysteriää joukkojensa kokoamiseksi ja valtansa säilyttämiseksi. Se on aitoa ja primitiivistä. Sorrettu, ahdistettu ihminen menettelee itsekin hurjalla tavalla.

Arvoisa kustos, vastaväittäjät ja yleisö. Minä väitän väitöskirjassani, että Q-evankeliumin synnyttäneen, monella tavalla kärsimyksiä kokeneen uskonnollisen lahkon julistus oli idealisointia, joka johti uskonnolliseen fanaattisuuteen. Voin liittyä Killen, Wadersonin ja Meissnerin määritelmiin, että kyse oli uskonnollisesta paranoiasta, jota hallitsivat lohkomisen ja projektion puolustusmekanismit paeten tuskaansa. Q-ryhmä idealisoi oman yhteisönsä, mutta vähensi arvon muilta ihmisiltä. Ulkopuolelle jäi vain paholaisen valtakunta. Q-ryhmä synnytti itselleen fantasian Jumalan valtakunnan saapumisesta. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimusta ei esitetty. Lopunajat vaativat uskollisuutta ja kestävyyttä torjua epäuskoisten vallanpitäjien suomat epäluotettavat toimeentulomahdollisuudet, jotka olisivat hetkellistä maallista elämää varten antaneet toki tukevamman leivän. Q-ryhmä koki olevansa kaikkien tapahtumien keskipisteessä, lopunajallisen draaman näyttämöllä.
Pyydän Teitä, dosentti, teologian tohtori Pekka Lund ja dosentti, teologian tohtori Petri Luomanen, teologisen tiedekunnan määrääminä vastaväittäjinä esittämään ne huomautukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

Ks. Elina Laihon artikkeli Länsi-Uusimaa –lehdessä 6.2.2009 väitöstilaisuuteni johdosta: ”Kirkkoherra kaivoi luurangot esiin kaapista” (http://personal.inet.fi/palvelu/molari/Luurangot.pdf)