lauantai 21. helmikuuta 2009

Keski-ikäiseksi vanhentunut pappi


Mies muuttuu valitettavasti neljänkymmenen ikävuoden jälkeen. Minulle on alkanut keskivartaloon kertyä rasvaa. Toki tärkeä tekijä on rasvaan myös liikunnan harrastuksen voimakas väheneminen menneen vuoden aikana työ- ja tutkimuskiireiden tähden. Toinen tekijä on ammattivamma – päivittäiset pullat ja kakut. En voi kuitenkaan kiistää hormonimuutoksia. Nuorena miehenä olisin tarmokkaasti aamuvarhain lähtenyt juoksulenkille, mutta nyt mieliala on vähemmän valoisa. Lihasvoima on selvästi heikentynyt muutamien vuosien aikana. Vielä kymmenen vuotta sitten en voinut laittaa jalkaprässissä kuntosalissa niin paljon painoja telineisiin, että painot olisivat tulleet liian raskaaksi. Nyt en edes viitsi yrittää liikaa. Kuntoilukin on sopivaa nautiskelua. Tarmo ja tehokkuus puuttuvat.

Kilogrammat eivät ole minulla juuri lisääntyneet kymmenen vuoden aikana sen jälkeen kun lopetin aktiivisen urheilun. Nuorena miehenä saattoi paino olla vain 60 kiloa tai alle, koska juoksin 2-3 kertaa päivässä. Tilastojen mukaan se on aika kevyt paino 177 cm:n mittaiselle miehenpätkälle. Nyt kuitenkin paino on pysähtynyt 75 kiloon. Tämä oli vielä ihan OK pari vuotta sitten, kun vatsan ympärys oli vain 80 cm, mutta nyt vatsan ympärys on 92 cm. Tämä tarkoittaa, että lihakset ovat hävinneet ja tilalle on tullut löysää läskiä.

Elämän malli on muuttunut valitettavasti sellaiseksi, että kotona kävelen makuuhuoneesta keittiöön tai olohuoneeseen. Sen jälkeen menen hissillä alas ja kävelen 40 metriä autolle, jolla ajan mukavasti töihin. Työpaikalla kävelen autolta seurakuntatalolle tai kirkolle pari kymmentä metriä. Sen enempää ei liikuntaa ole luonnostaan. Luonnollisesti tämä ei riitä miehen selviytymiselle keski-ikäiseksi joutumisesta. Kaikkea kehon rappeutumista ei sovi selittää vain testosteronin toiminnalla. Mutta toisaalla on niin, että nuorena pappina olisin ollut tarmokas urheiluharrastuksiin työn ja tutkimuksen ohessa. Tuskin tuota tarmokkuutta sopii selittää täysin ilman testosteronin toimintaa.

Tänään tein jotain vähäistä kehoni hyväksi. Huomennakin laskiaissunnuntaina olisin harrastanut enemmän urheilua, mutta vapaapäivänä joudun pappistöihin seurakuntaani, kun jumalanpalveluksen toimittamiseen lupautunut pappi sairastui. Tänään kävin Helsingin Hakaniemessä Solana Fitness –kuntosalilla. Kävelin ensin kotoa reippaasti kilometrin metrolle. Metrosta nousin Hakaniemen torille, mutta en käyttänyt liukuportaita, vaan reippaasti loikin portaat ylös. Sitten kuntosalilla kävin solariumissa, jotta papissa näyttäisi edes vähän elämän vireyttä ainakin värin perusteella. Tämän jälkeen oli käsinkohontaa ja dippiä sekä vatsalihasliikkeitä. Olen kuitenkin suunnitellut kuntoiluni siten, että helmi- ja maaliskuussa keskityn enemmän sellaisen hitaaseen aerobiseen itseni kanssa seurusteluun: juoksin ensin kilometrin 17 km/h –vauhdilla verrytellen, sitten kiihdytin juoksua aina 20 km/h –vauhtiin puolentoista minuutin intervallierinä (n. 10 kpl), välillä oli ehkä minuutin hengähdystaukoja. Sitten kävin pyöräilemässä 10 minuuttia: polkurytmi ei ollut suuri, mutta käytin raskainta vastusta. Tämän jälkeen juoksin uudestaan ja niin edelleen. En tykkää hölkätä kauhean hitaasti, mutta toisaalla en tahdo vetää itseäni kovin uuvuksiin vauhdikkaalla juoksulla. Tässä vaiheessa on tärkeintä vain tutustua juoksemiseen pitkän tauon jälkeen. Luultavasti pystyisin juoksemaan tuhat metriä noin 3 minuuttiin tai vähän alle, jos olisi piikkarit ja hyvä keli. Cooper-testissä menisi aika tuntuvasti yli 3000 m. En toki koskaan juokse niin hiljaa, että tietäisin, miltä tuntuu juosta n. 4 min/km –vauhtia. Haluan päästä liikunnan nautinnosta taas uudestaan osalliseksi, mutta en kuitenkaan uuvuta itseäni kovemmin parin aloituskuukauden aikana. Huhtikuussa pääsen toivottavasti jo ulkoilmaan, jossa voin tehdä pitempiä juoksulenkkejä. Haaveeni olisi, että huhtikuussa viikon pisin lenkki olisi 15 kilometriä, toukokuussa jo puolimaraton ja kesäkuussa 30 kilometriä. Tällöin loppukesästä voisi yrittää maratonin juoksemista, jos jalat säilyvät terveenä ja työtilanne sallii. En kuitenkaan lähde maratonin juoksuun, jos en ole tuntuvasti alle 3 tunnin juoksukunnossa, koska huonokuntoisena ei ole järkevää juosta maratonia, sillä minulta on kuitenkin sydän leikattu 90-luvun alussa infektion jälkiseurauksena. Jos kunto on riittävän hyvä, silloin voi maratonin juosta leppoisasti ilman erityistä väsymystä. Pari vuotta sydänleikkauksen (sain proteesimitraaliläpän rikkoutuneen tilalle) jälkeen juoksin maratonin Forssassa aikaan 3,04. Tällöin jäi hyvä mieli, kun juostessa ei väsynyt ja pelivaraa olisi ollut kovempaan vauhtiin. Huonommassa kunnossa saattaa jo pelkkä matka tuntua raskaalta, sillä 42 kilometriä vaatii kuitenkin jonkinlaista pohjakuntoa, jotta sen voi juosta keveästi. Keski-ikäiseksi vanhentuneena miehenä pitää ainakin tehdä jo jotain kehonsa puolesta, koska olen pahasti rappeutunut fyysisesti (en moraalisesti) menneiden vuosien aikana.

Kun tulin kotiin kuntosalilta, porasin reiät palkkiin ja nostin nyrkkeilysäkin esille. Lopulta sain vähän jopa nyrkkeillä. Kyllä keski-ikäisestä miehestäkin tulee taas uudestaan mies?!