keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Maahanmuuttaja


Kirkon diakoniatyön Yhteisvastuukeräys on herättänyt vihamielisiä tunteita, koska YV-keräyksellä tuetaan mm. maahanmuuttajien työllisyyttä. Valitettavasti sivistymätön ajattelutapa näkee vain pahoja esimerkkejä maahanmuutosta, vaikka maahanmuuttajat voisi havaita potentiaaliksi, josta ei ole toistaiseksi osattu ennakkoluulojen tähden riittävästi riemuita. Minulle on tullut useita soittoja joka kuukausi lähimmän puolen vuoden aikana maahanmuuttajilta, jotka ovat joutuneet suomalaisten aviomiestensä väkivallan uhreiksi. Nämä naiset ovat neuvottomia, koska avioero voisi tarkoittaa vuosittaisen oleskelulupa-anomuksen yhteydessä karkotusta Suomesta, sillä pysyvän oleskeluluvan saaminen edellyttää nykyään niin kovin monta vuotta (muistaakseni jopa 4). Useimmat ovat jo kotiutuneet Suomeen, menettäneet yhteytensä ja paluunsa lähtömaahansa. Nyt he pelkäävät suomalaista aviomiestänsä ja kohtaloaan osattomana. Näistä alistetuista ei-minkään maan ihmisistä puhutaan aivan liian vähän.

Suomen historia kertoo upeista maahanmuuttajista, jotka ovat suomalaisen uudemman sivistymättömyyden tähden häivytetty yleisestä tietoisuudestamme. Tänään pidin Pohjassa Cafe Starin aamukahveilla pienen arvoituksen, mutta kukaan ei voittanut ilmaisia tarjottavia, jotka olisin maksanut oikein vastanneelle.

(1) Kuka on tämä maahanmuuttaja, joka on sanonut: ”Ah Suomi, Suomi. Yli 25 vuotta olen ollut yhteydessä tähän ystävälliseen seuruun”?
(2) Tämä taiteilija aloitti ammattinsa jo 14 vuotta vanhana nuorukaisena. Hän sai innoitusta niin Raamatusta kuin Rembradilta.
(3) Hän teki maalaustöitä sekä oikealla että vasemmalla kädellään.
(4) Tämä Suomeen tullut maahanmuuttaja on asunut 30 vuotta Suomessa. Kansainvälisesti katsoen hän lienee tunnetumpi taiteilija kuin Gallen-Kallela.
(5) Hänen kotimaansa, lähtömaansa, yritti lahjoa ja houkutella taiteilijaa takaisin, mutta hän halusi jäädä Suomeen ja jäi Suomeen.
(6) Hän tunsi Akseli Gallen-Kallelan, Eino Leinon ja Albert Edelfeltin.

Vastaus olisi toki ollut Ilja Repin, Илья Ефимович Репин, joka syntyi 5.8.1844 Ukrainan Tšugujevissa ja kuoli 29.9.1930 Suomessa, Terijoen Kuokkalassa. Hän ennätti asua Suomessa 30 elämänsä viimeistä vuotta. Repin piti itseään kasakkana, josta hän oli myös ylpeä.

Kun Repinin taideteoksia katsoo, en voi unohtaa taiteilijan köyhää lapsuutta, jota korosti isän poissaolo sotapalvelusten tähden. Repin näki sananmukaisesti nälkää lapsena. Äiti teki köyhää työtä levittäen kalkkia kasarmille ja ansaitsi pienet roponsa sieltä. Poika aloitti ansainnat Ukrainassa maalaten kirkkoon ikoneita. Myös kirkko ja kristinusko jätti jälkensä taiteilijan sieluun. 19 vuotta vanha nuorukainen pääsi vuonna 1863 Pietarin keisarilliseen taideakatemiaan. Hänen arvostuksensa kohosi nopeasti. Sittemmin hän sai matkustella palkintorahoillaan useasti myös Euroopassa, mm. vuosina 1883, 1889, 1894 ja 1900. Vuosina 1876–1882 hän asuikin Pariisissa.

Maailman maineen hän voitti maalauksellaan Volgan lautturit, jonka ensimmäiset luonnokset syntyivät 26 vuoden iässä vuonna 1870. Teos on sittemmin liitetty yhteiskunnalliseksi kritiikiksi ja käytetty moneen sen mukaiseen tarkoitukseen, mutta itse maalaus on moni-ilmeisempi. Pikemmin pitäisi sanoa, että maalausta ei olisi syntynyt, jos Repinillä ei olisi kokemuksissaan kasvanutta omaatuntoa ja tajua sosiaalisesta vastuullisuudesta. Lopullisen muotonsa tämä maalaus, Burlaki, Бурлаки на Волге, sai 1873. Se lienee tunnetuin venäläisten tekemä maalaustyö lännessä, mutta myös väärinymmärretty. Maalaus on hyvin vaikuttava, kun sen saa katsoa omassa aidossa mittasuhteissa 131,5 cm x 281 cm. Lähes aidon kokoiset lautturit on itse kukin oma persoonansa. Heidän kasvonsa ja identiteettinsä jättävät katsojaan syvän vaikutuksen.

Vuonna 1870 Repin meni veneellä Volgaa pitkin. Itse maalauksen viimeistely tapahtui kuitenkin Pietarissa akatemiassa. Akatemian päättötyö ennätti kuitenkin valmistua siinä välissä: Jairuksen tyttären herättäminen. Dostojevski kertoo ensin pelästyneen Repinin maalauksesta, koska aihe oli niin hirvittävä. Maalaus olisi helposti tulkittavissa paremmin kuin mikään muu sosialismin ajatusten puolesta. Dostojevski kuitenkin oivalsi, ettei lauttureista tullut kuitenkaan sellaista luokkakuvausta kuin olisi ollut pelättävissä.

Oman näkemykseni mukaan - ja näkemykseni ei ole taidehistorian erityistuntijan – Repinin maalausta tulkittaessa on syytä muistaa (1) äidin vaikutus ja lapsuuden köyhyys sekä sen mukana tullut myötätuntoa oikeudenmukaisuuden ja ihmisyyden puolesta. (2) Kesällä 1868 Repin oli kävellyt Pietarissa ja havahtunut burlakin, likaisen lautturin, ja puhtoisen keikarimaisen ritarin järkyttävään eroon. Kiitos omien taustojensa, Repin ei tukahduttanut tunteita keikarimaisen puhtauden ja kärsivän likaisen ihmisen eriarvoisuudelle. (3) Kokemus ei jäänyt pelkkään näkemiseen, vaan sitä seurasi syvä uskonnollismoraalinen opiskelu. Repin oivalsi yhä syvemmin vuonna 1869 Pietarin akatemiassa ohjelmassa ”Job ja hänen ystävänsä” (Иов и его друзья) ihmisten kokeman häpeän, surullisen kurjuuden kokemuksen ja epäonnen tuon syyttömän marttyyrin kertomuksen avulla. Ilmeisemmin omat muistot virkistyivät mitä parhaaseen herkkyyteen, jota ilman ei suuria taideteoksia voisi syntyä. (4) Lopulta hän teki Volgan matkan vuonna 1870 F. Vasiljevin kanssa. Ensimmäiset luonnokset syntyivät jo 1870. Uusi matka syntyi Akatemian päättötyön jo valistuttua, kun hän 1872 matkusti Volgalle. Tuolloisessa luonnoksessa perspektiivi on erilainen: lautturit kulkevat vasemmalta oikealle, kun lopullisessa työssä nämä kulkevat oikealta vasemmalle.

Repin muutti Suomeen vuonna 1900. Neuvostoliiton synnyttyä vallankumouksen jälkeen hän jäi asumaan Suomeen eikä koskaan käynyt Neuvostoliitossa. Lenin osoitti kuitenkin arvostusta Repiniä kohtaan. Hänen työnsä saivat lopulta 1930-luvulla Neuvostoliitossa suurta arvostusta ”sosialistisen realismin” edustajina. Kaikesta huolimatta tuo lahjakas, maailmankuuluisa taiteilija päätti asua Suomessa. Viimeiset vuotensa hän jopa maalasi vasemmalla kädellään, kun oikea käsi ei enää toiminut.
Miten upeita lahjakkuuksia maahanmuuttajissamme on ollut ja on yhä edelleen! Lahjakkuus ei ole toki maahanmuuton määräävä legitimiteetti, oikeutus. Humaanisuuteen kuuluu antaa ihmiselle ihmisarvo, nähdä hänessä pikemmin mahdollisuuksia kuin uhkia. Kovapintaiset ennakkoluulot eivät näe ihmisessä Luojan luomaa arvoa. Luojan silmissä ihminen on kaunis riippumatta hänen kansallisesta, kielellistä tai aatteellisesta taustasta. Yhä edelleen tahtoisin, että voimme tarjota maahanmuuttajille sellaisen Suomen, jonka tähden nämä tahtoisivat liittyä oman kohtalonsa mukaisesti Repinin sanoihin: ”Ah Suomi, Suomi. Olen ollut nämä monet vuodet yhteydessä tähän ystävälliseen seutuun”.

Juha Molarin kotisivuni on tässä: http://personal.inet.fi/business/molari/
Pohjan suomalaisen seurakunnan kotisivut ovat tässä: http://www.pohjansuomalainenseurakunta.auttaa.fi/