tiistai 17. helmikuuta 2009

Turvallisuusuhka

Vain pari päivä sitten – tiistaina 10. helmikuuta 2009 – Moskovassa pidetyssä terrorismin vastaisen komitean (NAC; Национальный антитеррористический комитет, НАК) kokouksessa kiinnitettiin entistä enemmän huomiota Venäjällä lisääntyneisiin kansallismielisiin nuorisoryhmiin, jotka ottavat menetelmiinsä myös väkivaltaiset toimet. Erityisesti Alexander Bortnikov kiinnitti huomiota tähän ongelmaan. Väkivaltaistumisen uhkasta on tiedotettu myös julkisuuteen.

Bortnikov sanoi kokouksen avajaisissa tiistaina, että ”viime aikoina terrorismin uhkalla ja toiminnalle ovat lähteitä erilaiset kansallismieliset ryhmät ja radikaalit järjestöt. Nämä käyttävät väkivaltaa tavoitteittensa saavuttamiseksi”. Bortnikov muistutti myös, että samasta asiasta keskusteltiin jo loppuvuonna 2008. Terrorismin ja ääriliikkeiden ongelma ei enää rajoitu Pohjois-Kaukasuksen alueelle.

Venäjällä kovien kokemusten ja asiantuntemuksen valossa tehdään tiukkaa analyysiä myös venäläisperäisten kansallismielisten ryhmien turvallisuusuhkasta. Tämän jälkeen luin surullisin mielin Suomen Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. En nähnyt turvallisuusuhkien analyysissä Suomessa syntyneitä ja vaikuttavia kansallismielisiä ääriryhmiä, vaikka nämä ovat virittäneet jo aseellisia fantasioita ja harjoituksia. En nähnyt turvallisuusuhkien analyysissä myöskään suomalaista rasistista ja maahanmuuttajia vastustavaa ilmapiiriä, vaikka hyvin turvallisuusjärjestöjen käyttäytymistieteilijät ovat mallintaneet koetun halveksunnan ja nöyryytykset merkittäviksi tekijöiksi jopa terroristisiin ryhmiin hakeutumiselle. Suomessa pitäisi kiinnittää huomiota humanistiseen suvaitsevaisuuteen ja puhua ääneen turvallisuuspoliittisesta selonteosta alkaen, että maahanmuuttajavastainen vihamielisyys on turvallisuusuhka: maahanmuuttajat eivät ole turvallisuusuhka, vaan heidän kohtaama rasismi luo vaarallisen kasvuympäristön radikalisoitumiselle.

Näiden ongelmien korjaamiseen on kaksi tärkeää menetelmää: (1) reilumpi yhteiskunta ja sen mukainen poliittinen johtaminen; (2) riittävä viranomaisvalvonta, jossa kansallismieliset ryhmät ja radikaalit järjestöt ovat tarkkailussa. Olen edelleen sitä mieltä, että projektiivisen identifikaation tunnistaminen on tärkeä työväline uhkaavien ryhmien profiloinnissa. Psykohistorian väitöskirjani vastaväittäjät eivät toki tykänneet liittymistäni näihin sotilasliittojen psykiatreihin.

Melanie Kleinin muovaama objektisuhdeteoria ja projektiivisen identifikaation käsite ovat olleet keskeisiä viitekehyksinä politiikan ja sosiologian tutkimuksissa Fred C. Alford, Fred C. kirjoitti 1989 Melanie Klein and Critical Social Theory. An Account of Politics, Art and Reason Based on Her Psychoanalytic Theory (New Haven and London: Yale University Press). Jacqueline Rose kysyy vuonna 1993 psykoanalyysin näkökulmasta, mitä sota on: Why war? Psychoanalysis, Politics, and the Return to Melanie Klein (Blackwell Publishers). Robert M. Young piti loistavan luennon ja laati tällä perusteella vuonna 1993 nerokkaan artikkelin ”lahkolaisuuden psykoanalyysista”: The Psychoanalysis of Sectarianism. The British Psychological Society, Psychotherapy Section. Scientific Meeting on ‘Impasse in Political Conflict’, London, 20 November 1993 (The British Psychological Society, Psychotherapy Section, 15, 1994: 2-15). Aron Lewis kirjoitti vuonna 1996 tutkimuksensa A Meeting of Minds: Mutuality in Psychoanalysis (London: Routledge). Erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspalveluksessa työskentelevät psykiatrit tekivät vaikuttavan teoksen 1997 ääriliikkeiden psykologiasta: Robert S. Robins ja Jerrold Post, Political Paranoia. The Psychopolitics of Hatred (New Haven, CT: Yale University Press). Pidän myös hyvin osuvana Gustav Schulmanin artikkelia vuodelta 2003: Sietämättömän kestämisestä eheytymiseen. Objektin sisällyttämiskyky ja trauman integrointi (sivut 162-187 teoksesssa: Haaramo, Soili & Palonen, Kirsti, toim. 2003. Trauman monet kasvot. Psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena. Therapeia-säätiö: Pieksänmäki).

D. Andrew Kille (2006. The Bible Made Me Do It: Text, Interpretation, and Violence. SBL Forum June 2006.) viittaa James W. Jonesin vuonna 2002 laatimaan psykoanalyyttiseen tutkimukseen terrorismista. Jones luonnehti idealisoinnin psyykkistä dynamiikkaa. Kun lapsi idealisoi, hän puolustautuu sitä kokemusta vastaan, että äiti epäonnistui. Lapsi luokittelee erilleen äidin hyvät ja huonot aspektit. Yliluonnollista suhdetta tarvitsevat ihmiset tekevät nyt erottelun pyhän ja maallisen välille. Killen mukaan raja muuttavan ja tuhoavan kohtaamisen välillä on siinä, miten henkilö onnistuu liikkua idealisoinnista aitoon kohtaamiseen tai miten tämä henkilö jää mahdollisesti yksipuolisen idealisaation ja projektion otteeseen. Kun lapsi kehittyy terveesti, hän osaa käsitellä elämän luontaista epäselvyyttä. Mikäli lapsi ei saa riittävää hoitoa, hän saattaa reagoida myöhemmin aikuisena maailmaa kohtaan. Tuolloin aikuinen idealisoi ja lohkoo todellisuutta paranoidisesti (splitting). Jacques Semelin kirjoitti vuonna 2007 rajun kuvauksen ääriliikkeiden ja kansanmurhaajien psykologiasta: Purify and Destroy: The Political Uses of Massacre and Genocide (New York: Columbia University Press). Tällaisia tutkimuksia on lukuisia ja merkittäviä ääriliikkeiden psykodynamiikasta.

Traumatutkimuksissa Kleinin projektiivinen identifikaatio on ollut myös merkittävä viitekehys. Kristina Saraneva on tämän seikan loistava tuntija. Häneltä mainittakoon vuodelta 2003 artikkeli ”Trauma ja pakolaisuus. Psykoanalyyttinen käsitys traumasta ja sen hoidosta pakolais- ja siirtolaiskohtaloissa” (Sivut 49- 96 teoksessa: Haaramo, Soili & Palonen, Kirsti, toim. 2003. Trauman monet kasvot. Psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena. Therapeia-säätiö: Pieksänmäki). Vuodelta 2008 on hänen artikkelinsa ”Freudin traumateoria ja Nachträglichkeit-periaatteen merkitys psykoanalyysissa” (Psykoterapia, 3/2008:168-88. Therapeia-yhdistyksen ja Therapeia-säätiön yhteisjulkaisu). Kun tiedämme traumojen tuottamat suuret voimat ihmismieleen, vastaanottajamaana pitäisi pikemmin luoda eheyttä ja luottamusta kuin syrjäytyneisyyttä ja halveksuntaa.

Juha Siltala on kirjoittanut paljon siitä, miten vuoden 1917 taisteluissa konfliktin osapuolet yrittivät säilyttää tunnetta valvonnasta ja itsesäätelystä. Konfliktin koittaessa osapuolet rakensivat projektiivisen identifikaation ja ottivat sen mukaisesti roolinsa. Projektiivisessa identifikaatiossa ryhmän jäsen liittää toivotut piirteet johtajaan tai johtajiinsa, jotka antavat identiteetin ja vapauttavat oman superegon (omantunnon) vastuullisuudesta. Se on hurjaa, mutta älykäs ihminen luopuu omantuntonsa kuulemisesta, muuttuu ehdottomaksi, tahtoo saada johtajansa hyväksyntää pikemmin kuin on nöyrä jokaisen lähimmäisensä ihmisyyden kunnioittamiselle. Wilfred R. Bion on kirjoittanut 1955 tuosta merkillisestä ryhmädynamiikan psykologiasta: Group Dynamics – A Re-view (sivut 141–191 teoksessa: W.R. Bion, 1961, Experiences in Groups and Other Papers. London: Tavistock Routledge). Bion laajensi Kleinin käsitteistöä sekä ryhmädynamiikkaan että potilaan ja terapeutin välisen yksilöterapian vuorovaikutukseen, projektiiviseen identifikaatioon. Hänen mukaansa ihminen yrittää ehkä välttää eron kokemusta samaistumalla ideaaliin objektiin, esimerkiksi ihannoituun johtajaan. Mahdollisesti hän tahtoo voittaa kehittämänsä fantasian avulla valvonnan pahasta uhkaavasta objektista.

Liian usein jää havaitsematta, että paha uhkaava kohde onkin todellisuudesta asianomaisen henkilön sisäistä mielikuvista nouseva tuhoava voima, ehkä lapsuudessa koettu pelko tai muu vastaava. Mielestäni Suomessa yhä edelleen yleisesti koettu Venäjä-pelko on juuri tuollainen asianomaisten henkilöiden sisäistä epäselvyyttä, jolla ei ole vastaavuutta nykyisessä reaalisessa Venäjässä. Pelkokuvien siirtyminen poliittiselle ja turvallisuuspoliittiselle agendalle on kuitenkin jo vaarallista isänmaalle ja kansakunnan hyvinvoinnille.

Erityisesti Daniel Ogden on vuonna 1979 määritellyt projektiivisen identifikaation käsitettä psykoanalyysin näkökulmasta: On Projective Identification. International Journal of Psycho-Analysis, 60:357-373. Robert D. Hinshelwood, Robert D. on myös Kleinin ajattelun sanakirjassa tehnyt selkeän kuvauksen projektiivisen identifikaation merkityksestä ja voimasta: A Dictionary of Kleinian Thought. 2 painos. London: Free Association Press. Elizabeth Spillius on vuonna 1992 kuvaillut kliinisiä kokemuksia, joissa projektiivinen identifikaatio tulee ilmi: Clinical Experiences of Projective Identification (sivut 59-73 teoksessa: R. Anderson, toim, Clinical Lectures on Klein and Bion. London: Routledge). Robert T. Waska antaa esimerkkejä siitä, miten vihassa ilmenee enemmän kuin itse vihan aihe: vihassa näkyy myös elämänhistoriasta monella tavalla sieluun kirjoitetut häpeän tunteet, pelot ja muut syvät kokemukset projektiivisen identifikaation muodossa (2000. Hate, Projective Identification, and the Psychotherapist’s Struggle. Journal of Psychotherapy Practice and Research 9:33-38. American Psychiatric Association).

Robert M. Young (1993) kutsuikin aiemmin mainitsemassani luennossa ja artikkelissa ideologisten lahkojen psykoanalyysia kleinilaisittain ”objektien lohkomisten analyysiksi” (the analysis of splits). Saraneva arvioi äsken mainitsemassani artikkelissa Kleinin avulla trauman vaikutuksia ja rasistisen persoonan syntymistä. Kyky kohdata oma mahdollinen syyllisyys muodostaa perustan toisista välittämiselle. Tämä kyky ilmenee ihmisessä depressiivisen position saavuttamisena. Terveen ihmisen elämässä depressiivinen positio hallitsee, hän kykenee kokea häpeää, pettymystä ja tappion tunteita. Saranevan mukaan fundamentalistiset ja totalitaariset ideologiat ja liikkeet turvautuvat skitsoparanoidiseen split-ilmiöön, kun nämä painostavat: ”Ellet ole kanssamme, olet meitä vastaan!”.

Alexander Bortnikov on alansa loistava asiantuntija Venäjällä ja hän arvioi aivan oikein kansallismieliset ääriryhmät turvallisuusuhkatekijöiksi. Mielestäni myös Suomessa pitäisi seurata entistä valveutuneemmin, miten kansallismielisten ääriryhmien ryhmädynamiikka kehittyy laman pelkojen ja ahdistusten aikana. Emme saisi vaieta, että Kavkaz-Center kokoaa jihadistisia ja uusnatsien ääriryhmiä sekä tukee heidän kyseenalaista ryhmädynamiikkaa pelkojen, uhkakuvien, fantasioiden, suoranaisten valheiden ym. avulla. Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen uhka ei tule enää idästä, vaan se tulee tuollaisista rasistishenkisistä, nationalististyyppisistä ryhmistä, jotka eivät ole vielä onneksi näyttäneet Suomessa niitä pahoja tekoja, joihin heidän profiilinsa viittaavat. Verkostot ulottuvat myös Suomen rajojen ulkopuolelle.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen uhka on myös syrjivässä sorrossa, jonka kohteessa lähialueilla – erityisesti Baltiassa – lähes puolet väestöstä joutuu tällä hetkellä. Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen uhka on myös oman valtiomme sisäisessä eriarvoistumisessa, alistamisessa ja syrjäytymiskehityksessä, mutta uhka ei ole itäisessä naapurissamme, jonka kanssa pitäisi rakentaa ystävyyttä ja yhteistyötä.