maanantai 9. helmikuuta 2009

Vastaväittäjä, joka oli poissa


Teologisen tiedekunnan määrääminä vastaväittäjinä dosentit Petri Luomanen ja Pekka Lund hoitivat virkansa ansiokkaasti ja heidän kunniakseen järjestetty karonkka onnistui toivotulla tavalla. Yksi henkilö oli kuitenkin poissa, vaikka hän on itse ilmoittanut tahtonsa olla vastaväittäjäni. Mummoni Hilja Molari kertoi jo 25 vuotta sitten, että hän tahtoisi olla vastaväittäjäni, vaikka toki tiesi, ettei koskaan voisi olla tiedekuntaneuvoston nimeämä virallinen vastaväittäjä. Valokuva on tilanteesta, jossa nuorena pappina toimitin Hilja-mummon hautaan siunaamisen Savonlinnassa Talvisalon kappelissa.

Hilja Molari (os. Pitkänen) synnytti kahdeksan lasta, ensin syntyi tyttö ja sitten seitsemän poikaa. Hilja ja Veikko Molari muuttivat Kerimäeltä Savonlinnan tuntumassa Kallislahden tuntumassa ostettuun pientilaan Loikansaaressa. Siellä hän järjesti kotiinsa usein seuroja, mutta erityisesti hoiti pientä tilaa, kutoi mattoja lähetystyön hyväksi, osallistui vähän kunnalliseen ja kirkolliseen paikallispolitiikkaan sekä kasvatti lapsiansa. Vanhan ajan epäreiluuden tähden köyhällä väellä ei ollut varaa koulun käyntiin. Kahdeksan lapsen äitinä koulut olisivat jo muutoin olleet aika mahdoton tehtävä siihen aikaan.

Hilja-mummon asenne oli avoin uuden oppimiselle. Nuorena tyttönä hän oli opetellut pianon soiton. Leskeksi jäätyään hän osti itselleen poljettavan urkuharmonin. Sitä hän soitti taidolla ja sydämen uskossa. Uuden oppiminen näkyi myös siinä, että vielä yli 80 vuotta vanhana ikäihmisenä hän oli Tiede 2000 –lehden aktiivinen lukija (ja tilaaja). Aivotutkimus oli erityinen kiinnostuksen kohde – ja vasenkätisyys, koska mm. meikäläinen hänen pojan poikana oli vasenkätinen. Muistan myös, miten Hilja poimi lehtileikkeitä urheilukilpailuista, joissa olin ollut mukana. Mummon rukous ja rakkaus ovat hoitaneet minua merkittävästi myös silloin, kun mummoa ei ole enää ollut ja kun olen ollut vaikeuksissa. Ennen kaikkea merkittävää oli se hiljainen, itseään terveesti kunnioittava isoäidin rukous, Hiljan rukous, joka saattoi kaikkien lasten lapset – kaikki serkukset – erotuksetta korkeammalle opintielle. Hiljan rukouksen kanssa avoimuutta tulevaisuudella ja toivoa vahvistivat hänen tekemänsä karjalanpiirakkaat, joita sai aina matkaevääksi Loikansaaressa käytyä. Tuli kaunis kosketus sen hyväksi, että olin tärkeä ihminen Hilja-mummolle. Niin oli myös minun siskoni: Maarit Määttä (os. Molari) on uutterasti vienyt opintoja akateemiseen oppimiseen asti ja ammatillista osaamista eteenpäin. Maaritin mies Jukka Määttä väitteli pari vuotta sitten varusmiespalveluksen vaikutuksesta urakehitykseen. Veljeni Jari Molari on erikoistunut matematiikkaan ja valmistunut yliopistosta alansa ammattilaiseksi. Talonrakennuksensa, viranhoidon ja ison perheen ohessa Jari myös kaavailee jatko-opintoja. Yhtä hyvin ovat menestyneet myös kaikki serkukset.

Olenkin sitä mieltä, että melkein kuka tahansa voi tulla tohtoriksi kognitiivisten ominaisuuksiensa puolesta, jos kykenee hallitsemaan kalenterinsa, säilyttää keskittymiskyvyn ja motivaation sekä ylipäätänsä asennoituu avoimesti uuden oppimiseen lapsesta alkaen. Vanhemmillani ja isovanhemmillani ei ole mitään akateemista ja merkittävää koulutuksellista taustaa, mutta he ovat osanneet avata koulujen maailman sukupolvelleni - myös siskolleni, veljelleni. Joonas-poikani kirjoittaa ylioppilaaksi tänä keväänä ja hänellä on kauniit opiskelusuunnitelmat lukion jälkeen. Muistan hyvin, miten Hilja-mummo pisti Joonas-pojan ja Hanna-tytön pään päälle kädet kastetilaisuuksien jälkeen ja siunasi heidät. Samalla tavalla hän on siunannut myös minut siskoni ja veljeni tavoin sekä kaikki serkukset.

Minä en ole ollut koskaan mikään älyllinen erityisyys niin kuin eräät keskustelijat Internetissä aiheellisesti moittii minua jopa typerykseksi. Vieraat kielet ovat tuottaneet ongelmaa. Matematiikka on ollut niin kauan helppoa kun motivaatio on riittänyt ja kun mitään kaavoja ei tarvitse opetella. Myös sittemmin liiketalouden opinnoissa olen halunnut pikemmin johtaa itse matemaattiset kaavat kuin painaa niitä mieleen. En voi kiittää itseäni edes ahkeruudesta, vaan tulkitsen onnellisen tulokseni toisesta näkökulmasta. Kiitän Jumalaa ja Hilja-mummon rukouksia siitä, että olen voinut keskittyä riittävästi – jopa yli vuosikymmenien – pääaineen, sivuaineen ja tukiaineen tentteihin sekä väitöskirjaprojektiin ja seminaarityöskentelyyn kaiken viranhoidon ja elämänkamppailun kanssa sen verran, että tämäkin lopputulos tuli saavutettua. Esko-isän ja Margit-äidin sekä Hilja-mummon ohessa pidän tärkeänä tekijänä isäni veljeä Hannu Molaria, joka on myös kummisetäni. Hänessä on oman persoonansa mukaan värittynyttä samaa karismaa kuin hänen äidissään Hiljassa. Hannun tytär, Auli Toom (os. Molari), on luonnollisesti meistä serkuksista oppinein ja ansioitunein monella kielellä ilmestyneiden akateemisten tutkimustensa tähden, ja erityisesti hiljaista tietoa käsittelevän väitöskirjansa Tacit Pedagogical Knowing: At the Core of Teacher's Professionality tähden (https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/3757/tacitped.pdf?sequence=1). Hän on dosentti käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa ym. Auli oli isänsä Hannun ja Leenan kanssa myös väitöstilaisuudessa. En toki tiennyt serkkuni oppineisuutta ja eräs teologian oppinut kuiskasi, että täällä on paikalla jopa käyttäytymistieteellisestä tiedekunnasta professori. En tiennyt, kenestä hän puhui. En tiennyt edes kätellessä Auli-serkkua. Asia ilmeni vasta karonkkapaikassa, kun juttelin Hannun ja Leenan kanssa serkkuni elämäntilanteesta. Hannulla ja Leenalla oli erityisen ratkaiseva merkitys, kun suomalaisen russofobisen viranomaisen tähden olin vaikeuksissa 2001-2004. Sinä aikana en vajonnut itsetuhoon, vaan opiskelin uuden kielen (venäjä), uuden tutkinnon ja sain mahdollisuuden opiskella jopa Pietarin valtiollisessa finanssi- ja ekonomiyliopistossa. Jälleen hiljaiset rukoukset saarnaavat enemmän kuin kovat saarnat: elämän yllättävät muutokset eivät ole tuhoutumista varten, vaan uusia mahdollisuuksia varten!

Joskus olisi kiehtovaa pohtia, mitä se hiljainen tieto on psyykkisenä prosessina, kun asiaa lähestytään miksi-kysymyksen avulla. Ei vähiten Hilja-mummo ja hänen hiljainen kaunis katseensa sekä ristityt sormet yllytä minua pohdiskeluun oppimisesta, joka ei tapahdu vain kirjoihin painetun musteen avulla. Villeissä ajatuksissani olen miettinyt Jacques Lacania, joka on tunnettu esittämästään peilivertauksesta. Lapsen peilisuhde hoitajaan on myöhempien identifikaatioiden imaginaarinen perusta. Lacanin artikkeli The Mirror Stage as Formative of the Function of as I as Revealed in Psychoanalytic Experience löytyy teoksesta: Ecrits, jossa A. Sheridan on sen kääntänyt. Mutta tuo lapsen ja vanhemman välinen katseellinen hiljainen kohtaaminen on merkittävyydessään herättänyt muutkin psykoanalyytikot. D.W. Winnicottin (1967) kirjoitus on erityisen mainittava: Mirror-Role of Mother and Family in Child Development (teoksessa: P. Lomas (toim), The Predicament of the Family: A Psycho-analytical Symposium. London: Hogart Press and the Institute of Psycho-Analysis. Saatavana myös www-muodossa: http://www.sectionfive.org/winarticle.htm). Juhani Ihanus kirjoittaa tuosa peili-kohtaamisesta vuonna 1995 sivulla 74 teoksessaan: Toinen. Kirjoituksia psyykestä, halusta ja taiteista (Jyväskylä: Gaudeamus). Adam Phillips on käsitellyt aihetta vuonna 1997 kirjoituksessaan The Mirror Stage. Jacques Lacan and biography (saatavana www-muodossa: http://slate.msn.com/ia/2977). Michael Brown teki ilmiön avulla vuonna 1998 jännittävän matkan valokuvaajan ongelmaan, sillä valokuvaajalle muodostuu vaikea haaste, jos hän tahtoo saavuttaa tuon hiljaisen viisauden, joka syntyy ihmisten kasvojen kohdatessa: Why the Photographer Does Not See: Lacan, the Object petit a and the Gaze in Antonioni ´s Blowup. The Øther: the Online Journal of the SFSLS. Joel Dor kirjoitti 1998 Lacanin käsityksestä tiedostamattomasta (Introduction to the Reading of Lacan. The Unconscious Structured Like a Language. Lacanian Clinical Field. Other Press: New York). Raymond Barglow kirjoitti vuonna 2001 hiljaisesta katsomisesta: Silently the Wolves are Watching: An Essay on the Lacanian Gaze. The Other: the Online Journal of the SFSLS. Suomessa on myös erityistä osaamista, mainittakoon Eero Rechardt, joka vuonna 2001 sivulla 51 käsittelee Lacanin peili-ilmiötä artikkelissaan: Transferenssi. Historiaa ja nykypäivää (sivut 40-60 teoksessa: E. Roos, V. Manninen & J. Välimäki (toim.), Rakkaus, toive ja todellisuus. Psykoanalyyttisia tutkielmia. Yliopistopaino: Helsinki). Myös monia muita aihetta käsitteleviä teoksia on olemassa.

Lacan puhui lapsen matkasta peilin läpi, jolloin lapsen täytyi oppia näkemään itsensä ulkopuolelta, jotta voisi saada sisäisen identiteetin. Lacan ei kuitenkaan hylännyt tiedostamatonta. Anthony Easthope (1999: 125–127) kirjoitti tiedostamattomasta ja lapsen identiteetin syntymisestä teoksessaan The Unconscious (London & New York: Routledge.). Tiedostamaton on kyllin todellinen tuhotakseen valitettavasti myös elämää. Tiedostamaton on rakentunut kielen tavoin. ”Kuva on varmasti minun silmässäni, mutta minä olen kuvassa” (Lacan). Lars Gustafsson kirjoittaa osuvasti: ”Minä en ajattele siellä, missä luulen ajattelevani, mutta olen ja ajattelen sielläkin, missä en luule olevani” (Gustafsson 2001: 19; teoksessa: Merkillinen vapaus. Suom. Erik Rosendahl. Helsinki: Loki-kirjat).Tarja Laine sanoittaa 1997 mainitun prosessin puolestaan näin: ”Minän tietoisuus syntyy katseen kautta, kun ihminen näkee itsensä toisen silmin, samastuu toisen katseeseen. Tämä samastuminen tapahtuu peilivaiheessa, symboliseen järjestykseen siirryttäessä” (Laine, Tarja 1997. Samasta toisin: Subjektiivinen ääni ja empatia (dokumentti)elokuvassa. Lähikuva, s. 2-3, 82- 96: Turun elokuvakeho IY:n jäsenlehti).

Katselkaa siis toisianne sekä erityisesti lapsia ja lapsenlapsia rukoillen ja rakastaen!