torstai 19. maaliskuuta 2009

Baltian suurlähetystöjen epäpyhä myytti

Eräs nimimerkki enkeliporsas kirjoittaa: ”Mikä oikeus venäläisillä on ylipäätään olla Latviassa?” Hän vastaa itse: ”Ei mitään muuta kuin valloittajan ja sortajan oikeus”.

Enkeliporsas oivalsi kupletin juonen ja päätyi siihen järkyttävään tunteeseen, johon ”The Soviet Story”-niminen härski propagandaelokuva sekä Viron, Latvian ja Liettuan suurlähetystöt pyrkivät tempauksellaan. Olen katsonut elokuvan ja oivallan helposti elokuvan juonikkuuden, vanhastaan sanotaan selvästi ”propagandistisuuden”. He tahtovat luoda ilmapiiriä, jonka turvissa nykyvenäläisiltä olisi entistä helpompi riistää oikeudet olla Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Pienet lapset, nuoret tytöt ja pojat, ikään ja sukupuoleen katsomatta saavat valloittajan ja sortajan leiman, vaikka he eivät ole koskaan olleet sortajia, vaan päinvastoin näistä venäläisistä on tullut sorrettuja Baltian alueella. Propagandaelokuva ei ainoastaan käytä uusnatsien aineistoa ja väärennä dokumentteja, luo keksittyjä valheellisia dokumentteja, vaan sillä on näkyvä propagandaohjelma oman aikamme politiikan hoitoa ja Venäjä-suhdetta varten. Minä olen pappina paikalla mielenosoituksessa ja annan lipereiden heilua, koska olen ihmisen puolella mainittuja viekkaita alistamismyyttejä vastaan. Olen myyttisen historiantutkimuksen asiantuntija. Näen myyttien psykohistoriallisen lähtökohdan ja propagandistisen tavoitteen. Baltiassa luodaan epäpyhää natsikulttia.

Äskettäiset Latvian tapahtumat ovat paljastavat: ne ovat papillisesta näkökulmasta katsoen iljetys, pyhiinvaellusmatka suurkirkon edustalta hautausmaalle seppeleiden laskemiseksi SS-miehille on iljetys, joka ei rakenna oikeutta ja rakkautta, vaan muistuttaa Hitlerin ajan kirkon epäpyhiä natsimenoja. Sitä vastoin uskoani ja omaatuntoani ohjaa Pyhä Raamattu, jossa VT:n profeetta AAMOS (5:21-24) kirjoitti Jumalan sanan vastaavia menoja vastaan 2500 vuotta aiemmin:
21. Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä, minä en voi sietää juhlakokouksianne. 24. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.

Psykologian professori Erwin Staub on kirjoittanut kansanmurhaajien psykologisesta prosessista: kansanmurhaajat vähättelevät uhrikseen valitsemiensa arvon, minkä jälkeen uhrien pahoinpitely tuntuu vähemmän pahalta. Virossa, Latviassa ja Liettuassa on valittu kansanmurhaajien tunnettu psykologinen menetelmä, kun venäläisvähemmistöä vastaan toteutetaan järjestelmällinen kulttuurinen kansanmurha, jota kutsutaan myös apartheid-politiikaksi. Amnesty International on moittinut kielipoliisin sortokeinoja Baltiassa, venäjänkielisen vähemmistön sortamista työelämässä. Viron ihmisoikeusongelmat ovat joutuneet moitteiden kohteeksi myös mm. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ja Yhdistyneiden Kansakuntien Kidutuksen vastaisessa komissiossa (the UN Committee against Torture, CAT), Yhdysvaltojen hallinnon (US. Department of State) tekemässä analyysissä (http://www.state.gov/g/drl/rls/hrrpt/2006/78810.htm), Tallinnan yliopiston ja Human Rights Centren raportissa (HRC, v. 2007) (tiivistelmä: http://www.humanrights.ee/eng/page.php?page=42&parent=5; koko raportti: http://www.humanrights.ee/files/hrc_2007_estonia_en_v1.pdf).

Virosta saapuvia ns. historiallisen fiktion kirjoittajia ei myöskään kiinnosta totuus, vaan tarinoiden hyödyllisyys Venäjän vastaisessa vihamielisyydessään. Ymmärrän toki historiallisen fiktion kirjallisuuslajin, mutta tällä kertaa en hyväksy fiktion käyttöä sorron ja vihan kasvattamiseen. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kirja on sorron ja vihan kasvattamista varten niin kuin propagandaelokuva. Minun mieltäni on ärsyttänyt henkilökohtaisista syistä erityisesti Iivi Masson hyökkäys Eesti päeväleht-sanomalehdessä 19.2.2009 Helsingin yliopistoa, Johan Bäckmania, Leena Hietasta ja meikäläistä vastaan. Hänen mukaansa Helsingin yliopisto ei ole kyllin tarkkaavainen opiskelijoidensa ja opettajiensa poliittisista näkemyksistä. Minun mielestäni on hälyttävää, että Helsinkiin halutaan nyt lanseerata historiallista fiktiota Venäjä-vihamielisyyden provosoimiseksi.

Baltian valtioiden taloudet ovat joutuneet suoranaiseen syöksykierteeseen. Tässä tilanteessa Moskovan halaus tekisi Baltian pikkuvaltioille enemmän hyvää kuin nykyinen konkurssipolitiikka. Isänmaallisena suomalaisena kristittynä pidän loukkaavana näiden suurlähetystöjen tukea yritykselle lanseerata Suomeen historiallisia hirviökuvia russofobian vahvistamiseksi. Historiallista fiktiota ei kirjoiteta yhteistyön ja kanssakäymisen parantamiseksi, rauhan ja rakkauden hyväksi, vaan alistamisen perusteluksi, vihan vahvistamiseksi, koston puolustamiseksi.

Historiallisen fiktion kirjoittajat ja elokuvan tekijät ovat vaienneet kolmesta tärkeästä seikasta: (1) Viro oli 80-luvulla Neuvostoliiton näyteikkuna Länteen; Tallinaan tehtiin ostosmatkoja Leningradista, koska Tallinnassa oli vaate- ja kenkäputiikkeja, diskoja ja mahdollisuuksia, joita muualla Neuvostoliitossa ei ollut – Viro oli näyteikkuna, ei sorrettu objekti; (2) Stalinin hirveät teot ovat koskettaneet ensisijaisesti venäläisiä, toissijaisesti myös inkeriläisiä, virolaisia jne. Virolaiset eivät ole erityisasemassa, jonka perusteella he saisivat ilmaista vihaansa nykyisiä venäläisiä vastaan, jotka ovat itsekin kohdanneet pahaa. Nämä Baltian venäläiset ovat eläneet koko elämänsä Baltiassa. Siellä on heidän kotinsa ja pitäisi olla täydet ihmisoikeudetkin. Venäjällä on kuitenkin hyväksytty useita lakeja tuomittujen maineenpalautuksesta, korvausten maksamisesta ja ympäri maata on rakennettu vainojen muistomerkkejä. Stalinismi tuomittiin virallisesti jo 1956. Venäjän korkein johto on osallistunut stalinismin uhrien muistamiseen. (3) Neuvostoliitto saapui vapauttamaan Baltian kansat Hitlerin fasismista. Turha olisi noita Latvian entisiä SS-miehiä puolustella.

SS-marssit ja SS-miesten muistamiset luovat epämääräistä mainetta. SS-miehet olivat osa natsi-Saksan armeijaa, eikä siinä ole yhtään mitään kunniallista muistamista. Mitään itsenäisyyttä Latvialle eikä Virolle olisi jäänyt, vaikka Saksa olisi sodan voittanut. Säälittävää, että tämä natsihenkinen likainen historia tahdotaan kiistää samanaikaisesti, kun venäläisväestön kohtaloa tehdään yhä pahemmaksi. Tunnettu psykoanalyyttinen totuus on, että oman syyllisyyden kiistäminen tekee ihmisen myös kyvyttömäksi empatialle, myötätunnolle, todelliselle välittämiselle. Tuon mekanismin oivaltaminen on helppoa suomalaiselle psykohistorian tutkijalle, koska suomalaisilla on myös oma häpeällinen natsi-Saksan kanssa koettu aseveljeys ja propagandahistoria, jonka kiistäminen on tehnyt vaikeaksi osoittaa rakkautta venäläisiä kohtaan ja nauttia Moskovan halauksesta, koska meiltä puuttuu empatia niin kauan kuin emme tunnusta omaa syyllisyyttämme.

Lue myös kotisivuni: http://personal.inet.fi/business/molari/