perjantai 20. maaliskuuta 2009

Leipäpappi


Olen taas tänään törmännyt Internetissä anonyymien nimimerkkien syytöksiin, että olisin leipäpappi. Nämä anonyymit syyttäjät luultavasti ovat niin suorassa suhteessa Jumalaan, että he voivat sydämensä vilpittömässä uskossa lausua jumalallisen tuomion meikäläisestä leipäpappina. Vanhastaan tuollaista menettely kutsuttiin itsensä korottamiseksi epäjumalaksi, ensimmäisen käskyn rikkomiseksi. Leipäpapiksi moitittu kommentoi syytöksiä nyt yömyöhään rippileirillä, jonka tähden minun täytyy elää taas koko viikonloppu erossa omasta perheestäni. Leipäpappiko?

Minä rakastin matematiikkaa, fysiikkaa ja biologiaa lukion ensimmäiseen vuoteen saakka, kunnes koin hengellisen heräämisen. Luin sen jälkeen uskonnollisessa innossa koko Raamatun ja Lutherista tehdyn väitöskirjan. Minä tulin täyteen intoa uskon ja Jeesuksen puolesta. Sittemmin olen lukenut koko Raamatun hepreaksi ja kreikaksi – historiallisilla alkukielilläkin.

Elämä kohteli innokasta uskovaa kovasti. Olin kiinni juoksuharrastuksessani. Lukiovuosina juoksin aamulla 10-15 kilometriä ja illalla 20 kilometriä juoksulenkit, viritin itseni jo loistavaan kuntoon, mutta sitten rikoin itseni liialla harjoittelulla (tai oikeasti sanottuna liian vähällä levolla).

Ylioppilaskirjoitukset olivat läpihuutojuttu, koska tiesin tahtovani vain teologiseen tiedekuntaan. Nuori lapsenkasvoinen poika oli valinnut kutsumusammatin. Unelmat elämää suojaavasta uskosta osoittautuivat kuitenkin taruiksi.

Poikasena lähdin varusmiespalvelukseen ja toimin Haminassa varusmiespastorina alokasajan jälkeen. Sain kohdata nuorena uskovaisena epäuskoisen maailman, joka yritti jopa väkivalloin pilkata meikäläisen lapsellista uskoa. Suurinta tuskaa ja vihaa varusmieskavereissa tuotti erityisesti meikäläisen täysi raittius. Kaiken lisäksi näytin pääseväni liian helpolla huomattavasti muita paremman fyysisen kuntoni ja varusmiespastorin saamien vapauksien tähden. Kerran olin kuntoisuusvapaiden ansiosta yli kuukauden yhteen menoon poissa varuskunnasta. Sekö raivostutti tupakavereita!

Teologisessa tiedekunnassa otin oppiaineiksi, joihin erikoistuin yli kaiken, VT:n ja UT:n eksegetiikan eli raamattutieteen. Suoritin siis myös sivulaudaturin, toisen VT:n tutkimuksen ja toisen UT:n tutkimuksen puolelta. Raamattu oli sydämeni asia. En valmistautunut sorsateologiksi, joka keveästi sukeltaa tiedekuntaa ja ravistelee kaikki haasteet höyhenistään. Tein itse väitöskirjan tutkimuskohteestakin itseymmärryksen kannalta mahdollisimman haastavan. Niin menettelee vain pappi, jolla Jumalan valtakunta on kutsumuksen asia, ei leipäpappi.

Juoksu-urheilu ei ollut hävinnyt mielestäni, vaan olin aika rajussa juoksukunnossa teologisen tiedekunnan ajan, vaikka kesäteologin töitten takia olin kesällä estynyt harrastukseni toteuttamisesta. Olin valinnut kutsumuksen ennen urheilumenestystä. Juoksin vimmatusti vuodet 1988–1989, koska olin saattanut jo teologian tutkintoon vaaditut opinnot valmiiksi, mutta nuoren ikäni vuoksi minulla ei ollut kiire pappisvirkaan. Juoksin jopa yli 200 kilometriä viikossa lukuisat viikot peräkkäin ympäri vuoden. Lopputuloksena oli, että keväällä 1989 sääriluuni murtui rasituksesta. Juoksin murtuneella jalalla puolimaratonin kilpailun, mutta sietämätön kipu teki kävelynkin tämän jälkeen mahdottomaksi. Niin menin pappisvirkaan. Olin sidottu kutsumusammattiini, koska Jumala ei suonut sääriluuni kestää menestyksen toiveita.

Aloitin pappisviran ohessa väitöskirjan kirjoittamisen ja jatkoin juoksuharjoittelua heti sääriluun luuduttua eheäksi. Vuodet 1990–1991 juoksin taas kaksi ja kolme kertaa päivässä, joskus yli 50 kilometriä päivässä. Nyt juoksukunto oli parempi kuin koskaan minulla. Kaikki viikonloput olin kuitenkin keskimäärin pappisviranhoidossa, joten kilpailuihin osallistuminen estyi. Anoin ja sain palkattoman virkavapaan urheiluharjoittelua varten marraskuun alusta 1991. Kävi kuitenkin onnettomasti, sillä virkavapauden ensimmäisenä päivänä sain aivokalvotulehduksen, verenmyrkytysshokin, aivoinfarktin ja sydämestäni repesi mitraaliläppä niskasta lähteneen mätäbakteerin tähden. Olin siis kuolla. Luokseni Meilahden sairaalaan saapui uskonnollisia intoilijoita, jotka tämän päivän anonyymien nimimerkkien tavoin syytti minua huonoksi uskovaiseksi ja leipäpapiksi, koska sairastuin uskosta huolimatta. En vastannut enkä todistanut oman uskoni puolesta heille, vaan vaikenin uskosta heille, koska rukoukseni ei ole kiihkoilijoiden tuomion asia, vaan yksistään Jumalan.

Tulin taas henkiin ja sydämeni sai proteesiläpän. Pian tämän jälkeen silloinen vaimoni lähti pois, mutta löysin kohta venäläisen vaimon. Menin bensa-asemalla yötöihin pappisviran ohessa, jota voisin täyttää Raamatun velvollisuuden miehelle ansaita leipä otsa hiessä ja elättää oma vaimo. Muutaman vuoden kuluttua poliisi tunkeutui elämääni ja minut heitettiin pappisvirasta. En hylännyt Jumalaa, vaan säilytin toivon ja opiskelin uuden tutkinnon taloustieteistä. Nyt tutustuin syvällisemmin myös venäläiseen akateemiseen maailmaan ja liike-elämään. Kun voitin oikeudenkäynnit, palasin heti takaisin pappisvirkaan. Niin tein paluun pappisvirkaan, koska pappisvirka oli kutsumukseni. Ei toki paras leivän ansainta tapana, eikä paras maineen ja kunnian puolesta, mutta se oli elämäni tehtävä.

On jossakin määrin törkeää sanoa, että olisin leipäpappi. Elämässä koettu risti kertoo siitä, että Jumalan koulussa saa kokea kovia, muta joutuu myös muuttumaan. En ole varmasti sama kiilusilmäinen nuori uskovainen niin kuin saatoin olla joidenkin mukaan lukiolaispoikana, mutta keski-ikäinen mies pitääkin olla elämänkokemuksensa tähden erilainen. Jumalan koulu myös muuttaa. Luther sanoi, että kiusaukset ja koetukset tekevät teologian tohtorin.

Olisi tyhmää olla pelkästään leivän tähden pappi, koska papin palkka on varsin onneton. Myöskään kirkkoherran palkka ei ole edes kaikkien etujen jälkeen tyydyttävä. Monet ystäväni ansaitsevat liike-elämässä ja pankki-alalla Venäjällä 5-10 kertaa enemmän kuin meikäläinen pappina. Ansiot eivät ole pienentyneet edes lama-ajan Venäjällä, vaan päinvastoin parantuneet. Minä ajan vanhalla Jaggella, vaikka rakastan parempia autoja. Ystävilläni on tuliterät autot juuri sen maun mukaan, mitä he itse tahtovat. Viikolla kävin katsomassa Ferraria, mutta se oli valitettavasti kaksipaikkainen ja tarpeettoman vanha. Kävin katsomassa myös R-sarjan Mersua, mutta tuokin auto oli tarpeettoman pienellä moottorilla minun luonnettani varten. Olisi tyhmä jäädä leipäpapiksi, koska nyt joudun kapitalistisen maailman palkkauksen tähden tyytymään pelkästään vanhaan autooni, mutta en voi toteuttaa halujani upeista ja paremmista autoista. Olen pappi kutsumuksesta. Se merkitsee myös niukkuuden hyväksymistä.

Pappi joutuu kuuntelemaan jatkuvaa pilkkaa ja halveksuntaa, erityisesti jos ei sulkeudu taivaalliseen yksinäisyyteensä vaan toimii julkisesti. Olen saanut fyysiseen väkivaltaan liittyviä uhkauksia sähköpostilla ja tekstiviesteillä toistakymmentä parin vuoden aikana. Tällaista kohtaloa ei kukaan valitse itselleen pienen pappispalkan tähden, vaan ainoastaan kutsumuksesta: pappisvirka on Jumalan valtakunnan työtä, omaa elämääkin suurempi asia.

On totta, että yhteiskunnallinen aktiivisuuteni provosoi häiriintyneitä väkivaltaisiin uhkauksiin, mutta yhteiskunnallinen aktiivisuus ei ole merkki leipäpappeudesta vaan päinvastoin: Natsisaksan luterilainen kirkko oli "sopiva ja hampaaton", koska se ylisti natsi-ideologiaa ja vaikeni vääryydestä. Leipäpappi vaikenee ja jää mitään sanomattomaksi, koska silloin ei tarvitse kohdata vaikeuksia. Leipäpapilta puuttuu VT:n profeetoille tyypillinen ajanmukaisuus yhteiskunnallisten asioiden seuraamisessa.

Ks. myös Juha Molarin kotisivut: http://personal.inet.fi/business/molari/