perjantai 20. maaliskuuta 2009

Virolainen, venäläinen

Vaimoni on venäläinen. Hän on asunut jo toistakymmentä vuotta Suomessa. Suomen kansalaisuutta hän ei ole ajatellut koskaan hakea itselleen. Miksi ihmeessä tarvitsisi Suomen kansalaisuutta. Neuvostoliitossa hän sai ammattikorkeakoulutasoisen kirjanpitäjäkoulutuksen (бухгалтер) ja toimi jonkin aikaa sikäläisessä eliittihotellissa (Astoria-hotelli), radioita valmistavan erään tehtaan johtajan sihteerinä ja eräässä televisiotoimituksessa. Pikkutyttönä hän oli toki mukana Komsomolin lasten- ja nuortenleireillä, toimi siellä myös ryhmänjohtajana (isosena) niin kuin kaikki Neuvostoliiton lapset. Lapsuutensa hän varttui eräässä suljetussa sotilaskaupungissa, koska isä ja äiti työskentelivät neuvostoarmeijassa, äiti ekonomina ja isä geologiaan erikoistuneena insinöörinä. Parhaan tyttöystävän vanhemmat työskentelivät myös armeijassa, vaikkakin ydinaseinsinöörinä. Silloisessa lapsuuden kaupungissa palvelut ja tarjonta olivat hiukan keskimääräistä venäläistä kaupunkia paremmat. Nuorena aikuisena opinnot ja ensikokemukset työelämään tapahtuivat kuitenkin Leningradissa. Siihen aikaan myös hän sai ystäviensä kanssa matkustella joka viikonloppu Neuvostoliitossa Leningradista ongelmitta Tallinnaan, jossa olivat parhaat diskot ja kenkien ostoon putiikit. Virolaisten ja venäläisten välillä ei ollut mitään sortoa eikä väkivaltaa. Yhtä hyvin matkoja tehtiin runsaasti Mustalle merelle ja erityisesti koko itäblokin alueelle, sittemmin myös läntiseen Eurooppaan. Suhtautuminen oli jo muuttunut kunnioittavaksi. Stalinin aikoja ei enää kukaan kaivanut, ihmiset halusivat olla ihmisiä. Virolaisten ja venäläisten suhde oli jotensakin samanlainen kuin suomalaisten ja ruotsalaisten suhde: rakastavaa keskinäistä huumoria.

Suomeen tultua hän ei ole enää hakenut tai saanut vastaavia työtehtäviä, vaan on tyytynyt työskentelemään pienellä palkalla kerroshoitajana (siivoojana). Monet työtovereista ovat kuitenkin virolaisia. Virolaisilla ja venäläisillä työtovereilla ei ole mitään keskinäisiä ongelmia. He tulevat lämpimästi keskenään toimeen. Itse asiassa kanssakäyminen tuntuu useimmiten helpommalta kuin maahanmuuttajien ja suomalaisten välillä, koska suomalaiset ovat satunnaisesti kovin ennakkoluuloisia ja kateellisia. Erityisesti tuo suomalaisten kateellisuus ja ennakkoluuloisuus tuli ilmi, kun tein pienoistutkielmaa venäläisten maahanmuuttajien työoloista eri työpaikoilla vuonna 2002. Maahanmuuttajien kasseja tarkistettiin työpaikoilta lähdettäessä, he eivät saaneet ruokailla samoissa taukotiloissa, heille annettiin huonompia työvuoroja. Nyt tilanne on tälläkin kohtaa jossakin määrin parantunut, ainakin kyseisillä työpaikoilla. Virolaisten ja venäläisten välillä ei ole ongelmaa vaimoni työpaikalla.

Tänään tapasin kirkossa virolaisäidin. Hän tuli iloiseksi, kun kuuli, että vaimoni on venäläinen ja että minäkin puhun venäjää. Keskustelimme kuitenkin suomeksi. Hän kertoi, että hän rakastaa venäläistä temperamenttia ja eläväisyyttä. Hänellä on paljon venäläisiä ystäviä, jotka käyvät hänen luonaan kylässä. Hänen kertoman mukaan isä oli käynyt neuvostoarmeijan ja kaikki oli ihan hyvin. He tykkäsivät silloisesta tilanteesta. Tavallisten venäläisten ja virolaisten välillä ei ole mitään ongelmia. Sitä vastoin poliitikot ovat kasvattaneet viime vuosina nuoreen polveen diskriminaatiota, jossa tarkkaillaan vihaisesti toisen ihmisen kieltä ja puhetapaa. Valtaosin kansa tahtoisi jatkaa sitä hyvää ja luonnollista kanssakäymistä, jossa ei ole vihaa eikä syrjintää. Poliitikot siirtävät oman vallanhimonsa ja henkilökohtaiset tarpeensa julkiselle kentälle, jolloin löytyy myyttejä ja historian luurankoja vihan virittämisen ja diskriminaation puolustamisen tarpeisiin.

Katso enemmän, Juha Molarin kotisivu: http://personal.inet.fi/business/molari/