torstai 30. huhtikuuta 2009

Pietarin oopperatähdet saapuvat Pohjan Pyhän Marian kirkkoon 15.6.2009 klo 18

Vietin Pietarin oopperatähtien kanssa uutta vuotta ja sovimme, että autan heitä Suomen kiertueen rakentamisessa, ainakin mitä tulee julkisuuteen ja oman kirkkoni konserttiin. Nämä Mariinskin teatterin, Komedianteatterin, Musorskin teatterin tähdet ovat kiertäneet ympäri maailmaa. Kirjoitinkin heistä artikkelin.

Kesäkuussa saapuu kaikkiaan 8 henkeä. Olen sopinut, että majoitan heidän omassa kodissani Helsingin Kontulassa. Ehkä pyydän venäläisten naapurien apua, jos muutama vuodesija löytyisi heiltäkin näille maailmanluokan oopperatähdille.

Pohjan Pyhän Marian kirkossa tapahtuu siis tälläistä. Se on minun työtäni. Se on minun mahdollisuuteni, koska käyn myös naapurissa ja tutustun ongelmitta lähimmäisiini.

Tavataan heidän kanssa maanantaina 15.6.2009 klo 18 Pohjan Pyhän Marian kirkossa Raaseporin kaupungissa

Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha

Hautausmaalla

Kävin Lohjan rovastikunnan ryhmän kanssa Kolppanan hautausmaalla, jonka päälle oli vuonna 1937 pistetty kestopäällyste, koska suomalaisen kommunistin Adam Soittun mukaan kristilliset hautausmaat ja kirkot eivät sovi. Sellainen uskonnon vastainen ideologia sopi hyvin Stalinille, jonka teologian opinnot olivat jääneet pahasti kesken! Totta on myös, että silloinen luterilainen kirkko oli liian innostunut poliittiseen oikeistoon, jopa natsi-ideologiaan, jolloin tuolloiset kommunistit löysivät oppi-isiltään tarpeettoman julmia keinoa sellaisiakin kristillisiä kokoontumisia ja tuntomerkkejä, kirkkoja ja hautausmaita, vastaan, joilla ei olisi ollut mitään tekemistä natsi-ideologian tai kapitalistisen sortokoneiston kanssa. Saman julman kohtalon saivat kokea myös ortodoksiset kirkot lähialueilla. Tällä hetkellä Baltian alueella kaadetaan muistomerkkejä ja siirrellään vainajia, koska vainajat eivät sovi enää vallitsevaan SS- henkiseen ideologiaan. Surullista!

Videossa Kolppanan pastori Aleksander Soittu kertoo Kolppanan hautausmaan ja kirkon historiasta. Pastori Soittu ei ole sukua edellä mainitulle Adam Soitulle.

Olen toimittanut jo noin 1000 hautajaista. Minun mielestäni vainajien pitää saada levätä rauhassa. Heidän omaisilleen on annettava kunnioitettu oikeus suruunsa. Vainajia ei pidä siirrellä pois, jos vallitsevat ideologiat vaihtuvat. Antaa myös vanhojen muistomerkkien ja museoiden säilyä. Minulle ei ole edes vaikeaa toimittaa siunausta, olipa vainaja mistä puolueesta tahansa tai ilman puoluekorttia. Ymmärrykseni mukaan taivaan portilla ei kysytä puoluekorttia. Ihminen on itsessään Jumalan luomana kiinnostava. Siinä pitäisi riittää jo tarpeeksi ihmeteltävää!

Sain eilen kiitoskortin. Siinä oli valokuva, jossa toimitin vainajan siunausta Ramskullan kappelissa Pohjan seurakunna alueella Raaseporin kaupungissa. Erityisen paljon kiitosta sai kanttorimme, joka lauloi koskettavasti ja korkeatasoisesti muistotilaisuudessa. Vainajien ja omaisten surua pitää osata kunnioittaa.
video


Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha

tiistai 28. huhtikuuta 2009

The Soviet Story ja ProKarelian latvialaisperäinen valhe

Jonakin lähipäivänä tuotan Venäjä-kirjani julkisuuteen. Sekin tuo selväksi, että en ole Neuvostoliiton ihailija. Pikemmin pidän nyky-Venäjästä. Ylipäätänsä suomalaisen keskustelun ongelma on onnettoman surkea tuntemus Neuvostoliitosta ja erityisesti oman aikamme Venäjästä. Kaikki hullut kuvitelmat Venäjästä näyttävät uppoavan suomalaisiin. Siksi puolustan jo nyt aivan aluksi tuollaisia hulluja kuvitelmia vastaan, että en ole mikään Neuvostoliitto-fani, en ole kommunisti, en pidä edes nykyistä Venäjää paratiisina. Tämä Neuvostoliiton ja kommunismin vastainen "kritiikkini" ei kuitenkaan tarkoita, että kiistäisin kansainvälisen ja kansallisen työväenliikkeen lukuisat ansiota tai yhä edelleen tärkeän merkittävyyden. Asetelmaa ei pidä ajatella sillä tavalla mustavalkoiseksi tai mustapunaiseksi.

Sitä vastoin haluan reaalista suhtautumista todellisuuteen. The Soviet Story ei ole reaalista eikä rehellistä suhtautumista, vaan propagandistista valehtelua vihan virittämiseksi Venäjää vastaan. Tässä esittelen erityisen lyhyen tiivistelmän erityisesti Aleksandr Djukovin kirjasta, jossa käsitellään elokuvaa. Lisäksi olen poiminut muutamia venäläisiä sanomalehtijuttuja elokuvasta.

Jos tietämys Venäjästä ja Neuvostoliitosta on onnettoman köyhä, kuten tavallisesti on liian monella henkilöllä, tuo elokuva saattaa vaikuttaa ihan vilpittömältä ja oikealta kuvaukselta. Silloin silmät pyöreänä katsotaan tapahtumia, mutta ei kyetä analysoimaan elokuvan propagandistista juonta. Nämä juonet on jo edellä kerrottu. Luettelen nyt muutamia valheita, joita elokuva käyttää.

Elokuvan tausta

Elokuva ei välitä historiallisesta totuudesta, vaan siinä propagandistit ovat etsineet vain skandaalia. ”Historiallinen” perusta oikeuttaa omille epärehellisille toimille. Poliitikot eivät tarvitse historian tutkijoita, vaan propagandisteja, jotka voivat luoda lumoavan valheen totuuden maskiksi. The Soviet Story on syntynyt Latvian viranomaisten määräyksenä. Se on lähtökohtiensa vuoksi jo poliittinen, ei historiallinen. Jokainen kriitikko leimataan luonnollisesti Kremlin vaatimusten toistajaksi.

Elokuvan ohjaaja on latvialainen Edvīns Šnore ( s. 1974) ja tuottaja Kristaps Valdnieks. Snore on saanut valmiiksi politiikan tieteistä maisterin tutkinnon. Mies kirjoitti kummallisen herjauskirjoituksen ProKarelian kotisivuilla kriitikkojaan vastaan. Tykistöprikaatin kilta ylistää myös teosta ainutlaatuiseksi (http://www.tykistoprikaatinkilta.fi/Soviet%20Story%20ma%2020Huhti%20Tampere.pdf). Elokuvan on sponsoroinut Euroopan parlamentti ja UEN ryhmä. Latvian mepit Girts Valdis Kristovskis ja Inese Vaidere näkivät paljon vaivaa, jotta elokuva saisi taloudellisen tuen. Alkuaan elokuvaa varten oltiin kriittisiä, koska se nähtiin syyttävän Venäjää Neuvostoliiton seuraajana (Latvijas Avize 31.3.2008). 9.4.2008 järjestettiin Euroopan parlamenttiin aggressiivinen promotio elokuvaa varten. Inese Vaidere julisti, että hän uskoo elokuvan käännekohdaksi Euroopan historian tulkinnassa. Elokuvaan suhtauduttiin alusta asti kriittisesti. Euroopan parlamentin jäsen Tatiana Zhdanok määritteli elokuvan ”propagandistiseksi valheeksi”. Venäläiset historiantutkijat osoittavat useita virheitä, joita esiintyi elokuvissa. Esimerkiksi Izvestija-lehdessä 9.4.2008. Viktor Zozulja (Виктор Зозуля) kirjoitti artikkelin Евродепутатам показали сталинский ужастик. Lehtihaastattelussa Valeri Bogomolov (Валерий Богомолов) määritteli ongelmat osuvasti: "Позиция Европарламента, профинансировавшего латвийский фильм, вызывает недоумение. В Латвии действуют существенные ограничения в отношении русскоговорящих жителей, у них нет права участвовать в выборах. Даже на уровне муниципалитетов. Зачастую у иностранца в этой стране прав больше, чем у русского, родившегося в Латвии и прожившего там всю жизнь. Латвия вступила в НАТО и ЕС. Что, там стало от этого больше демократии? Или от фильма про "советскую оккупацию" станет больше демократии? Что, такие фильмы способствуют внутриполитическому спокойствию и защите прав национальных меньшинств в стране? Думаю, европейским коллегам надо было задать себе эти вопросы, прежде чем подписывать грант на антисоветскую, а по сути антироссийскую пропаганду". Bogomolov ihmetteli, että Latviassa venäläisten asema on paikallisvaaleissakin huonompi kuin ulkomaalaisten, vaikka venäläiset olisivat asuneet koko elämänsä Latviassa. Latvia on liittynyt Euroopan Unioniin ja Natoon. Onko tullut enemmän demokratiaa? Edistääkö elokuva turvallisuutta ja vähemmistön oikeuksien kehittymistä maassa?

Elokuvaa on markkinoitu Massamurhaajien Voiton juhlana, mikä on tietoisesti protesti Venäjää vastaan. Latvian presidentti Valdis Zalters ja oikeusministeri Gajdis Berzinsh ovat pitäneet täysin sopivana esittää elokuva koululaisille. Elokuvaa on kuitenkin pidetty aivan liian järkyttävänä lapsille (esim. Tynis Lukas).

Rakennettu virheistä ja väärennöksistä

Elokuvaa hallitsee väite NKVD:n ja Gestapon yhteistyösopimuksesta. Elokuvan mukaan Neuvostoliiton apu Natsi-Saksalle Holokaustin suorittamisessa perustuisi ”äskettäin löydettyihin dokumentteihin”, mutta tällaisia dokumentteja ei ole olemassa. Elokuva esittää fiktiivisen aineiston. Väitetty ”sopimuspaperi” ilmestyi ensimmäistä kertaa 1990 antisemitistisessä Память-sanomalehdessä Moskovassa. Koko dokumentti on kuitenkin aivan fiktiivinen. Sen kerrotaan sijaitsevan Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen keskuskomitean arkistossa 13 vuosilta 1956–1966, mutta siellä ei ole mitään asiaan liittyvää dokumenttia. Tarinan mukaan dokumentti olisi päivätty marraskuulle 11. päivä 1938, jossa kirjoittajina olisi G. Müller Gestapon neljännestä osastosta, mutta tosiasiassa tällainen tuli vasta 27.9.1939. Propagandaelokuvassa käytetään historiallisia nimiä ja päivämääriä, mutta nämäkään eivät ole todellisia.

Propagandaelokuvassa esitetään järkyttävä määrä ruumiita, bolshevismin uhreja, mutta nämä on poimittu Nazi-propagandasta vuodelta 1941. Tällöin kuvia näytettiin Punainen sumu –elokuvassa. 1997 julkaistiin antisemitistinen kirja uudestaan. Kuvat esittivät kuitenkin Latvian nationalistien rikoksia: nämä toimivat Gestapon kanssa yhteistyössä. Koskaan Neuvostoliiton NKVD ei ollut tuomittu näistä rikoksista. Ruumisröykkiöt ovat seurausta latvialaisten nationalistien teoista, kun nämä olivat yhteistyössä Gestapon kanssa. Nyt vanhat kuvat on otettu uuteen käyttöön, vihan virittämiseen Venäjää vastaan.

Holodomor-osa elokuvasta on tehty valokuvista, jotka ovat vuosilta 1921-1922 Volgan alueelta. Elokuvan tekijät väittävät toki, että valokuvat olisivat vuosien 1932-1933 nälänhädän uhreista. Venäjän sisällissodan jälkeen Fridtjof Nansen perusti Nansenin avun ja juuri tämä komitea julkaisi kiihotusaineistoa, jota levitettiin eri valtioihin saadakseen hallitusten ja väestön mielenkiinnon Venäjä-apua varten. Sitä vastoin latvialaisten propagandaelokuvassa kuvat on otettu Holodomor-kuvaukseksi. Monet näistä valokuvista tunnetaan 1920-luvulta jopa amerikkalaisista historiateoksista ja näyttelyistä!

Elokuvan Gulag-maalaukset ovat niinkin myöhäisiä kuin 1980-luvun lopulta, ensi kertaa ne esitettiin 1995 Venäjän poliittisen historian museossa. Niiden nimi oli tällöin Gulag-taidetta, mutta Danzig Baldaev ei tehnyt niitä 1933. Piirrokset ei ole välähdys elämästä, vaan maalarin omaa mielikuvitusta, jota ei voi pitää historiantutkimuksen aineistona. 1980-luvulla neuvostorikokset olivat taiteessa tyypillinen piirre.

Elokuvassa väitetään, että Karl Marx olisi määritellyt luokkien ja rotujen tuhoutumisen vallankumouksellisessa holokaustissa. Elokuva tekee väitteen luotettavan näköiseksi päiväyksellä 16.4.1853, josta Journal of teh History of Ideas olisi kertonut 1981. Tämäkin on pelkkä valhe, sillä Marxin teos Kansojen paperi ei sisällä mitään viittausta luokkiin ja rotuihin. Myöskään 13.1.1849 Neue Rheinische Zeitung –lehti ei kerro vallankumouksellista holokaustia, vaan Engels (!) puhuu vallankumouksesta ja vastavallankumouksesta. Hänen näkemyksensä ei juuri poikkea aikalaistensa Hegelin ja monien muiden näkemyksistä, mutta myöskään vaadi vastavallankumouksellisten kansojen tuhoamista. Myös latvialainen politiikan tutkija ja kulttuurikommentaattori Ivars Ījabs on moittinut elokuvaa vastaavista lukuisista historiallista virheistä (Latvijas Vēstnesis 15.6.2008). Hänen mukaansa on yksinkertaisesti valheellista esittää Marx rasististen kansanmurhien esikuvaksi.

Elokuvassa väitetään Stalinin kirjeestä Kaganovichiin 11.9.1932, jossa Stalin olisi ilmoittanut hyväksynnän kadottaa Ukrainan. Kirje on tosiasiassa 11.8.1932, mutta ei sisällä ainuttakaan sanaa Ukrainan kansanmurhasta. Pikemmin kirje vaatii tehostaa taloudellista ja poliittista potentiaalia.

Elokuvassa esitetyt tiedot Ukrainan viljan kuljetuksesta Neuvostoliittoon ovat perättömiä. Elokuvan tarkoituksena on osoittaa, että Neuvostoliitto ryösti Ukrainan viljat, vaikka Ukrainan kansa kuoli nälkään. Elokuvan mukaan 2,6 miljoonaa kg viljaa olisi viety ulos 1929, 48,4 miljoonaa vuonna 1930, 50 miljoonaa vuonna 1931, 51,8 miljoonaa vuonna 1932, 17,6 miljoonaa vuonna 1933 ja 8,4 miljoonaa vuonan 1934. Venäjän viljatilastojen mukaan Neuvostoliitto toi vuonna 1929 2,6 miljoonaa kiloa, 48,4 miljoonaa vuonna 1930, 51,8 miljoonaa 1931, 18 miljoonaa vuonna 1932, 17,6 miljoonaa 1933 ja 8,4 miljoonaa vuonna 1034. Erityisesti vuosi 1932 on kiinnostavaa, koska elokuva liioittelee viljan viennin 2,5 kertaiseksi. Tarkoituksena on propagandafilmissä julistaa, että Neuvostojohto ei välittänyt nälänhädästä ja itse asiassa olisi lisännyt viljan vientiä nälkäänäkevien alueelta dramaattisesti!

Elokuva esittää absurdin ajatuksen, että Stalin olisi torjunut mahdollisuuden Hitlerin vastaisesta liittoumasta. Itse asiassa Stalin yritti rakentaa natsien vastaista koalitiota ja rakentaa rauhaa Eurooppaan heti Hitlerin valtaan tulon jälkeen. Vuonna 1935 Neuvostoliitto, Ranska ja Tšekkoslovakia kirjoittivatkin keskinäisen avun sopimuksen. Neuvostodiplomaatit jatkoivat yrityksiään rakentaa Hitlerin vastaista turvallisuusjärjestelmää vuonna 1939, kun 17.4.1939 Neuvostoliitto ehdotti Englannille ja Ranskalle keskinäisen avun sopimusta. Kuitenkin 26.4.1939 Ulkoasiainministeri Halifax vastusti sopimusta Neuvostoliiton kanssa, koska sellaisella sopimuksella olisi huono vaikutus Britannian ja Saksan suhteisiin. L. Colier väitti jopa, että hallitus ei halua yhteyksiä Neuvostoliittoon, koska pikemmin Englanti tahtoo antaa ”Saksalle mahdollisuuden kehittää aggression Idässä Venäjän kustannuksella”. Myöskään väite Neuvostoliitosta vuosina 1939-1941 Saksan tärkeimpänä taloudellisena tutkija ei pidä paikkaansa. Vuonna 1940 Neuvostoliitosta tuli Saksan tuontitavaroista vain 7,6 %, vuonna 1941 luku oli 6,3 % ja vuonna 1942 6,6 %. Neuvostoliittoa enemmän tavaraa toimittivat Italia, Tanska, Romania ja Hollanti.

Elokuva sisältää tarinan Gestapon ja SS-johdon harjoituksista NKVD:n kanssa. Mitään todistetta ei esitetä väitteelle. Elokuva väittää NKVD:n ja Gestapon tapaamisesta juutalaiskysymyksen tähden Krakovassa vuonna 1040. Sellaista kokousta ei kuitenkaan ollut eikä tuollaista dokumenttia ole. Maaliskuussa 1940 Venäjän ja Saksan viranomaiset tapasivat Krakovassa, mutta nämä eivät olleet NKVD:n ja Gestapon virkailijoita eikä aiheena ollut juutalaiskysymys. Venäjän delegaatiossa V.S. Eganrov, L.I. Nevski ja V.N. Lisin keskustelivat pakolaisten vaihdosta.

The Soviet Story –propagandaelokuva väittää että Neuvostoliitto tappoi enemmän kuin 20 000 000 miestä, naista ja lasta. Filmin tekijät eivät esitä mitään faktaa numeroiden tueksi. Mitä ylipäätänsä tarkoittaa ilmaisu, että ”Neuvostoliitto” surmasi. Hyvin tiedetään, että 86 983 ihmistä tuomittiin kuolemaan vuosina 1918-1953. Mahdollisesti kokonaismäärä nousee jopa 5,66 miljoonaan. Sitä vastoin 20 miljoonaa on jotain aivan kummallista.

Mitä on kaiken jälken sanottava?

En ihannoi mitenkään Neuvostoliittoa ja vielä sitäkin vähemmän Stalinia. Kysyn aina poliittista elokuvaa katsoessa, kuka tarvitsee elokuvaa ja mihin tarkoitukseen. Tällaista elokuvaa pitää tarkastella motiivi-kysymykset mielessä. Elokuva ei ole historian tutkimus, vaan fiktiivinen elokuva, joka liittyy jotenkin historiaan.

Latvialaisen elokuvan tekniikan avulla Stalinin uhrit siirretään modernin Venäjän uhreiksi, koska elokuva väittää, ettei Venäjällä olisi mitenkään tehty tiliä tai muutettu kurssia menneisyyden syntien jälkeen. Tykistökilta ja ProKarelia on löytänyt Venäjän vastaisen kammon vahvistamisesta riittävän perusteen elokuvan laittomaan esittämiseen ympäri Suomea. Elokuvaa ei ole tarkistettu asianmukaisella tavalla ennen sen julkista esittämistä Suomessa.

Elokuva haluaa esittää modernin Venäjän uusnatsien valtiona. Aleksandr Djukov (Александр Дюков; ”The Soviet Story” 2008) kirjoittaa osuvasti, että ”elokuvan tekijät tahtovat siirtää Euroopan huomion pois Latvian vakavista rikoksista, joita nämä tekivät yhteistyössä Natsi-Saksan kanssa Natsi-Saksan palvelijana, ja myös tahtovat kätkeä modernissa Latviassa natsirikollisten rehabilitoinnin sekä venäläistaustaisten ”kansallisuutta vailla olevien” puutteelliset oikeudet Latviassa”. Professori Viktor Manoilo määritteli äskettäin haastattelussani Baltian alueen ”satelliittivaltioiden”ongelman osuvasti vastaavalla tavalla: russofobia kasvaa päiväpäivältä ja nousee jo valtiolliseksi uskonnoksi. Nämä venäläisvastaiset toimet, joita nationalistit harjoittavat, ovat luonteeltaan massapsykoosia: niitä ei säätele kansainvälinen tai kansallinen oikeus, vaan psykiatria (Русофобия в Эстонии с каждым днем набирает обороты и усилиями местных политических интриганов стала почти государственной религией. Также как и в современных сектах, политические акции эстонских националистов против России все чаще принимают характер массового психоза, который уже является сферой регулирования не внутреннего и международного права, а, скорее, психиатрии”).

Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha

sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Suomen Valtioneuvosto suunnittelee venäläissyrjintää

Valtioneuvoston Venäjä-periaateohjelma, joka juuri julkaistiin, on ilmeisesti kiihotusta vihaan kansanryhmää vastaan, vaikka toki Valtioneuvoston sivistyneiden sanankäänteiden taakse kätkettyä viekasta vihan virittämistä. Valtioneuvosto mahdollisesti syyllistyy siinä kansallisuuteen perustuvaan diskriminaatioon. Siinä näet Venäjän kansalaiset nostetaan syrjintään pyrkivän erityistavoitteen kohteeksi Suomessa, mikäli Venäjä ei muuta maalakia.

Puhettakaan ei ole ollut ja sen toteuttaminen olisi myös mahdotonta, että kaikkien maiden kansalaisille tehtäisiin erityinen, omalaatuinen kiinteistölainsäädäntö Suomessa, mutta nyt vain Venäjän kansalaiset aiotaan ahdistaa syrjinnän kohteeksi.

Tämä merkitsisi konkurssia lukuisille suomalaisille kiinteistövälittäjille ja talvilomakeskuksille, mutta se merkitsisi myös kiinteistöjen arvojen sellaista romahtamista Itä-Suomen, Pohjois-Karjalan ja Lapin alueella, että alueen kunnat ja lomatonttien myyjät kokisivat Suomen hallituksen taas näyttäneen heille takapuolta. On toki totta, että järki ja russofobia eivät ole ennenkään kulkeneet samaa matkaa. Olen viitannut tähän ongelmaan tässä pdf-esitelmässä ( - - ->Читайте статьи: http://personal.inet.fi/palvelu/molari/PROKARELIA.pdf). Tarkemmin olen esitellyt SAFKA:n sivulla, sekä aiemmin kun kirjoitin Pertti Salolaisen virittävän vihaa Venäjää vastaan. Olen myös käsitellyt Valtioneuvoston ohjelmaa aiemmin tässä blogissani: http://juhamolari.blogspot.com/2009/04/venaja-toimintaohjelma-valtioneuvoston.html

«Про Карелиа»- секта ненавидит

Уголвный кодекс (RL 11:10 §; 11.4.2008/212) предусматривает наказание за провокационные действия в отношении любых национальностей. В Парижкое мирное соглашение глава II, статья 8 запрещает "фашистские политические и военизированных организации". Таким образом, ProKarelia должна быть закрыта как незаконная организация. ProKarelia сообщество действительно очень напоминает политическую секту, со всеми ее квалифицирующими признаками. "Спасибо" ”Про-Карелии за то, что русофобия в Финляндии с каждым днем набирает обороты и усилиями местных политических интриганов стала почти религией. Также как и в современных сектах, политические акции ”ProKarelia- националистов” против России все чаще принимают характер массового психоза, который уже является сферой регулирования не внутреннего и международного права, а, скорее, психиатрии.

Более того, Россия отреагировала на агрессивные действия ”Про-Карельской” группировки на таком высоком уровне, на каком только возможно. Министр иностранных дел России Сергей Лавров во время своего визита в 2005 в Карелию назвал деятельность Pro Karelia "опасной тенденцией". ”Они пытаются реанимировать территориальные притязания, пытаются переписать историю", - сказал Лавров. - - - - ->

- - - ->Читайте статьи: http://personal.inet.fi/palvelu/molari/PROKARELIA.pdf

Tampereen 20.4.2009 seminaaria varten muistiinpanot ovat nyt valmiit. Esitelmäni muistiinpanot ovat oheisessa pdf-liitetiedostossa venäjäksi ja suomeksi. ProKarelia-lahko elää vihasta. Se tulisi kieltää lainvastaisena järjestönä.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Характер массового психоза в Эстонии


Я сделал интервью две недели назад. Статья опубликована на странице: http://www.kauppatie.com/4_09_ru.shtml (Финский).

«подарена»

Несмотря на признание Латвии, Литвы и Эстонии полноправными членами Единой Европы, проблема русскоязычного населения в этих странах по-прежнему остается очень острой.
Особенно остро это проявляется в Эстонии, где русскоязычное население не признается гражданами новой стран (так называемые «неграждане»); где эстонские дивизии СС, творившие ужасные зверства на оккупированной территории СССР, официально признаны борцами за свободу и независимость государства, оккупированного Советской Россией; где переписывается история, сносятся памятники советским воинам, погибшим в борьбе с фашизмом, и ветераны второй мировой войны становятся фигурантами политических судебных процессов.

Между тем, именно русским специалистам страны Балтии обязаны своим нынешним экономическим потенциалом: именно в советский период Прибалтика из аграрной страны превратилась в передовую промышленную республику, исключительно за счет огромных денежных вливаний и труда высококвалифицированных специалистов из других республик СССР. Это очевидный факт – достаточно сравнить промышленный потенциал балтийских государств до 1940 г. и их потенциал на момент распада СССР.

Не лишним также добавить, что в течение советского периода своей истории балтийские страны заметно расширили свои границы, также за счет других республик СССР: так, Вильнюс в 1940 г. назывался г. Вильно и вместе с Вильнюсской областью не входил в состав независимой Литвы, и уж тем более никак не мог быть ее столицей.
И, наконец, нынешняя независимость стран Балтии не является результатом победы их «национально-освободительного движения», не добыта кровью новых борцов за свободу народа, ценой огромных жертв, а фактически «подарена» им сверху центральным руководством Советского Союза: вспомните знаменитую фразу Б.Ельцина «Берите столько суверенитета, сколько сможете унести!». Об этом новое руководство стран Балтии как то старается не вспоминать.

не внутреннего и международного права, а, скорее, психиатрии


Давая оценку состоятельности политической элиты Эстонии, стоящей сегодня у власти, и качеству проводимого ими политического курса в отношении России, я согласен с Вами: это сообщество действительно очень напоминает политическую секту, со всеми ее квалифицирующими признаками. Русофобия в Эстонии с каждым днем набирает обороты и усилиями местных политических интриганов стала почти государственной религией. Также как и в современных сектах, политические акции эстонских националистов против России все чаще принимают характер массового психоза, который уже является сферой регулирования не внутреннего и международного права, а, скорее, психиатрии.

В отношении Финляндии

В отношении Финляндии главная цель США и его союзников в балтийском регионе состоит в формировании панически враждебного отношения по отношению к России и всему русскому, вовлечения нейтральной Финляндии, придерживающейся со времен Маннергейма очень взвешенного и конструктивного курса в отношениях со своими соседями, к прямой конфронтации с Россией; то есть, у США существует явное стремление вывести Финляндию из состояния политического нейтралитета. Американские политтехнологи рассчитывают, что страх перед новым русским нашествием толкнет Финляндию прямиком в объятия НАТО, и с этого момента военная политика страны будет полностью определяться военно-политическим руководством альянса, подконтрольным США.

Достигается это с помощью технологий импорта и нагнетания политического психоза, связанного с якобы существующей военной угрозой со стороны России, с нагнетанием в обществе панического страха перед русской преступностью, проникающей в страну под видом русскоязычной иммиграции. Эстония в этих операциях психологической войны играет ключевую роль: эстонские политики стремятся убедить финские политические круги и общество в целом, что в Эстонии существует реальная угроза национальной безопасности и свободе страны со стороны русскоязычной диаспоры, и такая угроза обязательно возникнет и в Финляндии, если небольшая пока еще, но стремительно растущая русская община превратится в реальную политическую силу.

Вы совершенно верно отметили, что эстонские политики пытаются оказывать давление на финское правительство, даже стремятся указывать Финляндии, как ей надо строить свои отношения с Россией, и какие санкции применять против граждан, которые выступают за дружбу с Россией.

Это не просто способ формирования враждебности (и страха) по отношению к новой России, это еще и возрождение и модернизация старых фобий, страхов, массовых неврозов и мифов.

НАТО

Для российской внешней политики Финляндия вовсе не является маленькой или малозначительной страной, а как экономический партнер она для России еще важнее.
Действительно, какой должна быть основная причина для того, чтобы заставить миролюбивую нейтральную страну, такую как Финляндия, «добровольно» войти в военный блок (НАТО), предназначенный для ведения масштабной, агрессивной войны? А если завтра НАТО начнет военную операцию против Ирана, и финские парни отправятся умирать за интересы США на Ближний или Средний Восток? Или – в Северную Корею, Афганистан, Ирак? Конечно, толкнуть страну на такой шаг – войти в НАТО – может только угроза военной агрессии против Финляндии. А что делать, если этой угрозы нет? Значит, надо ее выдумать, причем выдумать так, чтобы в нее поверили. Вот и вся простая и очевидная суть американской психологической операции.

Война в Южной Осетии в психологической операции США по принуждению вступления Финляндии в НАТО – это всего лишь наглядный пример якобы реально существующей «агрессивности» России по отношению к любым ее соседям. Ведь для того, чтобы убедительно воздействовать на общественное мнение, надо иметь красочный наглядный пиар-материал, иначе эффекта не будет. Война в Южной Осетии, как любой локальный вооруженный конфликт, - идеальный источник такого материала: в войне, особенно поначалу, всегда трудно разобраться, кто – реальный агрессор, а кто – жертва. С помощью современных технологий информационно-психологической войны агрессора в глазах общества легко можно превратить в невинную жертву, и наоборот. Это еще одно доказательство того, что конфликт в Южной Осетии был нужен США в том числе и для проведения психологической операции против Европейского Союза.

Искренне Ваш,

Манойло Андрей Викторович,

проф. кафедры международных отношений
Дипломатической академии МИД Российской Федерации

г. Москва

Venäjä-toimintaohjelma. Valtioneuvoston periaatepäätös 16.4.2009.

Antifasistisessa kirjassani arvioin myös venäläisen juridiikan näkökulmasta Suomen imperialiSStista Venäjä-ohjelmaa. Huhtikuun 16. 2009 julkistetun toimintaohjelman painopisteet ovat: 1) Suomen Venäjä-politiikka, 2) Venäjä-osaaminen ja 3) Venäjäpolitiikan koordinaatio. Toimintaohjelma ei ole mikään tutkimus eikä se perustu mihinkään tutkimukseen, vaan on lähinnä median kanssa käytävään vuoropuheluun tarkoitettu parinkymmenen sivun mittainen pikaisesti laadittu muistilista. Presidentti Medvedevin tullessa valtiovierailulle tulee Suomen tiedotusvälineiden ja poliittisen kabinetin puhua monella suulla yhtä ääntä niin kuin suomalaisessa demokratiassa on tapana.

Valtioneuvosto jatkaa Georgia-propagandaa

Suomen kansallinen etu ohjaa Venäjä-suhteidemme hoitamista. Se on ihan OK isänmaallisen antifasistinkin silmissä, mutta karu todellisuus paljastuu raportissa vasta myöhemmin. Valtioneuvoston päätöksestä on havaittavissa, että Kokoomuksen EU-politiikka ei onneksi sanellut Valtioneuvoston Venäjä-toimintaohjelmassa viimeisiä sanoja ihan joka riville. Valtioneuvosto lausuu periaatepäätöksessään vieläpä mahdollisuuksia kahdenvälisille suhteille: ”Suomen Venäjä-politiikan lähtökohtana on toimivat kahdenväliset suhteet Venäjän kanssa sekä Suomen EUjäsenyys. Unionin Venäjä-politiikka ei korvaa Suomen kahdenvälistä Venäjä-politiikkaa, vaan kyse on toisiaan täydentävistä kokonaisuuden osista” (s. 2).

Venäjä on talouden suhdannevaihteluista riippumatta Suomelle pysyvä kumppani, jonka kanssa yhteistyön kasvumahdollisuudet ovat merkittävät, kunhan käytännön ongelmiin löydetään ratkaisut. Mailla on monia yhteisiä intressejä” (s. 2).

Valtioneuvosto ei myöskään kiistä Venäjän suurvalta-asemaa, vaan tunnustaa sen sananmukaisesti. Itse asiassa Venäjän asema on vahvistunut viime vuosina. Valtioneuvosto muistaa Venäjän uutta ulkopoliittista ohjelmaa, joka julkaistiin heinäkuussa 2008. Ohjelman lähtökohtia olivat Venäjän uudistunut kansainvälinen rooli ja kylmästä sodasta perityt haasteet. Venäjä ilmoitti tällöin ulkopolitiikkansa pragmaattiseksi, avoimeksi, ennustettavaksi ja ideologioista vapaaksi. Elokuussa Medvedev ilmoitti Venäjän tehtäviksi mm. Venäjän kansalaisten suojeleminen riippumatta siitä, missä he ovat. Lisäksi Venäjä ei tue yksinapaista Yhdysvaltojen johtoasemaa kansainvälisessä politiikassa.

Suomen Valtioneuvosto omaksui johdonmukaisesti amerikkalaisvetoisen informaatiosodan teesit Georgian sodasta. Valtioneuvosto väittää, ettei Venäjä olisi noudattanut kriisissä kansainvälisen yhteisön keskeisiä periaatteita. Lisäksi Suomen poliittinen kabinetti pitää perusteltuna huolena, mikä on presidentti Medvedevin periaatteet todellakin.

Valtioneuvosto ei seuraa Venäjän tiedotusvälineitä


Suomen Valtioneuvosto on omaksunut kieroutuneen näkemyksen Venäjän ihmisoikeustilanteesta. Yhtäällä kyllä tunnustus on pakko myöntää: ”Venäjä on liittynyt lähes kaikkiin keskeisiin ihmisoikeuksia käsitteleviin kansainvälisiin rakenteisiin ja sopimuksiin” (s. 5). Toisaalla Valtioneuvosto tekee turhaksi kaiken, antamatta kuitenkaan mitään näyttöä asiasta: ”Ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien toteutumisessa on kuitenkin suuria puutteita” (s. 5). Venäläisestä mediasta kerrottu kuva osoittaa lähinnä sen, ettei Suomen Valtioneuvostossa ollut ketään, joka seuraa venäläistä mediaa muutoinkin kuin Erkon valtakunnan median välityksellä: ”Median vapaus on kaventunut viime vuosina. Valtiojohto käyttää mediaa aktiivisesti tavoitteidensa tukemiseen. Sähköinen media, joka on venäläisten pääuutislähde, on lähes täysin valtion kontrollissa. Kriittisiä äänenpainoja esitetään lähinnä sanomalehdissä, joiden levikit ovat kuitenkin pieniä” (s. 5).

Valtioneuvoston huomioon Venäjän oikeusvaltiotavoitteesta voi sitä vastoin yhtyä: ” Presidentti Medvedev on asettanut oikeusvaltion kehittämisen ja korruption kitkemisen päätavoitteikseen. Lähtökohdat ovat vaikeat, koska korruptio on nivoutunut osaksi yhteiskunnan totuttuja toimintatapoja” (s. 5). Valtioneuvosto ilmoittaa tukeutuvansa Soroksen rahoittaman venäläisen ”korruptiotutkimuskeskuksen” (pitäisi lukea antivenäläisen propagandakeskuksen) välittämiin tietoihin Transparency Internationalille. ”Korruptio jäytää talouselämän toimintaa. Viime vuonna Venäjä sijoittui yleisimmin käytetyssä kansainvälisessä korruptiomittauksessa sijalle 147 kaikkiaan 180 maan joukossa” (s. 6). Kukaan ei kiistä Venäjällä häiritsevää korruptiota, mutta mainitun tilastotiedon tarkoituksena ei ole tosiasioiden kertominen, vaan Venäjäkammon levittäminen. Miksi Valtioneuvosto ei opastanut suomalaisia yrityksiä, että nämä täyttävät kaikki laillisuuden mukaiset muotomääräykset? Silloin vähenisivät merkittävästi vilpillisessä mielessä tehdyt suulliset sopimukset ja korruption tuskat. Erikoisinta Venäjä-korruptiossa on se, että yleensä korruptio on suurinta niiden silmissä, jotka asuvat pääkaupunkiseudulla Helsingissä.

Venäjäkammoinen energialausunto

Valtioneuvoston Venäjä-kuvauksen jälkeen ohjelmassa siirrytään Suomen omiin toimiin Venäjä-politiikassa. Sen alkua voi lukea kiitoksien saattamana: ”Euroopan unionin ja Venäjän suhteita käsitellään usein ongelmalähtöisesti” (s. 7). Tämähän on juuri se ydin ongelmissa: Venäjä-suhteissa olisi hyödyntämätöntä potentiaalia, mutta suhteita on lähestytty takapuoli edellä, ongelmat mielessä. Valtioneuvosto toteaa kuitenkin strateginen kumppanuuden ja keskinäisriippuvuuden, joiden tähden ”edellytykset laajaan yhteistyöhön ovat periaatteessa hyvät” (s. 7). ”Erityisesti energia- ja raaka-ainesektorilla on kyse keskinäisriippuvuudesta. Noin neljännes EU:ssa kulutettavasta energiasta on peräisin Venäjältä ja EU:n osuus Venäjän öljy- ja kaasuviennistä on puolestaan noin 60 %” (s. 8). Suomen poliittisen kabinetin ongelmana on kuitenkin määritellä Venäjän ja Ukrainan muistutukseksi ”EU:n energiahuollon epävarmuuksista. EU:n energiaturvallisuutta on kehitettävä monipuolisesti. Venäjän kyvystä vastata tulevaisuudessa EU:n energiakysyntään on epävarmuutta” (s. 8). Valtioneuvoston olisi pitänyt yksinkertaisesti lausua, että laskut pitää maksaa saksalaisella tunnollisuudella: silloin ei ole mitään epävarmuutta, kun ei varasta myyjältä. Täten Valtioneuvoston sanat strategisesta kumppanuudesta jäävät tyhjiksi, sisällyksettömiksi sanoiksi: ” Suhteita kehitetään strategisen kumppanuuden puitteissa” (s. 8). Tämän Valtioneuvosto itsekin tajuaa jo samassa kappaleessa, kun arvioi strategisen kumppanuuden ja keskinäisriippuvuuden Suomen näkökulmasta ”kunnianhimoiseksi”. Jo tuossa kohtaa olisi pitänyt kertoa isänmaallisten suomalaisten lukijoiden iloksi Suomen oma kokemus energiariippuvuudesta, mikä kerrotaan vasta pari sivua myöhemmin: ”Venäjä on Suomen merkittävin energian toimittaja. Venäjä toimittaa yli 70 % Suomen tuontienergiasta (öljy, kaasu, sähkö). Suomi tuo kaiken maakaasunsa Venäjältä. Suomen energiankulutuksesta Venäjältä tuotavan energian osuus on 35 %” (s. 11).

Baltian apartheid-kummien integraatiolöpinä

Valtioneuvosto pahoittelee hyvästä syystä suomalaisten huonoa Venäjä- ja venäjäosaamista: ”Venäjän kieltä osaavien lukumäärä Suomessa on edelleen vähäinen eikä se ole merkittävästi kasvamassa. Venäjän kielen taidon puute muodostaa rajoittavan tekijän maittemme talous- ja kulttuurisuhteiden kehittymiselle” (s. 11). Kiitoksella on myös sanottava, että Valtioneuvosto tahtoisi nähdä venäläiset maahanmuuttajat osallistuvana mahdollisuutena suomalaisessa yhteiskunnassa (s. 21), vaikkakin sanat venäläisten ”integroimisesta” Suomeen herättävät jokaisessa antifasistista epäluuloja, kun toisaalla Suomen poliittinen kabinetti tiedetään Baltian alueen apartheid-politiikan kummi-isäksi ja kummi-tätiksi. Lisäksi tiedetään useiden suomalaisten ja kansainvälisten tutkimusten paljastukset Suomessa vallitsevasta venäläisvihamielisyydestä ja maahanmuuttajiin kohdistuneista diskriminaatiotoimista. Niitä Valtioneuvosto ei sanallakaan mainitse vaan viherpesee itsensä integraatiolöpinällä. Eikö pitäisi pikemmin suomalaisia integroida sivistyneeseen eurooppalaisuuteen? Sinänsä on toki hyvä, jos maahanmuuttajat nähdään jatkossa entistä enemmän voimavarana, koska venäläiset maahanmuuttajat ovat Suomen suorin oikotie sivistykseen, menestykseen ja vaurauteen.

Luonnollisestikaan Suomen Valtioneuvosto ei tunnusta periaatepäätöksessä Venäjä-politiikkansa osaksi Baltiassa harjoitettua venäläisvastaista toimintaa, vaikka siitäkin olisi pitänyt kirjoittaa periaatepäätös. Suomi on ollut jarruna Venäjän ja EU:n välisessä kansalaisten liikkumisessa, mutta nyt jarrumiehen osa vaikuttaisi ainakin juhlapuheiden perusteella jo vihdoin päättyvän: ” Viisumivapaus on EU:n ja Venäjän välillä tärkeä tavoite, joka aikanaan lisää ja helpottaa kansalaistason vuorovaikutusta merkittävästi. Suomi kannattaa ripeää etenemistä yhteisesti asetettuihin vastavuoroisiin ehtoihin perustuvaan viisumivapauteen” (s. 17).

Suomen Valtioneuvosto aikoo muuttaa Venäjän lainsäädännön


Kokoomus on saanut kuitenkin sanottavansa kiinteistökaupasta koskevaan muotoiluun: ” Venäläisten kiinteistönomistajien määrä Suomessa on lisääntynyt. Venäläiset ovat olleet kiinnostuneita erityisesti vapaa-ajan kiinteistöistä itäisessä Suomessa. Suomen lainsäädäntö ei rajoita kiinteistöjen myyntiä ulkomaalaisille. Myös suomalaiset yritykset ja yksityiset henkilöt haluaisivat hankkia tontteja omistukseensa Venäjällä ja erityisesti Suomen lähialueella, mutta maanhankinta Venäjällä on ulkomaalaisten osalta rajoitettua. Vastavuoroisuus ei siis toimi kiinteistökaupassa Suomen ja Venäjän välillä” (s. 11). Valtioneuvosto elättelee yhä salaisessa lisäpöytäkirjassaan Suur-Suomi –hanketta, jossa Venäjän kiinteistölainsäädäntö tulisi Suomen eduskunnan päätettäväksi Suomen hallituksen antamasta esityksestä. Sen lisäksi Valtioneuvoston tekstistä saattaa saada väärän käsityksen, jonka mukaan maanhankinnassa ulkomaalainen olisi sorrettu Venäjällä. Lisäksi ei mainita, että suomalaiset ovat voineet jo tähän saakka ostaa tehtaita, liikehuoneistoja, asuinhuoneistoja ja lomahuoneistoja yhdenveroisesti venäläisten kanssa.

Suomen Valtioneuvosto aikoo toteuttaa toisen maailmansodan jälkeisen suurimman sotilasoperaationsa, mahdollisesti toteuttaa Venäjällä vallankumouksen tai miehittää Venäjän tms. Tämä on pääteltävissä siitä, että Suomen poliittiseksi intressiksi nimetään puuttua Venäjän maalakiin: ”Suomen tavoite on, että Venäjä parantaisi ulkomaalaisten mahdollisuuksia ostaa kiinteistöjä Venäjällä ja että suomalaisilla ja venäläisillä olisi yhtäläiset oikeudet omistaa kiinteistöjä rajan molemmin puolin” (s. 20).

Teksti osoittaa, ettei Valtioneuvostosta kukaan ole lukenut yhtäkään venäläistä kiinteistölainsäädäntöä selittävää juridiikan kommentaaria, tuskin edes suomalaista kommentaaria. Tässä ei ainoastaan anneta väärää informaatiota selonteon lukijoille, sillä Venäjällä on jo nykyisellään ulkomaalaisilla oikeus ostaa kiinteistöjä. Lisäksi siinä tahdotaan muuttaa Venäjällä maanomistukseen perustuvaa lainsäädäntöä – tai vaihtoehtoisesti tuottaa diskriminaatio venäläisille kiinteistöjen ostajille Suomessa. Suomen Valtioneuvoston imperialistinen ja diskriminoinnilla uhkaava periaateohjelma ei ole mitenkään hyväksyttävissä antifasistisesta näkökulmasta katsottaessa. Venäjän ensimmäisiä markkinatalouteen suuntautuneita lakeja olivat Laki omistuksesta (24.12.1990) sekä Laki yrityksistä ja yritystoiminnasta (25.12.1990). Kansalaiset saivat oikeuden käyttää omaisuuttaan myös yrittämiseen. Akateemikko Boris Nikolaevich Toporninin (Борис Николаевич Топорнин; s. 29.12.1929, k. 5.7.2005) mukaan Venäjän vuoden 1993 perustuslaki on itse asiassa ”uusin, kehittynein ja edistynein” (s. 30; Julkaisussa Legal Foundations of Russian Economy; Kikimora Publications, Ser. B: 14, 2000) kaikkien maiden keskuudessa. Se ”tunnustaa, suojelee ja tukee yksityisomaisuutta ja markkinasuhteiden kehitystä” (s. 31). Yksityisomaisuus on samalla tasolla valtiollisen ja yhteisöllisen omistuksen kanssa. “Jokaisella on oikeus omistukseen, omistaa, käyttää ja hankkiutua eroon siitä sekä henkilökohtaisesti että yhdessä muiden ihmisten kanssa” (Perustuslaki, art. 35, p. 2). Topornin painottaa, että sana “jokainen” on merkityksellinen: se ei rajoita yksityisomistusta vain Venäjän kansalaisiin (s. 44). Perustuslaki suojaa myös oikeuden perintöön (art. 35, p. 4). Tässä vaiheessa kukaan yksityinen henkilö ei omistanut maata Venäjällä.

Professori, Venäjän tiedeakatemian jäsen Irina Ikonitskaja (Ирина Александровна Иконицкая; s. 27.4.1933) tarkastelee em. mainitussa Kikimoran julkaisusarjassa Venäjän maalakia, sen historiaa ja lainsäädännön sisältöä (ja jopa suomeksi!). Hänen osaltaan tiedot ovat toki jo merkittävästi vanhentuneet. Valtioneuvoston sopisi toki lukea enemmänkin, sillä Irina toimitti vuoden 2009 alussa venäläisten ja ulkomaisten asiantuntijoiden loistavan artikkelikokoelman (Право собственности на землю в России и ЕС; ISBN 978-5-466-00366-6), jossa nämä käsittelivät EU:n ja Venäjän maalakia. Vuodelta 2002 on myös hänen oppikirjansa Venäjän maalain opiskelua varten (Земельное право Российской Федерации. Учебник). IA Ionitskaya & IA Ikonitskaya julkaisivat vuonna 2004 selvityksen Venäjän Federaation maalaista (Ионицкая И. А., Иконицкая И. А. Земельное право Российской Федерации; ЮРИСТЪ, ИЗДАТЕЛЬСКАЯ ГРУППА). L.V. Vorobjeva (Воробьева Л.В) kirjoitti myös aika uudessa oppikirjassaan maalaista: Земельное право Российской Федерации: Учебное пособие (Воробьева Л.В. Земельное право Российской Федерации: Учебное пособие. - Тамбов: Издательство ТГТУ, 2007). Jokaisen taloustieteen opiskelijan pitää tuntea ainakin nämä perusteoksen Venäjän maalaista ja kiinteistöjen ostamisesta, mutta sehän ei kuulu kai ProKarelia-juristin tai Valtioneuvoston imperialistisen ohjelman vaatimustasoon. Myös asianajaja Kari Silvennoiselle ja ProKarelia –lahkolle tekisi hyvää ostaa nämä pari kirjaa, jotta säästyisi lukuisilta lehdistötiedotteilta ja oikeudenkäynneiltä ympäri maailmaa. Kari toki voi hoitaa hyvin Venäjältä maa-alojen takaisin perintää, vaikka ei tiettävästi osaa vieläkään venäjän kieltä. Kirjat auttaisivat kuitenkin monissa ajankohtaisissa kysymyksissä. Nyt on surullisesti käynyt niin, että ProKarelian propagandasota Venäjän maalaista ja suomalaisten imperialistisesta tonttikaipuusta Karjalasta on saanut Valtioneuvostomme sekaisin: niin Valtioneuvostomme on asettanut periaateohjelmakseen Venäjän Federaation maalain muuttamisen! Muistan yhtä hullua viimeksi silloin kun suomalaiset SS-miehet yhdessä fasististen aseveljien kanssa halusivat jakaa Neuvostoliiton maat ihan oman mieltymyksen mukaisesti.

Maan yksityisomistuksesta säädettiin ensin Laissa maareformista (23.11.1990). Tämä koski vain maatalouteen erikoistunutta yksityishenkilöä. Presidentin määräyksen 25.3.1992 mukaan yksityistettyä maata saattoi käyttää myös muuhun taloudelliseen toimintaan. Edelleen jäi epäselväksi yksilöiden oikeus omistaa maata uutta yritystoimintaa varten. Presidentin määräys 27.10.1993 myönsi maapalan omistajalle oikeuden myydä, jättää perinnöksi, kiinnittää, vuokrata, sijoittaa maa osuudeksi yrityksiin. Ulkomainen sijoittava voi toimia Venäjällä juridisena persoonana: voi tulla maapalan omistajaksi presidentin määräyksen 14.6.1992 mukaan. Venäjän hallitus ei vienyt maareformia loppuun, vaan 26.6.1999 hyväksyi Federaation tavoiteohjelman ”Venäjän Federaation maareformin kehittäminen 1999–2002”. Duumassa vuonna 2002 käytiin keskustelua maalain uudistamisesta: Землю от базара уберечь http://www.russia-today.ru/2002/no_10/10_federal_power_4.htm . Duuman keskustelussa ilmaistiin myös huolestuneisuus, ettei Venäjän laki itse asiassa ”suojannut” maata ulkomaiselta. Nyttemmin Venäjän kansalaisilla ja oikeushenkilöillä on oikeus yksityiseen maanomistukseen (п. 1 ст. 36; п. 1 ст. 15 ЗК РФ). Presidentin asetus 16.5.1997 N 485 sisältää luettelon henkilöistä, joilla on mahdollisuus maan yksityisomistukseen (N 485 "О гарантиях собственникам объектов недвижимости в приобретении в собственность земельных участков под этими объектами"). Presidentin asetuksen mukaan maaomaisuuden hankkimista tukee yksityistettyjen rakennusten, rakennelmien, laitteiden ja tilojen liittyvät maa-alat. Lait säätävät myös maa-alueeseen kuuluvien puiden ja pensaiden omistuksesta. Maalaki sisältää säädöksiä maa-alan perinnöstä sekä omistamisesta monissa erityistilanteissa ja kytkentöjä metsälakiin.

Maa-ja muut luonnonvarat voivat olla yksityisiä, valtion, kunnan ja muun omaisuuden. Yksi yleisimmistä tavoista saada maaomaisuutta Venäjällä perustuu yksityistämiseen (ks. п. 4 ст. 1 ФЗ "Об обороте земель сельскохозяйственного назначения"). Jos maatontit sijaitsevat valtion tai kunnan omistuksessa, näiden tarjonnasta kansalaisille tai oikeushenkilöille on säädetty myös tiettyjen lakipykälien valossa (maa-ala sijaitsee Venäjän federaation luettelemilla tietyillä alueilla; п. 3 ст. 15 ЗК РФ). Ulkomaalaisten ja ulkomaisten juridisten henkilöiden (п. 5 ст. 3 Вводного закона) omistusta maa-alaan on nyttemmin rajoitettu. Ulkomaankansalaiset ja ulkomaiset juridiset henkilöt, joiden omistusosuus on yli 50 %, saavat kuitenkin vuokrata lainmukaisessa järjestyksessä maatalousmaan peltolohkoja. L.V. Vorobjeva (2007) kirjoitti: Земельные участки из земель сельскохозяйственного назначения иностранным гражданам, иностранным юридическим лицам, лицам без гражданства, а также юридическим лицам, в уставном (складочном) капитале которых доля иностранных граждан, иностранных юридических лиц, лиц без гражданства составляет более чем 50 % могут предоставляться только на праве аренды (ст. 3 ФЗ "Об обороте земель сельскохозяйственного назначения").

Kiinteistöjen ostaminen ei ole kuitenkaan vain maa-alan ostamista, vaan asunto-, tehdas-, liike- ja huviasuntojen omistaminen on mahdollista ulkomaalaisille ilman mitään ongelmia; pitää vain katsoa kiinteistövälittäjien valtavista luetteloista ja tehdä kaupat (on kokemusta). Metsälaki on taas oma lukunsa. Valtioneuvostomme niputtaa kaiken yhteen uhkaukseen. Itse asiassa on ihan mahdotonta käsittää, mitä kaikkea vastavuoroisuutta ja samankaltaisuutta Valtioneuvosto aikoo vaatia Venäjän Federaation lainsäädännöltä. Pääasiassa koko ilmaisu näyttää vain hullujen haaveilta.

Vain hakaristi puuttuu enää käsivarresta


Mitä russokammoinen Valtioneuvosto luulee vastavuoroisella maalailla uhkailun tarkoittavan? Aikooko Valtioneuvosto ryhtyä lainsäädäntö- ja valtiosopimusneuvotteluihin jokaisen YK:n valtion ja apartheid-alueen kanssa, jotta vastavuoroinen laki tulisi yksilöidysti jokaisen kanssa? Vai aikooko periaateohjelmansa mukaisesti rajoittaa erityisesti ja yksilöidysti vain venäläisten maaosto-oikeutta Suomessa? Jälkimäinen epätoivoinen yritys toteuttaa suomalaisesta kateellisuudesta ja poliittisesta paranoidisuudesta nouseva diskriminaatio venäläisiä vastaan on auttamatta kuollut yritys, sillä monella venäläisellä on kaksoiskansalaisuus. Miten Suomen kansalaisen, joka on myös Venäjän kansalainen, osto-oikeus säilyisi ja miten hänen perinnön siirtyminen pelkästään Venäjän kansalaisille estettäisiin? Miten bulvaanien (ps. allekirjoittanut on valmis avustajaksi!) toiminta olisi mahdollista estää, kun nämä ostavat Suomen kansalaisena tai Suomeen rekisteröidyn yrityksen nimissä maa-alaa, mutta kansainvälisten kauppasäädösten mukaisesti välittävät ja myyvät näin hankitun omaisuuden venäläiselle yritykselle tai yksityiselle kansalaiselle? Hulluja nuo suomalaiset paranoidiset höyrypäät valtioneuvostossamme!

Julkisen maaomaisuuden osuus on Venäjän Federaatiossa hyvin korkea. Valtion omistama maa ei ole siis kenenkään kansalaisen, oikeushenkilön tai kunnan omistamaa (п. 1 ст. 16 ЗК РФ). Venäjän Federaation liittovaltion omaisuuden, valtiollisen omistuksen, ja kunnallisen omistuksen ero määritellään Federaation laissa valtion maaomaisuudesta "О разграничении государственной собственности на землю" (п. 2 ст. 16 ЗК РФ). Federaation laki annettiin 17.7.2001 ja se tuli voimaan 6 kuukautta myöhemmin. Se määrittää valtiollista maaomistusta. Venäjän Federaation oikeudesta saada maaomaisuutta säädetään edelleen, että tietyt metsäalueet, luonnonsuojelualueet, vesistöt, puolustuksen ja turvallisuuden kannalta merkittävät maa-alueet ym. säilyvät Venäjän valtion oikeutena säilyttää itsellään. Mitä kaikkea Valtioneuvostomme oikein tahtoo muuttaa ”vastavuoroisesti” Venäjällä? Ehkäpä myös metsäalueet, luonnonsuojelualueet, vesistölainsäädännön, maatalousmaan, liikenteen osalta maa-lakia, viestinnän, radion ja television tarpeisiin säädökset maa-laissa, ehkäpä avaruusturvallisuuden ja energiatehtävien hoitamisen kannalta maalakia?

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Ленин, Партия, Комсомол


Työ- ja perhekiireiden tähden kirja Venäjästä ilman fobiaa on viivästynyt luvattoman paljon. Yritys on nyt kova, koska torstai ja perjantai ovat tällä viikolla vapaita päiviä kirkon viranhoidosta. Silloin ennätän järjestellä kirjan asioita aamuyöstä keskiyölle. Tässä kuitenkin kirjan johdantoluvun jälkeen ensimmäinen varsinainen kappale (ei ole vielä oikoluettu). Se paljastaa paljon minun antifasistisesta aatesisällöstäni ja tähän aatesisältöön liittyvästä kokemustaustasta.

*****

Leonid Iljitš Brežnevin (ven. Леонид Ильич Брежнев) aikaa on kutsuttu pysähtyneisyyden kaudeksi. Hän toimi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuodet 1966–1982. Hän ei koskaan kohonnut johtajaksi, jäi pelkäksi ”sihteeriksi”. Proletariaatin vallankumous ja kommunismi oli edennyt niin pitkälle. Arkielämän vapaus koettiin tähän aikaan työläisten parissa aivan myönteiseksi. Kaupoissa oli ruokaa. Työläinen sai mennä ruokataulolla omille asioilleen ja palata takaisin töihin. Eipä ihme, että tämä sihteeri on arvioitu yhä uusissa mielipidemittauksissa hyvin rakkaaksi. Brežnevin sisäpiiri päätti lähettää neuvostojoukot Afganistaniin. Liennytys päättyi. Carterin ja Reaganin aika tuntui Neuvostoliitossa Kylmänä sotana. Ulkopoliittisen tunnelman saattoi tiedostaa, vaikka kansalaiset olivat muutoin uutispimennossa. Kylmä sota oli tullut jo käsitteenä käyttöön.

KGB-mies Juri Vladimirovitš Andropov (ven. Юрий Владимирович Андропов) oli vain kaksi vuotta NKP:n johdossa, mutta tuo aika tuntui kaikkialla vapauden murenemisena. Valvonta kiristyi. Edes työläisten ruokatauot eivät olleet enää vapaita. Kadulla pysäytettiin ja tarkistettiin dokumentit, jos työläinen erehtyi ruokatauolla ulos. Pahin kommunismin vastainen rikos oli kuitenkin usko Jumalaan. Nuorten piti tehdä valinta: Uskotko Jumalaan vai Komsomoliin? Jos kesäleiriläinen katsahti sisään vanhaan kirkkoon, mikäli sellaisia ei ollut tuhottu, tästä syntyi valtava kuulustelu. Nuori sai rangaistuksen. Hänet lähetettiin pois leiriltä. Julisteet ja iskulauseet opettivat Leninin ikuisuutta: Ленин жил, Ленин жив, Ленин будет жить, ”Lenin eli, Lenin elää, Lenin tulee elämään”. Hyvä kommunisti ei saanut myöskään tehdä avioeroa. Sekin johti rangaistuksiin ja kovaan puhutteluun. Вперёд, к победе коммунизма! (Voitto kommunismille!).

Pioneeri-leireillä (Пионерская; Всесоюзная пионерская организация имени В. И. И. Ленина Ленина) oli terve kasvatus. Kommunismi oli juuri maailman nuoria varten. Kommunismi rakensi hyvän nuoruuden: Коммунизм – это молодость мира и его возводить молодым. Aamulla herätyksen jälkeen 7-14 vuotta vanhat lapset, jotka olivat jaettu iän mukaan eri ryhmiin, suorittivat aamuvoimistelut. Leirin johtaja kertoi päivän ohjelmasta ja kertasi menneen päivän tapahtumista. Tämän jälkeen lapset marssivat tahdissa ruokailemaan. Raittiit ja kasvattavat laulut kajahtivat tervemielisiltä pioneereilta. On vaikea kuvitella mitään kauniimpaa kuin näiden pioneerien upea laulu:

Взвейтесь кострами, синие ночи! Nouskoon tuli, sininen yö!
Мы пионеры - дети рабочих. Me pioneerit, työläisten lapset.
Близится эра светлых годов. Lähestyköön valoisten vuosien ajat
Клич пионера: "Всегда будь готов!" Pioneerien huuto: ”Aina olemme valmiit!”

Радостным шагом с песней веселой Iloisesti marssien laulaen hauskaa laulua
Мы выступаем за комсомолом. Me tulemme komsomol-nuoriksi
Близится эра светлых годов. Lähestyköön valoisten vuosien ajat
Клич пионера: "Всегда будь готов!" Pioneerien huuto: ”Aina olemme valmiit!”

Грянем мы дружно песнь удалую Me kajautamme yhdessä railakkaan laulun
За пионеров семью мировую, Pioneerit maailmanlaajuisesta perheestä
Будем примером борьбы и трудов. Olemme esimerkkeinä taisteluissa ja töissä
Клич пионера: "Всегда будь готов!" Pioneerien huuto: ”Aina olemme valmiit!”

Мы поднимаем алое знамя. Me nostamme punalipun
Дети рабочих, смело за нами! Työläisten lapset, rohkeasti meidän
puolestamme!
Близится эра светлых годов. Lähestyköön valoisten vuosien ajat
Клич пионера: "Всегда будь готов!" Pioneerien huuto: ”Aina olemme valmiit!”


Railakas laulu ja tahdikas marssi veivät aterialle, jonka jälkeen lapsilla oli hiukan vapaata. Lasten tuli siivota huolellisesti leirialue. Lapset menivät myös päivälliselle ryhdikkäästi marssin tahdissa. Sen ajan Neuvostoliitossa ei harjoitettu mitään paheita: ei juotu viinaa eikä harjoitettu seksiä. Sitä eivät tehneet edes aikuiset, saati nuoret. Kommunismin tuhoutuminen merkitsi myös moraalin tuhoutumista! Sellaiset paheet kuuluivat Neuvostoliitossa vain rikkaalle eliitille sekä heidän ulkomaisille valtiovierailleen. Ahkeruus oli tärkeäämpi kuin nautinnot, kansainvälistä työväenpäivää toukokuussa sopi odottaa, kun ensin ahkeroi rauhan ja työn hyväksi: Мир, Труд, Май. Kansa oppi sen viisauden, mikä on elämässä tärkeintä. Katujen ja rakennusten julisteet antoivat kunnian Neuvostoliiton kommunistiselle puolueelle: Слава кпсс! Neuvostokansalainen sai tuntea itsensä osaksi maailmanlaajuista mullistusta: Проле-тарии всех стран, соединяйтесь, Kaikki maailman proletaarit, yhtykää!

Neuvostoliitto ei tarkoittanut ihmisten tasa-arvoisuutta, vaan ainoastaan köyhät olivat keskenään tasa-arvoisia niin kuin köyhät ovat keskenään tasa-arvoisia myös 2000-luvun Suomessa. Экономика должна быть экономной , ”talouden on oltava taloudellista”; kommunistisen tasa-arvoisesti köyhät oppivat elämän viisautta suurista julisteista ja iskulauseista. Neuvostoliiton rikkaat elivät aivan omaa elämäänsä. Heidän lapsensa eivät käyneet tavallisen väen lasten kanssa samaa koulua. Tehtaanjohtajien ja poliitikkojen lapset saivat erityiskouluolot. Nämä ostivat myös ulkomaisia tuotteita, joista tavallinen köyhä väestö ei tietänyt mitään. Neuvostoarmeijan suuret johtajat määräsivät väärennettäväksi kirjanpitoa, jotta armeijan käyttöön tarkoitetut tavarat sai merkitä tuhoutuneeksi, mutta nämä tavarat siirtyivät johtajien omiin koteihin ja huviloihin. Muutamat toisinajattelijat kirjoittivat ongelmista, mutta nämä joutuivat vankilaan. Tämä ei ollut suinkaan Stalinin aikaa, jolloin saattoi joutua kuolemaan, vaikka ei olisi mitään kirjoittanutkaan. Mielipiteen vapautta ei ollut ennen kuin Gorbatšov tuli valtaan.
Neuvostoliittolainen oli oikeasti köyhä. Neuvostoliiton sortuminen ei tehnyt häntä köyhäksi, vaan hän oli köyhä jo ennen sortumista. Valtaosa väestöstä ei voinut ostaa koskaan autoa perheelleen. Jos auton arveli ostavansa jotenkin ansaituilla varoilla, autoa piti odottaa useita vuosia. Tällöin autovalikoimaan kuului kolme eri merkkiä: Mosse (Moskvitš; Москвич), Žiguli (Жигули; joka tunnetaan kapitalistimarkkinoinnissa nimellä Lada) ja Запорожец (Zaporozhets), joka tunnetaan lähinnä vammaisille sopivana pikkuautona. Se oli kuitenkin kokonaisten perheiden käytössä. Näitä autoja näkee yhä Venäjän katukuvassa. Neuvostolaatu kestää. Kansa ei saanut ostaa Volgaa: se kuului puoluejohdolle ja takseille.

Konstantin Ustinovitš Tšernenko (ven. Константин Устинович Черненко) oli vain muutamat vanhuutensa päivät NKP:n pääsihteeri, kunnes kuoli (10.3.1985). Antifasistinen meikäläinen sai jo vihdoin omakohtaisia kokemuksia Neuvostoliitosta mm. Leningradista ja Petroskoista, kun NKP:n pääsihteerinä toimi Mihail Sergejevitš Gorbatšov (ven. Михаил Сергеевич Горбачёв). Hänen kautensa kesti 1985–1991. Tämän jälkeen en ole ollut riippuvainen toisten kokemuksista, kun kerron Neuvostoliiton ja Venäjän ihanuutta ilman fobioita.

Moskovan tuntumassa Gagarinin kaupungissa oli kaupunki kaupungissa, tällä kertaa avoin sotilaskaupunki. Jotkut toiset sotilaskaupunkiosat olivat sitä vastoin suljettuja. Täällä ei ollut kuitenkaan aitoja, vain pelkkiä sotilasrakennuksia. Toki sotilaiden työalueet olivat suljetut. Kouluopetuksessa ei käsitelty lainkaan Stalinia. Stalinista vaiettiin 70- ja 80- luvuilla lasten kouluopetuksessa. Hänet tiedettiin eläneen, mutta hänestä ei kerrottu hyvää eikä pahaa. Kouluissa ei kerrottu myöskään mitään Suomea vastaan käydystä sodasta. Akateemikot ovat asia erikseen, mutta tavallinen kouluopetus ei kertonut Neuvostoliiton sodasta Suomea vastaan. Hitleriä vastaan käyty sota opettiin toki voitoksi fasisteista. Ensimmäistä kertaa Suomea vastaan käyty sota kerrottiin tavalliselle koko kansalle sekä koulu- ja opiskelijanuoren kuultavaksi Mihail Gorbatšovin aikana. Silloin neuvostoliittolaiset sanomalehdet kirjoittivat, että Neuvostoliitto meni sotaan Suomea vastaan ja yritti saada Suomen itselleen, mutta Suomi ei tehnyt mitään pahaa. Suomi-kuva oli jopa idealistisen kaunis. Sanomalehtikuvien perusteella suomalaiset olivat ystävällisiä ihmisiä, jotka odottivat vain, että neuvostoliittolaiset joisivat ja juhlisivat heidän kanssaan. Koko sodan olemassaolo oli monelle keski-Venäjällä asuneelle venäläiselle nuoremmalle ihmiselle täysi yllätys. Petroskoissa jututtamani kaksi nuorta opiskelijatyttöä ilmoittivat suurimmaksi unelmakseen avioitua suomalaisen miehen kanssa. Suomi ja suomalaiset olivat mitä kauneinta, kun paljon muuta ei ollut tietoa.

Gorbatšov ilmoitti televisiossa, että nyt Neuvostoliitto on vapaa maa. Ihmiset saavat mennä ja matkustaa. Nuoret tytöt ja pojat hyppivät aivan kirjaimellisesti ilmaan, että nyt saa matkustaa, vaikka he eivät pahemmin tietäneet, mitä matkustaminen edes tarkoittaa. Vanhemmat ihmiset olivat tylyjä ja ihmettelivät, miksi Neuvostoliitosta pitäisi matkustaa muuhun maailmaan. Tämä aika oli vapaata aikaa, mutta kaupat olivat ankean tyhjät. Leipää sai jonottaa kuusi tuntia. Beriozka (Березка) –kaupasta saattoi ostaa toki ruokaa, mutta valtiolliset kaupat olivat tyhjiä. Turistikaupassa kelpaksi rahaksi vain dollarit. Neuvokas neuvostohenkilö löysi dollareita, jos möi militaarikaupasta 3 ruplalla ostamiaan sotilaskelloja (командирские часы) dollareita maksaville italialaisille. Suomalaiset ostivat vodkaa ja amerikkalaiset matruska-nukkeja. Katujen varsille tuli laittomat rahanvaihtajat. Nämä vaihtoivat saadut dollarit rupliksi. Kapitalismi alkoi syntyä Neuvostoliittoon.

Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Nikolajevitš Jeltsin (ven. Борис Николаевич Ельцин; 1991–1999) merkitsi neuvostoihmisille yksityisten kauppojen ilmaantumista. Valtiolliset kaupat jatkoivat olemassaoloaan, mutta näiden hyllyt jatkoivat ammottavaa tyhjyyttään, mihin jo Gorbatšovin aikana oli opittu. Sittemmin näissäkin kaupoissa otettiin dollarit käyttöön, kunnes ue. –merkintä korvasi dollariin perustuvan hinnoittelun. Yksityisissä kaupoissa oli mahdollista ostaa vain dollareissa. Pahimman kriisin aikana banaanin ostaminen herätti kateutta ja pahaa huutelua, etenkin jos erehtyi laittaa kapitalistibanaanit läpinäkyvään muovipussiin. Neuvostoaikana ei ollut farkkuja, ihmisillä ei ollut edes oikeuksia käyttää sellaisia kapitalistisia vaatteita. Neuvostoliiton aikana oli vain pari sanomalehteä, vain rajallista neuvostomusiikkia saattoi kuunnella, television ohjelmatarjonta oli suppea. Nyt tarjonta täyttyi ulkomaisilla tuotteilla.

Minä olen sellainen antifasisti, että en murehdi Neuvostoliiton ja kommunismiksi väitetyn ideologisen totalitarismin sortumista. Iloni ei tarkoita kuitenkaan kaiken muuttamista pahaksi, jos jotakin tiedän tapahtuneen Neuvostoliitossa kommunistisen ideologian perusteella. Neuvostoliitto tuhoutui omaan mahdottomuuteensa. Valheelle rakennetut viisivuotissuunnitelmat ja niiden valheelle rakennetut valvontaraportit eivät voi pitää loppujen lopuksi enää koko järjestelmää hengissä, jos suunnitelmien laadinnasta puuttuu kansalaisten, kuluttajien, kysyntään perustuva ohjausjärjestelmä. Tämä ohjausjärjestelmä syntyy vain hinnan ja kysynnän vuorovaikutuksessa, jos kuluttajalla on riittävä vapaus valita ostamisen ja tuotteitten välillä. Neuvostoliitto tuhoutui kommunistisen talousjärjestelmän mahdottomuuteen.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Hiljaa, kovaa, vaiti vai äänekkäästi?

Pääsiäispäivän saarnassani Pohjassa Pyhän Marian kirkossa (Raasepori) mietin tänä aamuna pääsiäisaamuna Jeesuksen haudalle menneiden naisten järkytystä ja vaikenemista. Naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. Meidän Raamattumme vanhin evankeliumi – Markuksen evankeliumi – päättyi hyvin lyhyesti ennen kuin munkit pistivät siihen lisää jakeita joskus 300-luvulla jKr.: Evankeliumin viimeiset sanat ovat tarkasti ottaen: ”Ekstaasissa he eivät sanoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät”, Mark. 16:8b.

Liian usein kristillisissä kirkoissa vaadimme itseltämme ja toisiltamme sellaista tunnemaailmaa uskon hyväksi, jota pääsiäisaamun naisetkaan eivät saavuttaneet.

Italian suuren tragedian tähden- ainakin 293 kuolleen ja lähes 40 000 kodittoman katastrofin jälkeen - Roomalaiskatolisen kirkon paavi Benedictus XVI – Joseph Ratzinger – lausui varhain tänään aamuyöstä messussa Pyhän Pietarin Basilicassa naisten hämmennyksestä. Hänen mukaansa pääsiäinen opettaa nousemaan oman aikamme hämmennyksestä Kristuksen ja kirkon opetusten seuraajaksi. Raamattu alkaa luomiskertomuksella, jossa Jumalan sana ja valo muuttavat kaaoksen kosmokseksi, jos luomiskertomusta luemme hepreaksi tai kreikaksi. Paavi kertoi varhain aamuyöstä Pyhän Pietarin Basilicassa, että Jeesuksen aikaan monet hänen seuraajistaan olivat sekavia, keskellä ristiriitaisia viestejä, he eivät tienneet, mihin suuntaan kääntyä. Meidän aikamme ihmiset tahtovat piiloutua, vaikka todellisuudessa ovat sekavia. Liian tiukka ehdottomuus ja ankaruus ovat piilopaikkoja, jos ei tiedä, mihin suuntaan pitäisi kääntyä.

Ihmisenä olemiseen kuuluu epävarmuus. Kristittynä on kestettävä tätä olemisen hämmennystä, ihan kaikkeen ei tule hyvää onnellista lopputulosta. Elämme maailmassa, jossa ristiriitaisia tunteita ja viestejä tulee ulkoa ja sisästä, mutta elämän on jatkuttava. Hämmentynyttä ei saa tuomita liian ankarasti. Monta kertaa olemme hiljaa, vaikka olisi pitänyt puhua; olemme ehkä puhuneet varsin heikosti, vaikka olisi pitänyt olla vaiti; olemme ehkä puuhastelleet kovasti, vaikka olisi pitänyt jättää tekemiset tekemättä; tai olemme olleet saamattomia, vaikka olisi pitänyt tehdä. Kristitty ei ole suinkaan aina ja väistämättä parempi ja vahvempi julistuksessaan kuin pääsiäishaudan naiset, jotka eivät saaneet sanotuksi tyhjästä haudasta, koska tienneet järkytyksestä vapisten, mitä sopii ajatella.

Loppujen lopuksi tyhjä hautakin tuli kerrottua. Jumalan työ ei jäänyt kesken eikä epäonnistunut naisten hämmennyksen tähden. Jopa pyhistä pyhimmän tapahtumassa, pelastushistorian suurimmassa hetkessä, mykistävä hämmennys tuli ihmismieleen. Tämä tarkoittaa sitä, että pitää olla armahtavainen itseämme ja toisiamme kohtaan, sillä Jumala tekee toki työtänsä, vaikka emme aina osaa valita sanoja, olemme sopimattomalla hetkellä hiljaa ja puhumme heikosti, vaikka olisi pitänyt pitää suu kiinni. Jumalan työ ei ole onneksi ihan täysin sanansaattajiensa varassa.

Valtaosa saarnoistani ovat tässä: http://personal.inet.fi/business/molari/saarnat.htm
Tämän pääsiäisen saarna on tässä linkissä: http://personal.inet.fi/palvelu/molari/saarnat7.html#PAASIAINEN

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Venäjästä ilman fobiaa ja russofobiasta (О России без фобии и о руссофобии)

Tämä antifasistinen Venäjä-kirjani "Venäjästä ilman fobiaa ja russofobiasta"
(О России без фобии и о руссофобии) ilmestyy ennakkolupauksista huolimatta vasta maanantaina 13.4.2009.

Minulla ei ole ollut aikaa täysin viimeistellä eräitä seikkoja kirjaa varten. Esimerkiksi keskiviikkona 8.4. lähdin töihin jo kello 7. Lyhyen virastossa laskujen hyväksyntä operaation jälkeen klo 9 pidin Café Starissa kanttori Kaija Kalliomäen kanssa pääsiäislaulu ja -hartaushetken. Sitten klo 9:45 oli lasten pääsiäiskirkko Pyhän Marian kirkossa. Kello 10:30 oli ruotsinkielisen diakonin kanssa suunnittelupalaveri seuraavan päivän kaksikielisiä vanhainkodeissa toteutettavia ehtoolliskirkkoja varten. Kello 12 menin jo tilintarkastajien kanssa palaveriin ja aterialle. Kello 13 oli vuorossa omaisen luona käynti Fiskarissa. Puolitoista tuntia myöhemmin menin kotikäynnille 92-vuotta vanhan vanhuksen luo, koska vanhus asui myös Fiskarissa. Sen jälkeen oli pari lyhyttä neuvottelua, puhelinsoittoa ja valmistautumista seurakuntaneuvoston kokoukseen, joka alkoi kello 17. Olen kirkkoherrana seurakuntaneuvoston puheenjohtaja. Piti käsitellä mm. Postillan diakoniatoimintapisteen vuokrasopimusta. Kun neuvosto päättyi kello 19, kiiruhdin jo kello 19:20 Pinjaisiin erääseen kotiin kastekeskustelua varten. Lopulta kello 20:30 pääsen automatkalle kotiin, jonne saavuin kello 21:45. Kiirastorstai oli aivan yhtä toimelias päivä, koska minulla oli toimitettava neljä jumalanpalvelusta ja tavattava kahta perhettä. Lisäksi ateriahetki paikallisessa kahvilassa on kanssakäymistä seurakuntalaisten kanssa. Jumalanpalveluksia varten täytyy myös tehdä valmisteluja, etsiä rukouksia ja tehdä puheita. Tällä kertaa toteutimme aamulla koulujumalanpalveluksessa näytelmän, jossa minulla oli roolina opetuslapsi. Kiirastorstaina oli toki se etu, että saatoin lähteä aamulla vasta klo 9 töihin, mutta paluu kotiin oli taas vasta kello 21. Tämä on selityksiä sille laiskuudelle, että jossakin määrin aion nukkua pääsiäisviikolla.

Tässä kuitenkin jo pieni katkelma (alaviitteitä ei ole tässä blogikirjoituksessa). Arvioin kirjassa mm. Puolustusministeriön vuonna 2008 julkaisemaa raporttia "Haasteiden Venäjä", joka antaa minun mielestäni huolestuneisuudessaan patologisen kuvan Suomen ulkopolitiikan rappiosta ja osaamattomuudesta. Puolustusministeriö on Venäjä-vihamielinen.

X X X X

Suomen Puolustusministeriön julkaisu Haasteiden Venäjä (2008) alkaa Jevgeni Aleksandrovits Jevtušenkon (Евгений Александрович Евтушенко; oikealta nimeltään Gangnus, Гангнус) pelkoa kuvaavalla runolla. 18.7.1933 Neuvostoliiton Siperiassa Irkutskin alueella syntynyt Jevtušenko tuli julkisuuteen jo vuonna 1949, kun hänen runonsa julkaistiin neuvostoliittolaisessa urheilulehdessä. Tällöin hän oli vasta teinipoika. Jevgenin vanhemmat olivat geologeja, isä Alexander R. Gangnus kuoli vuonna 1976 ja äiti Zinaida kuoli vuonna 2002. Äidillä oli myös taideharrastuksia. Poika otti sittemmin sukunimensä äitinsä mukaan.

Jevtušenkon isoisä on Latviasta. Isoisä oli runoilija Rodolfo Vilgelmovich Gangnus, mutta hänet vangittiin tammikuussa 1938 ”vakoilusta porvarillisen Latvian hyväksi” («за шпионаж в пользу буржуазной Латвии»). Mies oli vangittuna vuoteen 1943, minkä jälkeen hän sai elää tiukasti valvottuna eräässä pienessä kylässä. Vuonna 1948 Rudolfo sai vapauden muuttaa Moskovaan, mutta hän kuoli pian tämän jälkeen. Toinen isoisä, äidin puolelta Jermolai Jevtušenko (Ермолай Наумович Евтушенко) pidätettiin ja sai kuolemantuomion elokuussa 1938 osallisuudesta vallankumoukselliseen terroristitoimintaan. Ehkä nämä taustat näkyvät siinä, että runoilija on yhteiskunnallisesti hyvin aktiivinen.

Vuosina 1951–1954 hän opiskeli Gorkissa kirjallisuutta. Neuvostoliiton sortumisen jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin. Hän on toiminut Tulsan yliopistossa Oklohamassa kirjallisuuden ja runouden opettajana. Mies tunnetaan myös hyvin valokuvasta, jossa hän puku päällä paistattelee päivää Yhdysvaltojen presidentin Richard Nixonin kanssa. Ehkä on turha vähätellä ja väittää, että tuo Jevtušenko ei ole yhtään mitään. Hän on tunnettu myös siitä, että mies muistaa kovilla sanoilla Stalinia. Se kuitenkin unohdetaan Suomessa - eikä sitä kerrota Puolustusministeriön julkaisussa, että jo Neuvostoliiton aikana tämä venäläinen runoilija kirjoitti tiukkoja runoja, joissa ei todellakaan Stalinia ihailtu. Vuonna 1961 neuvostoliittolainen sanomalehti «Pravda» julkaisi miehen runon «Stalinin perillisistä» («Наследники Сталина»), joka omistettiin Stalinin mausoleumin poistamiselle. Yleensähän on Suomessa se harhakuva, ettei Neuvostoliitossa tai Venäjällä olisi koskaan tehty tiliä Stalinin pahoista teoista.

Niin kauan kuin Stalinin perilliset
elävät yhä maan päällä,
luulen,
että Stalin on yhä mausoleumissa.

Покуда наследники Сталина
живы еще на земле,
мне будет казаться,
что Сталин - еще в Мавзолее.


Juri Andropov informoi tämän runoilijan runoineen vaarallisemmaksi kuin kymmenen toisinajattelijaa. Jevtušenko säilyi kuitenkin toimeliaana saamastaan moitteesta huolimatta. Vuonna 1984 hän sai Neuvostoliitosta korkean tunnustuspalkinnon. 16. maaliskuuta 2004 Venäjän presidentti Vladimir Putin myönsi Jevtušenkolle kunniamerkin ansioista isänmaan hyväksi («За заслуги перед отечеством»).

Jevtušenko arvioi vuonna 2005 antamassaan lehtihaastattelussa joidenkin nuorten yritystä järjestää fasistinen mielenosoitus Moskovaan. Hän lausui jyrkästi, ettei isänmaallisuus voi olla muukalaisten ja vieraiden tappamista. Varmasti kaikki hakaristiä hihassaan kantavat ja Hitlerin syntymäpäivää juhlivat nuoret "eivät ole vakuuttuneita fasismistaan, vaan he ovat niin ikävystyneitä. Ikävystyminen ja tylsistyminen ovat fasismin äiti" (Скука – мать фашизма). Ikävystyneet nuoret laulavat ”Venäjä venäläisille”. Moraalinen tietämättömyys ja kultuurinen lukutaidottomuus ovat kuitenkin pelottavia ilmiöitä. ”Nämä ihmiset eivät ole lukeneet Pasternakia, he eivät tiedä, keitä ovat Saharov tai Solzhenitsyn”. Samaisessa venäläisen SMI.ru –verkkosivuston haastattelussa Jevtušenko kertoi myös Yhdysvallan älykköjen taistelusta rasismia, militarismia ja byrokratiaa vastaan. Sanottakoon, että runoilija ei ole mikään poliittinen pakolainen, vaan edelleen tuttu esiintyjä Venäjällä. Sananvapaudelle – myös kriittiselle – on tilaa Venäjällä. Myös Putin on – kuten sanottu edellä – palkinnut tämän yhteiskuntakriittisen runoilijan.

Suomen Puolustusministeriö ei tiedä kertoa runoilijan elämänhistoriaa. Suomen Puolustusministeriön sekalainen kirjoittajakaarti löysi teoksen johdantosanoiksi runoilijalta pienen sirpaleen. Ylipäätänsä Suomessa ei tiedetä juuri muuta kuin mahdollisuus, jonka mukaan Yhdysvalloissa asuva venäläinen runoilija olisi ehkä pakomatkalla Venäjältä. Tämä ei pidä kuitenkaan paikkaansa. Sirpaleen valintaa voisi myös pitää propagandistisena, jopa valtiollisena provokaationa. Saattaisi herättää aiheestakin Suomessa ärtymystä, ehkäpä jopa Valtioneuvosto tahtoisi kysyä tarkoitusperiä, jos Venäjän puolustusministeriö julkaisisi Suomea käsittelevän tavoiteohjelman: tuon arvovaltaisen teoksen ensimmäiset lauseet olisivat ylistyspuheenvuoro Otto Wille Kuusiselle. Sanottakoon kuitenkin, että en arvostele tässä Otto Wille Kuusista sinänsä enkä hänen isänmaallisuuttaan! Suomen Valtioneuvostelle näyttää luontuvan hyvin mauttomuus ja sivistymättömyys.

Jevtušenkon neuvostoliittolaista runoa Stalinin perillisistä ei ole Puolustusministeriömme julkaisemassa teoksessa, koska Suomessa halutaan antaa ymmärtää ikään kuin Venäjä ei koskaan olisi tehnyt tiliä Stalinista. Nyt on valittu runo, jonka mukaan oman pelkonsa karistanut Venäjä herättää aiheellisesti uutta pelkoa. Runoilija tahtoisi toisenlaisen maan, jossa ketään ei tuomita ilman oikeudenkäyntiä, kenenkään ei tarvitse alistusta valheelle, vaan myötätuntoa uskaltaisi osoittaa ihmiselle, joka on vaikeuksissa ja onneton. Mihin Suomen valtio viittaa runovalinnallaan? Erityisesti isänmaamme unohtaa, että tämä runoilija sai palkinnon presidentti Putinilta yhteiskuntakriittisten runojen ansiollisuudesta isänmaan hyväksi. Sitä vastoin Puolustusministeriömme kirjoittaa tuolloisesta presidentistä, Vladimir Putinista, uhkakuvan!

Venäjän sisäpolitiikkaa arvioivat Pekka Kauppala, Arto Luukkanen ja Ilmari Susiluoto, yhteiskuntaa Markku Kangaspuro, Markku Kivinen, Mikko Vienonen ja Ilkka Vohlonen, taloutta, liikennettä ja kuljetusta Kari Liuhto, Jouko Rautava, Sampsa Saralehto ja Marjukka Vihavainen-Pitkänen, ympäristöä Henna Haapala, Kristiina Isokallio, Heikki Reponen ja Hanna Uusitalo, energiaa Timo Hellenberg, Mikko Palonkorpi ja Jouko Varjonen sekä kommentaattorina Matti Anttonen sekä ulkopolitiikkaa Tuomas Forsberg, Hiski Haukkala, Pia Nordberg ja Hanna Smith.

Onko valittu kirjoitustapa keino kätkeytyä moninaisten nimien taakse, mutta marssittaa samanaikaisesti häpeilemätöntä ja röyhkeää uudenlaista Venäjä-vastaista politiikkaa julkisuuteen? En pidä lainkaan kummallisena, että Venäjän Federaation diplomaattiakatemian kansainvälisten suhteitten professori Viktor Manoilo kirjoittaa sodasta, jota ei valitettavasti mikään säätele: tämä on informaatiosotaa. Suomen Puolustusministeriön kirjoittajakaarti aloitti sodan - informaatiosodan - Venäjää vastaan. Venäjä on odottanut, että Suomen sisäinen kansalaiskeskustelu tuottaisi tarvittavan terapian tämän sodan hyökkääjää vastaan. Vain avoin keskustelu ja sananvapaus voivat auttaa informaatiosotaa - propagandaa - vastaan. Suomen antifasistinen komitea on avoimen keskustelun ja sananvapauden puolella propagandaa vastaan.

Pitkäperjantain esirukous

Pitkäperjantain merkitys ei ole kirkon teologiassa - ja väitän nyt tämän ihmisenä ja kristittynä enkä minkään virallisen kirkkolaitoksen nimissä - seksuaalisuuteen liittyvä pohdiskelua, vaikka tämän viikon Kotimaa-lehdestä saattoi saada sellaisen vaikutelman piispan esilletulon tähden. Pitkäperjantai on englanninkielisessä maailmassa "hyvä perjantai" (Good Friday), koska se julistaa sovitusta. Juuri sovitusta tarvitsee ihminen vihan, koston ja alistamisen sijasta, vaikka juuri jälkimmäiset vaikuttavat kovin tyypillisiltä tavoilta ratkaista suhteita yhä oman aikamme maailmassa. Sovitus tarkoittaa anteeksiantamusta ja ihmisen rakastamista juuri nyt Jumalan luomana hienona ihmisenä. Sovitus tarkoittaa kristillisessä teologiassa, että emme saa enää vaatia keneltäkään ihmiseltä tai yhteisöltä jonkinlaista hyvitystä, uhria, maksu tai rangaistusta, jotta tämä olisi "kelvollinen" sovintoon: Hinta on maksettu. Kristillinen teologia ratkaisee tuon hyvityksen loputtoman kierteen sillä, että lausuu: Jeesuksen Kristuksen maksama hinta on täydellinen ja riittää!

Tänään Pohjan Pyhän Marian kirkossa oli pitkäperjantain jumalanpalvelus. Siellä ei saarnailtu, vaan kuultiin Jumalan sanaa, laulettiin ilman urkusäestystä ja rukoiltiin. Tässä on sovitusta ylistävä esirukous:

ESIRUKOUS

Kärsivä Kristus, Vapahtajamme. Me polvistumme sinun ristisi juureen ja rukoilemme rauhaa korkeudesta.
Muistamme Mariaa, joka ei paennut tuskaa eikä luhistunut.
Hän piti sinua sylissään silloin, kun vastasyntyneenä olit avuton. Nyt hän näkee sinut toisella tavalla avuttomana.
Miekka on käynyt hänen sydämensä läpi. Kuitenkin hän tietää, että tämä on se tie, jolle häntä on valmistettu.
Ristin juurellakin hänellä on rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Sitä rauhaa me etsimme.
Kärsivä Kristus, Vapahtajamme. Me etsimme pelastusta sielullemme. Sydämemme on kauhistunut niin kuin Pietarin. Hylkäätkö sinä meidät, kun me olemme niin usein hylänneet sinut? Kiitos, Vapahtaja, että olet sanonut:
»Kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.»
Tähän me turvaudumme. Vedä meidät synteinemme ja puutteinemme lähellesi ja armahda meitä ristiltäsi.
Herra, pelasta meidän sielumme.
Kärsivä Kristus, Vapahtajamme.
Me rukoilemme sinulta kestävyyttä.
Kiitos Getsemanesta.
Siellä sinäkin kysyit, voiko kärsimys mennä ohitse.
Kiitos siitä, että sinä tunnet ihmisen epävarmuuden,
ihmisen epäilyn ja ihmisen epätoivon.
Anna kestävyyttä niille,
jotka ovat sortumaisillaan.
Kiitos, että sinä rukoilit Pietarin puolesta,
ettei hänen uskonsa sammuisi.
Rukoile sitä meidänkin puolestamme.
Herra, anna meille kestävyyttä.
Kärsivä Kristus, Vapahtajamme.
Me rukoilemme yksimielisyyttä.
Me olemme hajalle lyötyjä kuin opetuslapset vangitsemisesi jälkeen.
Me kiistelemme keskenämme ja syyttelemme toisiamme.
Me pakenemme ja piiloudumme.
Me emme enää usko löytävämme toisiamme.
Herra, vedä meidät luoksesi ristin anteeksiantamukseen
ja yhdistä meidät.
Kärsivä Kristus, Vapahtajamme.
Me rukoilemme, että puolustaisit meitä.
Me olemme kuin ristin rikollinen:
tuskastumme omaan ja toistemme kärsimykseen ja kysymme,
etkö sinä tee mitään.
Herra, muista meitä niin kuin muistit ristin rikollista.
Puolusta meitä syyttäjämme edessä
ja Isämme edessä,
jotta meissä syttyisi toivo.
Herra, puolusta meitä.


Saarnani on koottu tähän linkkiin: http://personal.inet.fi/business/molari/saarnat.htm. Tämän kevän saarnoja - mielestäni parempi kuin vanhat saarnat - en ole vielä siirtänyt, koska minulla on ollut satunnaisesti paljon muuta tekemistä. Esimerkiksi huomenna ilmestyy vihdoin uusi kirjakin. Siitä sitten enemmän blogissani.

torstai 9. huhtikuuta 2009

Sovintoa vai alistamista? Ajatuksia pääsiäisestä ja ihmisoikeuksista

Jälleen kerran koen, että yhden uskonnon silmin katsoen en tunne vielä edes omaa uskontoani. Sen vuoksi pistän rinnalle toisen ja kolmannen uskonnollisen suuntauksen, jotta tunnemme oman paremmin. Ensiksi teen pienen silmäyksen Koraanin käsitykseen Jeesuksen viimeisistä vaiheista. Sitten kirjoitan muutaman sanan Juudaksen evankeliumin valossa, koska Juudaksen evankeliumia olen sattumalta jossakin määrin tutkinut joitakin vuosia sitten. Lopuksi teen johtopäätöksenä pohdintoja sovinnon ja ihmisoikeuksien läheisyydestä, mutta toisaalla alistumisen kuulumisesta islamilaiseen vakaumukseen.

Koraanissa Jeesus ei kuole


Koraanissa Naisten suurassa (156) otaksutaan, että Kirjan kansa rikkoi liiton ja kielsi Allahin merkit ja tappoi profeetat oikeudettomasti. Nämä uskottomina lausuivat myös Mariasta hirveitä syytöksiä ja myönsivät: ”Totisesti olemme surmanneet Messiaan, Jeesuksen. Marian pojan, Allahin lähettilään”. Naisten suura uskottelee uskottomien ihmisten erehtyneen uskomuksessa, että he surmasivat Jeesuksen: ”Mutta eivät he ole surmanneet eivätkä ristiinnaulinneet häntä, vaan heistä näytti siltä. Ja totisesti ne, jotka ovat olleet erimielisiä hänestä, ovat epätietoisia hänestä. Heillä ei ole ollut hänestä tietoa, vaan ovat joutuneet seuraamaan olettamuksia. Eivät he todellisuudessa häntä surmanneet, vaan Allah kohotti hänet tykönsä; Allah on voimallinen ja viisas.

Vain vähän myöhemmin Koraanissa vakuutetaan Naisten suurassa, ettei Kirjan väki sovi olla intoilijoita uskonnossaan: ”Messias Jeesus, Marian poika, on vain Jumalan lähettiläs ja hänen sanansa, jonka hän on antanut Marialle, ja hänen henkensä; uskokaan siis Allahiin ja hänen lähettiläisiinsä älkääkä sanoko: ”Heitä on kolme”, vaan pitäytykää siitä omaksi hyväksenne! Allah on yksi ainoa Allah, ylistetty olkoon hän! Pois se, että hänellä olisi lapsia! Hänen on kaikki taivaissa ja maan päällä, ja Allahissa on kylliksi asiamiestä” (Naisten suura 169).

Muhammed syntyi Mekkassa noin 570 jKr., vuoden 610 jKr. vaiheilla hän alkoi saada merkillisiä ilmestyksiä. Islamin uskonnon pyhä kirja, Koraani, on sisällöltään osittain yhteydessä tämän Muhammedin elämänvaiheisiin ja persoonallisuuteen. Historian tutkijan näkökulmasta on aivan selvää, ettei reilusti yli puolivuosituhatta Jeesuksen kuoleman jälkeen syntynyttä kirjoitusta voi enää tarkastella alkuperäisdokumenttina, primäärilähteenä, Jeesuksen kuolintapahtumista. Toki Raamatun evankeliumitkaan eivät ole ensimmäisen käden tietoa, mutta ajallinen välimatka Jeesuksen kuolinhetkeen on kuitenkin Raamatussa vain kymmenissä vuosissa, ei lukuisissa vuosisadoissa.

Koraanin ja UT:n vertailu on kiehtovaa, jotta kristillisen uskon erityispiirre kirkastuu. Vertailua vaikeuttaa se, ettei Uutta testamenttia ole maalattu yhdellä pensselillä, vaan se sisältää eri suuntiin vetäviä teemoja. Koraanin näkemyksestä on tiivistetysti sanottava, että (1) Kirjankansa on surmannut profeettoja oikeudettomasti ja (2) tämä Kirjan kansa uskotteli myös surmanneensa Messiaan, Jeesuksen. Todellisuudessa (3) Jeesusta ei surmattu ristiinnauliten, vaan Allah kohotti hänet tykönsä”. (4) Messias Jeesuksen kutsuminen Jumalan pojaksi tai lapseksi on sopimatonta, koska hän on vain Jumalan lähettiläs.

UT:n tutkimuksessa on pohdittu, onko hautakertomus primäärinen vai sekundäärinen: oliko ensin Ylösnousseen ilmestykset ja vasta myöhemmin tarinat haudan tapahtumista? Luukkaan evankeliumin erityispiirteenä on, että Jeesuksen keskustelu ristillä riippuvien pahantekijöiden kanssa on kasvanut vuoropuheluksi. Siinä Jeesus lupaa toisille pahantekijöistä: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43). Luukkaan evankeliumi sisältää kuitenkin tunnollisesti Jeesuksen kuoleman kuvauksen, hautaamisen ja hautakertomukset pääsiäisestä. Luukkaan kertomus ei sisällä ajatus, ettei Jeesusta olisi ristiinnaulittu.

Juudaksen evankeliumissa Jeesus pilkkaa ehtoollista

Juudas Iskariotin evankeliumi (tässä minun tekemänä suomennoksena: http://personal.inet.fi/business/molari/juudas.pdf) kertoo muiden opetuslasten vihastuneen Juudakselle ja Jeesukselle. Opetuslapset olivat viettämässä kiitosateriaa ja pitivät kiitosrukousta, mutta Jeesus nauroi kiitosrukoukselle. Vain saa tietää salaisuuden yksityisesti. Juudaksen evankeliumi muuttuu spekulaatioksi kosmoksen järjestyksestä. Juudaksen evankeliumin lopun kuvaus muistuttaa Koraanin käsitystä, vaikka Juudaksen evankeliumin teksti on tuossa kohtaa hyvin sirpalemainen eikä sitä voi kokonaisuudessaan enää entisöidä:

Juudas sanoi Jeesukselle, “Katso, mitä tulevat tekemään nuo, jotka on kastettu sinun nimessäsi?” Jeesus sanoi, ”Todellaminä sanon [sinulle], tämä kaste [56] […] minun nimeni
[ - noin 9 riviä puuttuu - ]
minulle. Todella [minä] sanon sinulle, Juudas, [nuo, jotka ] uhraavat Saklakselle […] Jumala
[- kolme riviä puuttuu-]
kaikki mikä on pahaa.
“Mutta sinä nouset kaikkien heidän yläpuolelleen. Sinä uhraat miehen, joka pukee minut.
(käännetty teksti on tekemästäni suomennoksesta).

Juudas toimittaa siis Jeesuksen tahdosta tehtävän, joka hänelle kuuluu, mutta Jeesusta itseään ei uhrata ristillä, vaan ainoastaan mies, joka pukee häntä. Koraanissa oli käsitys, että Jeesus vain näytti ristiinnaulitulta. Juudaksen evankeliumi on syntynyt 100-luvun puolivälissä ja sitä on käytetty ainakin Egyptin alueella, mutta evankeliumi on ollut tunnettu, koska kirkkoisät osaavat arvostella tämän evankeliumin uskonvakaumusta. Mielestäni esimerkiksi Juudaksen evankeliumin kuolinkertomus tukee, ettei Muhammed keksinyt kiistää Jeesuksen todellista ristinkuolemaa, vaan hän pikemmin sai lainana tuon käsityksen erikoisista näkemyksistä, joita hänen elinympäristössään oli vallinnut ilmeisemmin jo vuosisatojen ajan. Tuo erikoisuus ja edeltävä historia eivät tee kuitenkaan Koraanin kertomusta historiallisesta luotettavaksi. Pikemmin se kuvaa, miten tietynlaiseen ihmiskuvaan, maailmakuvaan ja aatemaailmaan ei enää sopinut tämän elämän karu todellisuus ja kuolema. Syntyi tavaton selittämisen tarve, jossa oikeamielinen idoli ei voi kuolla.

Sovitusopilla on merkitystä

Koraanissa kiistetään juuri ne perusasiat, joiden varassa luterilainen teologia on Raamattuun vedoten selittänyt sovitusopin Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen perusteella. Luterilainen teologia ei ole tässä yksin. Uudemman kirkkoraamattukäännöksen mukaan apostoli Paavali kirjoitti Toisessa kirjeessä korinttolaisille: ”19. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. 20. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. 21. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden” (2 Kor. 5:19-21). Vanha kirkkoraamatunkäännös on tässä kohtaa järeämpi teologisesti ja täsmällisempi kreikankielen alkutekstin jäljittelyssä: ”19. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan”. Koraanin ero kristilliseen teologiaan tulee ilmi juuri tässä kohtaa, mitä apostoli Paavali kirjoittaa.

Jeesus ei kuollut vain erään profeetan ja Jumalan lähettämän sanansaattajan kuolemaa, ja vielä vähemmän se olisi ollut vain harhaa nähdä hänet kuolleeksi, vaan Jumala itse oli Kristuksessa ja kuoli sovituskuoleman ihmisten hyväksi. Sillä perusteella Jumala ei lue syntisille heidän rikkomuksiaan. Anteeksiantamus ei ole alistuvaisuutta, mitä Koraani tarjoaa vastaukseksi muslimi-nimen mukaisesti, vaan anteeksiantamus on Jumalan armoa ja rakkautta, joka tulee Jumalan Pojan itsensä ja sovituskuoleman ansiosta myös syyllisten osaksi. Tämä anteeksiantamus annetaan lahjana yhtä hyvin ehtoollisessa. Juudaksen evankeliumin Jeesus nauroi pilkallisesti opetuslasten ehtoollisen kiitosrukousta vastaan, koska Juudaksen evankeliumin propagandassa mainitut opetuslapset edustivat valtakirkon uskon vakaumusta: sitä vastoin kristillisessä kirkossa emme halveksi emmekä pilkkaa ehtoollista, sillä me pidämme totena Jeesuksen ristinkuoleman, me tunnustamme Jeesuksen ylösnousemuksen, me otamme uskoen vastaan anteeksiantamuksen lahjana. Se on mahdollista, koska Jumala oli Kristuksessa.

Teologisesta erilaisuudesta on merkittäviä eroja keskinäiseen kanssakäymiseen yhteiskunnassa. Kristillinen usko tarjoaa anteeksiantamuksen ja sovituksen. Paavali ilmoittaa apostolien tehtäväksi kehottaa sovituksen sanan julistuksen: ”Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa” (2 Kor. 5:20). Sovituksen puolesta julistava apostoli joutuu kuitenkin tahtomattaan vaikeuksiin: ”Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta” (2 Kor. 5:8). Totuuden julistaja tuntee luvalliseksi uskoa totuuteen, mutta hän ei alista väärämielisiä Totuuteen, vaan ainoastaan suostuttelee heitä. Kirkkohistoria tietää kertoa pahoja esimerkkejä, jolloin suostuttelusta on siirrytty alistamiseen, mutta näitä ei saa silti sekoittaa toisiinsa.

Islam-uskosta puuttuu sovitus, siellä anteeksiantamuksesta pääsee osalliseksi alistuvaiset. Oman käsitykseni mukaan – ja sanon tämän Suomen kansalaisena ja kristittynä – on sanomattakin selvää, että sovitus tarjoaa edellytykset vakaumuksille ja toimintatavoille, joissa kukin ihminen tulee kohdatuksi ilman alistavaa menneiden sukupolvien syntikuormaa: ihmiselle palautetaan hänen ihanuutensa Jumalan luomana kauniina ihmisenä. Sanon myös Suomen kansalaisena ja kristittynä – mutta en minkään paikallisseurakunnan, hiippakunnan, kirkolliskokouksen tai piispainkokouksen nimissä tai puolesta, koska pappien blogikirjoitukset eivät ole miljoonia euroja maksavista kirkollisista IT-hankkeista huolimatta muita kuin yksityismielipiteitä –, että monista samankaltaisuuksista huolimatta Koraani tarjoaa tässä ratkaisuksi alistumisen, yksilö menettää yksilöllisen arvonsa ajattelevana, tuntevana ja Jumalan luomana ihmisenä, vaikka toisaalla saatetaan ylistää Allahin luomistekoa. Ihmisoikeudet ja vapaudet ovat ongelma islamilaisessa vakaumuksessa, koska tuossa vakaumuksessa ei ole sovitusta ja sen myötä sovinto puuttuu: sovinto ja alistuminen/alistaminen eivät ole samoja tapahtumia.