torstai 9. huhtikuuta 2009

Sovintoa vai alistamista? Ajatuksia pääsiäisestä ja ihmisoikeuksista

Jälleen kerran koen, että yhden uskonnon silmin katsoen en tunne vielä edes omaa uskontoani. Sen vuoksi pistän rinnalle toisen ja kolmannen uskonnollisen suuntauksen, jotta tunnemme oman paremmin. Ensiksi teen pienen silmäyksen Koraanin käsitykseen Jeesuksen viimeisistä vaiheista. Sitten kirjoitan muutaman sanan Juudaksen evankeliumin valossa, koska Juudaksen evankeliumia olen sattumalta jossakin määrin tutkinut joitakin vuosia sitten. Lopuksi teen johtopäätöksenä pohdintoja sovinnon ja ihmisoikeuksien läheisyydestä, mutta toisaalla alistumisen kuulumisesta islamilaiseen vakaumukseen.

Koraanissa Jeesus ei kuole


Koraanissa Naisten suurassa (156) otaksutaan, että Kirjan kansa rikkoi liiton ja kielsi Allahin merkit ja tappoi profeetat oikeudettomasti. Nämä uskottomina lausuivat myös Mariasta hirveitä syytöksiä ja myönsivät: ”Totisesti olemme surmanneet Messiaan, Jeesuksen. Marian pojan, Allahin lähettilään”. Naisten suura uskottelee uskottomien ihmisten erehtyneen uskomuksessa, että he surmasivat Jeesuksen: ”Mutta eivät he ole surmanneet eivätkä ristiinnaulinneet häntä, vaan heistä näytti siltä. Ja totisesti ne, jotka ovat olleet erimielisiä hänestä, ovat epätietoisia hänestä. Heillä ei ole ollut hänestä tietoa, vaan ovat joutuneet seuraamaan olettamuksia. Eivät he todellisuudessa häntä surmanneet, vaan Allah kohotti hänet tykönsä; Allah on voimallinen ja viisas.

Vain vähän myöhemmin Koraanissa vakuutetaan Naisten suurassa, ettei Kirjan väki sovi olla intoilijoita uskonnossaan: ”Messias Jeesus, Marian poika, on vain Jumalan lähettiläs ja hänen sanansa, jonka hän on antanut Marialle, ja hänen henkensä; uskokaan siis Allahiin ja hänen lähettiläisiinsä älkääkä sanoko: ”Heitä on kolme”, vaan pitäytykää siitä omaksi hyväksenne! Allah on yksi ainoa Allah, ylistetty olkoon hän! Pois se, että hänellä olisi lapsia! Hänen on kaikki taivaissa ja maan päällä, ja Allahissa on kylliksi asiamiestä” (Naisten suura 169).

Muhammed syntyi Mekkassa noin 570 jKr., vuoden 610 jKr. vaiheilla hän alkoi saada merkillisiä ilmestyksiä. Islamin uskonnon pyhä kirja, Koraani, on sisällöltään osittain yhteydessä tämän Muhammedin elämänvaiheisiin ja persoonallisuuteen. Historian tutkijan näkökulmasta on aivan selvää, ettei reilusti yli puolivuosituhatta Jeesuksen kuoleman jälkeen syntynyttä kirjoitusta voi enää tarkastella alkuperäisdokumenttina, primäärilähteenä, Jeesuksen kuolintapahtumista. Toki Raamatun evankeliumitkaan eivät ole ensimmäisen käden tietoa, mutta ajallinen välimatka Jeesuksen kuolinhetkeen on kuitenkin Raamatussa vain kymmenissä vuosissa, ei lukuisissa vuosisadoissa.

Koraanin ja UT:n vertailu on kiehtovaa, jotta kristillisen uskon erityispiirre kirkastuu. Vertailua vaikeuttaa se, ettei Uutta testamenttia ole maalattu yhdellä pensselillä, vaan se sisältää eri suuntiin vetäviä teemoja. Koraanin näkemyksestä on tiivistetysti sanottava, että (1) Kirjankansa on surmannut profeettoja oikeudettomasti ja (2) tämä Kirjan kansa uskotteli myös surmanneensa Messiaan, Jeesuksen. Todellisuudessa (3) Jeesusta ei surmattu ristiinnauliten, vaan Allah kohotti hänet tykönsä”. (4) Messias Jeesuksen kutsuminen Jumalan pojaksi tai lapseksi on sopimatonta, koska hän on vain Jumalan lähettiläs.

UT:n tutkimuksessa on pohdittu, onko hautakertomus primäärinen vai sekundäärinen: oliko ensin Ylösnousseen ilmestykset ja vasta myöhemmin tarinat haudan tapahtumista? Luukkaan evankeliumin erityispiirteenä on, että Jeesuksen keskustelu ristillä riippuvien pahantekijöiden kanssa on kasvanut vuoropuheluksi. Siinä Jeesus lupaa toisille pahantekijöistä: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43). Luukkaan evankeliumi sisältää kuitenkin tunnollisesti Jeesuksen kuoleman kuvauksen, hautaamisen ja hautakertomukset pääsiäisestä. Luukkaan kertomus ei sisällä ajatus, ettei Jeesusta olisi ristiinnaulittu.

Juudaksen evankeliumissa Jeesus pilkkaa ehtoollista

Juudas Iskariotin evankeliumi (tässä minun tekemänä suomennoksena: http://personal.inet.fi/business/molari/juudas.pdf) kertoo muiden opetuslasten vihastuneen Juudakselle ja Jeesukselle. Opetuslapset olivat viettämässä kiitosateriaa ja pitivät kiitosrukousta, mutta Jeesus nauroi kiitosrukoukselle. Vain saa tietää salaisuuden yksityisesti. Juudaksen evankeliumi muuttuu spekulaatioksi kosmoksen järjestyksestä. Juudaksen evankeliumin lopun kuvaus muistuttaa Koraanin käsitystä, vaikka Juudaksen evankeliumin teksti on tuossa kohtaa hyvin sirpalemainen eikä sitä voi kokonaisuudessaan enää entisöidä:

Juudas sanoi Jeesukselle, “Katso, mitä tulevat tekemään nuo, jotka on kastettu sinun nimessäsi?” Jeesus sanoi, ”Todellaminä sanon [sinulle], tämä kaste [56] […] minun nimeni
[ - noin 9 riviä puuttuu - ]
minulle. Todella [minä] sanon sinulle, Juudas, [nuo, jotka ] uhraavat Saklakselle […] Jumala
[- kolme riviä puuttuu-]
kaikki mikä on pahaa.
“Mutta sinä nouset kaikkien heidän yläpuolelleen. Sinä uhraat miehen, joka pukee minut.
(käännetty teksti on tekemästäni suomennoksesta).

Juudas toimittaa siis Jeesuksen tahdosta tehtävän, joka hänelle kuuluu, mutta Jeesusta itseään ei uhrata ristillä, vaan ainoastaan mies, joka pukee häntä. Koraanissa oli käsitys, että Jeesus vain näytti ristiinnaulitulta. Juudaksen evankeliumi on syntynyt 100-luvun puolivälissä ja sitä on käytetty ainakin Egyptin alueella, mutta evankeliumi on ollut tunnettu, koska kirkkoisät osaavat arvostella tämän evankeliumin uskonvakaumusta. Mielestäni esimerkiksi Juudaksen evankeliumin kuolinkertomus tukee, ettei Muhammed keksinyt kiistää Jeesuksen todellista ristinkuolemaa, vaan hän pikemmin sai lainana tuon käsityksen erikoisista näkemyksistä, joita hänen elinympäristössään oli vallinnut ilmeisemmin jo vuosisatojen ajan. Tuo erikoisuus ja edeltävä historia eivät tee kuitenkaan Koraanin kertomusta historiallisesta luotettavaksi. Pikemmin se kuvaa, miten tietynlaiseen ihmiskuvaan, maailmakuvaan ja aatemaailmaan ei enää sopinut tämän elämän karu todellisuus ja kuolema. Syntyi tavaton selittämisen tarve, jossa oikeamielinen idoli ei voi kuolla.

Sovitusopilla on merkitystä

Koraanissa kiistetään juuri ne perusasiat, joiden varassa luterilainen teologia on Raamattuun vedoten selittänyt sovitusopin Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen perusteella. Luterilainen teologia ei ole tässä yksin. Uudemman kirkkoraamattukäännöksen mukaan apostoli Paavali kirjoitti Toisessa kirjeessä korinttolaisille: ”19. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. 20. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. 21. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden” (2 Kor. 5:19-21). Vanha kirkkoraamatunkäännös on tässä kohtaa järeämpi teologisesti ja täsmällisempi kreikankielen alkutekstin jäljittelyssä: ”19. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan”. Koraanin ero kristilliseen teologiaan tulee ilmi juuri tässä kohtaa, mitä apostoli Paavali kirjoittaa.

Jeesus ei kuollut vain erään profeetan ja Jumalan lähettämän sanansaattajan kuolemaa, ja vielä vähemmän se olisi ollut vain harhaa nähdä hänet kuolleeksi, vaan Jumala itse oli Kristuksessa ja kuoli sovituskuoleman ihmisten hyväksi. Sillä perusteella Jumala ei lue syntisille heidän rikkomuksiaan. Anteeksiantamus ei ole alistuvaisuutta, mitä Koraani tarjoaa vastaukseksi muslimi-nimen mukaisesti, vaan anteeksiantamus on Jumalan armoa ja rakkautta, joka tulee Jumalan Pojan itsensä ja sovituskuoleman ansiosta myös syyllisten osaksi. Tämä anteeksiantamus annetaan lahjana yhtä hyvin ehtoollisessa. Juudaksen evankeliumin Jeesus nauroi pilkallisesti opetuslasten ehtoollisen kiitosrukousta vastaan, koska Juudaksen evankeliumin propagandassa mainitut opetuslapset edustivat valtakirkon uskon vakaumusta: sitä vastoin kristillisessä kirkossa emme halveksi emmekä pilkkaa ehtoollista, sillä me pidämme totena Jeesuksen ristinkuoleman, me tunnustamme Jeesuksen ylösnousemuksen, me otamme uskoen vastaan anteeksiantamuksen lahjana. Se on mahdollista, koska Jumala oli Kristuksessa.

Teologisesta erilaisuudesta on merkittäviä eroja keskinäiseen kanssakäymiseen yhteiskunnassa. Kristillinen usko tarjoaa anteeksiantamuksen ja sovituksen. Paavali ilmoittaa apostolien tehtäväksi kehottaa sovituksen sanan julistuksen: ”Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa” (2 Kor. 5:20). Sovituksen puolesta julistava apostoli joutuu kuitenkin tahtomattaan vaikeuksiin: ”Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta” (2 Kor. 5:8). Totuuden julistaja tuntee luvalliseksi uskoa totuuteen, mutta hän ei alista väärämielisiä Totuuteen, vaan ainoastaan suostuttelee heitä. Kirkkohistoria tietää kertoa pahoja esimerkkejä, jolloin suostuttelusta on siirrytty alistamiseen, mutta näitä ei saa silti sekoittaa toisiinsa.

Islam-uskosta puuttuu sovitus, siellä anteeksiantamuksesta pääsee osalliseksi alistuvaiset. Oman käsitykseni mukaan – ja sanon tämän Suomen kansalaisena ja kristittynä – on sanomattakin selvää, että sovitus tarjoaa edellytykset vakaumuksille ja toimintatavoille, joissa kukin ihminen tulee kohdatuksi ilman alistavaa menneiden sukupolvien syntikuormaa: ihmiselle palautetaan hänen ihanuutensa Jumalan luomana kauniina ihmisenä. Sanon myös Suomen kansalaisena ja kristittynä – mutta en minkään paikallisseurakunnan, hiippakunnan, kirkolliskokouksen tai piispainkokouksen nimissä tai puolesta, koska pappien blogikirjoitukset eivät ole miljoonia euroja maksavista kirkollisista IT-hankkeista huolimatta muita kuin yksityismielipiteitä –, että monista samankaltaisuuksista huolimatta Koraani tarjoaa tässä ratkaisuksi alistumisen, yksilö menettää yksilöllisen arvonsa ajattelevana, tuntevana ja Jumalan luomana ihmisenä, vaikka toisaalla saatetaan ylistää Allahin luomistekoa. Ihmisoikeudet ja vapaudet ovat ongelma islamilaisessa vakaumuksessa, koska tuossa vakaumuksessa ei ole sovitusta ja sen myötä sovinto puuttuu: sovinto ja alistuminen/alistaminen eivät ole samoja tapahtumia.