perjantai 17. huhtikuuta 2009

Venäjä-toimintaohjelma. Valtioneuvoston periaatepäätös 16.4.2009.

Antifasistisessa kirjassani arvioin myös venäläisen juridiikan näkökulmasta Suomen imperialiSStista Venäjä-ohjelmaa. Huhtikuun 16. 2009 julkistetun toimintaohjelman painopisteet ovat: 1) Suomen Venäjä-politiikka, 2) Venäjä-osaaminen ja 3) Venäjäpolitiikan koordinaatio. Toimintaohjelma ei ole mikään tutkimus eikä se perustu mihinkään tutkimukseen, vaan on lähinnä median kanssa käytävään vuoropuheluun tarkoitettu parinkymmenen sivun mittainen pikaisesti laadittu muistilista. Presidentti Medvedevin tullessa valtiovierailulle tulee Suomen tiedotusvälineiden ja poliittisen kabinetin puhua monella suulla yhtä ääntä niin kuin suomalaisessa demokratiassa on tapana.

Valtioneuvosto jatkaa Georgia-propagandaa

Suomen kansallinen etu ohjaa Venäjä-suhteidemme hoitamista. Se on ihan OK isänmaallisen antifasistinkin silmissä, mutta karu todellisuus paljastuu raportissa vasta myöhemmin. Valtioneuvoston päätöksestä on havaittavissa, että Kokoomuksen EU-politiikka ei onneksi sanellut Valtioneuvoston Venäjä-toimintaohjelmassa viimeisiä sanoja ihan joka riville. Valtioneuvosto lausuu periaatepäätöksessään vieläpä mahdollisuuksia kahdenvälisille suhteille: ”Suomen Venäjä-politiikan lähtökohtana on toimivat kahdenväliset suhteet Venäjän kanssa sekä Suomen EUjäsenyys. Unionin Venäjä-politiikka ei korvaa Suomen kahdenvälistä Venäjä-politiikkaa, vaan kyse on toisiaan täydentävistä kokonaisuuden osista” (s. 2).

Venäjä on talouden suhdannevaihteluista riippumatta Suomelle pysyvä kumppani, jonka kanssa yhteistyön kasvumahdollisuudet ovat merkittävät, kunhan käytännön ongelmiin löydetään ratkaisut. Mailla on monia yhteisiä intressejä” (s. 2).

Valtioneuvosto ei myöskään kiistä Venäjän suurvalta-asemaa, vaan tunnustaa sen sananmukaisesti. Itse asiassa Venäjän asema on vahvistunut viime vuosina. Valtioneuvosto muistaa Venäjän uutta ulkopoliittista ohjelmaa, joka julkaistiin heinäkuussa 2008. Ohjelman lähtökohtia olivat Venäjän uudistunut kansainvälinen rooli ja kylmästä sodasta perityt haasteet. Venäjä ilmoitti tällöin ulkopolitiikkansa pragmaattiseksi, avoimeksi, ennustettavaksi ja ideologioista vapaaksi. Elokuussa Medvedev ilmoitti Venäjän tehtäviksi mm. Venäjän kansalaisten suojeleminen riippumatta siitä, missä he ovat. Lisäksi Venäjä ei tue yksinapaista Yhdysvaltojen johtoasemaa kansainvälisessä politiikassa.

Suomen Valtioneuvosto omaksui johdonmukaisesti amerikkalaisvetoisen informaatiosodan teesit Georgian sodasta. Valtioneuvosto väittää, ettei Venäjä olisi noudattanut kriisissä kansainvälisen yhteisön keskeisiä periaatteita. Lisäksi Suomen poliittinen kabinetti pitää perusteltuna huolena, mikä on presidentti Medvedevin periaatteet todellakin.

Valtioneuvosto ei seuraa Venäjän tiedotusvälineitä


Suomen Valtioneuvosto on omaksunut kieroutuneen näkemyksen Venäjän ihmisoikeustilanteesta. Yhtäällä kyllä tunnustus on pakko myöntää: ”Venäjä on liittynyt lähes kaikkiin keskeisiin ihmisoikeuksia käsitteleviin kansainvälisiin rakenteisiin ja sopimuksiin” (s. 5). Toisaalla Valtioneuvosto tekee turhaksi kaiken, antamatta kuitenkaan mitään näyttöä asiasta: ”Ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien toteutumisessa on kuitenkin suuria puutteita” (s. 5). Venäläisestä mediasta kerrottu kuva osoittaa lähinnä sen, ettei Suomen Valtioneuvostossa ollut ketään, joka seuraa venäläistä mediaa muutoinkin kuin Erkon valtakunnan median välityksellä: ”Median vapaus on kaventunut viime vuosina. Valtiojohto käyttää mediaa aktiivisesti tavoitteidensa tukemiseen. Sähköinen media, joka on venäläisten pääuutislähde, on lähes täysin valtion kontrollissa. Kriittisiä äänenpainoja esitetään lähinnä sanomalehdissä, joiden levikit ovat kuitenkin pieniä” (s. 5).

Valtioneuvoston huomioon Venäjän oikeusvaltiotavoitteesta voi sitä vastoin yhtyä: ” Presidentti Medvedev on asettanut oikeusvaltion kehittämisen ja korruption kitkemisen päätavoitteikseen. Lähtökohdat ovat vaikeat, koska korruptio on nivoutunut osaksi yhteiskunnan totuttuja toimintatapoja” (s. 5). Valtioneuvosto ilmoittaa tukeutuvansa Soroksen rahoittaman venäläisen ”korruptiotutkimuskeskuksen” (pitäisi lukea antivenäläisen propagandakeskuksen) välittämiin tietoihin Transparency Internationalille. ”Korruptio jäytää talouselämän toimintaa. Viime vuonna Venäjä sijoittui yleisimmin käytetyssä kansainvälisessä korruptiomittauksessa sijalle 147 kaikkiaan 180 maan joukossa” (s. 6). Kukaan ei kiistä Venäjällä häiritsevää korruptiota, mutta mainitun tilastotiedon tarkoituksena ei ole tosiasioiden kertominen, vaan Venäjäkammon levittäminen. Miksi Valtioneuvosto ei opastanut suomalaisia yrityksiä, että nämä täyttävät kaikki laillisuuden mukaiset muotomääräykset? Silloin vähenisivät merkittävästi vilpillisessä mielessä tehdyt suulliset sopimukset ja korruption tuskat. Erikoisinta Venäjä-korruptiossa on se, että yleensä korruptio on suurinta niiden silmissä, jotka asuvat pääkaupunkiseudulla Helsingissä.

Venäjäkammoinen energialausunto

Valtioneuvoston Venäjä-kuvauksen jälkeen ohjelmassa siirrytään Suomen omiin toimiin Venäjä-politiikassa. Sen alkua voi lukea kiitoksien saattamana: ”Euroopan unionin ja Venäjän suhteita käsitellään usein ongelmalähtöisesti” (s. 7). Tämähän on juuri se ydin ongelmissa: Venäjä-suhteissa olisi hyödyntämätöntä potentiaalia, mutta suhteita on lähestytty takapuoli edellä, ongelmat mielessä. Valtioneuvosto toteaa kuitenkin strateginen kumppanuuden ja keskinäisriippuvuuden, joiden tähden ”edellytykset laajaan yhteistyöhön ovat periaatteessa hyvät” (s. 7). ”Erityisesti energia- ja raaka-ainesektorilla on kyse keskinäisriippuvuudesta. Noin neljännes EU:ssa kulutettavasta energiasta on peräisin Venäjältä ja EU:n osuus Venäjän öljy- ja kaasuviennistä on puolestaan noin 60 %” (s. 8). Suomen poliittisen kabinetin ongelmana on kuitenkin määritellä Venäjän ja Ukrainan muistutukseksi ”EU:n energiahuollon epävarmuuksista. EU:n energiaturvallisuutta on kehitettävä monipuolisesti. Venäjän kyvystä vastata tulevaisuudessa EU:n energiakysyntään on epävarmuutta” (s. 8). Valtioneuvoston olisi pitänyt yksinkertaisesti lausua, että laskut pitää maksaa saksalaisella tunnollisuudella: silloin ei ole mitään epävarmuutta, kun ei varasta myyjältä. Täten Valtioneuvoston sanat strategisesta kumppanuudesta jäävät tyhjiksi, sisällyksettömiksi sanoiksi: ” Suhteita kehitetään strategisen kumppanuuden puitteissa” (s. 8). Tämän Valtioneuvosto itsekin tajuaa jo samassa kappaleessa, kun arvioi strategisen kumppanuuden ja keskinäisriippuvuuden Suomen näkökulmasta ”kunnianhimoiseksi”. Jo tuossa kohtaa olisi pitänyt kertoa isänmaallisten suomalaisten lukijoiden iloksi Suomen oma kokemus energiariippuvuudesta, mikä kerrotaan vasta pari sivua myöhemmin: ”Venäjä on Suomen merkittävin energian toimittaja. Venäjä toimittaa yli 70 % Suomen tuontienergiasta (öljy, kaasu, sähkö). Suomi tuo kaiken maakaasunsa Venäjältä. Suomen energiankulutuksesta Venäjältä tuotavan energian osuus on 35 %” (s. 11).

Baltian apartheid-kummien integraatiolöpinä

Valtioneuvosto pahoittelee hyvästä syystä suomalaisten huonoa Venäjä- ja venäjäosaamista: ”Venäjän kieltä osaavien lukumäärä Suomessa on edelleen vähäinen eikä se ole merkittävästi kasvamassa. Venäjän kielen taidon puute muodostaa rajoittavan tekijän maittemme talous- ja kulttuurisuhteiden kehittymiselle” (s. 11). Kiitoksella on myös sanottava, että Valtioneuvosto tahtoisi nähdä venäläiset maahanmuuttajat osallistuvana mahdollisuutena suomalaisessa yhteiskunnassa (s. 21), vaikkakin sanat venäläisten ”integroimisesta” Suomeen herättävät jokaisessa antifasistista epäluuloja, kun toisaalla Suomen poliittinen kabinetti tiedetään Baltian alueen apartheid-politiikan kummi-isäksi ja kummi-tätiksi. Lisäksi tiedetään useiden suomalaisten ja kansainvälisten tutkimusten paljastukset Suomessa vallitsevasta venäläisvihamielisyydestä ja maahanmuuttajiin kohdistuneista diskriminaatiotoimista. Niitä Valtioneuvosto ei sanallakaan mainitse vaan viherpesee itsensä integraatiolöpinällä. Eikö pitäisi pikemmin suomalaisia integroida sivistyneeseen eurooppalaisuuteen? Sinänsä on toki hyvä, jos maahanmuuttajat nähdään jatkossa entistä enemmän voimavarana, koska venäläiset maahanmuuttajat ovat Suomen suorin oikotie sivistykseen, menestykseen ja vaurauteen.

Luonnollisestikaan Suomen Valtioneuvosto ei tunnusta periaatepäätöksessä Venäjä-politiikkansa osaksi Baltiassa harjoitettua venäläisvastaista toimintaa, vaikka siitäkin olisi pitänyt kirjoittaa periaatepäätös. Suomi on ollut jarruna Venäjän ja EU:n välisessä kansalaisten liikkumisessa, mutta nyt jarrumiehen osa vaikuttaisi ainakin juhlapuheiden perusteella jo vihdoin päättyvän: ” Viisumivapaus on EU:n ja Venäjän välillä tärkeä tavoite, joka aikanaan lisää ja helpottaa kansalaistason vuorovaikutusta merkittävästi. Suomi kannattaa ripeää etenemistä yhteisesti asetettuihin vastavuoroisiin ehtoihin perustuvaan viisumivapauteen” (s. 17).

Suomen Valtioneuvosto aikoo muuttaa Venäjän lainsäädännön


Kokoomus on saanut kuitenkin sanottavansa kiinteistökaupasta koskevaan muotoiluun: ” Venäläisten kiinteistönomistajien määrä Suomessa on lisääntynyt. Venäläiset ovat olleet kiinnostuneita erityisesti vapaa-ajan kiinteistöistä itäisessä Suomessa. Suomen lainsäädäntö ei rajoita kiinteistöjen myyntiä ulkomaalaisille. Myös suomalaiset yritykset ja yksityiset henkilöt haluaisivat hankkia tontteja omistukseensa Venäjällä ja erityisesti Suomen lähialueella, mutta maanhankinta Venäjällä on ulkomaalaisten osalta rajoitettua. Vastavuoroisuus ei siis toimi kiinteistökaupassa Suomen ja Venäjän välillä” (s. 11). Valtioneuvosto elättelee yhä salaisessa lisäpöytäkirjassaan Suur-Suomi –hanketta, jossa Venäjän kiinteistölainsäädäntö tulisi Suomen eduskunnan päätettäväksi Suomen hallituksen antamasta esityksestä. Sen lisäksi Valtioneuvoston tekstistä saattaa saada väärän käsityksen, jonka mukaan maanhankinnassa ulkomaalainen olisi sorrettu Venäjällä. Lisäksi ei mainita, että suomalaiset ovat voineet jo tähän saakka ostaa tehtaita, liikehuoneistoja, asuinhuoneistoja ja lomahuoneistoja yhdenveroisesti venäläisten kanssa.

Suomen Valtioneuvosto aikoo toteuttaa toisen maailmansodan jälkeisen suurimman sotilasoperaationsa, mahdollisesti toteuttaa Venäjällä vallankumouksen tai miehittää Venäjän tms. Tämä on pääteltävissä siitä, että Suomen poliittiseksi intressiksi nimetään puuttua Venäjän maalakiin: ”Suomen tavoite on, että Venäjä parantaisi ulkomaalaisten mahdollisuuksia ostaa kiinteistöjä Venäjällä ja että suomalaisilla ja venäläisillä olisi yhtäläiset oikeudet omistaa kiinteistöjä rajan molemmin puolin” (s. 20).

Teksti osoittaa, ettei Valtioneuvostosta kukaan ole lukenut yhtäkään venäläistä kiinteistölainsäädäntöä selittävää juridiikan kommentaaria, tuskin edes suomalaista kommentaaria. Tässä ei ainoastaan anneta väärää informaatiota selonteon lukijoille, sillä Venäjällä on jo nykyisellään ulkomaalaisilla oikeus ostaa kiinteistöjä. Lisäksi siinä tahdotaan muuttaa Venäjällä maanomistukseen perustuvaa lainsäädäntöä – tai vaihtoehtoisesti tuottaa diskriminaatio venäläisille kiinteistöjen ostajille Suomessa. Suomen Valtioneuvoston imperialistinen ja diskriminoinnilla uhkaava periaateohjelma ei ole mitenkään hyväksyttävissä antifasistisesta näkökulmasta katsottaessa. Venäjän ensimmäisiä markkinatalouteen suuntautuneita lakeja olivat Laki omistuksesta (24.12.1990) sekä Laki yrityksistä ja yritystoiminnasta (25.12.1990). Kansalaiset saivat oikeuden käyttää omaisuuttaan myös yrittämiseen. Akateemikko Boris Nikolaevich Toporninin (Борис Николаевич Топорнин; s. 29.12.1929, k. 5.7.2005) mukaan Venäjän vuoden 1993 perustuslaki on itse asiassa ”uusin, kehittynein ja edistynein” (s. 30; Julkaisussa Legal Foundations of Russian Economy; Kikimora Publications, Ser. B: 14, 2000) kaikkien maiden keskuudessa. Se ”tunnustaa, suojelee ja tukee yksityisomaisuutta ja markkinasuhteiden kehitystä” (s. 31). Yksityisomaisuus on samalla tasolla valtiollisen ja yhteisöllisen omistuksen kanssa. “Jokaisella on oikeus omistukseen, omistaa, käyttää ja hankkiutua eroon siitä sekä henkilökohtaisesti että yhdessä muiden ihmisten kanssa” (Perustuslaki, art. 35, p. 2). Topornin painottaa, että sana “jokainen” on merkityksellinen: se ei rajoita yksityisomistusta vain Venäjän kansalaisiin (s. 44). Perustuslaki suojaa myös oikeuden perintöön (art. 35, p. 4). Tässä vaiheessa kukaan yksityinen henkilö ei omistanut maata Venäjällä.

Professori, Venäjän tiedeakatemian jäsen Irina Ikonitskaja (Ирина Александровна Иконицкая; s. 27.4.1933) tarkastelee em. mainitussa Kikimoran julkaisusarjassa Venäjän maalakia, sen historiaa ja lainsäädännön sisältöä (ja jopa suomeksi!). Hänen osaltaan tiedot ovat toki jo merkittävästi vanhentuneet. Valtioneuvoston sopisi toki lukea enemmänkin, sillä Irina toimitti vuoden 2009 alussa venäläisten ja ulkomaisten asiantuntijoiden loistavan artikkelikokoelman (Право собственности на землю в России и ЕС; ISBN 978-5-466-00366-6), jossa nämä käsittelivät EU:n ja Venäjän maalakia. Vuodelta 2002 on myös hänen oppikirjansa Venäjän maalain opiskelua varten (Земельное право Российской Федерации. Учебник). IA Ionitskaya & IA Ikonitskaya julkaisivat vuonna 2004 selvityksen Venäjän Federaation maalaista (Ионицкая И. А., Иконицкая И. А. Земельное право Российской Федерации; ЮРИСТЪ, ИЗДАТЕЛЬСКАЯ ГРУППА). L.V. Vorobjeva (Воробьева Л.В) kirjoitti myös aika uudessa oppikirjassaan maalaista: Земельное право Российской Федерации: Учебное пособие (Воробьева Л.В. Земельное право Российской Федерации: Учебное пособие. - Тамбов: Издательство ТГТУ, 2007). Jokaisen taloustieteen opiskelijan pitää tuntea ainakin nämä perusteoksen Venäjän maalaista ja kiinteistöjen ostamisesta, mutta sehän ei kuulu kai ProKarelia-juristin tai Valtioneuvoston imperialistisen ohjelman vaatimustasoon. Myös asianajaja Kari Silvennoiselle ja ProKarelia –lahkolle tekisi hyvää ostaa nämä pari kirjaa, jotta säästyisi lukuisilta lehdistötiedotteilta ja oikeudenkäynneiltä ympäri maailmaa. Kari toki voi hoitaa hyvin Venäjältä maa-alojen takaisin perintää, vaikka ei tiettävästi osaa vieläkään venäjän kieltä. Kirjat auttaisivat kuitenkin monissa ajankohtaisissa kysymyksissä. Nyt on surullisesti käynyt niin, että ProKarelian propagandasota Venäjän maalaista ja suomalaisten imperialistisesta tonttikaipuusta Karjalasta on saanut Valtioneuvostomme sekaisin: niin Valtioneuvostomme on asettanut periaateohjelmakseen Venäjän Federaation maalain muuttamisen! Muistan yhtä hullua viimeksi silloin kun suomalaiset SS-miehet yhdessä fasististen aseveljien kanssa halusivat jakaa Neuvostoliiton maat ihan oman mieltymyksen mukaisesti.

Maan yksityisomistuksesta säädettiin ensin Laissa maareformista (23.11.1990). Tämä koski vain maatalouteen erikoistunutta yksityishenkilöä. Presidentin määräyksen 25.3.1992 mukaan yksityistettyä maata saattoi käyttää myös muuhun taloudelliseen toimintaan. Edelleen jäi epäselväksi yksilöiden oikeus omistaa maata uutta yritystoimintaa varten. Presidentin määräys 27.10.1993 myönsi maapalan omistajalle oikeuden myydä, jättää perinnöksi, kiinnittää, vuokrata, sijoittaa maa osuudeksi yrityksiin. Ulkomainen sijoittava voi toimia Venäjällä juridisena persoonana: voi tulla maapalan omistajaksi presidentin määräyksen 14.6.1992 mukaan. Venäjän hallitus ei vienyt maareformia loppuun, vaan 26.6.1999 hyväksyi Federaation tavoiteohjelman ”Venäjän Federaation maareformin kehittäminen 1999–2002”. Duumassa vuonna 2002 käytiin keskustelua maalain uudistamisesta: Землю от базара уберечь http://www.russia-today.ru/2002/no_10/10_federal_power_4.htm . Duuman keskustelussa ilmaistiin myös huolestuneisuus, ettei Venäjän laki itse asiassa ”suojannut” maata ulkomaiselta. Nyttemmin Venäjän kansalaisilla ja oikeushenkilöillä on oikeus yksityiseen maanomistukseen (п. 1 ст. 36; п. 1 ст. 15 ЗК РФ). Presidentin asetus 16.5.1997 N 485 sisältää luettelon henkilöistä, joilla on mahdollisuus maan yksityisomistukseen (N 485 "О гарантиях собственникам объектов недвижимости в приобретении в собственность земельных участков под этими объектами"). Presidentin asetuksen mukaan maaomaisuuden hankkimista tukee yksityistettyjen rakennusten, rakennelmien, laitteiden ja tilojen liittyvät maa-alat. Lait säätävät myös maa-alueeseen kuuluvien puiden ja pensaiden omistuksesta. Maalaki sisältää säädöksiä maa-alan perinnöstä sekä omistamisesta monissa erityistilanteissa ja kytkentöjä metsälakiin.

Maa-ja muut luonnonvarat voivat olla yksityisiä, valtion, kunnan ja muun omaisuuden. Yksi yleisimmistä tavoista saada maaomaisuutta Venäjällä perustuu yksityistämiseen (ks. п. 4 ст. 1 ФЗ "Об обороте земель сельскохозяйственного назначения"). Jos maatontit sijaitsevat valtion tai kunnan omistuksessa, näiden tarjonnasta kansalaisille tai oikeushenkilöille on säädetty myös tiettyjen lakipykälien valossa (maa-ala sijaitsee Venäjän federaation luettelemilla tietyillä alueilla; п. 3 ст. 15 ЗК РФ). Ulkomaalaisten ja ulkomaisten juridisten henkilöiden (п. 5 ст. 3 Вводного закона) omistusta maa-alaan on nyttemmin rajoitettu. Ulkomaankansalaiset ja ulkomaiset juridiset henkilöt, joiden omistusosuus on yli 50 %, saavat kuitenkin vuokrata lainmukaisessa järjestyksessä maatalousmaan peltolohkoja. L.V. Vorobjeva (2007) kirjoitti: Земельные участки из земель сельскохозяйственного назначения иностранным гражданам, иностранным юридическим лицам, лицам без гражданства, а также юридическим лицам, в уставном (складочном) капитале которых доля иностранных граждан, иностранных юридических лиц, лиц без гражданства составляет более чем 50 % могут предоставляться только на праве аренды (ст. 3 ФЗ "Об обороте земель сельскохозяйственного назначения").

Kiinteistöjen ostaminen ei ole kuitenkaan vain maa-alan ostamista, vaan asunto-, tehdas-, liike- ja huviasuntojen omistaminen on mahdollista ulkomaalaisille ilman mitään ongelmia; pitää vain katsoa kiinteistövälittäjien valtavista luetteloista ja tehdä kaupat (on kokemusta). Metsälaki on taas oma lukunsa. Valtioneuvostomme niputtaa kaiken yhteen uhkaukseen. Itse asiassa on ihan mahdotonta käsittää, mitä kaikkea vastavuoroisuutta ja samankaltaisuutta Valtioneuvosto aikoo vaatia Venäjän Federaation lainsäädännöltä. Pääasiassa koko ilmaisu näyttää vain hullujen haaveilta.

Vain hakaristi puuttuu enää käsivarresta


Mitä russokammoinen Valtioneuvosto luulee vastavuoroisella maalailla uhkailun tarkoittavan? Aikooko Valtioneuvosto ryhtyä lainsäädäntö- ja valtiosopimusneuvotteluihin jokaisen YK:n valtion ja apartheid-alueen kanssa, jotta vastavuoroinen laki tulisi yksilöidysti jokaisen kanssa? Vai aikooko periaateohjelmansa mukaisesti rajoittaa erityisesti ja yksilöidysti vain venäläisten maaosto-oikeutta Suomessa? Jälkimäinen epätoivoinen yritys toteuttaa suomalaisesta kateellisuudesta ja poliittisesta paranoidisuudesta nouseva diskriminaatio venäläisiä vastaan on auttamatta kuollut yritys, sillä monella venäläisellä on kaksoiskansalaisuus. Miten Suomen kansalaisen, joka on myös Venäjän kansalainen, osto-oikeus säilyisi ja miten hänen perinnön siirtyminen pelkästään Venäjän kansalaisille estettäisiin? Miten bulvaanien (ps. allekirjoittanut on valmis avustajaksi!) toiminta olisi mahdollista estää, kun nämä ostavat Suomen kansalaisena tai Suomeen rekisteröidyn yrityksen nimissä maa-alaa, mutta kansainvälisten kauppasäädösten mukaisesti välittävät ja myyvät näin hankitun omaisuuden venäläiselle yritykselle tai yksityiselle kansalaiselle? Hulluja nuo suomalaiset paranoidiset höyrypäät valtioneuvostossamme!

Julkisen maaomaisuuden osuus on Venäjän Federaatiossa hyvin korkea. Valtion omistama maa ei ole siis kenenkään kansalaisen, oikeushenkilön tai kunnan omistamaa (п. 1 ст. 16 ЗК РФ). Venäjän Federaation liittovaltion omaisuuden, valtiollisen omistuksen, ja kunnallisen omistuksen ero määritellään Federaation laissa valtion maaomaisuudesta "О разграничении государственной собственности на землю" (п. 2 ст. 16 ЗК РФ). Federaation laki annettiin 17.7.2001 ja se tuli voimaan 6 kuukautta myöhemmin. Se määrittää valtiollista maaomistusta. Venäjän Federaation oikeudesta saada maaomaisuutta säädetään edelleen, että tietyt metsäalueet, luonnonsuojelualueet, vesistöt, puolustuksen ja turvallisuuden kannalta merkittävät maa-alueet ym. säilyvät Venäjän valtion oikeutena säilyttää itsellään. Mitä kaikkea Valtioneuvostomme oikein tahtoo muuttaa ”vastavuoroisesti” Venäjällä? Ehkäpä myös metsäalueet, luonnonsuojelualueet, vesistölainsäädännön, maatalousmaan, liikenteen osalta maa-lakia, viestinnän, radion ja television tarpeisiin säädökset maa-laissa, ehkäpä avaruusturvallisuuden ja energiatehtävien hoitamisen kannalta maalakia?