lauantai 9. toukokuuta 2009

Kuka leikkii vihalla?


Demokraattinen sananvapaus on – olisi – turvallisen elämän paras tae. Siinä saa olla luvallisesti eri mieltä, saa lausua eriävän mielipiteensä. Länsimainen järjestelmämme on periaatteessa rakentunut tämän turvallisuusoivalluksen varaan. Niin ei valitettavasti aina käy onnekkaasti. Baltian alueella harjoitettu apartheidin kaltainen politiikka alistaa alueen venäläisväestön toisen luokan ihmisiksi, joiden täytyy luopua venäläisyydestä voidakseen toivoa jonkinlaista kohtelua yhteiskunnassa. Viron tai Latvian kansalaisuus ei ole kuitenkaan tae reiluudesta alueen venäläissyntyiselle väestölle, kuten Amnesty ja monet muut selvitykset ovat osoittaneet. Reilu menettely olisi säätää kaksoiskansalaisuuslainsäädäntö, jollainen on esimerkiksi Suomessa tai Venäjällä. Venäjänkielinen väestö saa pitää Venäjän passinsa ja muukalaiset saavat ottaa Venäjän passin, mutta saavat myös Viron, Latvian tai Liettuan passit, jos ovat tuolla alueella syntyneet, tai ovat eläneet alueella ennen Viron, Latvian ja Liettuan uudelleensyntymistä tai täyttävät muuten kansalaisuusedellytykset. Syntymätapauksissa ei katsota kielivaatimuksia. Kielilainsäädäntö pitäisi saattaa myös oikealle tolalle. Apartheid-politiikan kaltainen alistaminen uhkaa alistamisen tähden yhteiskuntarauhaa, on tyypillisin keino rakentaa valtiojärjestelmän kannalta vaarallista radikalismia, vallankumouksellista toimintaa.

Meillä Suomessa on joitakin totalismin hengestä eläviä yhteisöjä ja lahkoja, jotka rikkovat sananvapauden häikäilemättömästi. Rohkenen sanoa terveisinä ProKarelia-aktivisteille ja tuomiokapitulille sekä sen myyrille, että minun sananvapauttani nämä eivät voi mitenkään rajoittaa, sillä psykologisen lainalaisuuden mukaisesti otan tuon perustuslaillisen oikeuteni tarvittaessa tiukin ottein itselleni, mutta silloin hinta tulee hyvin kalliiksi. Sananvapautta häikäilemättömästi rajoittavat yhteisöt ja lahkot saattavat omilla toimillaan provosoida suhteellisen vakaat henkilöt ja yhteisöt vihamieliseen protestiin. Yllättäen demokraattisen oikeuden mukaisesti kuulluksi tulemisesta ja puhumisen oikeudesta elävä ihminen muuttuukin vallankumoukselliseksi taistelijaksi. Tällaisista tapauksista on paljon tutkittua tietoa.

Minä tunnistan itsessäni vihan siemeniä ja ymmärrän tuomiokapitulin leikkivän tulella hyvin huolimattomasti, kun he eivät tajua demokraattisten oikeuksien olevan välttämätöntä demokraattisen yhteiskunnan yhteiskuntarauhalle ja tämän myötä kirkon olemassaololle. Evankelisluterilaisen kirkkomme Espoon hiippakunnan tuomiokapituli on aloittanut (pääosin julkisuudelta piiloon jäävän) myyräntyön ja ideologiasodan meikäläistä vastaan. Tuomiokapitulista Pekka Leino oli soittanut seurakuntaneuvostomme jäsenelle, ainakin yhdelle, ja pyytänyt suullisen viestinsä avulla siltä lausuntoa jostakin, joka puheiden perusteella kai tarkoitti Helsingin Nashi-mielenosoitusta. Sinänsä harmittomalta vaikuttava puhelinsoitto on kettumainen toimi. Siinä seurakuntaneuvoston nimissä tuomiokapituli yrittää muodostaa sittemmin mainekuvaa kirkkoherrasta, vaikka seurakuntaneuvoston jäsenistä kukaan ei ole ollut asiassa omatoiminen ja aktiivinen. Kysymyksien ja lehdistötiedotteen avulla voidaan kuitenkin yllyttää tavallisia seurakuntalaisia mielikuvitukselliseen mielikuvasotaan kirkkoherraansa vastaan. Nyt tuomiokapituli edellyttää, että seurakuntaneuvosto antaisi lausunnon kirkkoherrasta, joka ei ole kuitenkaan seurakuntaneuvoston alainen virkasuhteessa. Seurakuntaneuvoston jäsenet eivät ole itse edes seuranneet Helsingin Nashi-mielenosoitusta eivätkä katsoneet televisiota aiheesta, mutta nyt sittemmin katsottavan televisiokuvan perusteella edellytetään jäsenten muodostavan perusteltu mielikuva kaikista toimista, joihin heidän kirkkoherra olisi mahdollisesti liittynyt. Luonnollisesti tätä lausuntoa sittemmin käytetään itsenäisesti kulkevana perusteltuna mielipiteenä, vaikka lähtökohtaisesti se on tuomiokapitulin omaa myyräntyötä. Tuomiokapitulin myyräntyön ja ideologisen sodan kettumaisuus paljastuu myös siinä, että piispan teologisen sihteeri Irja Askola oli pistetty liikkeelle kommentoimaan kanteluita medialle. Viattomuuttaan tämä erehtyi ansaan ja väitti kanteluiden perustuvan toimintaani ”antifasistisissa yhteyksissä”, vaikka antifasismi-sanaa ei esiinny kanteluissa. Edelleen tiedotteessa väitettiin kanteluiden syyksi ”käytös” Tampereen mielenosoituksessa, vaikka oikein olisi ollut puhua ”väitetystä” käytöksestä. Tuomiokapitulin hyvää harkintaa ei edusta, että he pistävät erään kokoomuslaisen oikeustieteen kandin selvitysmieheksi asiaan. Missä määrin Kokoomus-mies on jäävi puoluetaustansa tähden? Missä määrin puoluevalinta kertoo tuomiokapitulin arvomaailmasta? Missä määrin ylipäätänsä oli tarpeen saattaa selvitysmiestä matkaan, koska kantelut olisi voinut nähdä jo ensisilmäyksellä aiheettomiksi.

Stressiäni lisää luonnollisesti ProKarelia-aktivistin Kari Silvennoisen toiminta toisaalla. Hän jättää maksamatta laskunsa jo viidettä vuotta. Samanaikaisesti hän uhkaa viranhoitoani täydelliseen valheeseen perustuvalla tutkintapyynnöllä ja kantelulla. Vanha kansa tiesi, että sellainen menettely voi pistää vihaksi. Minulla on edelleen käsittelemätöntä vihaa vuonna 2001 kokemastani vääryydestä, jota käsittelevässä oikeudenkäynnissä Silvennoinen hoiti asiansa mielestäni taitamattomasti. Olisin voittanut jo käräjäoikeudessa, jos hän olisi välittänyt kuunnella minua ja nostaa esille väitetyt ”tosielämän asiat”, jotka olivat kuitenkin täysin sepitteellisiä minua vastaan. Näillä perusteilla tunnistan itsessäni ne psyykkiset prosessit, joita on toisaalla tutkittu vakavimmissa tapauksissa, kun on selvitetty vallankumouksellisten ja terroristien psykodynamiikkaa. Raamattu tietää vihastumisen vaarallisuuden: ”Älä sano: ’Minä kostan pahan’; odota Herraa, hän auttaa sinua” (Snl. 20:22). Psykologisesti katsoen Pyhä Raamattu ohjaa tuossa juuri päinvastaiseen suuntaan kuin ihmisluonto luonnostaa pistää vihastunutta ihmistä, mutta Herran odottamisella vältetään väkivaltaiset seuraukset. Sen enempää ProKarelia-aktivisti(t) kuin tuomiokapituli eivät näytä ymmärtävän, että epärehellisillä keinoilla leikkiminen voisi olla kuitenkin joissakin tapauksissa jopa vaarallista, koska epärehellisillä keinoilla ei ihmistä lannisteta hiljaiseksi, vaan pikemmin hänen vihansa viritetään esille.

Naton ja CIA:n tutkimusten jälkeen kyselen vakavasti sitä, kuka tietää sen, millaisia pahoja voimia ihmisestä purkautuu ikävien sattumien seurauksena esille? Eikö oikea tapa olisi välttää myyräntyöt ja palauttaa demokratia maahamme? Erityisesti Baltian alueella olisi tärkeää, että rauhanomainen demokratiakehitys vahvistuisi palauttamalla alueen venäläiselle väestölle täydet kansalaisoikeudet ja kansalaiskunnia. Muuten syntyy väistämättä psykologisen lainalaisuuden mukaisesti ainakin joitakin radikalisoituneita väkivaltaryhmiä. Valtion väkivaltakoneisto ei ole ratkaisu vihaan, jos tuo viha on ratkaistavissa demokratian ja ihmisoikeuksien voimaansaattamisella.

’Järkevätkin’ ihmiset vihastuvat

Olen omassa väitöskirjassani selvittänyt paljonkin terroristien psykologisen profiilin rakentumista. Aggressiivista vihastumista ei voi leimata vain ”hullun” piirteeksi. Jopa hyvin järkevät ihmiset syttyvät kieltämisen ja projektion mekanismeihin sekä reagoivat voimakkaasti ulkoiseen maailmaan, kun tilanne on häikäilemättömän epäreilu heitä kohtaan. Traumatutkimukset ovat osoittaneet, että vihollisuhka ja hyökkäykset muuttavat jopa aivorakenteita ja häiritsevät hermoston kehittymistä. Muutoksia ilmenee dopamiinin, endogeenisten opiaattien ja hypothalamuksen toiminnassa sekä GABA-reseptorimekanismin toiminnassa GABAA- ja GABAB- reseptoreiden välittäjänä. Epäreilun uhkan avulla, jossa ihmisen luonnollinen oikeus puolustautua estetään, tuotetaan pitkälle menevä biologinen prosessi ihmisessä. Prosessin kaikkia yksityiskohtia ei tunneta vielä lääketieteessä, mutta vanha kansa tietää sanoa riittävän selkeästi, että se pistää vihaksi.

Manoilo ja Počepcov ovat painottaneet informaatiosodassa psykologisten keinojen voimaa tuottaa stressiä ja järkyttää suhteellisen vakaatkin psykologiset puolustusmekanismit, vaikka ”sota” käytäisiin pelkän myytin avulla. Informaatiosota on hyvin julmaa, koska sitä sotaa ei mikään säätele, sitä sotaa ei ole kukaan virallisesti julistanut, mutta sen sodan jäljet ovat vakavat.

Epäreilut syytökset epäisänmaallisuudesta virittävät jopa yhteiskunnalle vaarallista paranoidista ja skitsofreenista psykoosia niin kuin havaittiin perhetutkimuksista, kun selvitettiin toisen maailmansodan jälkeen tuomittujen henkilöiden ja heidän perheenjäsenten tunne-elämää. Kukaan tutkituista ei ollut tosiasiassa tehnyt mitään väärää sodan aikana, mutta häikäilemättömyys heitä vastaan viritti poikkeuksellisen voimakasta vihamielisyyttä tunnemaailmaan. Tällaisten oireiden lisääntyminen on erityisesti yhteydessä, jos henkilö kokee muutenkin juurettomuutta.

Pariisilaisen kansainvälisten suhteitten tutkimuskeskuksen (Centre d'études et de Recherches Internationales, CERI) johtaja, politiikan tutkimuksen professori Jacques Semelin on selvittänyt kansanmurhia. Hänen mukaansa johtajat ovat kokeneet itsensä historian uhreiksi. Semelin ei mitenkään puolustele kansanmurhan julmaa tekijää, mutta tuo havainto itsestä uhrina on kiinnostava. Mielestäni jopa Semelin jättää analyysinsä keskeneräiseksi, kun sanoo itsensä uhriksi esittämisen vain keinoksi lievittää omantunnon tuskaa, kun itse tuottaa pahaa. Tahtoisin kysyä todella myös sitä, että onko joskus jossakin käynyt niin ”erittäin ikävästi”, että sittemmin kiistämättömään vääryyteen langennut johtaja olisi aiemmin elämässään oikeasti ollut uhrin asemassa, ehkä julkisuuden näkökulmasta pikkuriikkisessä asiassa, mutta häntä ei ole reilusti kuunneltu? Tahdon ajatella jopa pahantekijää ihmisenä, jonka kehityksessä jotakin on joskus mennyt epäreilulla tavalla harhaan.

Alkukantainen viha

Brent D. Robbins ja Hanna Segal huomauttavat aiheellisesti, että valtavirran psykologian huumorina on esittää moitteita Sigmund Freudia vastaan, vaikka hän ansaitsisi paremman arvostuksen. Meikäläinen pappi on mielistynyt siihen Freudin perushavaintoon, jonka mukaan egoon kohdistuu yhteisön (superego) ja biologian (id) paineita, toteuttamisen ja impulssien välistä ristiriitaa, mikä vaikuttaa kaikkeen myöhempään sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja itsensä arviointiin. Jos ihminen saatetaan reiluilla tai erityisesti epärehellisillä keinoilla totaalisen avuttomuuden tunteeseen, tuo hetki murskaa turvallisuuden illuusion ja ihminen palaa arkaiisten kokemusten armoille. Tuosta murskautumisesta on erityisesti Kristina Saraneva kirjoittanut osuvasti pakolaisten näkökulmasta (Saraneva, Kristina 2003b. Trauma ja pakolaisuus. Psykoanalyyttinen käsitys traumasta ja sen hoidosta pakolais- ja siirtolaiskohtaloissa. Sivut 49- 96 teoksessa: Haaramo, Soili & Palonen, Kirsti (toim.) 2003. Trauman monet kasvot. Psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena. Therapeia-säätiö: Pieksänmäki). Ihminen on sellainen, että häneltä ei pidä ottaa epärehellisin ja epädemokraattisin menetelmin itsestä vastaamisen ja puolustamisen oikeutta. Jos hänet saatetaan avuttomuutta uhkaavan tulevaisuuskuvan illuusioon, tämä ihminen syttyy alkukantaiseen vihaan.

Uhrin sisäiseen maailmaan tunkeutuminen rikkoo rajan sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä, mikä saattaa johtaa primitiiviseen split-defenssiin, selfin ja ulkoisen objektin sekaannukseen. Psykologiset tutkimukset terroristeista osoittavat erityisesti julkisuudessa ja huomiosta nauttivien ihmisten, joita on narsistisesti määritelty, syttyvän muita helpommin epäsuotuisissa tai onnettomissa oloissa anarkististen ideologisten lahkojen johtajiksi. Hän on jäänyt nälkäiseksi siinä, ettei ole saanut tyydytystä ja ymmärrystä omalle kelpoisuudelleen. CIA:n johtajava psykiatri Jerrold Post käyttää ilmaisua ”peili-nälkäinen” (mirror-hungry), mutta mielestäni hänen analyysinsa on kuitenkin jossakin määrin toispuoleinen: siitä puuttuu petetyksi tulemisen kokemus, kuulemisen häpäiseminen, kun tämä henkilö ei ollut vielä peili-nälkäinen terroristijohtaja.

Tiedustelupalvelu CIA:n psykologisessa profiloinnissa käytetään muun muassa Melanie Kleinin objektisuhdeteoriaa. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen löytää loppujen lopuksi omille pahoille tunteilleen vihatun objektin. Tämä tapahtuu rintalinjojen molemmilla puolilla, yhtä hyvin terveiden kuin sairaiden parissa. Objekteista ja tunteista puhuminen ja kirjoittaminen pitäisi kuitenkin säilyttää laillisena oikeutena, jotta objektit ja tunteet eivät alkaisi elää omaa fantasiaansa. Russofobia on eräs tuollainen suomalainen fantasia, joka on kasvanut uskonnoksi. En toki minä itsekään ole ”vapautunut” vihasta ja rintamalinjoista, jos demokraattisia oikeuksiani häpeällisesti loukataan. En sanoa itseäni muita paremmaksi ihmisenä: yhtä hyvin minussa syttyy viha ja saatan tulla anarkistiseksi vaaratekijäksi kuin kuka tahansa muukin ihminen. Erityisesti traumatutkimuksissa Kleinin projektiivinen identifikaatio on ollut merkittävä viitekehys. Projektiivisessa identifikaatiossa heijastetaan – projisoidaan – oman tunne-elämän haavat ja pahat tunteet ulkoiseen objektiin, joka identifioidaan oman kokemusmaailman mukaiseksi. ”Terveen ihmisen” elämässä depressiivinen positio dominoi, kun hän saa elää vakaassa järjestelmässä, vaikka hänen täytyy kohdata koko elämänsä ajan myös skitsoparanoidinen positio, kyky erottaa hyvä ja paha toisistaan. Tietyissä tilanteissa jotkut henkilöt ja lahkot turvautuvat kuitenkin skitsoparanoidiseen split-ilmiöön, viha purkautuu yli sen että vihaa rauhallisesti vain sietäisi hammasta purren. Kaikki aikuiset, myös ei-psykoottiset henkilöt, säilyttävät dialektisen jännitteen psykoottiseen prosessointiin, jossa koetaan selviämistaistelua ahdistavista vainontunteista. Rikolliseksi vihastuminen ei tapahdukaan yliminän tai moraalin heikkouden tai puutteen vuoksi, vaan äärimmäisen ankaran ja musertavan julmuuden tähden. Nämä ihmiset vaativat itseltään ja muilta ihmisiltä loukkaamatonta mainetta, mutta kun tuo maine on musertavalla tavalla julmasti rikottu, vihastutaan rikollisiin ratkaisuihin – periksi ei anneta!

Älä leiki katkeruudella!

Iakov Levi on pohtinut köyhyyden, perhetaustan ja uskonnollisesti ilmaistujen fantasioiden suhdetta selvittäessään islamilaista marttyyriutta. Pojan ankara kohtelu aiheuttaa katkeroituneen syyllisyyden tunteen, joka kasvaa hallitsemattomaksi ja ylivoimaiseksi. Meikäläiset pojat, joilla on lähes jokaisella jotain katkeruutta sielussaan, pitävät sielunsa tiedostamattomissa alitajuisissa kätköissään marttyyrin vaarallista voimanlähdettä. Mahdottomuus saavuttaa toivottu objekti ulkoisten tai sisäisten estojen vuoksi laukaisee lopulta regression psyykeen sadistiselle tasolle. Hän tutki muslimien perhehistoriaa ja totesi tietyissä muslimeissa tapahtuneen näin ollen radikalisoitumista ja militantteja itsemurhaiskuja. En halua sanoa, että muslimit olisivat ihmisyyden kannalta mitenkään erilaisia kuin kristityt tai muut ihmiset. Kyse on pikemmin ihmisen tiedostamattoman ja alitajuisuuden hallitsemattomasta voimasta, kun katkeruus painuu sinne voimanlähteeksi. Tunnistan itseni ihan hyvin tuosta: olen hyvin demokraattisten sananvapausperiaatteiden ja oikeusvaltioihanteiden puolestapuhuja, mutta häikäilemättömyyden seurauksena, häväistynä ja oikeuden muuttuessa vääryyden vallaksi myös minusta löytyy katkera vaarallinen mies.

Vuonna 1931 Jacques Lacan aloitti psykiatrian, psykoanalyysin ja surrealismin yhdistämisen tutustuttuaan Salvador Daliin ja tämän paranoidis-kriittiseen menetelmään. Tuossa hengessä syntyi vuonna 1932 psykooseja käsittelevä väitöskirja De la psychose paranoїaque dans se rapports avec la personnalité. Tapauskertomuksena oli eräs paikallinen postivirkailija, joka oli surmannut veitsellä tunnetun näyttelijän. Pikkukylän postivirkailijasta löytyi verinen surmaaja. Miten se oli mahdollista? Tuo kysymys häiritsi ranskalaista psykoanalyytikkoa koko hänen elämänsä ajan. Lacanin mukaan ihminen saattaa langeta paranoidiseen harhaan, jossa torjuttu signifioija vaatii hellittämättömästi tulla kuulluksi. Francoise Davoine ja Jean-Max Gaudillière kirjoittivat sittemmin sanomattomasta, joka vaatii tulla sanotuksi, kokonaan oman tutkimusartikkelin (Davoine, Francoise & Gaudillière, Jean-Max 2004. Lacan Reconsidered: History beyond Trauma: Whereof One Cannot Speak, There of One Cannot Stay Silent. New York: Other Press). Halu syntyy aina puutteesta, saa muotonsa kielessä, mutta vakavissa tilanteissa symbolinen on imaginarisoitunut eivätkä halut ole enää järjestettävissä symbolisen hierarkian mukaan. Tittelit ja byrokraattiset symbolit ovat menettäneet merkittävyytensä, ovat kokeneet inflaation. Pyhinä pidetyt nimikkeet, ihmiset ja laitokset ovat osoittautuneet jopa vastakohdikseen. Sellaisessa tilanteessa ihmisen psyyken perusrakenne tulvii esiin grandioottisina, suuruudenhulluina kuvitelmina tai hallusinaatioina (unelmoinnissa, uneksimisessa). Postivirkailija nostaa veitsensä ja surmaa tunnetun näyttelijän. Kun symbolisen hierarkian järjestelmät ovat kokeneet rappeutumisen – syystä tai toisesta, uhriksi itsensä kokevan ihmissielun imaginaarinen ei jää enää salaisuudeksi egon disintegraation tähden. Mikään ei enää hillitse hänen imaginaarista, freudilaisittain sanottuna alitajuista häpeää, vihaa ja halua. Nyt jopa postivirkailija uskaltaa manifestoida häpeänsä: ei ole enää arvoa ja hierarkiaa, jota pitäisi suojella. Halut eivät ole enää järjestyneet symbolisen järjestyksen mukaan hierarkkisesti, vaan symbolisessa kastraatiossa tiedostamattomaan torjutut halut tahtovat takaisin kokonaisuuden. David Smail kirjoitti vuonna 1984 Lacanin innoittamana mainion kirjan ahdistuksen merkittävyydestä (Smail, David 1984. Illusion and Reality. The Meaning of Anxiety. J.M. Dent & Sons Ltd: London & Melbourne). Myös muun muassa myös Bruce Fink, jonka kirja on lainattavissa ainakin Helsingin kaupungin kirjastosta, on selvittänyt tiiviisti Lacanin käsitystä häpeän manifestoitumisesta (Fink, Bruce 1997. A Clinical Introduction to Lacanian Psychoanalysis – Theory and Technique. Cambridge, Massachusetts & London: Harvard University Press).


Vihalta häviää pidäkkeet


Lacan oli kiinnostunut tuolloin tunnetusta tapauksesta, jossa Korkeimman oikeuden tuomari vajosi psykoosiin. Tuomari Schreberin poissaoleva jumala puhui ilman sanoja eikä lakannut koskaan puhumasta. Se kutsui kirjoittamaan poissaolevasta. Lacan käyttää ilmaisua imaginaarisen ”ylikirjoittaminen”. ihminen elää kielensä luomassa maailmassa, jonka hän vain vakavasti luulee olevan kontaktissa ”tosiasioiden” kanssa. Lacan havaitsi tuon erityistapauksen ja monien muiden kliinisten kokemusten perusteella, että tietyissä kriiseissä ihmisen suhde merkitsevään oli poissuljettu. Ihmisen olemista luonnehtii metaforinen korvautuvuus, jossa ’merkitseviä’ korvataan ’merkitsevillä’. Ihmisen vihalta ovat tällöin kadonneet pidäkkeet, joiden varaan on länsimainen yhteiskuntasopimus rakentunut. Itse ymmärrän marxilaisen väkivaltaisen vallankumouksellisuuden myös tyytymättömien ihmisten tarpeeksi sanoa oikeutetusti torjuttu, mutta tätä oikeutta ei heille annettu reilusti epäreilussa maailmassa. Paremmalla ajalla olisi mielenkiintoista tehdä juuri tuosta näkökulmasta lacanilainen analyysi vanhoista marxilaisleniniläisistä valtioteoksista, joissa kuvataan vallankumouksen välttämättömyyttä.

Turkin Ankarassa toimiva NATO:n terrorismin vastainen tutkimuskeskus, Center of Excellence – Defence Against Terrorism, toimitti vuonna 2008 lahkojen ja ryhmien psykodynamiikkaa arvioivan monitieteellisen tutkimuksen. Itse artikkelit perustuvat pääasiassa lokakuussa 2007 Makedonian Skopjessa NATO:n harjoitusleirillä pidettyihin esitelmiin. Tässä julkaisussa Charvat viittaa myös suoranaisesti evankeliumien syntyaikana Palestiinassa vaikuttaneeseen terroristiryhmään (tikarimiehet) (Charvat, J.P.I.A.G. 2008. Terrorism; Today and in the Future with Possible Aspects. Conventional, Bio, WMD, Cyber, etc. Sivut 23-36 teoksessa: Centre of Excellence - Defence Against Terrorism 2008. Organizational andPsychological Aspects of Terrorism. NATO Science for Peace and Security Series: Human and Societal Dynamics, 43. Published in cooperation with NATO Public Diplomacy Division. IOS Press: Amsterdam – Berlin – Oxfor – Tokyo – Washington, DC.). Charvatin mukaan yhteiskunnassa koettu häpäisy ja nöyryytys ovat yleisimpiä tekijöitä, jotka ajavat yksilöitä terroristiorganisaatioon. Jos ajattelen vallankumoustoiminnan viriämistä, totta kai mukana voi olla myös henkilökohtaista vallantavoittelua ja kaikenlaisia epärehellisiä tavoitteita, mutta äärimmäisten keinojen valinnassa häpäisyä ja nöyryytystä ei sovi sivuuttaa.

Stuart Hauser kuvaa käytöksen analyysin geenitutkimuksen, yhteiskunta-analyysin ja psykoanalyysin väliseksi yhteispeliksi (”interplay”); Hauser, Stuart T. 2008. The Interplay of Genes, Environments, and Psychoanalysis. Journal of the American Psychoanalytic Association, 56: 509-514. Ihmisen motivaation ymmärtämisen voidaan väittää jopa edellyttävän sekä ihmismielen tuottamien merkitysten ja tarkoitusten selvittämistä että luonnontieteellistä neurobiologista analyysiä (ns. selittämisen dualismi, explanatory dualism).

Ihmisen viettivarustukseen kuuluu vahva annos aggressiivisia taipumuksia. Sigmund Freudin mukaan aggressio on jopa eräs mielihyvän lähteistä. Freudin mukaan traumaattiset tapahtumat ja voimakkaat vietit elävät tiedostamattomassa omaa elämäänsä. Trauman ja tapahtuman välillä ei ole suoraa korrelaatiota. Traumaattisimmat asiat eivät ole edes tapahtuneita seikkoja, vaan valmistautumattomuutta tulevaisuuden epämiellyttävään kohtaloon. Ihminen ei hallitse omaa sisäistä maailmaansa eikä toimi nautintoperiaatteen odotusten mukaisesti. Kristina Saraneva on tarkastellut seikkaperäisesti, miten Katarinan hoitotapauksessa vuonna 1895 Freud löysi Nachträglichkeit-ilmiön. Tuon periaatteen mukaan traumaattinen myöhempi kokemus palauttaa spiraalimaisesti tietoisuudesta torjutun muistikuvan tai muistikuvat. Trauman virittämä viha ei saa voimaansa vain aktuaalisesta tapahtumasta, vaan myös lukuisista muista käsittelemättömistä katkerista kokemuksista. Tiedostamattomat muistijäljet saavat kausaalista merkitystä
myöhempien tapahtumien yhteydessä. Sotaneuroositutkimustensa yhteydessä Freud täydensi traumakuvaansa. Ihmisen kokema loukkaus rikkoi väkivaltaisesti psyykeä suojaavan ärsykesuojan, mikä herätti ylisuuren määrän psyykkistä energiaa, jota ei kyetä integroimaan muistityöskentelyllä. Tunteiden hyökyaallossa ihminen joutuu nyt psyykkisen maailmansa epäjärjestykseen. Tämä seikkahan on havaittu useissa selvityksissä: esimerkiksi sotaneuroosin vaurioittamat sotilaat pelkäsivät myös sisäistä vihollista, ei suinkaan vain ulkoista. Oma sisäinen viha oli voima, jota ei tule jättää käsittelemättä. Sisäinen viha vaatii oikeutta, jotta se ei vaurioita ihmistä tai hänen yhteisöään. Epäreilu kohtalo voi rikkoa ihmisen elämän- ja kuolemanvietin fuusion ja tasapainon, mistä syystä osa kuolemanviettiä pääsee vapaaksi vaikuttamaan ihmisen mielessä.

”Älä sano: ’Minä kostan pahan’; odota Herraa, hän auttaa sinua” (Snl. 20:22).

Enemmän aiheesta väitöskirjastani: Juha Molari, Q-evankeliumi ja psykohistoria - UT:n eksegetiikan väitöskirja (2009).