keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Olen surullinen ja masentunut


Tänään olen tuntenut itseni hyvin masentuneeksi. Lähdin aamulla jo kello 6 töihin. Kotiin pääsin vasta kello 21:30. Masennuksen syynä ei ole työ, vaan elämäniloni on kadonnut valheellisten hyökkäysten tähden, joiden uhriksi olen joutunut. Kaiken lisäksi Espoon tuomiokapitulikaan ei näytä ymmärtävän, minkälaiset henkilökohtaiset puolivuosikymmentä jatkuneet ongelmat ovat taustalla, kun eräs henkilö nousee meikäläistä vastaan. En pidä myöskään siitä, että myyräntyötä tehdään kulissien takana. Masennus ja viha, jota ei kuitenkaan sovi purkaa pappisviran ja muiden syiden tähden, kulkevat käsi kädessä. Pitää vain malttaa, purra hammasta ja odottaa, vaikka tuloksena vääryyden sietämisestä on masennusta. Masennus ei ole vain pahaa mieltä, surun tunnetta, vaan se on paljon kokonaisvaltaisempi vaikeus: en ole viime aikoina saanut nukuttua hyvin, mutta vapaapäivänäni en saanut mitään aikaiseksi, vaikka piti saada kirja valmiiksi. Itse asiassa torkuin koko päivän. En jaksanut edes avata tietokonetta tai pari tärkeää artikkelia kirjaa varten. Elämästä lähti halu. Urheilla ei jaksa. Nyt olisi ollut kaunis sää ja vapaata aikaa, mutta en jaksanut käyttää hyvää hetkeä hyödyksi. Olin kuvitellut, että juoksisin maratonin jopa 2.30–2.45 aikaan tulevan kesän lopulla, mutta nyt maha vain kasvaa ja olen haluton rasittamaan itseäni fyysisesti! Tuo vauhtihan ei sinänsä ole kova, mutta matkan keston tähden pitäisi pitää itsestä paremmin huolta kuin nyt teen. Ruoka ei maistu. Olin ajatellut lukea maaliskuusta kesäkuulle intensiivisesti oikeustieteellisen pääsykokeisiin Helsingin yliopistoa varten, mutta en jaksa edes ajatella lukemista. Lukemisen ajatuskin jo väsyttää. Edes omaa kirjaani Venäjästä en ole jaksanut viimeistellä. Olen samalla tavalla kuin äitini ja isäni hyvin tunteileva ihminen, jota loukkaa kovasti halveksunta, jonka kohteeksi kutsumukseni hoitaminen on joutunut.

Iltamyöhällä päätin hoitaa masennusta pienen matemaattisen askartelun kanssa. Pari vuotta minua nuorempi, mutta partaleukaisena miehenä tuntuvasti meikäläistä vanhemman näköinen venäläinen matemaatikko Grigori Perelman (pietarilainen Григорий Яковлевич Перельман) ratkaisi joitakin vuosia sitten ns. Thurstonin geometrisointiotaksuman. Sen avulla hän todisti Poincarén otaksuman. Perelman voitti jo 16 vuotta vanhana poikana kansainväliset matematiikkaolympialaiset. Hän on ollut kiinnostunut erityisesti maailmankaikkeuden muodon laskemisesta. Perelman on aika erakkomies, joka on kieltäytynyt monista suosionosoituksista ja palkinnoista. Yleensä pidän matematiikkaa tympeänä harrastuksena, paitsi ihan pienenä koulupoikana yläasteella, vaikka kirjoitin lukiossa myös pitkän matematiikan. Tympeys tulee luultavasti siitä, että olen perusluonteeltani hyvin laiska enkä tahdo sopeutua kaavoihin. En halua opetella kaavoja. Olen laiska sellaisessa. Ylipäätänsä en tehnyt kouluissa alaluokista yliopistoon juuri koskaan koululäksyjä. Joskus jouduin yllättäen taululle opettajan kutsusta ja sitten tehtävät piti ratkaista tuossa hetkessä ex tempora. Yleensä kaikki meni oikein hyvin. Pahimmat seuraukset olivat kuitenkin sellaisissa ”pänttäämisaineissa” kuin kielissä, joissa sanavarastoni jäi auttamattoman heikoksi, koska en lukenut läksyjä. Hauskempaa on joka tapauksessa itse keksiä matematiikan kaavat. Siksi en opettele mitään ulkoa, vaan yritän keksiä kaavat itse tilanteessa. Niin menettelin myös liiketalouden opinnoissa todennäköisyyslaskennoissa. Löysin omat ratkaisumallit. Nämä mallit osoittautuivat sittemmin ihan oikeiksi. Matemaatikkoveljeni vahvisti, että on lupa ratkaista asiat eri tavalla kuin opettajani tarpeettoman yksitotisesti edellytti. Tällä kertaa artikkelia lukiessa saatoin vain ihastella matemaatikon älyä. Oli jopa vaikea ymmärtää, miten hän keksi laskelmansa. Perelmanin artikkeli 1. helmikuuta 2008 ”Ricci flow with surgery on three-manifolds” oli joka tapauksessa tämän myöhäisen illan poikkeuksellinen lukukokemukseni. Englanninkieleni on valitettavan ongelmallista enkä ihan kaikkea saanut irti artikkelista, joten yritän palata artikkeliin vielä huomenna. Artikkeli oli riittävän erilainen kuin arkinen turhanpäiväisyytemme, joten tämän lukukokemuksen jälkeen tuntuu elämä taas vähän paremmalta. Toki edes Perelman ei auttanut minua siinä määrin, että unohtaisin ikävän maailman aivan täysin. Masennus ei kadonnut piiloon, mutta löysin muitakin näköaloja. Tuo artikkeli löytyy aika hyvin netistä kokonaisuudessaan.

Masennuksen tavallinen tuntomerkki on harhailla kaikenlaisissa muissa asioissa kuin itse tärkeimmissä, joihin pitäisi riittää energiaa, mutta jotka ovat menettäneet ”makunsa”.