tiistai 26. toukokuuta 2009

Saakašvili ja Halonen , Vashadze ja Stubb

7.8.2008 Georgian amerikkalaisten valmentamat ja varustamat sotajoukot päättivät tehdä itsemurhaiskun Venäjän rauhanturvaajia ja siviiliväestöä vastaan Etelä-Ossetiassa. Tapauksesta virisi amerikkalaisjohtoinen valtava mediakampanja, jossa Venäjä leimautui kaikesta huolimatta valloitushaluiseksi vanhan imperiuminsa tavoittelijaksi. Georgian johto yritti asemoida itsensä Suomeksi talvisodan kynnyksellä niin kuin presidentti Saakašvili kuvaili kansainvälisessä televisiohaastattelussa Georgian osaa suuren Venäjän kyljessä.

12.4.2009 Venäjän kansalainen Anton Salonen kaapattiin isänsä toimesta kotioveltaan Balahnan kylässä Venäjällä. Paavo kuljetti lasta kohti Suomen ja Venäjän rajaa, Suomen Moskovan lähetystö avusti rikollisia ja myönsi lapselle pikapassin. Venäjän rajavartiosto ei päästänyt kaksikkoa rajan ylitse. Suomen ulkoministeri Alexander Stubb tapasi 22.4.2009 Helsingissä georgialaisen virkaveljensä, ulkoministeri Gregory Vashadzen. He keskustelevat kansainvälisen politiikan tilanteista, tuskin unohtivat Venäjää. Tapaamisen kerrotaan olleen hyvin lämmin ja kiitoshenkinen molemmin puolin. Paavo Salosen mukaan ulkoasiainministeri Stubb soitti hänelle 1.5.2009. Tarja Halonen, Alexander Stubb ja Matti Vanhanen olivat neuvotelleet keskenään monista eri vaihtoehdoista. Oliko neuvottelu ennen vai jälkeen puhelinsoiton, ei ole toistaiseksi tiedossa. Joka tapauksessa Stubb puhui pitkään Paavon kanssa. Pietarissa työskennellyt konsuli Simo Pietiläinen kertoi Paavolle 4.5.2009 siitä, että Antonille oli Venäjän kansalaisuus palautettu. 8.5.2009 Pietiläinen piilotti Paavon ja Antonin venäläisin diplomaattikilvin varustetun autonsa tavaratilaan ja kuljetti heidät rajan yli Suomeen. Ulkoministeri Stubb antoi välittömästi lausunnon, jonka mukaan tässä seuraa mahdollisesti vain tavallista noottien vaihtamista, ei sen kummempaa. Stubb ilmaisi kiitollisuutta Simon toimeliaisuudelle. Konsulia vastaan ei ole aloitettu ulkoministeriössä mitään tutkimuksia ja kurintoimenpiteitä.

Olen juuri saanut luettua Georgian hyökkäyssodasta tehdyn informaatiopsykologisen analyysin (Alkuperäislähde: Манойло А.В., Дипломатическая академия МИД РФ: ПСИХОЛОГИЧЕСКИЕ ОПЕРАЦИИ США В ВОЙНЕ ГРУЗИИ ПРОТИВ ЮЖНОЙ ОСЕТИИ И АБХАЗИИ. Аннотация, 2008). Mitä voisimme oppia noiden välineiden avulla Saakašvilin ja Halosen , Vashadzen ja Stubbin samannäköisyydestä kahdessa hyvin erilaisessa tapauksessa?

Georgia hyökkäsi 7.8.2008


Tämä on suora sitaatti A.V. Manoilon tutkimuksesta. Useita kymmeniä sivuja pitkä analyysi on luettavissa suomeksi tällä viikolla ilmestyvästä Venäjä-kirjastani. Analyysi on hyvin paljastava. Se kertoo, että seikkailijat ovat ilmeisemmin miettineet julkisuuskuvan rakentumista.

Useimmissa analyyseissa, joissa selvitettiin Etelä-Ossetian konfliktia elokuun alussa 2008, Georgia oli määriteltävissä agressiiviseksi hyökkääjäksi, jonka johto ei välttänyt kiusausta sotilaallisesta seikkailusta ja toiveista, joiden mukaan voitto olisi helppo ja nopea. Georgian poliitikot synnyttivät ja vahvistivat jopa ensimmäiseksi tällaista harhakuvitelmaa. Saakašvili saisi muutamassa päivässä valvontaansa riippumattomat Etelä-Ossetian ja Abhasian alueet. Nämä alueet eivät saisi tukea Venäjältä, vaikka Venäjä on kaikki viime vuodet avustanut niitä. Alueiden hyväksi ei olisi odotettavissa kovaa vastustusta. Venäjän epäröinti Adzharian (Adjaria) kiistassa ja alueen taipuminen Saakašvilin ylivaltaan saattoi virittää uskomuksen, että Georgian hyökkäys Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan aiheuttaisi vain samat vastatoimet eikä ylittäisi niitä edellisestä tapauksesta, pelkkiä diplomaattisia toteamuksia ja tavallisia taloudellisia pakotteita. On selvää, että Etelä-Ossetian asevoimille Georgian uusi armeija olisi myös liian voimakas ja moderni puolustettavaksi” (Manoilo 2008).

On kuitenkin oikein kysyä: olisivatko Georgian armeijan ja politiikan johtajat todella olleet vakavasti sitä mieltä, että ensimmäinen isku Venäjän rauhanturvaajia vastaan ei aiheuttaisi Venäjältä sotilaallista vastausta? On tuskin mahdollista usko, etteivät he olisi ottaneet huomioon tällaista mahdollisuutta. On selvää, että Georgian sotavoimien aloittaessa Etelä-Ossetian sodan ja iskiessä ensimmäiseksi Venäjän joukkojen asemiin, eivät kykenisi etenemään syvälle vihollisen alueelle. Venäjän sotilaallinen väliintulo, erityisesti Georgian sotajoukkojen tuhotessa kokonaisen Venäjän rauhanturvaajien pataljoonan, olisi vähintään todennäköistä. Georgian hyökkäysjoukot tuhoutuisivat peräänajossa ja hävitettäisiin myöhemmin. Siinä tapauksessa onkin kysyttävä, miksi georgialaiset aloittivat kuitenkin itsemurhan: hyökkäys riittäisi tuhoamaan Venäjän rauhanturvaajat, mutta eivät riittäisi itse sotavoimien tuhoamiseen? Jos ottaisi jopa huomioon Saakašvilin polittisen käytöskyvyn puuteet ja hänen kenraaliensa mahdollisen tietämättömyyden, on vaikea kuvitella, että nämä eivät olisi löytäneet tueksi Yhdysvaltojen sotilasneuvonantajia, päteviä ammattilaisia, jotka pystyvät laskemaan todennäköisen kehityksen. Kun ottaa huomioon kaikki nämä puutteet ja epäonnistumisen mahdollisuudet, voi päätyä vain siihen, että Georgian sotilaalliset toimet Venäjää ja Etelä-Ossetiaa vastaan ovat ilmausta taktiikasta, joka on liikkunut operaation suuremman johtajan, Yhdysvaltojen, päässä, Kaukasuksen strategioiden tarpeita varten. Etelä-Ossetia ja Abhasia eivät olleet gruusialaisten hyökkääjille ja amerikkalaisille liittolaisille ensisijainen ja ainoa tarkoitus. On syytä muistaa, että Washington on tuonut Georgian nykyisen johdonvaltaan: mikään ei tapahdu ilman amerikkalaisten tietämystä ja suostumusta. Georgian johdon harrastelijamaiset virheet näyttävät näissä oloissa yksinkertaisesti mahdottomilta, varsinkin suuret sotilaalliset toimet. Georgian koko sotilaallinen seikkailu oli suunniteltu ja huolellisesti laskettu Yhdysvalloissa jo ennen sodan alkua. Suunnitelman toinen osa ei ollut seikkailua” (Manoilo).

Totuudenmukaisen rekonstruktion saamiseksi Etelä-Ossetian tapahtumien kulusta pitää kysyä: kuka hyötyi hyökkäyksestä ja kenen kanssa, mitä seurauksia syntyi aggressiosta? On selvää, että Georgia ei saanut hyötyä, vaan sen johtajien riskinottohalu on saanut motivaationsa itse kokonaisuudesta. Jos Georgian hyökkäyksessä Etelä-Ossetiaan ja Abhsiaan edut ovat epävarmat, vaikka sotilaallisen hyökkääjän saama poliittinen tuki Yhdysvalloista aiheuttaisi odotettavasti Venäjän puolella tavanomaista epärointiä, Yhdysvallat saisi tilanteen avulla poikkeuksellista etua ja mahdollisuuden puuttua Venäjän ulkopoliittisiin ja sisäisiin asioihin. Yhdysvallat saisi erinomaisen tilaisuuden psykologisten menetelmien käyttöön, joiden avulla voidaan hoitaa Euroopan yleistä mielipidettä. Yhdysvaltojen näkemys on ollut tässä konfliktissa, että kaikissa vaihtoehdoissa se saavuttaa voiton” (Manoilo).

Suomalaiset politiikot ja diplomaatit


Suomen tasavallan presidentti Tarja Halonen ja ainakin pääministeri Matti Vanhanen sekä ulkoministeri Alexander Stubb olivat neuvotelleet keskenään Anton Salosen tapauksesta ja monista eri vaihtoehdoista. Olisiko Suomen poliittinen johto ollut todella vakavasti sitä mieltä, että Venäjän Federaation alueella – vieraassa valtiossa - toteutettu suomalaisen konsulin tukema Venäjän kansalaisen lapsikaappaus ei aiheuttaisi Venäjältä vastausta, vähintään noottia? On tuskin mahdollista uskoa, etteivät nämä politiikot ja Pietarin suurlähetystö olisi ottaneet huomioon tällaista vaihtoehtoa, kun päätyivät käytettyyn menetelmään. On ollut myös selvää etukäten, että Venäjän Federaatio on ilmoittanut suojelevansa kansalaisiaan. Miksi suomalaiset politiikot ja suurlähetystö päättivät kuitenkin rikkoa Wienin sopimuksen ja liittyä lapsikaappaukseen, vaikka on hyvin mahdollista, että Venäjä palauttaa lapsen äidilleen keinolla tai toisella? Jos ottaisi jopa huomioon Halosen mahdollisen hämääntymisen ongelman tähden, Vanhasen keskittymisen omiin huoliin ja onneen sekä Stubbin poliittisen kokemattomuuden, on vaikea kuvitella, että nämä eivät olisi miettineet jopa viestintäpäälliköidensä avulla julkisuuden hallintaa kaappauksen tähden. Simo Pietiläinen noudatti uskollisesti hänelle annettua tehtäväänsä ja kieltäytyi aluksi haastatteluista, ohjasi lausuntojen antajat itse propagandakeskuksen UM:n puoleen. Ainakin Stubb on tykännyt olla mediaseksikäs, joten hänen otaksuisi miettivän myös syntyneitä vaikutelmia. Neuvotteluissa pidettiin esillä useita eri vaihtoehtoja, mikä tarkoittaa, että myös seurauksia on pohdittu. Politiikassa seuraukset ovat myös julkisia, joten seurauksia on pohdittu julkisuuden näkökulmasta. Kun ottaa huomioon rohkeuden rikkoa diplomaattikuntaa määräävä Wienin sopimus ja vallitsevat valtioiden väliset käytännöt, voi päätyä vain siihen, että Suomen poliittisessa johdossa on ollut ainakin joku tai joitakin henkilöitä, joille Anton oli vain venäläisen äidin pieni poika omien ideologisten ja strategisten tarpeiden alttarille. Oliko tuo operaatio vain pojan pelastamista isän lausumien uhkausten tähden. Tämä mielikuva voisi syntyä ensimmäiseksi, kun kuunteli isäkeskeistä uutisointia, mutta olettamuksen painoarvo heikkenee, koska pojan huostaanottoa tai huoltajuutta ei ole asetettu kyseenalaiseksi jo pian Suomeen saapumisen tähden. Anton ei ollut kaikille suomalaisille lasten kaappaukseen osallistuneille henkilöille ja heidän poliittisille liittolaisilleen pelkästään ja ainoastaan ensisijainen ja ainoa tarkoitus. Anton-lapsen poikkeukselliseen maahantuontiin ei turvauduttu vain sattumanvaraisen seikkailun tähden, vaan diplomaattisopimuksien vastaista menetelmää ei pelätty, koska tapauksen uskottiin tarjoavan selviä etuja, kunsuomalaisia varten rakennetaan kielteistä Venäjä-imagoa. Itse kukin ammattipolitiikko Suomen huipulla on sekä itsenäisesti että yhdessä toisten kanssa miettinyt erilaisten vaihtoehtojen seurauksia, vaikutelmia ja mediakuvaa - toki inhimillisten kykyjensä ja puutteittensa rajoissa.

Tämän tähden ei saa unohtaa itse pääkysymystä: Mitä seurauksia syntyi suomalaissa mediassa politiikkojen ja diplomaatin tukemasta aggressiosta? Eikö nuo seuraukset paljasta myös sen, mikä on ollut poliittisen eläimen oma tavoite, kun lapsikaappausta on päätetty kiittää ja suosittaa? Johan Bäckman osoittautui hyvin vaikeasti hallittavaksi persoonaksi, joten hänen vaalibloginsa eräässä nimettömyyteen vaipuneessa nettilehdessä suljettiin. Jää kysyttäväksi, oliko sulkeminen nettilehden refleksinomaista itsesensuuria vai ohjattua sellaista. On selvää, että Suomi maksoi pienet taloudelliset kustannukset kuten Simo Pietiläisen asemapaikan menetyksen ja työvoimakustannukset tältä osin. Jos perinteisen toimintatavan ylittävän aggressio taloudelliset hyödyt ovat olemattomat, jopa negatiiviset, eikä lapsen huostaanottoon ole edes turvauduttu Suomeen saapumisen jälkeen, on poliittisen johdon tukema riskinottohalu saanut motivaationsa toisaalta. Tämän aggression avulla Suomen poliittinen johto tai pikemmin muutamat laskelmoijat ulkopoliittisessa johdossa ovat voineet jatkaa mahdollisesti jo aiemmin harjoittamaansa Venäjä-politiikkaa, jonka mukaisesti Suomi voi puuttua Venäjän ulkopoliittisiin ja sisäisiin asioihin. Tällaista politiikkaa on harjoitettu jo jonkin aikaa Suomen hallituksessa ja eduskunnassa, viimeksi Medvedevin valtiovierailun edellä julkistetussa Venäjä-toimintaohjeissa, jossa luotiin suoranaisia painostus- ja tavoitelistoja Venäjän lainsäädännön muuttamiseksi. Suomen ulkopoliittisessa johdossa on tällä hetkellä mainittuja seikkailijoita, jotka ovat tyytyväisiä löytäessään Anton-pojasta erinomaisen tilaisuuden psykologisten menetelmien käyttöön Venäjää vastaan oman ulko-, puolustus- ja turvallisuuspoliittisen agendansa hyväksi. Niillä menetelmillä on hoidettu myös nyt Suomen yleistä mielipidettä Venäjästä. Nämä henkilöt laskivat, että Venäjän moitteista huolimatta syntyisi kaikissa vaihtoehdoissa voitto: suomalaisissa tunteissa syntyisi mielikuva Venäjästä epävakaana valtiona, jota ei voi pitää oikeusvaltiona. Eräs nettikirjoittaja kiteytti suunnitellun propagandan hedelmät sielunsa paranoidisiin tunteisiin ”Venäjä on roistovaltio”.

Millaista hyötyä Suomen ulkopoliittinen johto saa tuollaisen syntyvän mielikuvan perusteella? Kenen etua syntynyt mielikuva tyydyttää? Valitettavasti on sanottava vastenmielinen väliaikatulos, että Stubb on toistaiseksi vienyt Vanhasesta ja Halosesta voiton 6-0 (perinteiset ja sovitut diplomaattisäännöt rikkovien menetelmien avulla) omien pyrkimystensä mukaisen kielteisen, vähättelevän Venäjä-imagon ja oman henkilökohtaisen imagonsa rakentamisessa. Kaksi jälkimmäistä ei ymmärtänyt riittävästi, millaisen pelin nappuloiksi he joutuivat.