torstai 18. kesäkuuta 2009

Antifasistinen politiikka loisi Virolle mahdollisuuksia

Perustuu antifasistiseen Venäjä-kirjaani (http://personal.inet.fi/atk/molari/bezfobi.pdf), sivulta 351 alkaen, luku 87.3. Alaviitteet karsittu pois tässä blogitekstissä.

- - -

Miehitysmyyttiä tukeva The Soviet Story –elokuva edustaa kehittymätöntä mekanista yhteiskuntamallia, jossa vallankäyttö on kostavaa, suvaitsematonta ja ahdasmielistä. Viro tarvitsisi juuri päinvastoin suvaitsevaisuutta edistävää orgaanista solidaarisuutta, jossa ihmisillä on lupa olla erilaisia persoonallisuuksia. Valittu miehitysmyytti-politiikka johtaa Viroa kestämättömään toimintatapaan, jossa väestö opetetaan ongelmien ratkaisutapana etsimään ulkoista vihollista ja stigmatisoimaan itse kutakin kohtaloonsa.

Viron suvaitsematon mekaaninen solidaarisuus

Olen pahoillani Max Jakobsonin komission loppuraportin hengestä, jossa Viron yhteiskunnan ongelmia ratkotaan uudella mytologialla, jonka avulla voidaan yhä edelleen alistaa vähemmistöryhmiä, erityisesti venäläisiä. Raportti tukee olemassa olevaa syrjintää ja eriarvoisuutta. Viro tarvitsisi juuri päinvastaista henkeä: ihmisen hyvinvointia tukevaa visiota. Viron yhteiskunta- ja kansalaisuuspolitiikkaa olisi kiehtovaa tarkastella filosofisena ja sosiologisena ilmiönä esimerkiksi Ėmile Durkheimin tai muun vastaavan klassikon käsitteiden avulla. Durkheim eli 1858-1917, joten hänen näkemä maailma oli luonnollisesti erilainen kuin 2000-luvun Eurooppa, myös filosofiset käsitteet eivät olleet vielä kehittyneet riittävästi. Hänen tunnettu ajatuksensa – kylläkin mielestäni psykohistorian tähden varsin kiistanalainen – oli yksilön toiminnasta pikemmin kollektiivisen tajunnan kuin yksilön intentioiden tuloksena. Näkemyksensä tähden hän joutui puolustautumaan syytöksiä vastaan, joissa epäiltiin hänen kiistäneen tahdon vapauden. Keskustelu eteni luokitteluun traditionaalisesta yhteiskunnasta, jossa vallitsi alhaisen työnjaon asteen vuoksi mekaaninen solidaarisuus. Se tarkoitti solidaarisuutta samankaltaisten, samalla tavalla ajattelevien ja samoja arvoja kantavien ihmisten kesken. Tuollainen ”solidaarisuus” on erittäin suvaitsematonta ja ahdasmielistä. Sen sijaan modernissa yhteiskunnassa solidaarisuus perustuu siihen, että ihmiset ovat eriytyneet tekemään erilaisia töitä ja he ovat erilaisia persoonallisuuksia. Tästä syystä erilaiset ihmiset tarvitsevat toisiaan. Mekaanisen solidaarisuuden mukaan emme ole persoonallisia, vaan kollektiivisia olentoja: ihmisten on oltava toistensa kaltaisia. Siihen malliin sopii hyvin integraatio-vaatimukset. Sitä vastoin orgaaninen solidaarisuus edellyttää, että ihmiset ovat erilaisia. Jokaisella meistä on oma toimintapiirinsä ja persoonallisuutensa. Orgaanisessa solidaarisuudessa kollektiivinen tajunta jättää peittämättä osan yksilön tajunnasta. Durkheimin analyysin mukaan orgaanisessa solidaarisuudessa kokonaisuuden yksilöllisyys lisääntyy samalla kun sen osien yksilöllisyys: erilaisuus on yhteiskunnan voimavara, ei hajottava tekijä. ”Yhteiskunnasta tulee kyvykkäämpi toimimaan sopuisasti samalla, kun sen jokaisella aineksella on enemmän toimintaa, joka on juuri sille tyypillistä” (Durkheim, Sosiaalisesta työnjaosta, 1990: 128). Durkheimin ihanne olisi individualismia korostava saint-simonilainen sosialismi. Surullisena skenaariona oli väkinainen työnjako, jossa ihmiset sidotaan tehtäviinsä ja asemiinsa suoranaisella pakolla. Luokka- ja kastiyhteiskunnan mallissa väkinäisyys ja säätely eivät vastaa asioiden todellista tilaa eikä niillä ole moraalista perustetta. Durkheimille oikeuden kehittyminen oli tärkeä modernisoitumisen indikaattori. Repressiiviset juridiset sanktiot liittyvät mekaaniseen solidaarisuuteen ja restitutiiviset sanktio orgaaniseen solidaarisuuteen. Tajunnan samanlaisuutta vaativassa yhteiskunnassa juridiset sanktiot ovat kostavia eli repressiivisiä, ei korjaavia. Viron huolestuttava piirre on erilaisuuden kokeminen hajottavaksi tekijäksi, jolloin myös alistavat ja pakottavat toimintatavat yleistyvät, yhteiskunnasta tulee suvaitsematon ja ahdasmielinen.

"Ulkoinen vihollinen" ja stigmatisointi


Talousongelmilla on valitettavasti taipumus kärjistää ihmisryhmien välisiä suhteita. Kleinin ja Bionin psykoanalyysin näkökulmasta puhutaan projektiivisesta identifikaatiosta, josta on tullut minun lempisanoja. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset heijastavat oman pahoinvointinsa syntipukkeihin, ulkoisiin vihollisiin. The Soviet Story –propagandaelokuva opettaa suorasukaisesti, mikä on sopiva ulkoine vihollinen. Elokuva ei palvele ensisijaisesti historiallista tarvetta, mikä olisi mahdoton elokuvan yksipuolisuuden tähden ja historian aineiston väärentämisen tähden, vaan se on psykologinen väline pahoinvoinnin kohdentamiseksi valtiollisesti haluttuun viholliseen. Työttömyyden ja vaikeuksien tullessa on vaarana, että huonot opitut tavat vain pahentuvat. Virossa on valtionjohto opettanut virolaisia ja venäläisiä vihaamaan toisiansa, vaikka nämä elivät hyvässä sovussa ennen nykyisen johdon valtaan astumista. Viron nykytilanteen ratkaisemiksi on Rainel Kattelin (Eesti Päevaleht 15.12.2008) kysymystä toistaen pohdittava, onko epäpätevä, ylimielinen ja suvaitsematon hallitus siihen oikea. Tämä kysymys on totta talouspolitiikkaa avarammin koko yhteiskunnan johtamisessa. Mielestäni kansaa ja kansanryhmiä ei pidä kyyditä pois Virosta eikä vanhan eteläafrikkalaisen politiikan tavoin eristää tai alistaa, vaan rauhanomainen ratkaisutapaa varten pitäisi löytää pätevä, omaa kansaa ja valtiota rakastava, suvaitseva hallitus. En tahtoisi nähdä parin kymmenen kilometrin päässä virkapaikastani etelään mitään onnettomuuksia kuluvan vuoden aikana.

Kanadalainen, Chicagossa 1953 väitellyt Ervin Goffman ennätti tulla valituksi jopa Amerikan sosiologiyhdistyksen puheenjohtajaksi. Teoksessaan Stigma (1963) Goffman tarkastelee sosiaalisesti leimatun, stigmatisoidun, minuuden esittämistä tai piilottamista. Etninen ja uskonnollinen tausta ovat tyypillisiä sosiaalisia stigmoja. Moraalinen ura ilmentää stigmatisoidun ihmisen elämää: ura alkaa siitä, että ihminen tehdään tietoiseksi stigmastaan tai hän tulee muutoin siitä tietoiseksi. Venäläisistä kerrottavat pahat sotakertomukset ja miehitysmyytti ovat kasvavaa ihmistä ja aikuista ihmistäkin stigmatisoivia. Tämän ihmisen ”moraalinen ura” jatkuu sittemmin erilaisena kuin jos hän ei olisi koskaan saanut stigmaa: tämä jälkeen ihminen joutuu pakkotilanteeseen kehittäen niitä strategioita, joilla stigma tuodaan esiin, yritetään peittää tai rajoittaa sen vaikutusalaa. Teoksessaan Asylums (1961; Minuuden riistäjät) Goffman esittää yhteiskunnan kuvaksi mielisairaalan ja muut totaaliset laitokset, Hän luetteli viidentyyppisiä totaalisia laitoksia. Mielisairaalassa ja tuberkuloosiparantoilla ihmisiä säilytettin tahdosta riippumatta: näitä ihmisiä pidettiin vaarallisina. Goffmanin groteski kuva kertoo, miten totaaliset laitokset riisuvat asukeiltaan ihmisarvon siinä, että nämä ihmiset eivät saa enää määritellä ja tukea omaa identiteettiään omalla henkilökohtaisella omaisuudellaan. Asukilta puuttuu yksityisyys, se näyttämön takapuoli, jossa voisi rentoutua. Asukit saattavat kuitenkin uhmata järjestelmää ja kekseliäästi puolustella oma elinpiiriään ja sen kautta ihmisarvoaan. Goffmanin kirjoihin paneutuessa ei voi välttää pohdintoja sosiaalisen leimaamisen merkittävyydestä, kun miehitysmyytin avulla myös nuorta venäläistä tyttöä ja poikaa kasvatetaan ”moraaliselle uralle” Virossa. Järjestelmän uhmaaminen ja kekseliäät pyrkimykset puolustautua ovat Virossa venäläisten tarpeina vähintään yhtä luonnollista kuin Goffmanin tutkimiin totaalisiin laitoksiin suljettujen ihmisten yritykset tavoitella ihmisarvoaan.

Valheellinen ideologisuus vaatii aatteellisia taisteluja ja niukkuutta periaatteiden hyväksi, mutta nämä ideologiset johtajat eivät juuri itse istu kärsivien ihmisten ruokapöydässä. Virolla olisi mahdollisuuksia selviytyä, mutta asenteiden pitäisi muuttua hallituksen kabineteissa. Ihmiset eivät tarvitse viholliskuvia.