keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Suomalaisten omakuvan synty projektiivisessa identifikaatiossa

Saavuin tänään keskiviikkona varhain kello 5 aamulla kotiin Helsinkiin, nukuin 1,5 tuntia ja heräsin töitä varten, koska piti lähteä Pohjaan. Pietarissa meikäläisen silmiin pisti ensimmäiseksi BMW:n maasturimalli X6, joita näin kymmeniä liikenteessä. Varmasti niitä on Suomessakin jo käytössä, mutta en ollut vielä nähnyt tuota autoa, joka kieltämättä oli vaikuttava näky. Toinen silmiinpistävä piirre olivat autoilijan näkökulmasta lukuisat Audi Q5 –malliset ylemmän keskiluokan autot. Niitä sai nähdä jopa enemmän kuin Bemarin maasturimallia. Nyt sain kokea myös ensimmäistä kertaa hyvän tuttavani ostaman Mersun uuden maasturin (ML 63 AMG). Epäilemättä tuo oli paljon parempi kuin minulla joskus ollut ML-maasturi. Ystäväni on hyvätuloinen, mutta ei kuulu oligarkeihin eikä yläluokkaan. Kävimme perheen kanssa myös kauppakeskuksessa, jossa oli lapsille rakennettu oikein hyvä ”huvipuisto”. Vastaavia on lukuisia Pietarissa.

MIESTEN PYHIINVAELLUSMATKA

Meillä oli Cafe Starissa aamupala, jossa on tapana pitää pieni puheenvuoro tai lauluhetki. Tällä kertaa kerroin miesten tunteikkaasta käyttäytymisestä. Jo Pietarissa Nevskillä kävellessäni ja katsoessani valtion lippuja, myyjä tarjosi Venäjän lippua, koska ”huomenna on Venäjä-Suomi jalkapallo-ottelu”. Vasta silloin tulin tietoiseksi, että keskiviikko on miehille suuri päivä. Ostin kaksi Venäjän lippua, koska haaveilin, että voisin mennä poikani kanssa jalkapallo-otteluun. Ehkä joskus löydän muutakin käyttöä, jos en pääse jalkapallo-otteluun poikani kanssa. Lopulta tänään keskiviikkona selvisi lippupalvelussa, ettei vapaita paikkoja enää ollut. Suomen ja Venäjän väliset raja-asemat olivat kuitenkin yöllä poikkeavat: rajoilla oli pitkät jonot, koska 20-50 vuotta vanhat venäläiset miehet olivat päättäneet ilmaista tunteitansa tällä pyhiinvaellusmatkalla Helsinkiin. He olivat luonnollisesti järjestäneet jo hyvissä ajoin vapaa- ja lomapäivät töistään. Sen jälkeen vie kohtuullisesti aikaa ja rahaa, että saa viisumin Suomeen. Autoa varten on pitänyt järjestää vakuutukset. Bensaakin palaa, kun lähtee Suomeen. Joka tapauksessa yöstä huolimatta nämä päättivät tulla Suomeen, jossa suomalaiset miehet ilmaisevat vastavuoroisesti tunteitansa sen hyväksi, keitä he ovat, mikä on toivo ja epätoivo. Jopa ilolle, kyyneleille ja aggressioille on tilaa jalkapallo-otteluissa. Kuka väittää, etteikö miehillä olisi tunteita? Miehet eivät uskalla eivätkä osaa puhua näistä tunteistaan kasvotusten kirkossa ikään kuin Jumalan silmien alla ja muiden ihmisten läsnäollessa, mutta kun miehet potkivat nahkaista pyöreää palloa kahden tolpan väliin, syntyy näille katsojille mahdollisuus "kiertotien kautta" olla tunteikkaita. Tämä on kirkon ihmisen näkökulmasta sääli ja huolestuttava piirre, että pyhiinvaellusmatka ihmisyyden suuriin salaisuuksiin tapahtuu tällä hetkellä valtakunnan rajojen yli jalkapallon eikä kristinuskon nimissä. Sinänsä itsekin pidän jalkapallosta ja olisin poikani kanssa lähtenyt katsomaan ottelua, jos olisin saanut liput: poikani olisi halunnut kannustaa Venäjää voittoon. En tiedä, miten se olisi onnistunut suomalaisten katsomossa. Ehkä oli turvallisuutemme kannalta eduksi, ettemme saaneet lippuja.

PROJEKTIIVINEN IDENTIFIKAATIO

Kotona odotti Pietarin matkan jälkeen mieluisaa postia: Esko Klemelä kirjoitti Psykoterapia-lehteen (2009/28/2) artikkelin Projektiivinen transidentifikaatio. Hän esittelee mm. Kleinin ja Bionin käsityksiä projektiivisesta identifikaatiosta. Kleinin mukaan on tärkeää nähdä projektiivisen identifikaation taustalla intrapsyykkisiä – mielen sisäisiä – omnipotentteja tiedostamattomia fantasioita. Kyse on näissä fantasioissa suvereenisti vaikuttavista kaikkivoipaisuusharhoista. Klemelä (2009: 149) kirjoittaa Kleinin käsitysten mukaan projektion – heijastamisen – tapahtuvan kahdella linjalla: ”oraalisina impulsseina, haluna imeä kuiviin, purra palasiksi, ammentaa ulos ja ryöstää äidin ruumiista kaikki se hyvä, mitä vauva tiedostamattaan fantisoi siellä olevan”. ”Toinen hyökkäyslinja on anaalis-uretraalisten impulssien mukainen: pyrkimys työntää vaarallisia sisältöjä, kuin jätteitä äitiin. Tämän työntämisen seurauksena ei ulosteta vain pahoja sisältöjä, vaan niiden mukaan myös muita sisäisiä osaobjeteja, jopa alkeellisia superegon osia”. Kysehän on siis siitä, että projektiossa ei vain haluta vahingoittaa objektia, vaan kontrolloida sitä ja ottaa se haltuun. ”Tämän projektiivisuuden seurauksena vauva ei enää koe äitiä erillisenä vaan hänestä tulee vauvan paha self”. Klein näkee projektiiviseen identifikaaitoon liittyvän myös koston pelon. Nämä ulostyönnetut selfin osat uhkaavat jatkuvasti tulla takaisin, joten vauva elää vainoahdistuksen vallassa.

Bion toi Kleinin käsiteanalyysin lisää oivalluksen objektista muodostamamme tietomme äärimmäisen subjektiivisuuden. ”Niin myös tiedostamaton fantasiamme toisesta on lopulta oma luomuksemme. Projektiomme tapahtuvat sielumme sisällä subjektin ja sisäisten objektien välillä” (Klemelä 2009: 150). Bionilla tarkentui myös keskustelu ”normaalin” ja ”epänormaalin” projektiivisen identifikaation välillä. Epänormaalissa kommunikaatiossa normaali kommunikaatio on hajonnut ja vauva rajoittuu käyttämään suhteessa äitiin vain patologista projektiivista identifikaatiota. Omnipotenssi fantasia ei sitä vastoin hallitse normaalia kommunikaatiota. Klemelä (2009: 154) huomauttaa myös aiheellisesti, että tosiasiassahan kukaan ei voi projisoida – heijastaa – toiseen yksilöön sinänsä mitään – vain tuon yksilön kuvaan hänen omassa sisäisessä maailmassaan.

SUOMALAISTEN OMAKUVAN SYNTY

Soveltuvin osin minun on myönnettävä, että projektiivisen identifikaation käsite on loistava myös suomalaisten omakuvan kuvauksena suhteessa Venäjään ja venäläisiin. Suomi-kuvamme taustalla on kulttuurisesti ja perhedyymisistä syistä kollektiiviseen tajuntaamme vääntyneitä suvereenisesti vaikuttavia kaikkivoipaisuusharhoja itsestämme. Tästä seurauksena suomalaisten omaa kuvaa hallitsee halu imeä Venäjä kuiviin, purra ja rikkoa palasiksi, ammentaa kaikki ulos Federaatiosta mitä riistettävää sieltä löytyisi ja ryöstää kaikki se hyvä, mitä suomalainen tajuntamme fantasoi siellä olevan. Fantasioissa hyvä liittyy osalla väestöstä myös myyttiseen Karjalaan, jota ei ole koskaan ollut sellaisena kuin myyttiset tarinat kertovat. Anastamista ja ryöstämistä on monenlaista. Suomen valtakunnan syyttäjä totesi joitakin vuosia sitten, ettei ole rikos, jos suomalaiset kaksoislaskutuksen avulla varastavat Venäjän valtiolta verotuloja. Suomen ulkoministeri Alexander Stubb ja konsuli Simo Pietiläinen sekä heidän liittolaisensa luonnollisesti kokivat tekevänsä pelastustyön ihmisyyden hyväksi, kun rikkoivat voimassaolevat lait ja sopimukset pienen lapsen tuomisessa Suomeen Venäjältä. Oma harhamme valehtelee meille, ettei Venäjän kanssa voi menetellä diplomaattisen keskustelun ja vuorovaikutuksen tavoin, vaan sinne täytyy mennä ja purra, rikkoa, ryöstää.

Toinen linja suomalaisten omakuvassa projektiivisen identifikaation muodossa syntyy omien paskojen työntämisessä Venäjän jätteiksi. Tämä ei koske vain SS-liittolaisena syntyneen sotasyyllisyyden vierittämisessä Neuvostoliiton syyksi, vaan omien pikkupirujen heijastamisessa venäläisten moraalittomiksi luonteenpiirteiksi: venäläiset naiset näyttävät epäilyttäviltä, vaikka suomalaisten miesten omat pikkupirut jylläävät sielussa; venäläiset rikkaat näyttävät pelottavilta ja epärehellisiltä, koska suomalaisten omissa sieluissa jyllää kateudesta vihreäksi muuttunut sarvipää. Heikoksi ja tuhoutuvaksi kuviteltu Venäjä toistuu yhä uudestaan suomalaisissa puheenvuoroissa. Kyse on jälleen siitä, että suomalaiset eivät tahdo projektiossa vain vahingoittaa Venäjä-objektia, vaan kontrolloida ja ottaa se haltuun. Heikko on helpompi saada haltuun kuin liian vahva! Valtioneuvostomme ja Eduskuntamme ovat jo tehneet sellaisia pelinavauksia: he tahtoisivat säätää Venäjälle lainsäädäntöä kiinteistöjen omistamisesta, he tahtoisivat rajoittaa Venäjän energiavaurautta Euroopassa puuttumalla kaasuputkihankkeeseen. Pohjimmiltaan kyse on Suomessa omakuvaamme tyypillisesti vaikuttavasta anaalis-uretraalisesta impulssista: pelkäämme Venäjää siitä paskasta, jota itse kannamme pöksyissämme. Suomi-kuva on määräytynyt mielissämme suhteessa Venäjään äitinä, jolloin äidistä on tullut suomalaisten paha self, mihin liittyy myös paranoidinen koston pelko. Nämä ulostyönnetyt tuntemuksemme osat uhkaavat jatkuvasti tulla takaisin, joten elämme Suomessa vainoahdistuksen vallassa. Tämä tiedostamaton fantasiamme Suomesta ja Venäjästä on lopulta oma luomuksemme: projektiomme tapahtuvat suomalaisen sielumme sisällä subjektin ja sisäisten objektien välillä. Totuutta ja järjen häivähdystä ei pidä edes etsiä suomalaisten omasta kuvasta ja paranoidisesta Venäjä-kuvasta.

KIRJAA VARTEN UUTTA AINEISTOA


Pietarissa olo jäi harmittavan lyhyeksi. Lisäksi koko perheellä oli koko ajan kova kiire. Sain Venäjän suurlähetystöstä tekemäni artikkelin valmiiksi. Siinä käsitellään Venäjän kansalaisuuden saamista Suomessa. Lehtijuttu julkaistaan 15. kesäkuuta 2009 Venäjän kauppatie –lehdessä. Tämä on luettavissa myös verkkolehdestä Datsha.com: Посольство России в Финляндии: Оформление гражданства России http://www.datsha.com/rus/uutiset/110609.shtml. Itse pidän tärkeänä, että Venäjän Suurlähetystöstä ja oikeusjärjestelmästä syntyy oikea ja luotettava kuva. En pidä provokatiivisen ja kärttyisen kuvan rakentamisesta. Mielestäni juuri Suurlähetystö osaa itse parhaiten ja oikein kertoa, mikä merkitys on Venäjän kansalaisuudella, kun lapsi tai aikuinen asuu Suomessa.

Sain myös mielenkintoista ja hyödyllistä aineistoa Tšetšeniasta saapuvista terroristeista ja heidän kansainvälisistä suhteistaan. Ostin myös kolme kiinnostavaa kirjaa aihepiiristä. Toki olen nämä kirjat vasta selaillut läpi, koska näiden tutkimusten perusteellinen lukeminen vie hyvin monta viikkoa. А.М. Черницкий (2006), Падшие звезды террора (Феникс); Ю.С. Горбунов (2008), Терроризм и правовое регулирование противодействия ему (Молодая гвардия); В.Д. Дзидзоев – Н.Н. Левченко (2008), Сепаратизм, терроризм и экстремизм на Северном Кавказе: политико-правовой анализ (ИР)

Videossa on ostoskeskuksen lasten leikkipaikka aika lähellä Pietarin kotiamme: