perjantai 19. kesäkuuta 2009

”Totta kai Venäjän armeijaan, koska Venäjän armeija voittaa”

Kysyin äskettäin Venäjän suurlähetystöltä lehtijuttua varten, pitääkö vanäläisten maahanmuuttajaäitien pelätä lastensa joutuvan hätäpalvelutehtäviin Venäjälle? (http://www.datsha.com/rus/uutiset/110609.shtml)

Suurlähetystö vastasi, että tämä ongelma ei ole vain muodollinen juridisesta näkökulmasta, vaan myös moraalinen. ”Sen vuoksi on aiheellista kysyä, onko äitien pelättävä, kun pojat kasvavat miehiksi ja miehet puolustavat kotimaatansa, kotiansa, perhettänsä ja lopulta äitiäkin?

Suurlähetystö toki myös lisäsi, että oikeudellisesta näkökulmasta ”Venäjän lain mukaan kansalaiset merkitään armeijan kirjaan heidän asuinpaikkansa komissaarien mukaan. Näin ollen tämä määräys ei koske Venäjän kansalaisia, jotka ovat jo konsuliviranomaisten rekisterissä, kun he asuvat pysyvästi Suomessa ja heillä ei ole rekisteröintiä Venäjällä. Jos vanhemman kansalaisuus on Venäjän konsuliviranomaisen rekisterissä, syntynyt lapsi on hyväksytty myös konsuliedustuston rekisteriin. Lisäksi Venäjän kansalaisen palvelukseen ottoa helpotetaan, jos hän on suorittanut asepalveluksen toisessa maassa (esim. Suomessa).”

Poikani ja vaimoni eivät ole Suomessa konsuliviranomaisen rekisterissä, vaan he ovat Pietarissa rekisterissä. Tähän on omat syynsä. Tämä tuore keskustelu suurlähetystön kanssa tuli tänään hyvin elävästi mieleeni, kun menimme koko perheenä antifasistiseen juhannusjuhlaan Espooseen. Automatkan aikana poikani tahtoi puhua armeijasta niin kuin kuusi vuotta vanha poika tahtoo puhua mitä ihmeellisimmistä asioista oman tahtonsa mukaan. Kerroin, että olin armeijassa Haminassa. Puhuimme tästä järjestelmästä, että hänen pitää mennä Suomen tai Venäjän armeijaan. Poikani vastasi välittömästi: ”Totta kai Venäjän armeijaan, koska Venäjän armeija voittaa”.

Olin yhtäällä tyytyväinen, että antifasistinen kasvatus on tuottanut terveen asenteen pieneen poikaan, mutta toisaalla vaimoni kanssa opastimme poikaa, ettei vielä ole toki aika tehdä ratkaisuja. Pikemmin varottelimme tuollaisista lauseista tässä nuoressa iässä. ”Haluatko olla Venäjän armeijassa, josta ei pääse äidin luokse joka viikonloppu, kun taas Suomessa armeija on lyhyt, helppo ja siellä pääsee äidin luo joka viikonloppu?” Yhä edelleen hän katsoi näkemyksensä oikeaksi. Kai hän pitää luonnollisena, että modernin demokraattisen Venäjän armeija on luonnollisesti fasisteja vastaan, kun taas Nato-optiota suojelevan Suomen armeija saattaa olla milloin kenenkin puolella, jopa fasistien aseveliä. Tuollainen hirvittävä tilanne saattaisi syntyä, jos Baltian alueella fasistisen historian haaveilua ja kyvyttömyys hyväksyä fasistien tappiota Toisessa maailmansodassa eivät jo vihdoin laman ja köyhtymisen vuoksi pääty. Lamassa on kuitenkin toivon merkki: ehkä Baltiassa joudutaan tilanteeseen, jossa täytyy etsiä Venäjän kanssan konstruktiivisia - rakentavia - vaihtoehtoja fasismi-nostalgian sijasta. Ymmärrän myös hyvin sen saman minkä jo kuusi vuotta vanha poika käsittää terveessä hengessään, ettei varusmiespalvelu voi olla pelkkää laskelmointia helpon elämän puolesta, vaan kyse on moraalisesta ratkaisusta elämän suojelemiseksi. Siksi kai tämä musiikkikappale on eräs minun suosikeistani: http://www.youtube.com/watch?v=xbv8JatM6rU

Muistutin toisaalla äidille, että älykkäät pojat voivat saada myös älykkäitä tehtäviä varusmiespalveluksessa Venäjälläkin. Sama kai päteen myös Suomessa. Kaikki eivät suinkaan palvele Venäjälläkään rynnäkkökiväärin kanssa alkeellisissa oloissa, etenkin jos on edellytyksiä älylliseen mielenkiintoiseen palvelutehtävään. Lisäksi hyväkuntoiselle pojalle armeija on Suomessa naurettavaa lasten leikkiä fyysisenä suorituksena. Tämä on helposti kuviteltavissa jo yksinkertaisella vertailulla: kun poika juoksee pilke silmäkulmassa Cooper-testissä kohtuulliset 3500 m armeijan "tossuilla", hänen suorituskykynsä on jo huimasti parempi kaikilla marsseilla ym. kuin pojan, joka juoksee vain 2000 m testissä. Siksi tuo parempikuntoinen poika kokee kaikki palvelustehtävät naurettavana leikkinä. Muistan tämän itsekin varusmiespalveluksesta. Myös Venäjällä voi saada erityisoloja tällaisten tekijöiden perusteella. Siksi hyväkuntoiset pojat saavatkin yleensä erityistehtäviä ja vapautuksia tavanomaisista tyhmistä harjoituksista, joissa huonokuntoiset pojat saavat kärsiä. Armeijan vaativuus on kovasti liioiteltua puhetta. Siitä puhuvat vain huonokuntoiset nuorukaiset. Armeijan suurin ongelma on hyväkuntoiselle nuorukaiselle turhanpäiväisyys ja ajan suunnaton hitaus.

Muistan viime syksyn yhä edelleen, kun tulin pappilasta Helsinkiin poikani luo. Pieni poikani oli laittanut pikkusotilaat upeaan asetelmaan. Sotilailla oli Venäjän lippu. Nämä taistelivat fasisteja vastaan. Nyt poikani jo otaksuu, että hätäpalvelutehtävät olisivat oikea palvelutehtävä Venäjän federaation hyväksi, ”koska Venäjä voittaa”.

Onneksi tänään ei ole aika tehdä ratkaisuja. Jopa tuollaiset lausahdukset kauhistuttavat minua. Sota ja varusmiespalvelu eivät ole koskaan olleet minun mieleeni; olen yhteistyön, keskinäisen ystävyyden ja kunnioituksen sekä diplomatian kannalla vastakkainasettelua vastaan. Ymmärsin pienen poikani lähellä automatkalla, että luultavasti elämme nyt uutta global generation –aikakautta, jossa identiteetti ei enää määräydy vanhaan tapaan pienen sulkeutuneen lintukodon perusteella. Suomessa asuvat pojat eivät ole enää yhtä ahdaskatseisesti ”suomalaisia”, vaan voivat tuntea aidoksi ja ensisijaiseksi myös toisen kansalaisuutensa - tai tuntea itsensä globaaliksi sukupolveksi. Siksi fasismin myönteinen ja fasismin tappiota surkutteleva - pääsääntöisesti Baltiasta Suomeen lanseerattu - historian vääristäminen ovat erittäin harmittava yritys kasvattaa ihmisyyttä aikakautemme haasteita varten.

Pappina ajattelen juhannuksena, jolloin Suomen liput juhlistavat keskikesän juhlaa, että Suomi on sijaintinsa vuoksi laitettu historian Herran tahdosta ison naapurinsa viereen. Olisi jumalatonta ja fasistista tragedian kirjoittamista, jos tämä siunattu kanssakäyminen revittäisiin rikki tavalla tai toisella. Tässä naapurien asetelmassa on myös tulevaisuuttamme rakennettava. Suomen suurmieheksi äänestetty Mannerheim palveli myös Venäjän armeijassa, joten pojassani on suurmiehen hyvät tuntomerkit yhä edelleen, jos hän vartuttuaan tahtoisikin oikeasti palvella Venäjän armeijassa pikemmin kuin Suomen puolustusvoimissa. Suomea ei tule määritellä erilaiseksi ja täysin erilleen Venäjästä, vaan nykyisen sukupolven ja uusien sukupolvien on löydettävä identiteettinsä toisella tapaa Suomessa: rakentavista lähtökohdista, ei distinktiona Venäjään ja venäläisiin.

Minä itse en ole kiihkokansallisesti ”kotona” sen enempää tympeässä Suomessa kuin Venäjälläkään, joka myös monessa seikassa ärsyttää minua. En ylipäätänsä määrittele itseäni kansalaisuuden mukaan. Paavali kirjoitti galatalaisille, ettemme enää määritä kansalaisuuden mukaan, vaan olemme yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. Olen kai hyvin vanhakirkollisesti kristitty, jonka isänmaa on Jumalan valtakunta. Jalat ovat syvästi mullassa maan, mutta sydän on taivaassa.
Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha