torstai 4. kesäkuuta 2009

Venäjä-kirja tuli nyt julki

Tässä katkelma (ilman alaviitteitä) kirjani johdannosta, jossa onnittelen Venäjää Vladimir Putinin tähden. Enemmän saat tietoa kirjastani: http://personal.inet.fi/atk/molari/bezfobi.pdf , Juha Molari Юха Молари 2009: Venäjästä ilman fobiaa ja russofobiasta, О России без фобии и о руссофобии.

X X X X X


Omasta puolestani onnittelen Venäjää, että se sai vuosituhannen vaihteessa Vladimir Putinin kaltaisen miehen presidentiksi. Ensin hän osoitti suurelle yleisölle neuvokkuutensa pääministerinä. 5. elokuuta 1999 Jeltsin oli kysynyt ensi kertaa Putinilta, mitä tämä ajattelisi pääministerin tehtävästä. Tuossa vaiheessa Putin ei ilmoittanut vielä varmuutta valmiudestaan tehtävään. Päätös syntyi kuitenkin jo pian. Putinin suosio alkoi nopeasti kehittyä kansan parissa, kun arveltiin tulevaa presidenttiä. Elokuussa Putin sai gallup-mittauksissa vain 2 %:n, syyskuun lopulla jo 15 %:n, lokakuun lopulla 20 %:n ja marraskuun 1999 lopulla jo 40 %:n kannatuksen. Joulukuussa suosio saavutti jo 50 %. Sellainen suosio oli aivan uutta Venäjällä.

Jeltsin ei puhunut vuosina 1993-1995 kertaakaan mahdollisesta seuraajastaan presidentin tehtävässä. Suosikkeja olivat siihen aikaan Sergei Šahrai, Vladimir Šumeiko ja Oleg Soskovets. Vuonna 1996 Jeltsin vihjaisi hyvästä ehdokkaasta, mutta ei maininnut Aleksandr Lebedevin nimeä. Marraskuussa 1996 Jeltsinille tehtiin vaikea operaatio, jolloin pääministeri Viktor Tšernomyrdin sai toimia presidentin valtuuksin 17 tunnin ajan. Vuoden 1997 aikana seuraajaspekulaatio yltyi. Esillä olivat mm. Jevgeni Primakov, Nikolai Aksenenko, Boris Berezovski ja Vladimir Gusinski. 14. joulukuuta 1999 Jeltsin otti asian seuraajastaan esille keskustelussa Vladimir Putinin kanssa. Putin ei tuossa tilanteessa heti suostunut. Kello 9 aamuvarhain 29. joulukuuta Jeltsin palasi uudestaan aiheeseen. Edellispäivänä Jeltsin oli valmistellut perinteisen uudenvuoden puheensa. Pian tämän jälkeen Jeltsin ilmoitti päätöksestään Aleksandr Vološinille ja Valentin Jumaševille. Vähän myöhemmin Jeltsin kutsui tyttärensä Tatjanan kuultavaksi ja kertoi päätöksestään. Vasta 31. joulukuuta varhain aamulla Boris Nikolajevits Jeltsin kertoi päätöksestään vaimolleen. Jeltsinin päätöksen jälkeen patriarkka Aleksei II siunasi Putinin. Kremlissä tapahtui juhlallinen siunaaminen myöhemmin toukokuussa 2000. Jeltsin ei ollut uudenvuoden jälkeen kuitenkaan ”ex-presidentti” eikä ”entinen presidentti”, vaan ”Venäjän ensimmäinen presidentti”.

Katselin Pietarissa mainittua televisiopuhetta. Suomalaiset foobikot olivat lukeneet iltapäivälehdistä, että Venäjällä voisivat ydinpommit räjähdellä. Nämä varottivat minua matkaamasta Pietariin. Sain nähdä Venäjän historian siunatuimman presidentin vaihdoksen, joka merkitsi suurta muutosta Venäjän Federaation kehitykselle. Putin kirjoitti ensimmäiseksi ukaasin, joka antoi Boris Jeltsinille ja hänen perheelleen koskemattomuuden ja suojelun. Tammikuisen Israelin matkansa jälkeen Jeltsin tuli Moskovaan aviovaimonsa ja tyttärensä kanssa. He menivät teatteriin. Jeltsin pelkäsi reaktioita, mutta ihmiset taputtivat tyytyväisenä Jeltsin siirtymistä syrjään. Ymmärsin täysin venäläisen teatteriyleisön reaktioita. Myös sukulaiseni onnittelivat, että Jeltsin ymmärsi väistyä sivuun. Vuoden 2000 presidenttivaaleissa Vladimir Putin voitti vaalit selvästi. Kävin katsomassa äänestystä Venäjän suurlähetystössä Helsingissä. Venäläiset ystäväni äänestivät poikkeuksetta Putinia. Putin saikin vaaleissa ensimmäisellä kierroksella jo 53 % äänistä. Joissakin ensireaktioissa ivailtiin, että V. Putin olisi vain ”puhdas paperi”, johon V. Berezovski ja A. Tšubais kirjoittavat tekstit. Eräs venäläinen toimittaja väitti, että Putin tuli valituksi presidentiksi vain, koska armeija avasi portin sitä varten. Mielikuvani Putinista on ollut alusta alkaen myönteinen.

Vladimir Vladimirovits Putin3 (Владимир Владимирович Путин) syntyi 7.lokakuuta 1952 Leningradissa työläisperheeseen. Isä Vladimir Spiridonovits Putin (s. 1911 Pietarissa) työskenteli tehtaalla, jossa rakennettiin teräsvaunuja. Äiti Maria Ivanovna työskenteli sekä talonmiehenä että kadunlakaisijana. Vladimir oli perheen kolmas lapsi. Kaksi edellistä kuoli jo vauvana. Vladimir tiesi lapsena huonosti perheensä sukuhistoriasta niin kuin Neuvostoliitossa oli tapana muistaa huonosti perheen sukupuuta. Isä osallistui Suureen isänmaalliseen sotaan. Isän veli ja mummi menehtyivät sodassa. Vladimirin vanhin veli kuoli myös jo lapsena tuona kurjana aikana suomalaisten ja saksalaisten näännyttäessä Leningradin väkeä nälkäkuolemaan. Vladimirin ensimmäinen opettaja oli Tamara Pavlovna Tšižova, joka oli tavallinen, pehmeä ja ystävällinen opettaja. Viidenneltä luokalta kahdeksannelle Vladimir sai opetusta Vera Dmitrievna Gurevitsilta, joka oli erityisesti saksan kielen opetuksessa etevä. Opettaja muistaa pojan hyvän muistin. Vuonna 1969 sambo tuli yhä enemmän Volodjan harrastukseksi. Nuoruusvuotena hän luki myös elämään tärkeästi vaikuttaneen kirjan ja katsoi elokuvan. Se kertoi vakoilusta: Kilpi ja miekka (Щит и меч). Tällöin hän sai innoituksen joskus etsiytyä myös KGB:n palvelukseen, jos vain olisi mahdollista. Hän kävi jopa katselemassa Leningradissa KGB:n akatemian ovea ja sai tuolloin keskustella alan vaatimuksista. Koulu numero 281 päättyi keväällä 1970, minkä jälkeen Volodja pääsi kovasti kilpailtuun oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Sinne pääsi yksi neljästäkymmenestä hakijasta. Putinin tausta vakoilussa on joskus tulkittu ymmärtämättömästi. Hän todella kävi sittemmin myös KGB:n akatemian, Juri Antropov-akatemian vuonna 1985, ja työskenteli DDR:ssä Dresdenissä vakoilutehtävissä vuodet 1985–1990. Huippupolitiikkoja on toki muitakin, joilla on työkokemusta vakoilu- ja turvallisuusorganisaatioissa, vaikka ei aivan vastaavaa: Jevgeni Primakov, Sergei Stepažin, Juri Andropov, George Bush vanhempi (1976–1977) jne. Jopa venäjällä on kirjoitettu pelkokuvia ”stalinistisen modernin version saapumisesta” Putinin KGB/FSB –taustan tähden. Erityisen vihanomaisia ovat olleet Putinille vaaleissa hävinneiden osapuolten edustajat: kommunistien tähden Gennadi Zjuganov ja Jablakon nimissä Boris Višnevski. Modernin yhteiskunnan suojelupoliisi tai salainen poliisi on kuitenkin kovasti aivan eri asia kuin stalinistisella kaudella järjestelmät. Ehkä pelkokuvat olisivat vielä voineet jotenkin olla totta joskus 1960–1970 – luvuilla, mutta nyt niillä ei ole reaalista objektia. Tuollaista väärää samaistusta eivät tee vain Venäjää vihaavat propagandistit, vaan eräät muutkin kirjoittajat, jotka eivät ymmärrä KGB:n sisältävän monia tavanomaisia palvelutehtäviä, välttämättömiä demokraattiselle valtiolle: rajavartiolaitos, terrorismin vastainen taistelu, tiettyjen kansallisesti tärkeiden paikkojen ja tapahtumien suojelu jne.

Vladimir Putin toimi vakoilussa, muttei missään ”kurinpitojärjestelmässä” totalitaristisen hallituksen hyväksi. Itse asiassa vakoilu on alansa eliittiä. Vakoilijalta vaaditaan kykyä työskennellä itsenäisesti. Henkilö ei saa olla kuitenkaan eristäytyvä. Pelkkä älykkyys ei riitä, vaan hänen on oltava erityisen luotettava. Turhamaisuus ja kuuluisuuden tavoittelu eivät sovi vakoilijalle. Vakoilija arvioi ja analysoi nopeasti informaatiota sekä reagoi älykkäästi tilanteisiin. Putin ennätti työskennellä 15 vuotta KGB:ssä. Hän oli erikoistunut ihmissuhteisiin. Ulkomaalaisten kanssa luodut suhteet olivat eräs osa työkuvaa: turistit, opiskelijat ja liikemiehet.

Putinin palatessa Venäjälle maa oli nyt kovan muutoksen kourissa. Anatoli Aleksandrovitš Sobtšak (Анатолий Александрович Собчак) tuli hänelle tutuksi yliopiston tähden. Sobtšak tuli tärkeäksi tueksi myös Putinin urakehitykselle, kun Sobtšak oli Leningradin kaupunginneuvoston puheenjohtaja ja sittemmin Pietarin pormestari. Putin oli toinen Pietarin apulaispormestareista. Sobtšakia vastaan nostettiin sittemmin valtava parjaus- ja syytekampanja. Tuota vihaa johtivat Jablako-puolueesta pietarilainen Boris Višnevski (Борис Лазаревич Вишневский) ja Izvestija-lehden moskovalainen toimittaja Igor Korolkov. Višnevski on osoittautunut myös sittemmin varsinaiseksi piruksi pyrkimyksissään hajottaa Venäjän demokraattista järjestelmää. Tuota päämäärää varten mies osallistuu kansainvälisen PEN-järjestön toimintaan ja ihmisoikeustoimintaan (International Society for Human Rights), joiden avulla hän voi tarinoida mielikuvituksellisia tietoja Venäjän kauheista oloista. Eipä yllätys, että Mihail Hodorkovski on julkisesti ilmoittanut tyytyväisyyttä Višnevskin julkaisuihin. Boris on ensimmäiseltä koulutukseltaan IT-ihminen, mutta hän sai vuonna 2002 suoritettua myös kuntien hallintoa varten akateemisen loppututkinnon. Višnevski on tullut tunnetuksi lehtimiehenä mm. Novaja Gazetan avulla. Keväällä 2009 hän on käräjöinyt Pietarin pormestari Valentina Matvienkoa vastaan. Kaikesta riidan halustaan huolimatta hän on saavuttanut myös tunnustuspalkintoja ja arvokkaita luottamustehtäviä. Näissä vaikeuksissa Anatoli Sobtšak, kaiken lisäksi fyysisesti pahasti sairastunut mies, lähti Pariisiin. Hän palasi Venäjälle vasta sen jälkeen, kun Putinista oli tullut FSB:n johtajaksi ja valtionsyyttäjä Juri Skuratov (Юрий Ильич Скуратов) oli pidätetty virantoimituksesta.

Pietarin vuosilta Putinin lähipiiriin työyhteisössä ja ystäväpiirissä kuuluvat mm. German Gref, Mihail Manevits, Dimitri Kozak, Dmitri Medvedev, Igor Setšin, Nikolai Patrušev, Sergei Ivanov, Viktor Tšerkesov, Sergei Mironov, Ilja Klebanov, Vladimir Kožin, Aleksandr Bespalov, Viktor Ivanov, Aleksandr Grigorjev, Grigori Poltavtšenko, Ilja Južanov, Leonid Reiman. Sobtšakin oman arvion mukaan ”Putin osoittautui demokraattiseksi, päätöksentekokykyiseksi ja miehekkääksi” näissä huippuviroissa Pietarin kaupungin hallinnossa.

En ole saanut enkä etsinyt mitään rahoitusta tämän Venäjä-kirjan kirjoittamiseen. Kirja on syntynyt vapaapäivinä ja lomilla. Siksi kirjassa on harrastelijan leima ja puutteet. Aikataulu ei ole sekään pysynyt luvatussa, koska virkatehtävät ja perhe on täytynyt hoitaa ennen kirjoittamista.

Sympatiseeraan monissa tulkinnoissani Venäjän Federaation ulkoministeriön diplomaattiakatemian kansainvälisten suhteitten professorin Manoilon näkemyksiä, joka on puolestaan laittanut kotisivuilleen kaksi kirjoittamaani haastattelua. Olen kääntänyt suomeksi ja julkaissut tässä kirjassani hänen artikkelinsa: 86.11. A.V. Manoilo: ”Yhdysvaltojen psykologiset operaatiot Gruusian hyökkäyssodassa Etelä-Ossetiaa ja Abhasia vastaan” (tiivistelmä). Lisäksi olen liittänyt kirjaani aineistoa kahdesta julkaistusta haastattelusta, joissa selvitin Manoilon kanssa lähialueillamme käytävää psykologista sodankäyntiä. Olen saanut artikkelit siinä tarkoituksessa, että ne voidaan saattaa suomalaisen keskustelun alaisiksi ja kritisoitaviksi. Olen tavannut myös lukuisia muita henkilöitä kirjaani varten. Edustan kuitenkin alusta loppuun vain itseäni. Kiitos myös virolaiselle Irja Tähismaalle, joka antoi luvan julkaista hänen runonsa ”Puhdistus”.

Olen toivottanut iloa, menestystä ja siunausta Venäjälle 15. toukokuuta 2009 presidentin ukaasilla No. 549 perustetun historiakomission, jonka tehtävänä on valvoa, ettei Venäjän tappioksi vääristellä historiaa. Olen ollut yhteydessä erääseen ukaasin syntyyn merkittävästi vaikuttaneeseen henkilöön siinä toivossa, että jossakin lähitulevaisuudessa tekisin lehtijutun komitean työskentelystä ja tarkoitusperistä. Luonnollisestikaan tämä Venäjä-kirja ei edusta mitään ”oikeaa” Venäjä-tulkintaa, mikään komitea ei ole sitä lukenut ennen tätä julkaisemista.