perjantai 31. heinäkuuta 2009

ETYJ-päätös 3.7.2009 ja Suomen nationalistinen juhlakalenteri uusiksi

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ; OSCE – Organization for Security and Cooperation in Europe) on yksi maailman laajimmista alueellisista turvallisuusjärjestöistä. Järjestö teki 3.7.2009 lauselman, jonka mukaisesti se tuomitsi Natsi-Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton aiheuttamat kansanmurhat.

Rauhan ihmisenä ja uskovaisena kirkkoherrana koen, että tämän päätöksen pitäisi näkyä myös keskuudessamme Suomessa, kun vietetään keväisin nationalistisia juhlia. Niiden sisältöä pitäisi uudistaa kansainvälisyyttä ja rauhantyötä tukeviksi. Nykyinen juhlakalenteri ja käytännöt ovat pitkälti perintöä aikakaudelta, jolloin fasismi nosti päätänsä Saksassa ja Suomessa ja jolloin väkivallan avulla ratkaistiin poliittisia erimielisyyksiä. ETYJ-päätös opastaa rauhanomaisempaan kanssakäymiseen.

OSCE PA Draft Resolution Condemning Totalitarian Regimes OSCE PA Vilnius, 2.7.2009

DIVIDED EUROPE REUNITED:
PROMOTING HUMAN RIGHTS AND CIVIL LIBERTIES IN THE OSCE
REGION IN THE 21st CENTURY


1. Recalling the United Nations Universal Declaration of Human Rights, the Helsinki
Final Act, and the European Charter of Fundamental Rights;
2. Taking into account the developments that have taken place in the OSCE territory in the past 20 years since the fall of the Berlin Wall and the Iron Curtain;
3. Noting that in the 20th century, European countries experienced two major totalitarian regimes, the Nazi and the Stalinist, which brought along genocide, violations of human rights and freedoms, war crimes and crimes against humanity;
4. Acknowledging the uniqueness of the Holocaust, reminding participating States of its impact and the continued acts of anti-Semitism occurring throughout the 56-nation
OSCE region, and strongly encouraging to vigorously implement the resolutions on
anti-Semitism adopted unanimously by the OSCE Parliamentary Assembly since the
Annual Session in Berlin in 2002;
5. Reminding the OSCE participating States of their commitment “to clearly and
unequivocally condemn totalitarianism” (1990 Copenhagen Document),
6. Recalling that awareness of history helps to prevent recurrence of similar crimes in the future, whereas honest and thorough debate on history will facilitate reconciliation based on truth and remembrance;
7. Aware that the transition from communist dictatorships to democracy cannot take
place in one day, and that it also has to take into account the historical and cultural backgrounds of the countries concerned;
8. Emphasizing however that it is the obligation of governments and all sectors of
society to strive tirelessly towards achieving a truly democratic system that fully
respects human rights, without making differences in political culture and tradition a pretext for the non-implementation of commitments;
9. Deploring that in many countries, including some with long-standing democratic
traditions, civil liberties are in renewed danger, often because of measures taken to
counter so-called ‘new threats’;
10. Recalling the initiative of the European Parliament to proclaim 23 August, when the Ribbentrop –Molotov pact was signed 70 years ago, as a Europe-wide Day of
Remembrance for Victims of Stalinism and Nazism, in order to preserve the memory
of the victims of mass deportations and exterminations;

Merkitys Suomelle?


Suomen sotarikolliseksi tuomitut fasistit veivät suomalaiset hirvittävään revanssi- ja valloitushenkiseen sotaan Neuvostoliittoa vastaan fasisti-Saksan aseveljinä. Nämä rikolliset aiheuttivat lukuisten suomalaisten sotilaiden ja siviilien tarpeettoman kuoleman sekä olivat saattamassa miljoonaa leningradilaista kuolemaan nälän, sairauksien ja pommitusten tähden. Nykyinen maailmamme on yhä enemmän monikansallinen. Keskuudessamme elää ihmisiä, jotka ovat tulleet monista eri valtioista, myös entisen Neuvostoliiton alueelta.

Turvallisuusjärjestön päätöslauselma ilmaisee merkittävää kansainvälistä tahtotilaa, jonka tähden olisi johdonmukaista, että Suomessa tarkistettaisiin vuotuisia nationalistisia liputuspäiviä ja –juhlia, erityisesti niiden sisältöä ja nimiä, sekä lopetettaisiin kaikki yritykset kumota sotarikollisten syyllisyydet. Erityisesti evankelisluterilaisen kirkon tulisi olla nyt moraalisena esimerkkinä ja tukea ETYJ-päätöslauselman tähden uudenlaisen turvallisuus- ja yhteistyön syntymistä. ETYJ korostaa nimenomaisesti erityistä tarvetta valveutuneisuuteen, jotta vastaavia rikoksia ei enää tapahdu. Siksi ETYJ on myös historian vääristämistä vastaan.

Venäjällä onkin tämän mukaisesti perustettu komitea historian väärentämistä vastaan. Suomessa on kuitenkin tällä hetkellä uudistukset riittämättömiä, jotta ETYJ:n päätöksen henki ja sisältö toteutuisivat. Käytännössä kirkot toimittavat merkittävimmät kansalliset juhlapäivät ja seppeleiden laskut haudoille. Siksi kirkoilla tulisi olla aloitteellisuutta uudistaa nationalististen juhlien sisältöä uuden ETYJ-päätöksen mukaiseksi, jotta fasistisen Saksan aseveljeyttä ei jatkosodan osalta enää juhlittaisi. Kärsineet suomalaisperheet tulisi yhä edelleen muistaa kunniakkaasti, kanssakäyminen veteraanijärjestöjen kanssa säilyisi keskeisenä tekijänä näissä uudistetuissa juhlissa, mutta juhlien nimiä, sisältöä ja tavoitteita pitäisi uudistaa niin, että yhtä hyvin maahanmuuttajat kuin syntyperäiset suomalaiset voisivat yhtyä turvallisuus- ja yhteistyönrakentamiseen näinä juhlapäivinä.

Turhia nationalistisia juhlia fasistien aseveljinä?

Keväisin on toistaiseksi vietetty merkillistä nationalististen juhlapäivien sumaa kirkoissa ja hautausmailla, kun kansallisena veteraanipäivänä (esim. 27.4.2009), kaatuneiden muistopäivänä (17.5.) ja puolustusvoimien lippujuhlan päivänä (4.6.) on vietetty jumalanpalveluksia ja laskettu seppeleitä sankarihaudoille. Lisäksi itsenäisyyspäivänä on nämä riitit toistuneet. Kansallinen veteraanipäivä on nuorempi tulokas kuin kaatuneiden muistopäivä, jonka ohjeistus periytyy sotamarsalkka Gustaf Mannerheimin 1.5.1940 antamaan päiväkäskyyn. Lisäksi kesäkuun alussa on Puolustusvoimien lippujuhlan päivä, joka on luonteenomainen monien valtioiden puolustusvoimille. Tämä on ollut nykyisellä paikallaan vuodesta 1942, mitä ennen juhlittiin valkoisten voittoa punaisista sisällissodassa. Tämän kolmen liputuspäivän ryppäästä olisi selvästi karsittavaa, sillä nykyinen käytäntö tukee Suomessa historian väärentämistä ikään kuin Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto ei olisi ollut niiden fasistien rinnalla, jotka ETYJ on nyt kuitenkin selväsanaisesti tuominnut.

Suomessa ETYJ:n päätös on erityisen kriittinen


Suomessa tilanne on ETYJ:n päätöksen jälkeen erityisen kriittinen, myös Baltiassa joudutaan harkitsemaan tiukempaa otetta fasisteille osoitettuja suosionosoituksia vastaan. Neuvostoliitossa tehtiin tiukasti tiliä aina Nikita Sergejevitš Hruštšovin raportista 25.2.1956 alkaen (Никита Сергеевич Хрущев. О культе личности и его последствиях. Доклад XX съезду КПСС. "Известия ЦК КПСС", 1989 г). Saksassa on tehty tiliä fasismin rikoksia ja antisemitismin ilmiöitä vastaan. Sitä vastoin Suomessa ja Baltian alueella on yhä elätelty mielikuvia omasta sankaruudesta.

Sankarihaudoilla lukee usein patsaissa, että ”kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”, vaikka on hyvin tiedossa, että Suomen fasistishenkinen johto halusi de-humanisoida venäläisiä, niin kuin sanottiin siihen aikaan ”ryssiä”, revanssihenkisesti ja imperialistisesti tappaa leningradilaiset ym. nälkään ja natsi-Saksan kanssa pommeihin, jotta laajat alueet Leningradin ympäristöstä ja muualta voitaisiin siirtää Suomen hallintaan neuvostoliittolaisten miljoonien ihmisten kuoleman jälkeen. Suomalaiset ja venäläiset sotaveteraanit ovat syyttömiä siihen sodan syttymiseen, jonka fasismi ja stalinismi johtivat Euroopan. Tällä hetkellä Suomessa suojellaan kuitenkin yhä edelleen epärehellisyyttä politiikkojen ja revanssihenkisten järjestöjen (ProKarelia) keskuudessa. Tilanteen korjaamiseksi ETYJ:n päätöslauselman mukaisesti tulisi nyt erityisen selkeästi ja jyrkästi sanoutua irti fasistien aseveljien – sotarikollisten - sotaseikkailujen glorifioinnista.

Tilanteen tervehdyttämiseen olisi tärkeää, että juhlakalenteria uudistetaan kevään nationalististen juhlien osalta. Juhlien muotoja ja sisältöä tulisi uudistaa rauhan pyrkimysten mukaiseksi, kun samalla muistetaan sotaveteraaneja molemmilla puolin rajaa. Kirkon oman sanomankin kannalta pitäisi olla ihan mahdotonta, että se antaa edes hiljaisen tukensa leningradilaisia vastaan tehdylle fasistisimperialistiselle sotaretkelle.

Kuoleman "ammattilaiset"?

Seurakuntien hengellisen työn tekijöitä (papit, kanttorit, diakonit, nuorisotyönohjaajat, lapsityönohjaajat) ja muita työntekijöitä (suntiot, kanslistit, haudankaivajat, hautausmaantyöntekijät) ajatellaan usein kuoleman ammattilaisina. On totta, että valtaosa kuolleista ja heidän omaisistaan tulevat seurakuntien palveltaviksi.

Kuoleman ammattilaisuudessa on myös väärää kalman tuoksahdusta. Liian usein saa havaita, että ammattilaisuus häivyttää ihmisyyden ikään kuin virallinen asema riittäisi. Kovin usein saa järkyttyä, että kuoleman ammattilaisuus on kiertoilmaus epäpätevyydelle, pakomatkalle kirkolliseen traditioon. Tuota pakomatkaa ”ammattilainen” tarvitsee vilpittömässä innossa, koska ei uskalla keskittyä surevaan ja poismenneeseen itseensä. Olen yrittänyt luottaa siihen, että Jumala puhuttelee ja hoitaa viisaudessaan erityisesti silloin, jos otamme vakavasti kuolleen ja hänen omaistensa näkökulman – uskallamme kuulla itkevää ja surevaa sellaisenaan. Tuon surevan ja erityisesti poismenneen omasta tarinasta Jumala osaa valmistaa saarnansa, jos Jumala tahtoo saarnata.

Erityisen tuohtunut olen sellaisen "ammattilaisuuteen", jossa traditio nousee verukkeeksi välinpitämättömyydelle ja ylimielisyyden ilmaukseksi. Traditio ja "ammattilaisuus" sivuttaa, ylittää ja halveksii syrjään inhimillisen lähimmäisyyden. Niin ei saisi olla! Kuoleman ammattilaisten tulisi aina lähtökohtaisesti ajatella kohtaamisia ja vuoropuhelua lähimmäisen näkökulmasta: mitä me viestimme tälle ihmiselle, joka tarvitsee tukea.

Kriisityön valmiudet ovat vielä merkittävästi puutteelliset myös kuoleman ammattilaisten parissa. Ehdoton lähtökohta täytyy olla, että seurakunnan työntekijä on käytettävissä ja tavoitettavissa. Hätääntyneille ja sureville emme ilmoita, ettemme tiedä emmekä voi, vaan että me voimme ja osallistumme. Kirkollisen työyhteisön oma ”ongelma” on järjestää tilanne senkaltaiseksi, miten voimme ja osallistumme palvelemaan lähimmäisiä heidän surussaan. Tuo ei voi olla edes ”ongelma”, koska kyse on seurakunnan ydintehtävästä ja olemassaolosta. Kirkko lakkaa olemasta, jos se ei hoida tätä olemisensa tarkoitusta: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni” (Matt. 25:35–36). Siinä kertomuksessa Herra ei salli huonoille palvelijoille MUTTA-selitystä.

Laiminlyönnin puolelle menee sellainen ammattimaisuus, jossa ei edes piitata tehtävistä, joita varten on kutsuttu töihin. Kirkollista työtä ei sovi tehdä, jollei ole kutsumuksena palvella omassa toimessaan ja virassaan. Kirkollisen työntekijän ei sovi kuvitella, että vain kirkkoherra olisi kirkollinen työntekijä muttei kukaan muu hoida kirkon hengellistä palvelimista, jolloin kaikki muut voisivat menetellä välinpitämättömästi. Ihmisen kohtaaminen – erityisesti surevan – täytyy olla arvokas ja merkittävä jokaisessa kanssakäymisessä, joka tapahtuu seurakunnan työntekijöiden tähden. Kaikki muodostavat yhdessä arvokkaan ketjun, joka onnistuessaan ja eheänä hoitaa surevaa oikein hyvin. Siihen sielunhoidolliseen ketjuun tarvitaan jokaista vastuullista henkilöä, kansliasta hautausmaantyöntekijään, kappelista urkuparvelle.

Seurakunnan työntekijöillä on pääsääntöisesti virkapuhelimet, joihin kuoleman ammattilaisten on velvollisuus vastata, jos suinkin mahdollista. Jollei ole mahdollisuus vasta, sen jälkeen on velvollisuus soittaa soittajan numeroon sikäli kuin tieto on jäänyt puhelimen muistiin. Kirkossa ei voi paeta kutsumusta, vaan kutsumus velvoittaa sekä palvelemaan avuliaasti että etsimään tehtävänsä mukaisia palvelumahdollisuuksia. Kun tiedän tehtäväkseni keskustella kärsivien kanssa, silloin kutsumus avaa korvat auki, jotta olen myötätuntoinen surevia kohtaan ja olen käytettävissä näitä varten.

Olen nähnyt erittäin hienoja työntekijöitä seurakunnissa. Ruotsinkielisen seurakuntamme (Pojo svenska församling) nuorisotyönohjaaja ja diakoni ovat menneen viikon aikana osoittaneet sellaista ammattimaisuutta, jossa ihmisen luo meneminen ja arvostaminen ovat tuoneet Jumalan siunausta lähimmäistemme keskuuteen. Heidän toimistaan olisi jokaisella paljon opittavaa. ”Sydämen” pitää olla mukana niin kuin edesmenneen seurakuntayhtymämme vapaa-ajan asu kertoi rintamerkissä.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

"Nato harjoituttaa Ruotsia ja Suomea sotaan Venäjää vastaan"

Rick Rozoffin tämänpäiväisen artikkelin otsikko on vakavalla tavalla tarpeellinen ja puhutteleva. Ruotsi ja Suomi ovat todellakin lisänneet sotilaitaan Afganistanissa. Ruotsalaiset ja suomalaiset sotilaat harjoittelevat nyt sotaa tuhansien kilometrien päässä kotimaaltaan. Varsinainen kohde on kuitenkin lähellä.

Sodan harjoittaminen on sivuutettu mediassa ilman suurtakaan huomiota. Senkin vuoksi Rozoffin artikkelin ja muiden aiheeseen liittyvien tietojen kertaaminen on tarpeellista. Ruotsalaiset ja suomalaiset uutiset ovat kertoneet joistakin tapahtuneista ”onnettomuuksista” ISAF-operaatioissa Afganistanissa. Svenska Dagbladet kertoi äskettäin, miten hyökkäykset ruotsalaissuomalaisia sotavoimia vastaan ovat kaksinkertaistuneet lyhyessä ajassa.

Nato kehittää Afganistanissa Suomen sotilaallista kykyä Venäjää vastaan. Helsingin Sanomat 19.6.2009 havaitsi aivan oikein äskettäin, että Afganistan on nyt Suomen sotaa. Tämä sota on tärkeä Suomen puolustusvoimille, mikä on juuri merkittävä syy Afganistan operaatioihin: niiden tarkoituksena on kehittää Suomen puolustusvalmiutta! Suomalaiset sotilasjohtajat ovat luonnehtineet tilannetta ainutlaatuiseksi suomalaisille, koska suomalaiset voivat nyt harjoittaa sotatilanteita. (Helsingin Sanomat, 19. kesäkuuta 2009). Afganistan on tällä tavoin harjoituskenttä sotatoimille – ja erityisesti Venäjää vastaan. Sama koskee myös Baltian valtioiden, Puolan ja Georgian intressejä.


Georgia Naton ja EU:n asialistalla


Suomen valtioneuvoston turvallisuuspoliittisessa selonteossa olin merkillisesti käännetty Georgian hyökkäys Etelä-Osseetian siviiliväestöä ja alueen rauhanturvaajia vastaan informaatiosodaksi, jossa aggressiivinen osapuoli olisikin ollut Venäjää, joka tosiasiassa tuli puolustamaan venäläisiä rauhanturvaajia ja siviiliväestöä pahemmalta kansanmurhalta. Lisäksi on ollut surullista, ettei Suomi ole vieläkään tunnustanut Abhasian ja Etelä-Ossetian valtioiden itsenäisyyttä. Allekirjoittanut antifasistinen kirkkoherra on sitä vastoin omasta puolestaan eri mieltä kuin Suomen poliittinen johto: meikäläiselle nämä valtiot ovat itsenäisiä valtioita. Suomen valtioneuvoston liittyminen Venäjä-vastaiseen informaatiosotaan on häpeällistä.

Nyt liki vuosi Georgian hyökkäyksen jälkeen EU on ilmoittanut aloittavansa operaationsa Georgiassa, mutta vaatinut tämän operaation koskevan ”koko” Georgiaa, millä EU tarkoittaa myös Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisiä valtioita. Äskettäin taas kerran EU esitti Venäjälle vaatimuksen vetäytyä elokuuta 2008 edeltäneisiin asemiin. Brittien David Milibend toivotti myös amerikkalaiset joukot varauksettomasti tervetulleeksi Georgian operaatioihin, - siis myös miehittämään tuota satelliittivaltiota -; kun taas – venäläisten sanomalehtien mukaan - Stubb oli tällä kertaa maltillisempi. Franco Frattini oli Yhdysvaltojen osallistumista vastaan. Venäjältä Grigori Karasin piti tärkeänä kommenteissaan, että EU:n tehtävät olisi sidottu yhteistoimintaan Venäjän armeijan ja rajavartioiden kanssa. Lisäksi hän kritisoi, että EU yrittää venyttää poliittisen pelin avulla toiminta-aluettaan myös Georgian ulkopuolelle Abhasian ja Etelä-Ossetian valtioihin, vaikka operaation mandaatti koskee ainoastaan Georgian aluetta. Venäjällä onkin tiukasti arvosteltu, etteivät eurooppalaiset tarkkailijat ole raportoineet edes rehellisesti ja avoimesti tosiasioiden kehityksestä, kun tarkkailijat ovat antaneet tietoja Eurooppaan. Vääristelyn avulla on täten kannustettu Georgiaa siihen, että se rikkoisi ehkä Medvedev-Sarkozy suunnitelman ja aloittaisi jopa uuden täysimittaisen aggression Etelä-Ossetiaa vastaan. Venäjällä on kiinnitetty huomiota mm. Georgian tykistön siirtoihin ja muihin sotilaallisiin valmisteluihin esimerkiksi Orchosan kylän tuntumassa. Euroopassa on monia paikallisia ja kansallisia pitkäaikaisia konflikteja (esimerkiksi Viron järkyttävä ihmisoikeustilanne ja demokratian kriisi), joista voidaan siirtää tuolla tavalla huomio pois ”ulkoisen vihollisen” avulla, kun tiedotusvälineet tuottavat venäläisvastaista propagandaa Kaukasuksen alueelta. Samanaikaisesti EU:ssa voidaan perustella asehankintoja ja Natoon integroitumista taloudelliseen taantumaan vajonneessa Euroopassa, jossa tuhannet ihmiset on heitetty työpaikoistaan köyhyyteen.

Amerikkalaisissa uutisissa on juuri äskettäin heinäkuussa 2009 tulkittu suoranaisesti, että Suomen puolustusministeri Jyri Häkämies on heinäkuun alussa paljastanut tahtonsa vetää Suomen kansa ja valtion Naton suunnitelmien osaksi, joiden tavoitteet ovat suunnattu nimenomaisesti Venäjää vastaan. Jo aivan toisella puolella maailmaakin noteerattiin ministeri Häkämiehen väite, jonka mukaan ”NATO on lähestynyt Suomea antaen mahdollisuuden sotilaalliseen koulutukseen. Suomen pitäisi hyväksyä Naton mainittu tarjous” [Xinhua News Agency, 3. heinäkuuta 2009]. Chicagolainen Rick Rozoff kirjoitti osuvasti: “Early this month Finnish Defense Minister Jyri Hakamies divulged that he would further drag his nation into NATO's plans for a drive east aimed against Russia and is paraphrased as asserting that "NATO had approached Finland with an opportunity - - -“

Etelä-Ossetian presidentti Eduard Kokoity Russia Today –televisiokanavan haastattelussa, että Yhdysvallat, Israel ja Ukraina ovat syyllistyneet kansanmurhaan Etelä-Ossetiassa, kun ovat jatkaneet Georgian sotavoimien aseistamista. Georgian sotilaallinen voima on nyt vahvempi kuin mitä se oli elokuussa 2008, kun Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetian siviiliväestöä ja alueen rauhanturvaajia vastaan. Kokoity kutsui Georgiaa jopa ”erääksi aseistetuimmista valtioista” tämän hetken maailmassa.

Cyber-sotakeskus Venäjää vastaan

15. kesäkuuta 209 Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ja Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves tapasivat Valkoisessa talossa Amerikan Kansallisen turvallisuuden neuvonantajan James Jonesin kanssa. Jones on Naton entinen komentaja. Keskustelujen aiheena oli cyber-turvallisuus – tai niin kuin Suomen puolustusministeri ilmaisi asian rehellisemmin ”cyber-sodankäynti”. Viron presidentti kiitti Yhdysvaltoja tämän antamasta avusta, kun Naton cyber-keskus (Cooperative Cyber Defence Centre) perustettiin Tallinnaan. [Hallituksen turvallisuustiedonanto 17.6.2009]

Amerikkalainen kenraali Kevin Chilton ilmoitti toukokuussa 2009 Yhdysvaltojen ja Naton cyber-sodankäyntisuunnitelmista, että "Valkoinen talo haluaa säilyttää itsellään oikeuden fyysisen voima käyttöön – myös ydinaseiden käyttöön – jos vieras valta tekee tietoverkkoihin kohdistuvan hyökkäyksen Yhdysvaltoja vastaan” [”Global Security” 12.5.2009]

Jo muutaman vuoden ajan Yhdysvaltojen ja Naton virkamiehet ovat puhuneet suorasanaisesti Naton artiklan 5 perusteella yhtä hyvin hyökkäyksestä Afganistaniin kuin Irania vastaan rakennettavasta verkostosta ja toimenpiteistä Venäjän väitettyjä cyber-hyökkäyksiä vastaan.

Itämerestä Natomeri

Natolla on Venäjän saartamisen ohjelma: Suomi tarjoaa Natoa varten 237 000 henkilön joukot ja 1300 kilometrin rajapinnan! Tammikuun 2009 Suomessa julkaistu turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko toteaa, että Suomelle Nato olisi tärkein sotilaallinen turvallisuus yhteistyön järjestö. Selonteossa painotetaan, että Suomella on ”vahvat perusteet” harkita Nato-jäsenyyttä.

Aseiden yhteensopivuus on keskeinen ja välttämätön osa täyttä Nato-jäsenyyttä. Huhtikuussa 2009 Suomen puolustusministeriö ilmoittikin norjalaisen Kongsbergin ja amerikkalaisen Raytheonin täyttävän Suomen keskipitkänmatkan ohjusjärjestelmän (MRADMS) vaatimukset. ”Uudet Nato-yhteensopivat ohjusjärjestelmät korvaavat venäläisvalmisteiset BUK-järjestelmät, jotka oli ostettu 1996. Tärkein syy luopua Venäjän järjestelmästä on niiden puuttuva yhteensopivuus Naton järjestelmien kanssa... ".

Äskettäin - 23.7.2009 - Esa Seppäsen ja Ilmari Susiluodon kertoivat käsityksiään, joiden mukaan Suomen liittyminen Natoon palvelisi Naton tärkeintä päämäärää: saavuttaa 1300 kilometrin rajapinta Venäjän kanssa. Seppänen ja Susiluoto uskoivat, ettei Venäjä jäisi passiiviseksi, jos Suomesta tulisi Naton jäsen. Naton laajeneminen Pohjoismaissa päättää Itämeren alueen sotilaallispoliittisen tasapainon. Itämerestä tulisi ”Naton meri”, lukuun ottamatta Kaliningradin edustaa ja Suomenlahden itäisintä päätä.

Äskettäin Suomen hallitus sopi sotilasmenojen kasvusta 2 prosentilla budjetista. Sauli Niinistö kutsui Nato-yhteensopivien taistelukoneiden ostoa hiljaiseksi esisopimukseksi, jonka perusteella voi luottaa myöhempiin suurempiin tarvikehankintoihin. Niinistö tulkitsi myös Euroopan puolustuksen tapahtuvan aina Naton sateenvarjon alla. Jos EU päättäisi hakea yhdessä Naton jäsenyyttä? ”Mitä Suomi tekisi tällöin? Olisiko Suomen erottava? EU:n tarkoitus on toimia kollektiivisesti kaikissa järjestöissä. Miksi turvallisuuspolitiikka on suuri poikkeus?” [Helsingin Sanomat, 16.6.2009]

Samanlaista kampanjaa, peiteltyä valmistelua ja yhdenmukaistamista tapahtuu myös Ruotsissa, vaikka galluppien mukaan molemmissa valtioissa kansalaisten enemmistö vastustaa Natoon liittymistä. (ks. http://www.stoppanato.se). Naton pääsihteeri Jaap de Hoop Scheffer kertoi jäähyväisinään suurista strategisista tavoitteista, mutta Tanskan entisen pääministerin Anders Fogh Rasmussenin toivotaan onnistuvan näissä tavoitteissa paremmin. Schefferin mukaan hänen turhautumisensa syy on, ettei Naton suhteet Euroopan Unioniin ole vielä riittävästi syventyneet, todellista strategista kumppanutta ei ole vielä syntynyt Naton ja EU:n välille. [Trend News Agency, 7.7.2009]. Scheffer painotti, että Nato-EU-suhteet ovat tärkeä osa liittoutuman uutta strategista konseptia.

Neuvostoliiton entinen presidentti Mikhail Gorbachev varoitti äskettäin Venäjän televisiossa, että ”ohjuspuolustusjärjestelmä on uhka Venäjälle”, koska sen pyrkimyksenä on luoda tilanne, jossa Nato voi tehdä ydinhyökkäyksen, mutta jäädä samanaikaisesti suojatuksi vastatoimilta. [Russia Today, 2.7.2009]. Suomen Nato-henkiset poliitikot ovat koordinoimassa Suomen asevoimia yhä enemmän osaksi Naton vastakkainasettelua Venäjää vastaan. Suomen ja Ruotsin integroituminen Naton asevoimiin johtaa paljon pelottavampiin ja vaarallisempiin tapahtumiin kuin mitä tämänhetkiset onnettomuudet ovat Pohjois-Afganistanissa. Rick Rozoff kirjoittaa osuvasti: “- - -The simultaneous and coordinated US and NATO military buildup in the Arctic Ocean, the Baltic Sea and the Barents Sea are moving the line of confrontation with Russia ever closer. With Finland's and Sweden's integration into NATO the armed forces of both nations will have something far more formidable and dangerous to contend with than firefights in Northern Afghanistan” (http://usa.mediamonitors.net/content/view/full/64913).

Tämä chicagolainen mies, Rozoff, on myös muutoin hyvin mielenkiintoinen persona aktiivisuudessaan mm. Nato-vastaisen listan vetäjänä (the Stop NATO international email list: http://groups.yahoo.com/group/stopnato/). Hän kirjoittaa säännöllisesti Global Research –globaalisaation tutkimuskeskusta varten. Vähän aiemmin toukokuussa 2009 hän kirjoitti artikkelin, jossa väitti Pentagonin valmistelevan sotaan Venäjää vastaan (http://www.globalresearch.ca/index.php?context=va&aid=13614). Hän viittasi Irina Kadzhaevin arvioon huhtikuulta 2009: Irinan mukaan tilanne on itse asiassa nyt vakavampi kuin elokuussa 2008. Erityisen surullinen tapaus asuu tällä hetkellä Virossa: Toomas Hendrik Ilves, joka syntyi Ruotsissa ja kasvoi Yhdysvalloissa, jossa työskenteli amerikkalaisen propaganda tarpeita varten (Radio Free Europe). Mainittu Ilves on kääntänyt pahimman kykynsä mukaan maatansa ja naapureitaan Venäjän vastaiseen rintamaan. Pari vuotta sitten Ilves oli kehittämässä valhetta venäläisten hakkereiden hyökkäyksestä. Ilman mitään todistetta syntyi pian yleinen uskomus Venäjän vaarallisesta käytöksestä. Tuolla perusteella Nato ja Yhdysvallat saattoivat perusteella uusia hankkeitaan. Pentagonin johtaja Robert Gates tapasi marraskuussa Andrus Ansipin ja “keskusteli Venäjän käytöksestä ja yhteistyön uusista muodoista cyber-turvallisuuden hyväksi…” [U.S. Department of Defense, 12.11.2008] Tässä yhteydessä viitattiin Naton artiklaan 5.

Suomen Puolustusministerin ja ulkopoliittisen johdon Nato-ihmisten politiikka uhkaa jakaa Suomessa asuvan väestön yhä syvemmin Nato-vastaiseen valtaväestöön ja militanttiin Nato-vähemmistöön. Tämän jälkeen tulee yhä vaikemmaksi asettua Suomen sotilaallisten tavoitteiden puolustajaksi, koska Suomi on itse valinnut Naton kanssa kriisien tien. Toistaiseksi ymmärrän asevelvollisuuden toteuttamisen Suomessa, koska isänmaallisen suomalaisen pitää turvata perheiden ja isänmaan koskemattomuus myös sellaista uhkatilannetta vastaan, jossa Nato alkaa tuoda joukkoja Suomeen ja puolustus- ja turvallisuuspoliittisten päätösten osalta joudumme alistetuksi Naton tai amerikkalaisten tahtoon.

Vain sotahullut imperialistit tai housuihinsa kusevat raukat tarvitsevat natsi-Saksan tai Naton tai jonkun muun aseveljen liittolaisuutta Neuvostoliittoa ja Venäjää vastaan. Terveet ja järkevät ihmiset eivät ylipäätänsä suunnittele tai toivottele aggressioita itänaapuriaan vastaan, vaan rakentavat menestyksellistä kanssakäymistä arvokkaan käytöksen mukaisesti.

Viro on valtio

Lenin määritteli marxismin perusajatuksen mukaisesti valtion seuraavasti: ”Valtio on luokkavastakohtien sovittamattomuuden tuote ja ilmaus. Valtio syntyy siellä ja silloin, missä ja milloin ilmaantuu yhteiskunnan luokkajako, kun ilmaantuu riistäjiä ja riistettyjä”. V.I. Lenin, Valitut teokset, 7/10: 15; 9/10: 68.

Engels kirjoitti myös valtion tuntomerkeistä, jossa yhteydessä hän tarkoitti julkisen vallan ohessa myös poliittista, valtiollista valtaa, joka on yhteiskunnallisen, julkisen vallan erikoismuoto. Julkisen valtakoneiston mahti muodostuu yhä mahtavammaksi, kun valtion sisällä kärjistyy kilpailu luokkaristiriitojen tähden. Riistoyhteiskunnassa valtiovallasta tulee koneisto, joka asettuu yhä suuremman väestömäärän vastakohdaksi eli vieraantuu yhteiskunnasta.

Lenin kirjoitti siitä, miten hallitseva luokka harjoittaa valtaa, toteuttaa diktatuuriaan ja alistaa valtiokoneiston välityksellä. V.I. Lenin, Valitut teokset, 7/10: 15. Tällaista valtiota kutsutaan riistovaltioksi. Siinä valtiovallan demokraattisia menettelytapoja kavennetaan ja pystytetään taantumuksellisia hallintojärjestelmiä.

Tämän aatehistoriallisen lyhyen katsauksen perusteella minun täytyy tunnustaa erimielisyyteni, sillä dosentti Johan Bäckman ei ole kovin innostunut ylistämään Viroa valtioksi. En minäkään ylistä Viron valtiollista luonnetta. Viimeaikaiset uutiset sikäläisestä poliittisesta menosta ja Sinimäen mielenosoituksista ovat jälleen kerran surullisen huolestuttavia. Suomalaisina voimme kokea erityistä pettymystä Viron heikentyneeseen demokratiakehitykseen, ihmisoikeusongelmiin ja kansalaisyhteiskunnan rappeutumiseen.

Juuri tuossa kaikessa surkeudessaan Viro täyttää marxilaisleniniläisen määritelmän valtiosta. Siellä valtiokoneisto on kehittynyt yhä mahtavammaksi, jotta venäläiskielinen väestö vieraantuisi vallankäytöstä ja omasta identiteetistään. Sellainen on riistovaltio.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Läskit pois!

Tiistaista perjantaihin olin kovassa flunssassa. Myös pikku kuumetta oli ainakin siitä päätellen, miten hiestä ja vilusta kärsin. Onneksi nämä olivat lomapäiviä, joten sairastaessa eivät työt kärsineet. Tiistaina oli toki töitä aamusta iltaan - se oli poikkeus kahden viikon lomajaksossa. Erityisesti illalla iltakirkossa oli ikävä olo, kun yskiminen häiritsi kovasti puhumista. Tarkoitukseni oli viedä jo perjantaina tyttäreni Savonlinnaan, jossa hänellä alkoi tänään sunnuntaina ratsastusleiri (esteleiri). Siirsin menon varhain lauantaille, koska perjantaina oloni oli yhä surkea. Lauantai ja sunnuntai ovat vielä lomapäiviäni, maanantaina alkaa rippileiri.

Flunssalle ja huonolle ololle tiesin hyvän parannuskeinon. Ymmärrän toki, että flunssassa pitää levätä, mutta toisaalla sisätiloissa ei ole syytä myöskään liikaa oleilla. Raikas ulkoilma myös voi olla hyvää terveydelle ja tervehtymiselle. Yskin ja ajoin autolla Savonlinnaan lauantaina aamulla, mutta sen jälkeen lähdin kevyelle juoksulenkille. Harjoitella ei saa tietenkään sairaana. Kuumettahan minulla ei enää lauantaina ollut (en ainakaan mitannut). Ajattelin, että Pitkäniemen mäkisellä metsälenkillä saan haukata happea, kävellä ja hölkätä varovaisesti. Se ei voi olla pahaksi. Yllättäen huomasin, että juoksu tuntui oikein hyvältä. Juoksin keveästi mäet ylös, mutta mäkien päällä kävelin ja nautin ulkoilmasta. Loppujen lopuksi juoksin tällä tavalla kymmenen kilometriä.


Ylämäet muistuttavat terveellä tavalla huonosta kunnosta ja turhista läskistä. Kuva lauantain juoksulenkiltä.

Juoksulenkin jälkeen kevyt sauna ja hyvä ateria sekä pitkä uni.
Lauantaina illalla olo oli jo tervehtynyt. Flunssa oli ohi, kuumeilukaan ei tullut. Olen hyvin varovainen sairauden jälkeen lenkkeillessä, koska sain onnettomuuden seurauksena lähes 20 vuotta sitten sydämeni mitraaliläppään osaproteesin. Proteesi on kuin magneetti joka kerää bakteereja, jos niitä on tarjolla. Siksi ei sovi hullutella.

Sunnuntaina ajattelin lähteä jo varhain aamulla juoksulenkille, mutta valitettavasti vanhempani nukkuivat pitkälle päivään. Ovat eläkeläisinä oppineet lepämään jo aamulla. Olisivat saaneet nukkua minun lenkkeillessä, mutta äitini oli vienyt lenkkikenkäni tuntemattomaan paikkaan kuivumaan, joten venyttelin pari tuntia lihaksiani, kunnes pääsin lenkille. Lihasten ”liiallinen” venyttely ei ole hyväksi itse juoksulle: tänään juostessa askel painoi jo enemmän, ylämäissä lihakseni tunsivat rasituksen tarpeettoman hyvin. Olin ajattellut juoksevani aamulla puolimaratonin, mutta juoksin vain kymmenen kilometriä samaisella maastolenkillä kuin eilenkin. Kävelinkin jonkin verran, sillä pitkän lenkkeilytauon – käytännöllisesti katsoen jo toista vuotta – ja flunssan jälkeen on syytä aloittaa vain nautiskellen. Voi juosta, kunhan ei rasita itseään! Itse lenkillä annoin itseni väsyä pienissä vastamäissä, joita juoksin, mutta kokonaisrasitus jäi alhaiseksi. Lenkiltä palattuani vanhempieni luo nostelin jonkin aikaan vanhoja tuttuja rautapainoja. Sen jälkeen alkoi matka Savonlinnasta Helsinkiin, sillä jo huomenna varhain aamulla alkaa rippileiri Tammisaaren alueella.

Helsingissä odotti innokas poikani, jonka kanssa lähdin vielä Linnanmäelle. Sitä ennen käväsin juoksemassa Kontulassa lenkkipoluilla keveän 7 kilometrin juoksulenkin. Odotan innolla, kun nämä kaksi seuraavaa viikkoa ja kaksi rippileiriä ovat ohi, sillä sitten pääsen toivottavasti säännöllisesti juoksu-urheilun pariin. Tavoitteeni on juosta liki koko vuoden kaksi kertaa päivässä, toki terveyttäni vaarantamatta. Maraton ei ole tavoitteeni, mutta olisi ihan mukava juosta joskus keväällä 2010 maraton alle 3 tunnin aikaan. Sitä vastoin yritän päästä vauhdikkaaseen juoksukuntoon, jotta 1500 metriä menisi alle 4 minuutissa ja 5000 m alle 15 minuutin. Eiväthän nämä ole mitään maailman tai Suomen huipputuloksia, kun nuoret miehet juoksevat kilpaa, mutta 45 vuotisten sarjan ikämiessarjoissa ne voisivat olla ihan kovia tuloksia. Sitä ennen kuitenkin tarvitaan paljon harjoitusta, paljon onnea terveyden kanssa ja älykästä työpäivän järjestelyä. Uskoakseni painokin tipahtaa noin 20 kilogrammaa lenkkeilyn ansiosta tulevn vuoden aikana. Talvella olen vanhastaan juossut kelistä riippumatta, tuskin talvi on ilmaston lämpimisenkään jälkeen nyt ongelma. Erityisesti Pirkkolassa on talvellakin upeasti hiekotetut juoksuväylät. Rautaa, B-vitamiinia ja monivitamiineja aion syödä toisin kuin tällä hetkellä. Tavallinen ruoka riittää aivan hyvin tavallista elämää varten, mutta runsas juokseminen vaatii poikkeuksellisen paljon ravinnolta. Hemoglobiini saattaa laskea harjoittelun seurauksena, kuten olen joskus havainnut. Luonnostaan hemoglobiini on minulla noin 165-170, joten varsin korkea. Viime analyysissa se taisi olla 168.

Kirkkoherran viranhoidon ohessa tein IT-opintoja ammattikorkeakoulussa ja tohtoritutkinnon yliopistossa, mutta nyt minulla ei ole juuri mitään perheen ohessa näiden molempien jäädessä pois. Aluksi ajattelin opiskella uuden tutkinnon, mutta ymmärsin, ettei minulla ole aikaa vakinaisesti istua luennoilla ja käydä tenteissä. Lisäksi vaimoni hyvätahtoiset ja hyvin tarpeelliset huomautukset ”läskistyvästä” vatsastani opastivat jo vihdoin terveemmän elämän puoleen. Olen myös vakuuttunut siitä, että sydämmen ja keuhkojen säännöllinen rasittaminen vauhdikkaan juoksun avulla ovat hyödyksi itselleni, jotta voi ylipäätänsä hyvin. Keski-ikäisen miehen on vain tehtävä päätös oman elämänsä hyväksi ja aloitettava kuntoilu. Jos sitä ei tee nyt, seuraukset näkyvät koko ajan yhä pahempina ja kuntoilun aloittaminen muodostuu koko ajan yhä vaikeammaksi.

Lenkkeilyn voi toki aloittaa ilman mitään kilpailullisia päämääriäkin. Minun on vaikea löytää ryhtiä säännölliseen lenkkeilyyn, jos en aseta jotakin ”tavoitetta” tai ”unelmaa” itselleni. Siksi kilpailut voivat olla hyvin tarpeellisia itse tärkeämmän, kuntoilun, ”apuvälineitä”. Lisäksi juoksukuntoni kehittyy tavanomaisesti aika nopeasti, jos olen juossut säännöllisesti kaksi tai kolme viikkoa. Silloin syntyy jo luonnostaan kilpailuvietti, kun vertailee lenkkivauhtia ikätovereiden kilpailuvauhtiin.

Nämä juoksuharjoitukset eivät suinkaan tarkoita, että mitenkään olisin jättämässä Venäjä-kirjoittelua ja –harrastustani sivuun. Päinvastoin: minusta tulee yhä sitkeämpi ja määrätietoisempi, kun argumentoin terveen kanssakäymisen puolesta kaikenlaisia – pahatapaisempia ja hienostunempia - SS-haihattelijoita vastaan, joita tavataan Baltian ja Suomen alueella aivan liian kanssa.

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Kaikenvärinen terrorismi on pahaa

Jerrold M. Post, George Washington yliopiston psykiatrian professori poliittisen psykologian ja kansainvälisten suhteitten laitokselta laati jälleen kerran koskettavan teoksen ”The Mind of the Terrorist” (2007). Sain luettua teoksen jo vihdoin viime yönä, koska yöllä en saanut nukuttua ikävän flunssan, kuumeilun ja nuhan, tähden. Teoksen saatesanat puhuttelivat:

Kolmelle ihanalle tyttärelleni, Cindy, Marrie ja Kirsten: antakoon terrorismin varjon, joka varjostaa meidän elämäämme, kirkastaa paremman ymmärryksen siitä, miten epäinhimillinen ihminen on toista ihmistä vastaan”.

9/11 tapahtuminen jälkeen virisi kovia kysymyksiä: Miksi he vihaavat meitä niin? Mikä olisi seuraava kohde? 20.9.2001 George W. Bush julisti ankarasti: ”Joko olet meidän kansamme, tai olet terroristien kanssa”. Luultavasti J.M. Post on paras henkilö kaikista selvittämään terroristin mielenliikkeitä. Minun on helppo liittyä Postin teoksen näkemyksiin. Se sattuu myös hämmästyttävän yksiin meikäläisen omien näkökulmien kanssa, kun katselen maailman menoa läheltä ja kaukaa.

Kollektiivinen identiteetti

Myös CIA:ssa psykiatriseen profilointiin erikoistuneen keskuksen perustajana ja johtajana toiminut J.M. Post muistuttaa, että terrorismin historia on valitettavasti yhtä pitkä on ihmiskunnnan historia. Modernin ajan terrorismi ajoitetaan yleensä 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkuun. Hän määrittelee nykyajan terrorismin ”eräänlaiseksi käytökseksi, strategiksi, jonka jotkut ryhmät ovat omaksuneet hyvinkin erilaisia päämääriä ja kannattajia varten”. Post liittyy usean muun terroristitutkijan hämmästyttävään väitteeseen, jonka mukaan ”useat meistä, jotka ovat tutkineet terroristipsykologiaa, ovat päätyneet näkemykseen, jonka mukaan useimmat terroristit ovat ’normaaleja’ siinä mielessä, etteivä he kärsi psykoottisia toimintahäiriöistä” (s 3). McCauley ja Segal tekivät havainnoikseen, että ”parhaiten dokumentoitu piirre on negatiivinen: terroristit eivät osoita mitään erityistä psykopatologiaa”. Post viittaa Madridissa vuonna 2005 pidettyyn kansainväliseen seminaariin terrorismista, turvallisuudesta ja demokratiasta Madridin rautatieaseman pommin vuotispäivänä. Komitea päätyi loppulauselmaan, jonka mukaan ”yksilöpsykologian asolla selitykset ovat riittämättömiä, kun yritetään ymmärtää, miksi ihmiset lähtevät mukaan terrorismiin. Epänormaaliuden ja psykopatologian käsitteet ovat käyttökelvottomia terrorismin ymmärtämisessä”. Sitä vastoin – Post – kertoo, että he tekivät päätelmäksi: ”ryhmä-, organisaatio- ja sosiaalipsykologia, erityisesti korostaessa kollektiivista identiteettiä, tarjoaa rakentavimman tarkastelunäkökulman ymmärtää terroristipsykologiaa ja -käytöstä”. Edelleen Post muistuttaa, että tietyissä ryhmissä, erityisesti kansallisseparatistisssa terroristiryhmissä, kollektiivinen identiteetti saattaa rakentua jo äärimmäisen varhain: lapsuudesta alkaen ”viha on kasvanut luihin” (”hatred is bred in the bone”). Terroristit ovat tällöin alistaneet oman yksilöllisen identiteettinsä kollektiiviselle identiteetille, jolloin ensisijaisen tärkeää on, että identiteetti palvelee ryhmää, organisaatiota tai verkostoa. Johtajan merkitys voi olla ratkaiseva, kun vieraantunut, turhautunut yksilö asettuu koherenttiin organisaatioon. Johtaja tarjoaa merkityksen antavan sanoman, jossa annetaan uskonnollinen, poliittinen tai ideologinen oikeutus monikirjavalle seuraajajoukolle.

Jerrold M. Post käsittelee pääasiassa samoja tapauksia, joihin hän on tehnyt jo aiemmin viittauksia muissa tunnetuissa teoksissaan. Minua kiinnostavat toki kaikki viittaukset, joita hän tekee myös Al-Quidan yhteyksiin Tšetšenian terroristeihin. Uusinta aihekokonaisuutta Postin teksteissä oli hänen seikkaperäiset esityksensä vasemmistoterroristeista. Nationalistiset separatistiterroristit käyttivät 1960-1970 –luvuilla usein marxilais-leniniläistä retoriikkaa ja osoittivat sympatiaa vähemmistön kärsimiä talousvaikeuksia kohtaan. Heidän varsinainen tavoitteensa oli kuitenkin rakentaa erillisvaltio ja saavuttaa sosiaalinen ja taloudellinen oikeus. Uusvasemmisto (New Left) vaati idealistisesti sosiaalista oikeutta. Frantz Fanonin teos The Wretched of the Earth (1961) on Uusvasemmiston ”Raamattu". Siinä puhutaan väkivallan vapauttavasta vaikutuksesta; teoksen voi lukea myös nettiversiona. Venäläinen vallankumouksellinen Pjotr Kropotkin (Пётр Алексеевич Кропоткин ) argumentoi sen puolesta että demonstraatiot ovat välttämättömiä, jotta väkijoukkojen tietoisuus heräisi. Tässä tarkoituksessa anarkistisessa ideologiassa päädyttin myös aseisiin ja pommeihin.

Pjotr Kropotkin

Ruhtinaan, anarkistin Kropotkinin elämästä paljastuu useita kiinnostavia – myös Suomeen kiinteästi liittyviä - seikkoja, jos sitä tarkastelee hiukan Postin kirjan ulkopuoleltakin.

Mies syntyi 9.12.1842 ja kuoli 8.2.1921. Ilmari Lehmusvaara suomensi Kropotkinin teoksen Anarkistin muistelmat. Helsinkissä Ex Libris julkaisi teoksen vuonna 1973. Kropotkin oli myös merkittävä maantieteilijä ja geologia, joka teki tutkimusmatkansa jopa Suomeen. Suomessa hänen sieluunsa tuli syvä haava, kun hän havaitsi suomalaisen talonpojan suuren työtaakan. Jatkossa hän tahtoisi tehdä vain sellaista tutkimusta, jonka tulokset hyödyttäisivät kansan kurjimpiakin. Samanaikaiseti hän koki Venäjän toivottoman muutoskyvyttömänä yhteiskuntana. Uudenlaisen yhteiskunnan ratkaisuja hän alkoi etsiä Kansainvälisen työväenliiton eli Internationaalin avulla. Kropotkinista kehittyi sosialismin kautta anarkisti (ks. Juha Koskinen, Ruhtinas Pjotr Kropotkin tutkimusmatkalla Suomessa 1871). Äskettäin on ilmestynyt myös Suomessa Savukeidas-kustantamon avulla Kropotkinin teos ”Kapinahenki. Kirjoituksia anarkismista”. Juha Kulmala on suomentanut ja toimittanut tämän kirjoituskokoelman. Kirjan saatesanat ovat pelottava yritys siirtää anarkismia oman aikamme ratkaisumalliksi:
Kun maailmanlaajuinen markkinatalous esittelee holtittomuutensa tuloksia; kun parlamentaarinen valtiojärjestelmä osoittautuu kykenemättömäksi estämään ihmisen tuhoisaa vaikutusta ympäröivään luontoon ja koko planeettaan; kun ihmisten välinen epätasa-arvo kasvaa yhä räikeämmäksi; kun perinteinen marxilainen vasemmisto on jäänyt änkyttämään neuvostojärjestelmän raunioiden ääreen — juuri nyt on mahdollista, itse asiassa välttämätöntä alkaa etsiä uudenlaisia ratkaisuja koko yhteiskunnan, kaikkien yhteiskuntien, perusteelliseksi uudistamiseksi” (http://www.savukeidas.com/kropotkin). Kropotkin käytti sanaa ”anarkistinen kommunismi”.

Vaarallinen Uusvasemmisto


Terrorismi ja väkivalta vääntyvät propagandaksi ja kommunikaatioksi Uusvasemmistossa, jos ja kun sen johtajat epätoivoisesti yrittävät herättää suurten massojen huomiota, mutta lailliset protestit ovat jääneet tehottomiksi ja riittämättömiksi – massojen reaktioita varten tarvitaan koko ajan yhä rajumpia mielenilmauksia ja lopulta suoranaista laittomuutta. Juuri tuollainen narsismilta vaikuttava mielenrakenne huolestuttaa myös meikäläistä aivan kaikissa aatteellisissa poliittisissa ja uskonnollisissa liikkeissä. Postin teos on mielenkiintoinen asiantuntijan tekemä katsaus mainittuun ilmiöön historiallisten tapausten valossa. Hänen olisi toki toivonut käsittelevän enemmän psykiatrian ja sosiaalipsykologian avulla mahdollista suhdetta, joka voisi olla uusvasemmistolaisten julkisuushakuisten demonstraatioiden ja identiteetin rakentumisen välillä. Post tekee kylläkin henkilöhistoriallisia katsauksia muutamiin johtajiin, mutta niiden anti jää hyvin niukaksi juuri mainitusta näkökulmasta katsottuna. Post ei suinkaan jätä lukijaansa aivan tyhjäksi tässäkään asiassa.

Post esittelee Dennish Pluchinskyn tutkimusten valossa tehdyt 13 periaatetta, jonka mukaisesti taistelevat kommunistiorganisaatiot (FCO) määrittelevät ideologiansa marxilaisleniniläisyytenä. Pluchinky on tehnyt virallista tahoa (the State Department Bureau of Diplomatic Security’s Offi ce of Intelligence and Threat Analysis) varten seikkaperäisen katsauksen Uusvasemmiston terrorismin piirteistä. Nykyään hän toimii myös luennoitsijana CIA:n tarpeita varten yliopistoissa (the Kent School, the National Foreign Aff airs Training Center, the U.S. Secret Service Training Center, ja the Joint Military Intelligence Training Center). Tämä tutkija havaitsi seuraavat 13 vaarallista periaateetta Uusvasemmiston ideologian ytimestä:

(1) Maailmaa arvioidaan dialektisen materialismin lävitse, historian analyysia hallitsee marxilaisleniniläinen näkökulma.
(2) Kapitalismia pidetään proletariaatin kaikkien ongelmien syynä.
(3) Kapitalismi voidaan voittaa vain voimakeinoin.
(4) Proletariaatti ei nykyään ole riittävän vallankumoustietoinen, jotta voisi tuhota kapitalistisen järjestelmän.
(5) Perinteiset kommunistiset puolueet ovat menettäneet oikeutensa esiintyä proletariaatin puolesta.
(6) Taistelevat kommunistiset järjestelmät täytyvät turvautua vallankumoukselliseen toimintaan, jonka perinteiset kommunistiset puolueet ovat menettäneet ohjelmastaan.
(7) Selviytyäksemme nykyisestä kriisistä kaptitalismin täytyy turvautua teollisuuden ”uudelleenjärjestelyihin”:
(8) Imperialismi on myös kriisissä.
(9) Länsi-Eurooppa palvelee imperialistisena keskuksena, se on imperialististen valtioiden ketju, jonka Yhdysvallat on rakentanut.
(10) Kapitalismilla on piilevät fasistiset tendensit, imperialistinen valtio täytyy alistaa proletariaatin valtaan (the latent fascist tendencies of the capitalist, imperialist state must be exposed to the proletariat).
(11) Vallankumouksellinen taistelu imperialismia vastaan on pitkä ja vaatii myös pitkää aseellista taistelua.
(12) Vallankumouksellinen taistelu muodostuu kahdessa tasossa. Ensinnäkin propagandan taso, johon kuuluu vallankumouksellinen strategia, taistleva kommunistinen järjestelmä ja aseellisen taistelun aloittaminen. Toisessa ja viimeissa tasossa on vallankumouksellinen sisällissota.
(13) Taistelevan kommunistisen puolueen syntyminen.

Naamarina kollektiivisen voiman demonstraatio

Jerrold M. Post, terrorismin huippuasiantuntija CIA:sta ja George Washington yliopistosta, kertoo tuossa pari vuotta vanhassa teoksessaan eurooppalaisista ja amerikkalaisista useista taistelevista kommunistisista organisaatioista, ml. the Weather Underground. ”Säämiesten” (Weathermen) manifestissa ilmaistaan marxilaisleniniläisellä kielellä päämääräksi ”Yhdysvaltojen imperialismin tuhoamin ja luokattoman maailman saavuttaminen: maailman kommunismi”. Post tekee myös seikkaperäisen katsauksen saksalaiseen Uusvasemmistoon (Baader-Meinhof Gang) ja moniin muihin tapauksiin. Ulrike Meinhof ilmaisi Uusvasemmistolle tyypillisen ”puolustuspuheen” tai ”provokaatiopuheen” laittomia tekoja varten: ”Jos heität kivellä, se on rikos. Jos tuhat kiveä heitetään, se on politiikkaa. Jos sytytät auton tuleen, se on rikos. Jos tuhat autoa sytytetään tuleen, se on politiikkaa”. Tuon kaltaisia joukkovoiman ilmauksia ja provokaatioita on aina syytä säikähtää.

Post pistää merkille, että terroristit tulevat pääasiassa ylemmästä keskiluokasta, heidän koulutustasonsa yli keskimääräisen. Kun terroristit ovat liittyneet näihin Uusvasemmiston ryhmin, vain 35 %:lla oli kuitenkin kokoaikainen työ. Monella terroristilla voi olla taustalla rikkoutuneet perhe- ja kotisuhteet, erityisesti epäonnistunut suhde isään. Toisaalla Franco Ferracutin tutkimuksen valossa mitkään demografiset olot eivät erota näitä nuoria, joista tulee terroristeja, muista nuorista, jotka päätyvät päihteisiin tai nuorisojengeihin. Pikemmin ratkaisevaa on se, millaiset ystävät on tullut valittua. Uusvasemmistolaiseen järjestelmään osallistuminen johtaa massiiviseen eristäytymiseen maailmasta. Bommi Bauman kirjoittaa, että ”He menettävät henkilökohtaisen identiteettinsä ja tämä korvautuu kollektiivisen voiman demonstraatioilla. Nämä mielenilmaukset ovat vain naamaria heidän oman egonsa heikkoudelle. Ryhmässä tapahtuu self-indoktrinaatio, jonka lopputuloksena on todellisuustajun täydellinen katoaminen sekä poliittisen ja sosiaalisen ympäristön täydellinen väärinarviointi”. Myös Uusvasemmistolaisen terrorismiin kääntyvän järjestelmän johtajuus on autoritäärinen, jonka mukaisesti ei siedetä ”ryhmän konsensuksen” kyseenalaistamista.

Uusvasemmisto huonosti perillä Neuvostoliitosta

Postin mukaan Uusvasemmiston toinen ja kolmas sukupolvi ovat jo vähemmän harmoniassa perustajasukupolven päämäärien kanssa, ideologinen yhdenmukaisuus vähenee. Tyypillinen ilmiö on kuitenkin siinä, että Uusvasemmiston radikaaleilta aktivisteilta puuttuu henkilökohtainen kontakti niihin ihmisiin, jotka ovat eläneet kommunismissa. Tämän vuoksi marxilaisleniläinen Uusvasemmisto on taipuvainen idealisoimaan niiden elämän oloja, jotka varsinaisesti elivät marxilaisleniniläisessä maailmassa. Berliinin muurin kaatuminen on toki muuttanut Saksassa vasemmistoterroristien asenteita, kun silmien on vihdoin täytynyt avautua; ks. myös teos Robin Blackburn, After the Fall - The Failure of Communism and the Failure of Socialism, johon Post ei kuitenkaan viittaa. Valitettavasti Post viittaa hyvin niukasti, ehkä tuskin lainkaan, 2000-luvun maailmassa yhä Neuvostoliittoa romantisoiviin, mutta jo pieniksi marginalisoituneisiin marxilaisleniniläisiin puolestapuhujiin, joita on kuitenkin eri puolilla maailmaa. Milla tavalla nämä toistavat ja muokkaavat New Left -tapoja uudempia, yhä epätoivoisempia vallankumouksellisia pyrkimyksiä varten?

Postin viimeinenkin huomautus ilahdutti minua. Olenhan tunnetusti sanonut kaikille Neuvostoliiton ja kommunismin ihailijoille, että tervetuloa teelle luokseni. Meillä ei romantisoida Neuvostoliiton olemassaoloa, ei murehdita Neuvostoliiton sortumista eikä koeta pahaa mieltä Venäjän nykyisen demokraattisen ja markkinatalousjärjestelmän syntymisestä kommunismin sijaan. Meillä saattaa ehkä romanttinen idealisti kuulla, miten järkyttävät jonot olivat 1980-luvun puolivälissä tavalliseen Universam-kauppaan, jos piti toivoa saavansa edes leipää kaupasta.

torstai 23. heinäkuuta 2009

Viron miehitys vai ”miehitysmyytti”

En ole Viron tai Suomen historian tutkija, vaikka Raamatun historian ja psykohistorian tutkijana voin tehdä myös joitakin reunahuomautuksia kirjoittajien ja historiantutkijoiden sekä propagandistien argumentaatioon ja motiiveihin. Lisäksi kristittynä ihmisenä minua hallitsee aina huoli siitä, miten rakkautta ja kunnioitusta osataan tai ei osata ilmaista elettäviä ihmisiä kohtaan. En tee siis luonnollisestikaan uraauurtavaa historiantutkimusta, vaan vain muutaman reunahuomautuksen Virosta käytyyn keskusteluun ja keskustelijoiden motivaatiotekijöihin.

Viron ”miehitys” ei ole vasta tämän uudemman ajan ulkovirolainen näkemys, vaan siitä kirjoitettiin avoimesti myös YYA-Suomessa 1970- ja 1980- luvuilla niin kuin näkyy silloisista tietosanakirjoista, joissa toki Zetterbergillä oli tärkeä osuutensa tekstin syntyyn. Zetterberg ei suinkaan esittänyt, että Neuvostoliitto olisi tuonut pelkkää pahaa, vaan hän kirjoitti hyvin ylistäen – jopa kohtuuttoman voimakkaasti – Viron taloudellisestä kehityksestä Neuvostoliiton ansiosta. Tänään Petri Krohn on laittanut Suomen antifasistisen komitean sivuille aihetta käsittelevän kirjoituksen. Minulla on erilaisia sävyjä ja korostuseroja siihen, mitä Petri Krohn - muutoin ansiokkaasti- kirjoittaa Suomen antifasistisen komitean nettisivuilla artikkelissa ”Sosialistisen Viron synty ja pistinteoria” (http://antifasistit.blogspot.com/2009/07/sosialistisen-viron-synty-ja.html). Millaisesta ”miehityksestä” voin puhua ja millaisesta sanoudun irti?

Eurooppalaisen historiakomission ilmaisut Viron miehityksestä ovat sen suuntaisia, että voin niihin liittyä pääpiirteissä: ks. Этап I – Оккупация Эстонии Советским Союзом 1940-1941. Mainitussa teksissä on sekä tässä johtopäätöskappaleessa että aiemmin myös dokumentoitu tapahtumien kulkua. Näistä tapahtumista pitäisi ottaa vastuuta, jos Viron miehityksestä tahdotaan esimerkiksi Suomessa riittävän rehdisti keskustella.


Oliko Viron vallankumous demokraattinen kansantahdon ilmaus?


Jos Neuvostoliiton ja Stalinin panos Virossa tapahtuneeseen vallankumoukseen halutaan ignoroida, silloin tulee vaikeasti selitettäväksi, miksi 16.6.40 Neuvostoliitto jätti Virolle nootin, vaikka Virossa oli jo siinä vaiheessa tuhansia neuvostoliittolaisia sotilaita. Neuvostoliitto vaati nootissa itselleen myötämielisen hallituksen muodostamista ja seuraavana päivänä uusia venäläisiä sotajoukkoja alkoi siirtyä Viroon. Turtola on käsitellyt kaunistelemattomasti mainittua noottia ja kutsunut sen syytä "tekaistuksi" sivulta 255 alkaen teoksessaan "Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939-1940" (Otava, 2008). Samassa yhteydessä hän kutsuu syntyvää tilannetta "miehitykseksi". Nootti on iso ja järisyttävä dokumentti, joka murskaa tyhjänpäiväiseksi sellaiset fantasiat, joiden mukaan Neuvostoliitolla ei olisi ollut osaa eikä arpaa Virossa tapahtuneeseen hallituksen vaihdokseen, vallankumoukseen ja itsenäisen valtion päättymiseen ja liittymiseen Neuvostoliiton osaksi.

Edelleen korostan, että en pidä tarpeellisena Neuvostoliiton vaikutuksen ignorointia jo pian seuraavista vaaleista, Zetterberg on aivan oikein korostanut tätä puolta: 14-15.7.1940 vastoin vaalilain vaatimaa vähimmäisaikaa pidettiin vaalit, jossa kommunistien hallitsemien vaalikomiteoiden hylättyä lähes kaikki ei-kommunistiset listat kommunistit saivat virallisten tilastojen mukaan yli 90 % annetuista äänistä. Uusi parlamentti julisti Viron neuvostotasavallaksi ja anoi maan liittymistä Neuvostoliittoon. Virossa oman maan pienilukuinen kommunistijoukko ja korruptoitunut poliittinen muu johto päätti käyttää Neuvostoliiton sotilaiden läsnäoloa oman etunsa ajamiseen vastoin demokraattista järjestystä ja tuottaa "vallankumouksen". Kyse oli poliittisesta vallankaappauksesta, mutta kansojen suuren enemmistön mielipidettä ei siinä kysytty, vaan tulos järjestettiin tarpeen mukaiseksi epäreiluissa vaaleissa. Jos Viron vallankumouksen väitettäisiin tapahtuneen rehdisti, silloin kirjoittajien pitäisi keskustella monipuolisesti näiden vaalikomiteoiden kokoonpanosta ja toimintatavoista sekä komiteat valinneiden kommunistien oikeutuksesta työhönsä. Sellaista keskustelua en ole nähnyt.

”Vallankumous” ei ollut demokraattinen, reilu prosessi, jonka nimissä voitaisiin nyt antaa suosionosoituksia neuvostoliittolaisten ystäville silloisessa Virossa; ks. esim. Аресты 1940-1941-х годов (http://www.okupatsioon.ee/rus/1940/ylev/ylev-__1059__-2.html). Habermanin pidätys, August Tuulsin ja vaimon ”itsemurha” 23.6.1940, ja muut pidätetyt joutuivat syytteisiin kielteisistä kommenteista Neuvostoliittoa vastaan. 1940-41 tuomittiin Virossa kuolemaan ainakin 300 ihmistä. Tallinnassa suoritettiin näitä teloituksia 23.6.1940. Tehtävää johtivat A. Brenner ja Sergei Kingisepp. Vuonna 1940 Virossa pidätettiin noin 1000, ja vuonna 1941 noin 6000 ihmistä. Valtaosa heistä todettiin syyllisiksi ja lähetettiin Neuvostoliiton vankileireille, jossa suurin osa heistä kuoli tai teloitettiin. Jos muka tahdotaan puolustaa Viron vallankumousta omalakisena ulkovalloista riippumattoman ilmiönä, jossa maan oma työläistö otti vallan käsiinsä riistäjiltä, silloin pitäisi selittää enemmän näitä teloituksia ja karkoituksia Viron alueen ulkopuolelle.

Miten on mahdollista, että Timoshenko puhuu itse "miehitetyistä alueista", jos miehitystä ei tapahtunut Neuvostoliitonkaan näkökulmasta tai intressien mukaisesti? 17.8.40 Venäjän puolustusministeri Semen Konstantinovich Timoshenko (Семен Константинович Тимошенко ; Tymoshenko) kuvaili Viroa alueena: ”Pidän tarpeellisena aloittaa miehitetyillä alueilla seuraavat toimenpiteet Baltian sotatantereen kaikkein nopeimman valmistelun takaamiseksi”. Timoshenkon roolin näivettyminen hämmentää Virosta käydyssä keskustelussa, kun diletanttina arvioin tilannetta siitä näkökulmasta, että suurvallan sotajoukot ovat kuitenkin asettuneet pieneen Viroon. Onko todella aitoa demokratiaa sen jälkeen?

Timoshenko antoi ohjelmaksi alueen ”neuvostoliittolaistamisen” mahdollisimman nopeasti ja alueen aseistariisunnan muista kuin neuvostoliittolaisista aseista. Neuvostoliiton Semen Timoshenko määräsi myös 17. elokuuta 1940 muodostettavaksi paikallisen puna-armeijan eli Viron, Latvian ja Liettuan asevoimat, joka koostuisi 15142 henkilöstä. Armeijan tehtävänä olisi toteuttaa ”huonojen osien” («неблагонадежных элементов») puhdistukset ja muutoinkin tukea puna-armeijaa; ks. Timoshenkon värikkäästä biografiasta kaunistelematta Yövartijat-sivulta (http://www.dozor.ee/?p=newsView&iNews=1767) tai http://www.inosmi.ru/stories/05/07/29/3449/242115.html. Tuskin sormet tulevat pestyä puhtaaksi verenpunasta sillä, että nämä puhdistukset kerrotaan tapahtuneeksi nyt Viron neuvostotasavallassa. Sitäkään en hengenmiehenä ymmärrä, miksi Timoshenko puhuu tällaisia, jos miehitystä ei muka tapahtunut?




Viro joutui Stalinin hirmuvallan alaiseksi


Lisäksi sopii ottaa huomioon, että Virossa majailevien neuvostoliittolaisten sotajoukkojen tuli osoittaa kunnioitusta Stalinille, jonka hirmutekoja Nikita Sergejevitš Hruštšov selitti raportissaan 25.2.1956 hyvin osuvasti ja avoimesti. Hän kirjoitti, että ”kaikilla on yhä hyvin muistissa”, mitä vaurioita aiheutti vallan ja kultin keskittyminen yhden henkilön käsiin (В связи с тем, что не все еще представляют себе, к чему на практике приводил культ личности, какой огромный ущерб был причинен нарушением принципа коллективного руководства в партии и сосредоточением необъятной, неограниченной власти в руках одного лица, Центральный Комитет партии считает необходимым доложить XX съезду Коммунистической партии Советского Союза материалы по этому вопросу). Hän kirjoitti Stalinin vaatineen täydellistä alamaisuussuhdetta, jolloin vastustamisen yrittämisestä seurasi fyysinen ja moraalinen tuho. Hruštšovin mukaan ”Stalinin hirmuvallan uhreina” oli monia rehellisiä kommunismiin omistautuneita puolueen ihmisiä ja työläisiä (”Это особенно проявилось в период после XVII съезда партии, когда жертвами деспотизма Сталина оказались многие честные, преданные делу коммунизма, выдающиеся деятели партии и рядовы работники партии"). Hän kirjoitti myös, että Stalin otti käyttöön nimityksen "враг народа", mikä tarjosi mahdollisuuden sorto- ja vihatoimiin kaikkia niitä vastaan, jotka ”eivät olleet samaa mieltä kuin Stalin”. ”Yhden henkilön mielivaltaisuutta kannustetaan ja muiden ihmisten mielivaltaisuus sallitaan. Massapidätykset sekä tuhansien ja tuhansien ihmisten karkoitukset, tuomiot ilman oikeudenkäyntiä tai normaalia tutkintaa aiheuttivat epävarmuutta kansalaisten keskuudessa, pelkoa ja jopa kauhua” (Произвол одного лица поощрял и допускал произвол других лиц. Массовые аресты и ссылки тысяч и тысяч людей, казни без суда и нормального следствия порождали неуверенность в людях, вызывали страх и даже озлобление).

Kun Virosta "miehitettynä" keskustellaan ja väitellään, ihmettelen alaa tuntemattomana diletanttina ja hengenmiehenä, jos Stalinin pahaksi tunnettu persoonallisuus häivytetään keskusteluista kokonaan sivuun, vaikka jo heti hänen kuolemansa jälkeinen sukupolvi teki tiukasti tiliä Stalinia vastaan.



Venäläinen hyvin kiistelty kirjoittaja Viktor Suvorov (Виктор Суворов) on kuvaillut Suomen ja Baltian maiden erilaista kohtaloa sanoilla: "Taistelut päättyivät Suomessa 13. maaliskuuta 1940, kun taas kesällä kolme Baltian maata, Viro, Liettua ja Latvia, myöntyivät Stalinille ilman taisteluja ja tulivat Neuvostoliiton ’tasavalloiksi’ (Боевые действия в Финляндии завершились 13 марта 1940 года, а уже летом три государства Балтии: Эстония, Литва и Латвия сдались Сталину без боя и превратились в "республики" Советского Союза). Jo kesäkussa 1040 Viro, Liettua ja Latvia olivat luovuttaneet ilman vastarintaa ja elokuun alussa ”Neuvostoliiton tasavaltojen perheeseen lisättiin kolme uutta jäsentä” ("семья советских республик пополнилась тремя новыми членами"). Näihin ilmauksiin voin yhtyä.

Poliittisen korruption avulla Neuvostoliiton miehittämäksi

Näillä perusteella sanoudun irti sellaisesta Viron miehitysmyytin vastustamisesta, jossa
(a) Viron kommunisteja ja kommunisteja ylipäätänsä pidetään viattomina vallankumoustapahtuman kulussa;
(b) jossa vallankumouksen – tarkemmin sanoen vallankaappauksen – sanotaan ilmaisevan kansan demokraattisesti ilmaistua tahtoa;
(c) jossa Stalinin hirmuvallan lonkeroita vähätellään Virossa tai Neuvostoliitossa tai muualla, ja
(d) jossa Viron valtion itsenäinen olemassaolo nykyään kiistettäisiin.

En kuitenkaan hyväksy ”miehitysmyyttiä” sellaisessa tarkoituksessa, että
(a) kaikki Neuvostoliiton aikainen kehitys demonisoidaan ja kiistetään; ja että
(b) virolaisten oma osallisuus epäreiluun valtapeliin kiistetään (tämän seikan Krohn ja Hietanen ovat tuoneet selvästi esille; erityisesti Matti Turtola on korostanut ansiokkaasti sellaista näkemystä liian yksipuolisena näkemyksenä, jossa Neuvostoliitto olisi miehittänyt asevoimin Viron virolaisten tahdosta piittaamatta; ks. erityisesti teos "Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939-1940" (Otava, 2008); ja että
(c) nykyään Virossa asuvien venäläisten (passillisten ja passittomien) elämänkohtaloa stigmatisoidaan ns. miehitysargumentin avulla. Historiaa raiskataan tuolloin valheelliseksi, yksipuoliseksi ja moraalisesti ala-arvoisesti nykyoloissa tapahtuvan sorron ja diskriminaation apologiaksi.

Erkki Tuomioja on määritellyt Viron miehitysmyytin ideologisen sisällön seuraavasti:
Baltian maiden itseymmärrys ensimmäisen itsenäisyyskautensa historiasta perustuu kanonisoituun totuuteen suurvaltojen pelinappuloiksi joutuneista pikkuvaltiosta, joiden moitteettomasti toimineet johtajat tekivät parhaansa kansakuntansa itsenäisyyden turvaamiseksi” (http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=46&category=3).

Erityisesti Matti Turtola on käsitellyt Viron miehityksen kulkua tervehenkisesti, koska hän on kyennyt samanaikaisesti argumentoimaan Viron poliittisen johdon tietoisesta linjavalinnasta, jossa kansalta ei kysytty melipidettä (http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2008/03/624889). Viron poliittinen vähälukuinen, itsevaltainen johto miehitti siis sopimusten ja häikäilemättömän polittisen pelin avulla itse Viron neuvostojoukkojen tuella, yhdessä Neuvostoliiton kanssa.

Konstanin Päts sai korruptuneita salassa maksettuja palkkioita toimistaan ”konsulttina” Neuvostoliiton omistamalle öljysyndikaatille. Hän antoi pirulle pikkusormen, mutta piru vei Pätsiltä koko viran. Viro ”neuvostoliittolaistettiin” pienilukuisten virolaisten poliittisten johtajien vallanhimoa tyydyttäen ja korruptiorahoilla. Mielestäni miehityksestä saa puhua, jos siitä puhutaan oikein, mutta sopivinta olisi puhua neuvostoliittolaistamisprosessista, mutta missään tapauksessa ei saa unohtaa virolaisen johdon omaa korruptoitunutta tahtoa tapahtumien kulkuun. Vuodesta 1934 vuoteen 1940 Virossa toimi autoritaarinen hallinto. Toukokuussa 1938 Päts julisti yleisen armahduksen, jonka perusteella vapautettiin vankilasta ainakin 183 poliittista vankia, joista suurin osa (104) oli kommunisteja.

Magnus Ilmjärv (Silent Submission. Formation of Foreign Policy of Estonia, Latvia and Lithuania, Period from mid-1920-s to Annexation in 1940. Acta Universitatis Stockholmiensis, Tallinna 2004) on katsonut miehityksen syntyneen kahdenvälisin sopimuksin; ks. myös hänen artikkeliaan Baltian valtioiden muuttuneesta yhteistyöstä ja suhteesta Neuvostoliittoon: http://www.lfpr.lt/uploads/File/1998-2/Ilmjarv.pdf. Ensinnäkin on huomattava, että Ilmjärv ei kiistä miehitystä, vaan painottaa myös virolaisten omaa osallisuutta sen syntymiseen. Ilmjärv käytää tutkimuksessaan yhtä aikaa sekä läntisten että neuvostoliittolaisia ja baltialaisten arkistojen lähteitä, sen sijaan että perustaisi näkemyksensä yksipuolisesti Virosta maailmalle lähteneiden ihmisten enemmän ta vähemmän tendenssimäisiin tarinoihin ja ”muistelmiin”. Tuollaisia esimerkkejähän on tarjottu myös suomalaisessa televisiossa todisteeksi Viron tapahtumien kulusta. Niin kuin Erkki Tuomioja kirjoittaa osuvasti siitä, että tämä väitöskirja on julkaistu tukholmalaisessa sarjassa: ”Tekijä [Ilmjärv] on virolainen ja väitöskirja on painettu Tallinnassa, sen on kustantanut ruotsalainen kustantamo, se ilmestyy Tukholman yliopiston julkaisusarjassa ja se tarkastetaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, joka väitöstilaisuuden järjesti. Väitöskirjan tärkeimmät lähteet ovat venäläisissä arkistoissa. Syy tähän moninaisuuteen ei ole yksinomaan historiatieteen avoin kansainvälisyys, vaan enemmänkin ahdas nationalismi, joka tekee Ilmjärven kaltaisen kriittisen tutkijan työn Virossa vaikeaksi” (http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=46&category=3).

Olen samaa mieltä Erkki Tuomiojan kanssa Viron ”miehitysmyytin” poliittisesta arkaluontoisuudesta Viron nykytilanteessa niin kuin olen Tuomiojan kanssa samaa mieltä lukuisista muistakin asioista. Toisaalla koiraleuat ovat yrittäneet osoittaa Ilmjärven korruptoituneiksi näkemyksiensä ja yhteydensä Jaan Tõnissoniin tähden. Virossa tekee kipeää katsoa lähihistoriaa rehellisesti. Siinä tilanteessa syntyvät myytit ”hyvistä” ja ”pahoista”, jolloin myytin avulla oma sielu kirkastetaan ja naapurin sielu saatanallistetaan.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Venäjällä aloitetaan kouluissa uskonnonopetus

Venäjän Federaatio tahtoo kansalaisilleen vastuullisen maailmankuvan. Venäjällä on tehty historiallinen päätös ja päätetty aloittaa kouluissa uskonnonopetus. Tämä on melkoinen täyskäännös Neuvostoliiton perinteeseen. Ehkä suomalaiset ”vapaa-ajattelijatkin”, jotka leikkivät ateismiaan idealistisissa kuvitelmissaan muistamatta ateismiin liittyvää suurta empiiristä kokeilua, menisivät Venäjälle oppiin siitä, miten virallinen ateismi epäonnistui ja jätti ihmiset hämmennyksiin. Venäjän Federaation presidentti ja hallitus ovat nyt tunnustaneet, että Neuvostoliiton romahduksen ja virallisen ateismin epäonnistumisen jälkeen nuoret venäläiset ovat eläneet moraalisessa hämmennyksessä ja myrskyisässä epävarmuudessa. Venäjällä aloitetaan kouluissa uskonnon tunnit!

Medvedev kertoi uskontokasvatuksen olevan ”merkittävä kysymys, joka muovaa maailmankuvaa, yksilön arvojärjestelmää, asenteita yhteiskuntaan, antaa säännöille eettisen sisällön, ja mikä tärkeintä, muodostaa Venäjän federaation kansalaisen identiteetin”. Venäjällä on yli 100 miljoonaa ortodoksia, joista arvelujen mukaan ehkä vain murto-osa ovat aktiivisia kirkon jäseniä. Ortodoksien ja muslimien suuren lukumäärän tähden on myös hyvin puolustettavissa, että uskonnonopetus aloitetaan kouluissa. Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill onkin vaatinut ortodoksisia luokkia kouluihin. Mielestäni argumenttien joukkoon voisi liittää äärimmäiset uskonnolliset lahkot ja uskonnollisväritteinen terrorismi, joiden tähden uskontoa ei voi sivuuttaa epäoleellisena asiana ja jättää kansalaisia ilman riittäviä valmiuksia kohdata uskonnon haasteet ja mahdollisuudet.


Kuvassa 6 vuotta vanhan pojan tulkinta Jeesuksen kuolemasta

Pahin kommunismin vastainen rikos oli – niin kuin Neuvostoliitossa syntyneet ja eläneet venäläiset voivat yhä elävästi kertoa - uskoa Jumalaan. Nuorten piti tehdä valinta: Uskotko Jumalaan vai Komsomoliin? Jos nuoret pioneerit, kesäleiriläiset, katsahtivat edes sisään vanhaan kirkkoon, mikäli sellaista ei ollut jo tuhottu ja muutettu mutteritehtaaksi, tästä syntyi valtavat kuulustelut. Sellainen paha nuori sai rangaistuksen. Hänet lähetettiin pois leiriltä. Sitä vastoin julisteet ja iskulauseet opettivat Leninin ikuisuutta: Ленин жил, Ленин жив, Ленин будет жить, ”Lenin eli, Lenin elää, Lenin tulee elämään”. Вперёд, к победе коммунизма! Voitto kommunismille!.

Venäjän federaation presidentti Dmitri A. Medvedev ilmoitti eilen tiistaina 21.7.2009, että Federaation hallitus aloittaa kansallisen uskontokasvatuksen ohjelman kouluissa. Vanhemmat voivat valita lapsiansa varten tunnustuksellisen uskonto-opetuksen ortodoksisen, islamilaisen, juutalaisen tai buddhalaisen uskonnon mukaan tai yleiskatsauksen kaikkiin uskontoihin tai maallisen etiikan.

Uskonto-opetuksen tuleminen kouluihin on provokatiivinen muutos Venäjällä, koska vasta muutama vuosikymmenen sitten kommunistinen Neuvostoliitto julisti uskonnon kuolemaa ja ateistista propagandaa! Ortodoksinen kirkko on vahvistanut myös asemiaan Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Kaupungin musiikkikoulut laulattavat ja opettelevat aivan häpeilemättä ja ongelmitta kristillisiä lauluja. Joillakin alueilla Venäjää on jo aloitettu omatoimisesti uskonnonopetus, mikä on nostattanut vastarintaa Venäjän Perustuslain tähden. Medvedevin mukaan kansallinen uskonto-opetuksen ohjelma toteutetaan alkuaan 18 eri alueella. Ohjelma koskee 12 000 koulua.

Presidentin mukaan uskonnonopetuksessa ei saa ketään pakottaa tai painostaa. Sellaiset menettelyt ovat tuomittavia. Vuoteen 2012 mennessä opetus laajenee 18 alueesta valtakunnalliseksi. Medvedev korosti Perustuslain 14 artiklan sääntöä, jonka mukaan uskonnolliset yhteisöt ovat erillisiä valtiosta ja uskonnosta riippumatta ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Lisäksi hän viittasi Perustuslain 28 artiklaan, jonka mukaan ihmisillä on omantunnonvapaus ja uskonnonvapaus uskoa tai olla uskomatta. Nämä seikat antavat puitteet uskonnon opetukselle kouluissa.

Tunnustukselliset uskontotunnit ovat mahdollisia Venäjän neljälle suurelle perinteiselle uskonnolle, kun taas vähemmistöryhmittymät, kuten roomalaiskatoliset ja protestantit, jätetään tunnustuksellisen uskonto-opetuksen ulkopuolelle. Toki näilläkin on oikeus osallistua esimerkiksi ortodoksisen kirkon mukaisille tunnustuksellisille tunneille, tai valita yleiskatsaus kaikkiin uskontoihin tai maallisen etiikan tunnit.

tiistai 21. heinäkuuta 2009

YYA-takaisin ja Kekkonen presidentiksi!

Väinö Linna piti esitelmän Tampereen Paasikivi-Seurassa 29.11.1977: ”Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”. Luin jälleen kerran tuon esitelmän kokoelmasta: Väinö Linna, Esseitä (WSOY 2007). Esitelmä toi selvästi esille ne kadonneet viisaudet, joita pitäisi muistaa yhä Suomessa 2000-luvulla. Tiivistetysti sanottuna kadonneet viisaudet ovat tässä: YYA-takaisin ja Kekkonen (tai Paasikivi) presidentiksi. Mikäli Kekkonen tai Paasikivi eivät ole enää käytettävissä, Paavo Väyrynen voisi olla paras vaihtoehto näiden sijasta Suomen tasavallan presidentiksi Tarja Halosen jälkeen. En kaipaa Kekkosta itse persoonana, mutta arvostan sitäkin enemmän hänen idän politiikkaansa.

Väinö Linnan viisasta esitelmää lukiessa tuli yhä selvempi tietoisuus siitä, että revanssihenkisten järjestöjen, kuten Pro Karelia, politiikka on osoitettu Suomen kansakunnan kovissa kohtaloissa vakavaksi virheeksi: aggressioiden, pelkojen ja epäluulon levittäminen kansakuntaan on sellaista toimintaa, että sen harjoittajat pitäisi saattaa tasavallan presidentin arvovallalla lukkarin luokse kouluun, tarvittaesa lukkarin ärähdyksillä ja kepin taonnalla vahvistettuna.

ProKarelia on niin kuin Raamattu tietää kertoa "susi lammasten vaatteissa": puku päällä ja solmio kaulassa eivät tee sen puhujista rauhan ja sovinnon ihmisiä, jos ja kun revanssihenkiset tuhon ja epätoivon toivotukset Venäjää vastaan antavat lauseille sisällön.

Jo lyhyen harkinnan jälkeen pieni tyttökin metsämummon mökissä osaisi kysyä, vaikka ProKarelia-sudella olisi vanhan mummon mekko yllä: "Miksi sinulla on niin isot hampaat?"

Lisäksi kannattaa lukea Linnan matkakertomus ”Matkustimme Leningradiin ja Moskovaan” vuodelta 1964. Ihailtuaan ensin, että Neuvostoliitossa teatterit olivat täpötäynnä, vanhasta mummosta nuoreen tyttöön saakka seurasi yleisö yhtä innokkaana esitystä, Linna päättää esseen viisaasti: ”Meidän täytyy myös aina muistaa Neuvostoliiton kysymyksessä ollessa kaikki se mistä Neuvostoliitossa on lähdetty. Tsaarivallan aikana nämä suuret ihmisjoukot elivät tilassa joka kuului Euroopan takapajuisimpiin. Kun ne nyt ovat astuneet esiin luomaan uutta sivilisaatiota, on siinä uuden ja nuoren aiheuttamaa intoa. Myös pyrkimys tietoon ja kosketukseen taiteen kanssa lähtee osaksi samalta pohjalta”.

Seuraavaksi katkelmia Väinö Linnalta, väliotsikot ovat blogin kirjoittajalta.

Kansallinen tietoisuus

Määritelmä kansallinen tietoisuus voidaan ymmärtää hieman samalla tavalla kuin viime aikoina usein puheena ollut kansallinen identiteetti. – Kansallinen tietoisuus on osa yksilön tajuntaa, ja yleiseksi se tulee siksi, että se tavalla tai toisella koetaan monien ihmisten taunnassa. Tämän tietoisuuden sisältö vaihtelee tietenkin yksilöstä toiseen, hänen sosiaalisen asemansa, ideologiansa ja vielä monen muun seikan mukaan, niin kuin se vaihtelee yksilössä itsesäänkin, ikäkausien ja ympäristön muutosten myötä. Mutta jonkinlainen käsitys kansallisesta ympäristöstään, sen menneisyydestä ja tulevaisuudestakin useimmilla ihmisillä on.”

Eräs kansallisen tietoisuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin, koska se tietoisuus herää ja selkenee herkästi juuri suhteessa ympäröivään maailmaan. Tämä on ollut hyvin ominaista meille suomalaisille, sillä niin itseriittoinen kuin kansallinen minämme on joskus tuntunut olevankin, on se siitä huolimatta punninnut ja peilannut itseään muiden kansojen kuvastimessa. Kuvassa on ilmennyt alemmuudentunteita yhtäälle, ylemmyyden- ja aggressiivisuuden tunteita toisaalle, ja joskus molempia yhtä aikaa ambivalenttina sekoituksena.”

Tärkein tekijä,jonka kautta määrittelemme suhdettamme muihin kansoihin, on ulkopolitiikka ja siihen liittyvät asenteemme. Tavallinen kansalainen ei tietenkään voi osallistua ulkopolitiikkaan muuten kuin juuri yleisen asennoitumisen tasolla sekä vaalikäyttäytymisen yhteydessä.”

Neuvostoliiton-vastaisen ulkopolitiikan virhe Suomessa

Niin kuin on monesti todettu, on itsenäisen Suomen ulkopoliittinen kohtalonilmansuunta ollut itä, eli suhteemme Neuvostoliittoon. Kun Neuvostoliiton syntymä oli Suomen itsenäisyyden edellytys, olisi luullut, että molempien valtioiden välisten suhteiden hyvälle kehityksele oli mitä parhaat lähtökohdat. Tunnetuista syistä ne kuitenkin kääntyivät onnettomaan suuntaan, ja siitä oli seurauksena, että itsenäisen Suomen ulkopolitiikan suurimpana ongelmana on ollut suhteemme Neuvostoliittoon; ensimmäiset kolmekymmentä vuotta virheitä tehdessämme ja toiset kolmekymmentä vuotta niitä korjatessamme, ja tästä syystä suhteemme Neuvostoliittoon ovatmyös vaikuttaneet voimakaasti kansalliseen tietoisuutemme. Siksi meidän on katseltava menneisyyyttämme avoimesti, koska käsityksemme siitä on osa nykyisiä ja tulevia asenteitamme”.

Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset asenteemme Neuvostolittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. - - Asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisina voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista”.

Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, ja jopa maan itsenäisen olemassaolon edellytyksiin, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkeytyneinä niin kuin siamilaiset kaksoset, jolloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeinpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollut juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta. Sen on tarvinnut merkitä hyvin monille ihmisille vaikeata asennemuutosta, ja vain uusien sukupolvien on ollut helpompi omaksua uudet kansalliset ajattelutapamme.”

Aggressiosta ystävyyteen, pelosta luottamukseen


Vaikka kärsitty tappio oli selkeästi osoittanut entisen suuntauksen vararikon, oli suurien kansanosien kohdalla uudelleenasennoituminen kaiken hämmennyksen keskellä ongelmallista. Ne uudet ulkopolitiikan tavoitteet, jotka valtion johto määritteli, oli kuitenkin koko kansan omaksuttava ja sen kautta rakennettava uusi kansallinen tietoisuus. Ei ollut vain luovuttava entisistä aggressioista, pelosta ja epäluulosta, vaan uskottava ystävyyden ja luottamuksen mahdollisuuteen ja lopulta niiden toteutumiseen. Tiedämme, että se monille merkitksi lähtemistä ’lukkarin luokse kouluun’, jämäämään päähän ulkopolitiikan aapistoa, ja monet meistä muistavat vieläkin lukkarin ärähdykset ja kepin taonnan lattiaan”.

Presidentti Urho Kekkosen taakse eivät ole asettuneet vain merkittävimpien poliittisten puolueidemme johtoelimet, vaan laaja ja voimakas kansalaismielipide. On täysin oikeutettua tulkita asiantila niin, että uuden ulkopolitiikkamme olennaiset tavoitteet ja päämäärät ovat läpäisseet melkein kaikki kansankerrokset ja muodostuneet siten osaksi kansallista tietoisuuttamme. Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välisen poliittisen suhteen sisällön määrittelee ystävyys- ja yhteistyö- ja avunantosopimus, mutta se vaatii lisäkseen ystävyys- ja yhteistyöhalua myös yleisen mielipiteen tasolla. Sen aikaansaaminen on vaatinut sitkeätä, pitkäaikaista työtä, ja vaatii sitä tietenkin edelleen, joskin on todennettava tyytyväisenä, että ainakin raskaimmat ylämäet on noustu ja päästy tasaisemmalle maalle.”

Nämä ylämäet on noustu molempien presidenttien, Paasikiven ja Kekkosen johdolla, ja näin kolmenkymmenen vuoden päästä on jo helppo nähdä heidän työnsä suuri kansallinen merkitys. - - Ja viimeisenkin vastustajan on varmasti ainakin sisimmässään myönnettävä, että sodanjälkeinen ulkopolitiikkaamme on perustunut sille pohjalle, joka on ollut luonnollinen ja kestävä ja jolle maamme ulkopolitiikan olisi pitänyt rakentua jo aikaisemmin.

Rauhan ja yhteistyön toivottava olotila

On myös totta, että presidenttien Paasikiven ja Kekkosen toimintalinjoissa on ollut tietty ero. Välittömsti sotaa seuranneissa olosuhteissa joutui presidentti Paasikivi korostamaan meille, että uudelleenasennoituminen Neuvostoliittoon on kansamme kannalta välttämätöntä, ja tästä välttämättömyydestä hän kehotti tekemään hyveen. Hieman tyylitellen voidaan sanoa, että presidentti Kekkosen linja on poikennut Paasikiven linjasta siinä, että hän on on korostanut tuon hyveen arvokkuutta sinänsä, ei vain välttämättömänä vaan luonnollisena pohjana ulkopoliittiselle suuntauksellemme. Yksinkertaisesti sanoen, meidän ei tule olla ystäviä Neuvostoliiton kanssa siksi, että olemme hävinneet sodan, vaan siitä huolimatta; koska rauhaan ja yhteistyöhön perustuvat suhteet ovat kahden naapurikansan välillä toivottava ja onnellinen olotila. Tämän asennoitumisen pohjalta on presidentti Kekkosen ulkopolitiikka ollut aktiivisempaa, uusia yhteistyön ja kanssakäymisen muotoja etsivää entisten vahvimistamisen lisäksi.”

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Syntiset ja pyhät kansalaiset: Menkää ulos ja ulkoilkaa!

Melkein kuukauden pidin lenkkeilystä vapaata, paitsi muutamana päivänä juoksin vauhdikkaan lenkin. Silmäni eivät kestäneet vanhoja piilolaseja ja silmälaseissa urheilu ei luonnistu. Keskiviikkona sain uudet piilolasit ja pääsin heti juoksulenkille. Valitettavasti vasemmassa pohjelihaksessa on jotain vialla. Se ei voi olla revähtymä, koska mitään senkaltaista en ole kokenut. Juostessa kipu yltyy kohtuuttomaksi. Lopulta myös vapaa-aikana pohje on kivulias. Kaikesta huolimatta kävin aamulla Savonlinnan Pitkäniemessä lenkillä esikoispoikani kanssa. Juoksimme 5 kilometriä.


Esikoispoika menee varusmiespalvelukseen puolen vuoden kuluttuja. Kipu oli taas valtaisa. Pitkäniemen juoksulenkki on melkoista ”vuorikiipeilyä”, joten ylämäet juoksin enemmän oikealla jalalla ja vasen vain seurasi mukana. Illalla olisin mennyt uudestaan samalla lenkille, mutta kivun kanssa en tahdo tässä vaiheessa leikkiä. Ehkä särkytabletti voisi auttaa jännityksen laukeamisessa. Parempi on, että annan pohkeen parantua ja huomenna juoksen kaksi lenkkiä. Savonlinna palautti kuitenkin meikäläisen taas terveen elämän piiriin, johon kuuluu keskeisenä osana liikunta. Jos en olisi liian varattu töiden ja muiden velvollisuuksien tähden, liikunta saisi kuulua joka päivä keskeisenä osana elämääni. Silloin tarpeeton rasvakin palaisi vatsasta pois. Sitä paitsi sydämeni toimii huomattavasti paremmin, jos rasitan sitä riittävästi: 20 vuotta sitten koin onnettomuuden, jolloin mätäbakteeri pääsi niskasta mätäruvesta verenkiertoon ja tuhosi hiippalävän (piispallinen ura päättyi jo siinä hiipan tuhoutumiseen). Tämän jälkeen liikunta on vähitellen hiipunut, koska enää en voi elätellä kilpailullisia tavoitteita. Onneksi ikääntyminen herätti jo vihdoin ymmärrykseen, ettei liikunnan tarkoitus ole ensisijaisesti kilpailu ja voittaminen.

Mietin lenkillä, että saattaisin minä yhä edelleen fyysisten vaatimusten puolesta selvitä varusmiespalveluksesta siinä missä nuoret pojatkin/miehet. Henkinen kantti on ihan toinen asia… Vaikea uskoa, että varusmiespalvelus olisi monelle suomalaiselle nuorelle miehelle fyysisesti liian raskas. Onko fyysinen rasitus todella keskeytyksen syy? Ovatko syynä ehkä kotioloissa olevat huolet? Onko syynä ehkä nuorten miesten kärsimättömyys kestää epämiellyttäviä oloja, joissa nautinto ja viihdyttäminen eivät seuraa välittömästi pienen rasituksen jälkeen? Sellaisia mietin, kun juoksin 19 vuotta vanhan pojan kanssa. Kyselyihin annetut vastaukset eivät ole välttämättä koko totuus keskeyttämisistä. Jos 20 vuotta vanha terve nuori mies ei juokse cooper-testissä 3000 metriä tai enemmän, hän on joko pizzasukupolven, pelikoneiden ja nettisurfailun uhri tai hänen poikkeuksellisen jättimäinen koko estää tuollaisen liikunnallisen suorituksen (enkä tarkoita tässä vatsan ympärystä).

Kaksi juoksulenkkiä päivässä on kokemukseni mukaan huomattavan hyvä lenkkeilyrytmi, jos tahtoo nostaa kuntoa tehokkaasti. Viranhoidon yhteydessä tuollainen lenkkeily ei ole kuitenkaan mahdollista ongelmitta. Nuorena miehenä työ ei ollut este aamulenkille, mutta silloin heräsin juoksulenkille jo kello 5. Nykyään nukun hyvin. Rapakuntoisen keski-ikäisen miehen on korkea aika tehostaa fyysisen kuntonsa ylläpitämistä. ”Hengen ihmisenä” keskittyminen pelkkään ”sieluun” olisi paha erehdys, sillä tuollainen vääristymä muistuttaisi jonkinlaista gnostilaista harhaa, jossa pahan luojajumalan – demiurgin – uskottiin tehneet ruumiin sielua vastaan pahaksi kahleeksi.

Olen vakuuttunut, että jos fyysisesti kunto on kohtuullinen ja liikunnan harjoittaminen sopivan säännöllistä, myös pää toimii terveemmin. Kohtuullinen liikunta suojelee väärältä ideologiselta fanaattisuudelta, koska liikkuvan ihmisen täytyy tunnustaa omat rajansa ja ihmisyytensä. Tuolle yhteydelle on myös biologiset perusteensa! En suosita fyysistä ylikuormittamista, joka toistuvana katabolisena ilmiönä voi johtaa tarpeettomaan synkkyyteen tai kärttyneisyyteen.

Useat blogini lukijat ovat ennättäneet moittia minua, mikä lienee yhteydessä siihen, että tänä aikana myös fyysinen kuntoni ennätti pahasti rappeutua. Ehkäpä sen vuoksi sainkin suoranaisia syytöksiä "päättömistä ajatuksistani"! Vuoden kuluessa odotan laihtuvani 15 kiloa (177 cm mutta painoa tällä hetkellä jo 80 kg). Antifasistisen kirkkoherran lihoamista ei voi vierittää edes venäläisen vaimoni syyksi, sillä vaimo kaitsee pikemmin terveellisen ruoan hyväksi kuin antaa suosionosoituksia voileipä-tavoilleni. Sitten vuoden kuluttua saatan osallistua jo johonkin kuntohölkkään pelkäämättä että häviäisin jollekin ulkoministerille, joka on ehkä kuitenkin siinä vaiheessa jo pelkkä ex-ministeri kaikenlaisten kidnappaussotkujen ja muiden kummallisuuksien tähden.

Juoksulenkin jälkeen kaivoin esille nuoruuteni rautapainot, joita sain nostella 70- ja 80 -luvuilla käsivarsieni vahvistamiseksi. Hyvää se tekee yhä vanhalle miehellekin, vaikka lasten painot eivät ihan riitä maksimaalisen voiman kehittämiseen.


Vanhempieni ja lasteni kanssa lähdimme Loikansaareen saalistamaan kaloja. Luonnollisesti antifasistisen kirkkoherran lapset saavat upeat kalasaaliit. Niin tälläkin kertaa!



Jo edesmenneen mummin ja ukin paikka – isäni lapsuuden koti – on siellä.

Loikansaareen meno tapahtuu luonnonkaunista tietä pitkin.

Nykyään pääsee autolla jo aivan rantaan. Toisin oli neljä vuosikymmentä sitten.


Tyttären kanssa kävin etsimässä ratsastustunteja, mutta niitä ei löytynyt. Viikko sitten hän oli ratsastusleirillä, voitti jopa leirinsä eräät estekisat. Viikon kuluttua tytär on taas uudestaan Savonlinnassa ja totta kai esteleirillä, mutta itse olen Tammisaaressa rippileirillä.

Ps. olisi mielenkiintoista tehdä russofoobikoille - siis SAFKA:n määrittelyn mukaan eikä asianomaisten itsearvion perusteella - kuntokartoitus, jossa kävisi ilmi, missä määrin nämä ihmiset ovat ylipäätänsä tietoisia omasta kehollisuudestaan. Suosittelen russofoobikoille ja kaikenlaisille aatteellisille haaveilijoille reipasta 10 kilometrin juoksulenkkiä mäkisessä metsämaastossa: silloin ulkoisten fobioiden ja utopioiden sijaan verenkierto vilkastuu omassa kehossa ja tietoisuus omasta olemassaolosta paranee. Fanaattisuutta on varottava yhtä hyvin liikunnassa kuin aatteellisuudessa uskonnon tai politiikan hyväksi.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Isänmaallinen



Isänmaallisuuteni ei ole rakentunut vihassa "jotakin" vastaan, vaan kunnioituksessa vanhempiini ja tuntemuksessa elämän kauneudesta. Hyvin sopivaa onkin, että isänmaallisuuteen liittyy tuo isä-sana! Savonlinnassa on luonnollista antaa arvoa elämän kauneudelle ja kulttuurille: jokainen savonlinnalainen arvostaa omaa kotiseutuaan, kauppatoria ja Olavinlinnaa erityisesti. Savonlinnassa Olavinlinnan juurella on kasvanut luonnollisesti tajunta, että valtakuntien rajat ovat vuosituhansien aikana vaihtuneet moneen kertaan ja moneen paikkaan. Menneisyyden rajoista ei kasva tämän vuoksi myyttejä, jotka häiritsisivät isänmaallisen ihmisen reaalista suhdetta omaan aikaan.





Tämän tähden lienen outo lintu suomalaisena isänmaallisena miehenä, sillä minulla isänmaallisuus ei rakennu vihollisuuden avulla. Isänmaallisuuteni tulee hyvin ymmärretyksi, kun ymmärtää lapsuuteni Savonlinnassa ja ongelmattoman suhteen vanhempiini. Tänään saavuin lasteni kanssa vanhempieni luo Savonlinnaan.



Lasten kanssa kävimme tänään syömässä lörtsyt ja teimme laivalla kiertoajelun Savonlinnan edustan saaristossa. Meidän oli helppo kokea isänmaallisuutta ja nauttia Suomen lipun kauneudesta.
Suomen lippu on kauneuden symboli Savonlinnassa

Edellä kerrotulle väitteelle on vankka teoreettinen perusta, jota olen väitöskirjassani ”Q-evankeliumi ja psykohistoria” käsitellyt mm. sivuilla 51–52.

Lapsuus ja nuoruus luovat persoonallisuuden perusrakenteet. - - - Grandiositeetti, suvaitsemattomuus, mustavalkoisuuteen turvautuminen ja ihanteellisuus ovat puolustuskeinoja identiteetin menettämisen tunnetta vastaan. Nämä tunteet palautuvat lapsuuden ristiriitatilanteisiin. Lapsuuden tärkeiden henkilöiden näkemykset ja vanhemmuus ovat peruslähteitä ihmisen itsearviolle ja vaikuttava tekijä aivojen rakenteelle ja kemialle. - - - Latenssi-iässä koettu pettymys isään tämän passiivisuuden, avuttomuuden, sairauden, alkoholismin tai avioeron tähden on uhka aikuisuudessa ilmenevälle yksilön tunne-elämälle. - - - Nuoruusiän merkitys persoonallisuuden rakenteiden uudelleenjärjestämisessä ja vakiintumisessa on korostunut. Jos nuorukainen saa kokea isänsä iloitsevan oman miehisyytensä hedelmästä, yliminä sallii projisoida alkuperäiset oidipaaliset toiveet tulevaisuudessa saavutettaviksi: nuorukainen luottaa löytävänsä äidin veroisen naisen aivan niin kuin isäkin kykeni löytämään.”

Väitöskirjaani varten iloitsin yhdestä kansanomaisesta artikkelista, jonka psykoanalyytikko Juha Kemppinen kirjoitti vuonna 2003. Hänen mukaansa lapset voivat saada isättömyydessä “reiän” sieluunsa. Tämän reiän he täyttäisivät fantasioilla ja demoneilla. ”Kun sellaiset demonit jylläävät sielussa, poika tuntee itsensä hyveelliseksi repimällä alas sen, minkä ’isä’ on rakentanut. Kaikissa kulttuureissa isään liittyvä alkaa merkitä paholaista”. Tällaisesta isättömästä ihmisestä voi kehittyä joukkosielu, joka helposti kiinnittyy ja hukkuu ylimääräiseen emotionaalisuuteen ja joukkotunnelmointiin (Kemppinen, Juha 2003. Yhteiskunnallisen muutoksen häviäjät: Isättömät pojat. Ystävien kesken 2/2003: 4-9).

Minulla isä ja äiti ovat olleet aina läsnä elämässäni lapsuudestani alkaen. En ole hetkeäkään epäillyt heidän rakkauttaan ja kunnioitustaan minua kohtaan. Sen vuoksi en ole myöskään etsinyt aikuisuudessani mustavalkoisesta suvaitsemattomuudesta tai ihanteellisuudesta ratkaisuja lapsuuden ristiriitatilanteisiin palautuviin tilanteisiin. Otaksun, että monen ryssävihan taustalla on lapsuuden sekavat ja yhä ratkaisemattomat tunteet isää ja äitiä kohtaan, mutta aikuisuudessa pahoille tunteille etsitään kansallisen mytologian avulla ”tarjolla oleva objekti”. Kellarpellon ala-asteella sain kokea onnistumisen riemua, sain kokea myös voittamisen riemua hiihtokilpailuissa, joissa isä tuki minua kiitettävästi. Talvisalon yläasteella koulu sujui pelkkänä nautintona, havaitsin oppimisen helpoksi. Lapsien kanssa kävimme tänään katsomassa vanhaa kouluani. Minulla ei ole mikään häpeä lähestyä vanhaa kouluani: en hölmöillyt edes siinä iässä.


Talvisalon koulu Savonlinnassa

Juoksu tuli yhä tärkeämmäksi elämässäni. Joskus juoksin aamulenkin ennen koulua, sitten pyöräilin 5 kilometriä kouluun ja koulun jälkeen kotiin. Tämän jälkeen saatoin pyöräillä 15 kilometriä Kellarpellosta Kyrönsalmen kentälle juoksuharjoituksiin ja juoksuharjoitusten jälkeen kotiin. Sain kokea tervehenkistä ystävyyttä Orvo Paateron, Pentti Tynin ja Leevi Seppäsen vetämässä ”lössissä”, jossa juoksivat myös maailmanmestaruuksia ja muista arvokisoja voittaneita huippu-urheilijoita. Sekä urheiluystävät että kotini tekivät luonnolliseksi, että en edes nuoruudessani koskaan maistanut alkoholia tai tupakkaa – enkä ole senkään jälkeen maistanut alkoholia tai tupakkaa. Elämä on ollut jo itsessään nautittavaa ilman päihteitäkin.

Lukiolaispoikana ”Loikansaaren mummin” merkitys kasvoi. Hän tuki kasvua kristilliseen uskoon ja Raamatun tuntemiseen. Mitään kääntymystä pahasta elämästä uuteen elämään ei tarvinnut tapahtua, koska elämääni ei ole hallinnut mitkään konfliktit. Psykologia, biologia ja historia kiinnostivat lukiolaispoikaa kovasti. Luonnollisesti otin näistä kokeista aina kympit – usein luokan parhaat numerot. Koulu oli kuitenkin liian helppoa, että sitä varten olisin tehnyt kotitöitä tai kotiläksyjä. Välitunnit riittivät koulua varten. Lasse Virenistä kertovan teoksen ”Juoksemisen salaisuudet” harjoitusohjelmat olivat tarkasti kopioitu omaksi juoksuohjelmaksi, jopa liian kurinalaisesti. Tästä seurauksena olin loistava harjoituksissa, mutta kilpailujen tullessa jo tarpeettoman uupunut tai rasitusvammainen. Elimistö ei tahtonut kestää kovaa harjoittelua. Aamulla saatoin juosta 10 kilometriä, illalla 20 kilometriä – tai jopa 50 kilometriä hiihtoa talvella. Kiitos kovalle harjoitukselle ja kirjoitusten jälkeen metsätöille, että varusmiespalvelu oli Lappeenrannassa ja Haminassa aivan hupaisaa nautiskelua, mitä tulee fyysiseen suorittamiseen. Kaikessa tässä elämässäni isä ja äiti ovat olleet kunnioittaen läsnä. Pienessä Simunassa kävin isän kanssa metsätöissä ja ansaitsin opintorahoja. Kunnioituksemme on ollut koko ajan molemminpuolinen. Jumalan käskykin kehottaa kunnioittamaan vanhempiaan.


Israelissa vaikuttanut psykohistorioitsija Iakov Levi on pohtinut köyhyyden, perhetaustan ja uskonnollisesti ilmaistujen fantasioiden suhdetta selvittäessään terroristien mielenlaatua ja halua marttyyriuteen, Jos normaalin aggressiivisuuden kokeminen suhteessa isään estyy, kun isä on poissa pojan oidipaalisessa vaiheessa, syntyy ahdistus, jossa vihataan jotakin, jota myös äärimmäisesti tarvitaan eli puuttuvaa isää. Tällöin split-lohkomisessa hallusinaation – tai jopa paranoian – myötä usko Isään tulee rakkauden ilmaukseksi. Siihen voi liittyä epäluuloa ja jopa vihamielisyyttä ”vääräuskoisia” kohtaan. Todellisuusperusteen puuttuessa regressoidutaan istukkamaiseen tilaan muodottomassa vihassa. Kun isä on poissa, äidin pitämä ankara kuri ja alistaminen tuottavat regression pojalle, joka on oidipaalisessa vaiheessa. Pojalta puuttuu kiinnekohta, jotta persoonallisuus ankkuroituisi reaalisuuden tajuun. Pojan ankara kohtelu aiheuttaa katkeroituneen syyllisyyden tunteen, joka kasvaa hallitsemattomaksi ja ylivoimaiseksi. Nyt aikuisena olen tajunnut monien psykoanalyyttisten tutkimusten valossa, mikä suuri Jumalan lahja on ollut, että isä ja äiti ovat olleet aina läsnä elämässäni.

Minulla ei ole ollut sen enempää ”puuttuvaa isää” kuin ”puuttuvaa äitiä” eikä vanhemmillani ole ollut mitään muukalaisvihaa tai naapurivaltoja vastaista revanssihenkeä. Ehkäpä juuri sen tähden isänmaallisuuteni on tällä hetkellä rakentavien ratkaisujen etsimistä nykyisen reaalisen maailman ja elävien ihmisten kohtaamisen hyväksi. Ainoastaan se minua vihastuttaa yhä edelleen, että nykyisyyden reaalinen kohtaaminen luottamuksessa, kunnioituksessa ja vuorovaikutuksessa tuhotaan tietyissä tapauksissa tahallisesti tai revanssihenkisissä liikkeissä vallitsevan aidosti sairaan mielen tähden. Silloin rakkauden sijaan on yritetty luoda vihaa ja alistamista. Savonlinnassa Suomen lippu on kauneuden symboli, elämän rakastamisen puolesta. Suomen lippua ei koristella täälläpäin verellä ja aseilla, vaan sinisillä järvillä ja taivaan kauneudella.