perjantai 31. heinäkuuta 2009

Kuoleman "ammattilaiset"?

Seurakuntien hengellisen työn tekijöitä (papit, kanttorit, diakonit, nuorisotyönohjaajat, lapsityönohjaajat) ja muita työntekijöitä (suntiot, kanslistit, haudankaivajat, hautausmaantyöntekijät) ajatellaan usein kuoleman ammattilaisina. On totta, että valtaosa kuolleista ja heidän omaisistaan tulevat seurakuntien palveltaviksi.

Kuoleman ammattilaisuudessa on myös väärää kalman tuoksahdusta. Liian usein saa havaita, että ammattilaisuus häivyttää ihmisyyden ikään kuin virallinen asema riittäisi. Kovin usein saa järkyttyä, että kuoleman ammattilaisuus on kiertoilmaus epäpätevyydelle, pakomatkalle kirkolliseen traditioon. Tuota pakomatkaa ”ammattilainen” tarvitsee vilpittömässä innossa, koska ei uskalla keskittyä surevaan ja poismenneeseen itseensä. Olen yrittänyt luottaa siihen, että Jumala puhuttelee ja hoitaa viisaudessaan erityisesti silloin, jos otamme vakavasti kuolleen ja hänen omaistensa näkökulman – uskallamme kuulla itkevää ja surevaa sellaisenaan. Tuon surevan ja erityisesti poismenneen omasta tarinasta Jumala osaa valmistaa saarnansa, jos Jumala tahtoo saarnata.

Erityisen tuohtunut olen sellaisen "ammattilaisuuteen", jossa traditio nousee verukkeeksi välinpitämättömyydelle ja ylimielisyyden ilmaukseksi. Traditio ja "ammattilaisuus" sivuttaa, ylittää ja halveksii syrjään inhimillisen lähimmäisyyden. Niin ei saisi olla! Kuoleman ammattilaisten tulisi aina lähtökohtaisesti ajatella kohtaamisia ja vuoropuhelua lähimmäisen näkökulmasta: mitä me viestimme tälle ihmiselle, joka tarvitsee tukea.

Kriisityön valmiudet ovat vielä merkittävästi puutteelliset myös kuoleman ammattilaisten parissa. Ehdoton lähtökohta täytyy olla, että seurakunnan työntekijä on käytettävissä ja tavoitettavissa. Hätääntyneille ja sureville emme ilmoita, ettemme tiedä emmekä voi, vaan että me voimme ja osallistumme. Kirkollisen työyhteisön oma ”ongelma” on järjestää tilanne senkaltaiseksi, miten voimme ja osallistumme palvelemaan lähimmäisiä heidän surussaan. Tuo ei voi olla edes ”ongelma”, koska kyse on seurakunnan ydintehtävästä ja olemassaolosta. Kirkko lakkaa olemasta, jos se ei hoida tätä olemisensa tarkoitusta: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni” (Matt. 25:35–36). Siinä kertomuksessa Herra ei salli huonoille palvelijoille MUTTA-selitystä.

Laiminlyönnin puolelle menee sellainen ammattimaisuus, jossa ei edes piitata tehtävistä, joita varten on kutsuttu töihin. Kirkollista työtä ei sovi tehdä, jollei ole kutsumuksena palvella omassa toimessaan ja virassaan. Kirkollisen työntekijän ei sovi kuvitella, että vain kirkkoherra olisi kirkollinen työntekijä muttei kukaan muu hoida kirkon hengellistä palvelimista, jolloin kaikki muut voisivat menetellä välinpitämättömästi. Ihmisen kohtaaminen – erityisesti surevan – täytyy olla arvokas ja merkittävä jokaisessa kanssakäymisessä, joka tapahtuu seurakunnan työntekijöiden tähden. Kaikki muodostavat yhdessä arvokkaan ketjun, joka onnistuessaan ja eheänä hoitaa surevaa oikein hyvin. Siihen sielunhoidolliseen ketjuun tarvitaan jokaista vastuullista henkilöä, kansliasta hautausmaantyöntekijään, kappelista urkuparvelle.

Seurakunnan työntekijöillä on pääsääntöisesti virkapuhelimet, joihin kuoleman ammattilaisten on velvollisuus vastata, jos suinkin mahdollista. Jollei ole mahdollisuus vasta, sen jälkeen on velvollisuus soittaa soittajan numeroon sikäli kuin tieto on jäänyt puhelimen muistiin. Kirkossa ei voi paeta kutsumusta, vaan kutsumus velvoittaa sekä palvelemaan avuliaasti että etsimään tehtävänsä mukaisia palvelumahdollisuuksia. Kun tiedän tehtäväkseni keskustella kärsivien kanssa, silloin kutsumus avaa korvat auki, jotta olen myötätuntoinen surevia kohtaan ja olen käytettävissä näitä varten.

Olen nähnyt erittäin hienoja työntekijöitä seurakunnissa. Ruotsinkielisen seurakuntamme (Pojo svenska församling) nuorisotyönohjaaja ja diakoni ovat menneen viikon aikana osoittaneet sellaista ammattimaisuutta, jossa ihmisen luo meneminen ja arvostaminen ovat tuoneet Jumalan siunausta lähimmäistemme keskuuteen. Heidän toimistaan olisi jokaisella paljon opittavaa. ”Sydämen” pitää olla mukana niin kuin edesmenneen seurakuntayhtymämme vapaa-ajan asu kertoi rintamerkissä.