keskiviikko 5. elokuuta 2009

Suomalainen isä järjestää Venäjän kansalaisuuden lapsilleen

Totta kai haluan olla esimerkillinen suomalainen antifasistinen isä. Haluan antaa parhaat mahdolliset kasvu- ja menestysmahdollisuudet lapsilleni muuttuvaa maailmaamme varten, joka on erilainen on vanha lintukodin nationalistinen maailma. Lapsiani valmistan mahdollisuuksien maailmaan sen sijaan että pelottelisin heidät pilalle uhkakuvilla. Kristinusko antaa minulle tällaisen rohkeuden ja avoimuuden uudistumiselle. En ole Suomi-jäärä, joka syöttäisi syntyvälle pojalle vain Suomi-pizzaa, pukisi hänet vain Suomi-verkkareihin ja visusti estäisi häneltä kaikki muut sivilisaatiokokemukset kuin vain Suomi-humpan. Olen erilainen suomalainen isä kuin eräs paljon julkisuudessa ollut suomalainen isä, joka pelkää yli kaiken venäläisen äidin tähden poikansa venäläisyyttä. Johan Bäckman on tulevana viikonloppuna puhumassa suomalaisten Venäjä-kuvasta Rimma ja Anton Salonen -tapauksiin liittyen Moskovassa. Minun poikieni vapautuksesta ei tarvitse suinkaan taistella, sillä isänä haluan syntyvälle pojalle Venäjän kansalaisuuden. Se on luonnollista. Kummallista, jos asia ei ole jollekin luonnollista!

Joulukuussa 2006 talousneuvoston sihteeristön ja Vesa Vihriälän johdolla toteutetussa globalisaatioselvityksessä korostettiin, että globalisoituneessa maailmassamme on tullut erittäin tärkeäksi oppia yhä uudestaan uuden oppimista. Ajattelen lasteni kasvattajana, että hyvä niin – ja kunpa lasteni sydämiin kasvaisi uskallus ja toivo uuden maailman kohtaamiseen! Mainitussa selvityksessä Richard Baldwin määritti kolme keskeistä – ja vähän pelottavaa - piirrettä aikamme muutoksessa: 1. Arvaamattomuus: voittajia ja häviäjiä on huomattavasti vaikeampi ennustaa nyt kuin menneisyydessä. 2. Äkillisyys. Työpaikka, jota pidettiin vielä kolme vuotta sitten täysin turvattuna, voidaan menettää. 3. Uudessa tilanteessamme kilpailu perustuu huomattavasti enemmän yksilöön kuin työpaikan nimeen ja maineeseen. Tuskin muuttuvassa maailmassa on pahaksi, että poikani saa monipuolisesti oikeuksia ja mahdollisuuksia.

Laskettu aika poikamme syntymälle on jo viikon kuluttua. Toivon, ettei syntymä tapahtuisi keskellä päivää, sillä tällöin olen vihkimässä erästä ystäväpariskuntaa Pohjan seurakunnasta. Toki virka hoidetaan ensin, synnytykseen ennättää ja kätilöt auttavat, vaikka isä ei olisi paikalla. Kysyn luonnollisesti, mitä pojasta tulee ja miten hänen kehitystään voi parhaiten tukea. Toivottavasti kaikki menee hyvin, kun isänä ja äitinä emme enää ole ihan nuoriakaan. En ole ainakaan itse enää nuorukainen. Kirkkoherran virasta ja papillisesta kokemuksestani huolimatta olen jatkuvasti tarpeettoman sinisilmäinen kansankirkkomme petollisia toimintatapoja kohtaan, luotan ja uskon aina vain hyvää: jos olisin vain muutama kuukausi sitten uskonut yhtä pahaa kansankirkostamme kuin oli aiheellista, olisin ilmoittanut isyyslomalle jäämisestä lapsen syntymän johdosta. Valitettavasti uskoin sinisilmäisesti hyvää ja päätin uhrata perheeni elämää kirkon hyväksi, kun työtehtävien, satunnaisten vapaapäivien ja sirpalemaisten lomapäivien siirtelyllä uskoin järjestäväni riittävästi aikaa sekä töihin että perheelle. En ollut tarpeeksi itsekäs perheeni hyväksi, vaan taas uhrauduin kirkolle, joka ei uhrauksia olisi tarvinnut!

Lapsi syntyy Suomessa, joten minun tähteni lapsi saa Suomen kansalaisuuden. Lasta ei nimettäisi Suomen kansalaiseksi siinä tapauksessa, jos lapsi syntyisi avioliiton ulkopuolella äidille, joka on pelkästään Venäjän kansalainen. En suinkaan ajattele niin kuin ei lainsäädäntökään ilmaise, että Suomen kansalaisuus olisi joku ensisijainen kansalaisuus ja muut syntyvät vaihtoehdot toissijaisia. Laki ei ylipäätänsä tunne sellaista erottelua. Suomalaisilla ei ole luonnollisesti mitään sananvaltaa sille, mitä Venäjän Federaatio päättää lapsen kansalaisuudesta. Siksi emme edes kysy mielipidettä suomalaisilta viranomaisilta. Antifasisti ei hyväksy imperialismia, jota pienestä lintukodista käsin ehkä haluttaisiin harjoittaa maahanmuuttajan lasta kohtaa esimerkiksi suomalaisen isän välityksellä.

Olen erilainen keski-ikäinen suomalainen mies kuin eräät toiset suomalaiset miehet, sillä rakastan vaimoani enkä vaadi häntä häpeämään Venäjän kansalaisuutta. Hän on asunut jo yli 10 vuotta Suomessa. Emme koe mitään tarvetta Suomen kansalaisuuden hakemiseksi. Kaikki riittävät oikeudet on nyt saatavana. Suomen eduskunnan ja EU-vaalien peli ei juuri houkuta äänestämään. Pelkällä oleskeluluvalla ilman kansalaisuutta voi äänestää kunnallisvaaleissa, jos tahtoo. Pieni poikamme saa luonnollisesti myös Venäjän Federaation kansalaisuuden hakemuksesta: tuen kansalaisuushakemusta täydestä sydämestäni. Häpeän niiden suomalaisten isien tähden, jotka estävät lastensa parhaat mahdolliset tulevaisuuden näkymät, kun eivät tue venäläisen äidin halua Venäjän kansalaisuuden saamiseksi.

Venäjän kansalaisuus tuo selviä etuja perinnön ja omaisuuden siirtämiseksi Venäjällä pojan (ja poikien hyväksi). Jos mummi (anoppi) tai ukki (appi) joskus menehtyy, tai jos itsekin saamme jotain omaisuutta Venäjälle, nämä siirtyvät vaivatta perintönä pojille, kun he ovat Venäjän kansalaisia. Kiinteistöjen omistuksessa ei ole muutenkaan toki eroa, mutta maa-alan hankkiminen sujuu ongelmitta. Suurin etu on kuitenkin työlainsäädäntö: nyt ei tarvitse perustella monimutkaisen systeemin avulla työntekijän oleskelua Venäjällä, jos tämä on Venäjän kansalainen. Kaikki rekisteröinti tarpeet yksinkertaistuvat. Tietenkään Venäjälle matkustaessa ei tarvita mitään viisumia, jos lapset ovat Venäjän kansalaisina merkitty äidin passiin. Minulla on jo aiemmin kokemusta tuosta kansalaisuushakemusta. Se on pieni prosessi, mutta ei mikään mahdoton. Ehdottomasti se on hyödyllinen. Siksi suosittelen hakemusta kaikille Suomessa asuville maahanmuuttaja-äideille, sillä joskus suomalainen mies saattaa olla pelottava sosiopaatti sairastuttuaan: silloin äidillä pelimerkit ovat vähissä, jos hän ei hoitanut lapsensa ja itsensä oikeusturvaa kuntoon. Toki ei se ole aina tällöinkään sanottua, että osat ovat hyvät, jos Stubbin kaltaiset ulkoministerit tukevat merkillisiä laittomuuksia kiistäen ihmisiltä omavaltaisesti ja röyhkeästi näiden tosiasiallisen toisen maan kansalaisuuden.

Kun Venäjän Federaation kansalaisuudesta on tehty merkintä pojalleni äidin passiin, voimme lähteä Pietariin, jossa voimme hoitaa tiettyjä rekisteröintimenettelyjä pojan hyväksi. Ne kestävät valitettavan kauan.

Edellisellä kerralla ostin esikoululaispojan kanssa pari Venäjän lippua, jotka ovat nyt työhuoneessani. Ensi kerralla on vuorossa vuorostaan tämä ihana tehtävä kansalaisuuden turvaamiseksi pojalle. Tulevaisuus on kaksoiskansalaisten. He ovat sivilisaatioiden välisiä voimavaroja ja sillanrakentajia. Venäjällä tämä lainsäädäntö oli olemassa jo ennen Suomea, mutta onneksi se tuli lopulta Suomeenkin. Toki ei me edelliselläkään kerralla kysytty Suomesta asiaa koskien lupaa, vaikka täällä laki ei ollut voimassa: Suomi ei tunnetusti voi päättää toisen valtion asioista, vaikka joskus kovasti tahtoo. Meidän tapauksessamme emme toki kysy emmekä tiedustele asiaa tälläkään kertaa mitenkään Suomesta ulkoministeriöstä, koska asia ei heille kuulu. Venäjän lainsäädännön mukaan Venäjän kansalainen on aina 100 %:sti Venäjän kansalainen. Pojat saavat täten luontevan suhteen äidinmaahansa ja sukulaisiinsa sekä sitoutuvat puolustamaan perhettänsä vartuttuaan.

Olen joskus harmitellut, että minä en voi saada kaksoiskansalaisuutena Venäjän kansalaisuutta, koska en voi asua niin yhtäjaksoisesti Venäjällä. Aikuiselle tuo kansalaisuuden saaminen on jo vaikeampi juttu, jopa mahdoton jos omat vanhemmat ovat aitoja suomalaisia Suomesta. Minulle kansalaisuus olisi kuitenkin lähinnä käytännöllinen seikka, koska matkustan vaimoni kanssa säännöllisesti.

Poikamme kastetaan joskus syksyllä tai talvella Pietarissa ortodoksisessa kirkossa äidin kirkkokunnan mukaan. Jos olen yhä edelleen tuossa tilanteessa pappi ja kirkkoherra, käytän poikani kastejuhlassa Moskovan patriarkan alaisuuteen kuuluvassa ortodoksisessa kirkossa liperipukua, vaikka en toimita itse kastetta. Paikalla on ilmeisemmin ainakin 30 kastettavaa lasta. Niin oli edellisellä kerrallakin. Liperipuku – virka-asu – on minun kunnianosoitukseni Venäjän ortodoksiselle kirkolle, joka suurempana kirkkokuntana kuin Suomen ev.lut. kirkko ei luonnollisestikaan ole mikään lahko, vaan aito kristillinen seurakunta. Olen kuullut joskus tarinoita suomalaisista kummallisista isistä ja monista muista intomielisistä – jopa suomalaisen ortodoksisen kirkon jäsenistä (!), joiden mukaan Venäjän ortodoksinen kirkko olisi muka jotain harhaoppia tai lahkolaisuutta. Luonnollisesti se on erikoista, että luterilainen pappi antaa kastaa oman poikansa Pietarissa Moskovan partriarkan alaisessa ortodoksisessa kirkossa. Minun työmahdollisuuksia suomalaisten luterilaisten parissa Venäjällä on estetty jopa sen tähden, että vaimoni on ortodoksi. Nyt teen vielä enemmän: haluan poikani kasteen ortodoksisessa kirkossa. Arvelkoon itse kukin, miksi menettelen niin. Ymmärtääkseni Venäjää vihaavat ja pelkäävät foobikot eivät tiedä juuri mitään sen enempää luterilaisesta kirkosta kuin ortodoksisesta kirkosta ja kirkkokuntien välisestä keskustelusta. Professori Tuomo Mannermaa kirjoitti joskus hyvän tutkielman näiden kirkkokuntien yhteisestä leikkauspisteestä: In ipsa fide Christus adest.