perjantai 2. lokakuuta 2009

Urheilupäivä

Tänään vietin urheilupäivää. Aamulla sain ystävältä tekstiviestin, että klo 8:40 olisi radiossa seikkaperäisempi juttu minun pappeuteeni liittyvistä ongelmista ja tutkinnasta. Kerroin, että en viitsi kaikkia ohjelmia katsella, sillä pitää viettää omaakin elämää. Tiedän joka tapauksessa, ettei minulle käy kuinkaan. Huomenna julkaisen kotisivuillani, johon laitan linkin tästä blogistani, kaikille avoimesti luettavaksi vastaukseni Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin tutkinta-asiamiehen Jorma Backin selvitykseen sekä tallinalaisen lelukauppiaan ProKarelian päätoimittajan Veikko Saksin ja helsinkiläisen asianajajan Kari Silvennoisin kanteluihin. Tämän reilut 60 sivua pitkän selvityksen lähetän myös kapitulille määräajassa arvioitavaksi sellaisten näkökohtien hyväksi, mitä vastaan olen ehkä protestoinut, miten olen protestoinut ja ketkä protestoivat minua vastaan. Lisäksi korjaan pääpiirteittain jokaisessa lauseessa olleet virheet, jotka Back oli kirjoittanut selvitykseensä. Oikeudellista perustaakin arvioin "riittävästi".

Aamulla alkoi ensimmäinen liikunnallinen teko siinä, että hissimme ei ole käytössä kuukauteen. Se merkitsee kohtuullisesti liikuntaa, kun asumme seitsemännessä kerroksessa (pohjakerros on nolla-kerros). Vaimo vei Igor-poikaa päiväkotiin, mutta itse jatkoin päivän ensimmäiselle juoksulenkille. Oli todella upea saa juosta, kun oli kirkas aamu ja lämpötila tasan nolla astetta.

Juoksulenkin jälkeen lähdin vaimoni kanssa hoitamaan joitakin asioita. Ostin hänelle uuden digikameran, koska vanha oli mennyt jo surkeaan kuntoon. Tärkeintä oli saada vakuutusyhtiöstä green card, joka vaaditaan nykyään, kun autolla lähtee Venäjälle. Tämä järjestelmä on paljon helpompi kuin vanha käytäntö, jossa piti etsiä valtuutettu venäläisen vakuutuksen välittäjä.

Kotiin tultua piti kantaa ensiksi ruokakassit seitsemänteen kerrokseen ja sen jälkeen noutaa vauva kannettavaksi ylös. Vaimoa ei onneksi tarvinnut kantaa, mutta onneksi venäläiset vaimot eivät ole pääsääntöisesti kovin tanakoita. Sitten olikin vuorossa päivän toinen juoksulenkki. Piti käyttää toista lenkkiasua, koska edellinen ei ollut vielä kovin hyvin kuivunut.

Juoksuni jälkeen kävin kääntymässä kotona – ja totta kai juoksin seitsemänteen kerrokseen, ja sitten piti noutaa poika päiväkodista ja viedä hänet Spartak-jalkapalloseuran harjoituksiin. Päiväkodin haun yhteydessä Hesarin toimittaja haastatteli toki meikäläistä (minua ja poikaani) sunnuntaina ilmestyvää juttua varten.

Jalkapalloharjoitusten jälkeen vaihdoin ripeästi aamuisen lenkkiasun, joka oli jo sopivasti kuiva. Sitten oli vuorossa tämän päivän kolmas juoksulenkki. Ihan hyvältä tuntui! Juoksin siten kolme kertaa kymmenen kilometrin juoksulenkin, yhteensä 30 kilometriä. Kunkin juoksulenkin lopussa tein kaksi kertaa noin 100 metrin reippaan juoksupyrähdyksen yhden minuutin kävelypalautuksella. Juoksun haluan säilyttää yhä nautittavana. Siksi joudun joskus hengähtää ja niistää nenää mäen päällä, koska juoksuvauhtini on aika ripeä, lähellä maksimaalisen hapenottokyvyn rajaa. Itse asiassa en pidä edes juoksuna, jos vauhti jää yli 4 minuutin kilometrin, sillä tällöin tekniikka, verenkiertoelimistön toiminta ja lihassoluihin kohdistuvat vaatimukset ovat kovasti erilaiset kuin varsinaisessa juoksussa, jonka pitää olla siis alle 4 minuuttia per kilometriltä vauhtia. Hiljaisempi liikunta on hölkkää tai kävelyä, jotka toki nekin ovat tärkeitä erityisesti rasvan polttamisessa. Hapenottoelimistön kehittäminen tapahtuu sitä vastoin reippaassa juoksussa, mikä tarkoittaa itselläni lähellä 3 minuutin vauhtia kilometriltä. Ylämäissä ei toki vauhtia tarvita yhtä paljon, jotta saa hengityksen ahtaalle.

Vuoden 2009 puolella haluan nautiskella juoksemisesta, säilyttää sopiva laiskuus lenkkeilyssä. Juoksua ei saa ottaa liian vakavasti vielä. Vältän jopa "liiallista" väsymystä tässä vaiheessa vuotta. Kuntoa pitää "narrata" paremmaksi. Suurin ongelmani on kärsimättömyys. Pitkä juoksulenkki on äärettömän tylsä kokemus vielä toistaiseksi, mutta yritän vähitellen voittaa tylsyyden ja kärsimättömyyden. Ehkä jossakin vaiheessa alan nauttia pitkästä rauhallisesta juoksusta. Tämän päivän lenkkeily meni ongelmitta ja ilman mitään lihas- tai luukipuja. Ymmärsin kuitenkin, että en voisi vielä juosta maratonia keveästi. Kuntoni on liian huono. Vuoden 2009 tavoitteena on, että hyvän juoksupäivän harjoittelumäärä voisi olla 30-40 kilometriä. Keväällä 2010 hyvän juoksupäivän harjoittelumäärä saisi olla jo 50-70 kilometriä. Tällöin maratonin juokseminen ei olisi mikään erikoissuoritus, vaikka toki sitä varten pitäisi järkevästi levätä, hoitaa kehoa, syödä ja juoda sekä nukkua.

Suosittelen lenkkeilyä hitaammalla ja nopeammalla vauhdilla! Myös itse kukin sopii hiljaisen tavanomaisen lenkin puitteissa juosta joskus pieniä ”teräviä” niin kuin lapsuuteni juoksuporukan eräs vetohahmo Leevi Seppänen – mm. Ari Paunosen ja Antti Loikkasen valmentajana tunnettu henkilö – oli tapana ilmaista asian. ”Terävällä” tarkoitetaan kepeäaskelista vauhdikasta juoksua kohtuullisen ajan, mutta kuitenkaan uuvuttamatta itseään läkähdykseen. ”Terävän” aikana ei ole pahaksi, jos hengityskin hiukan on kireällä, sillä juuri tuolla tavalla kehitetään maksimaalista hapenottoa ja sydämen voimaa. Minä juoksen tuskin koskaan lenkkejä ihan tasavauhtisesti, vaan joka lenkillä vauhti itsestään kiihtyy välillä ihan ”teräväksi”, jopa alle 3 minuutin vauhtiin per kilometrilta, vaikka sellaista vauhtia en tuskin koskaan juokse edes 800 metriä yhtäjaksoisesti. Vauhdin kanssa saa nautiskella. Itse asiassa elimistölle annettavien kehitysimpulssien kannalta olisi hyvä, että vauhdin kanssa saisi vähän nautiskella ja hurjastella. Se sopii juoksupolulle, mutta ei autoilijalle!