keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Jari Sarasvuo on oikeassa

Kari Uotia saisi kai onnitella, koska hän on taistellut taas uudestaan paikan elämässä ja tässä maailmassa. Taistelut eivät kuitenkaan päättyneet, vaan niistä tuli osa persoonallisuutta. Merkillisellä tavalla taisteluihin kiintyy myös silloin, kun niillä ei enää rakenneta, sillä taisteluihin on sidottu paljon sielullista energiaa. Kari Uoti on ottanut kohteekseen Jari Sarasvuon ja Trainer’s Housen (TH) taloudellisen aseman. Hän kirjoittaa toistuvasti lopun merkkejä Sarasvuon toiminnasta.

Osaan tilinpäätöstietoja ja ymmärrän hyvin käsitteet, joita Kari Uoti käyttää – tai en oikeastaan ymmärrä hyvällä sitä tapaa, jolla Uoti kirjoittaa. Yrityksen taloudellisen aseman arviointi ei ole salatiedettä. Tuskin edes Sarasvuo kiistää, että globaali talouslama kohtelee kovasti yhtä hyvin satamia kuin valmennus- ja konsultointiyrityksiä. Se ei ole mitenkään yllätys ainakaan minulle. Mutta Sarasvuota vastaan räksyttäminen on mielestäni jotain hyvin patologista, hyvin demonista ja hyvin suomalaiskansallista. Kyse on mielenkiintoisesta tarpeesta ”toivoa”, että voisi sanoa: Kyllä minä tiesin, että Sarasvuo sukeltaa alas!

Kuvaavaa on, että Uoti soimaa Sarasvuota ja yritystä liikearvosta, aineettomista oikeuksista ja tuotemerkistä! Uoti kutsuu blogissaan 24.11.2009 höpinäksi Trainer’s Housen kirjanpitoa. Totta kai kirjanpiton aineettomaan omaisuuteen liittyy spekulatiivisuutta, josta on hyvä keskustella kriittisesti toisin kuin on pääsääntöisesti menetelty, mutta jokaisen pitäisi jo nykypäivänä tietää, miten paljon työtä vaaditaan jo pelkästään maineen rakentamisessa ja tunnettavuuden tekemisessä. Tämän lisäksi on luettava kaikki aineettomat oikeudet, joita yritys saattaa omistaa. Toki nähtäväksi jää, onko aineettomien omaisuuksien todellinen arvo 17 miljoonaa euroa, mutta maineen ja aineettoman omaisuuden kyynisesti nihiloiva Uoti vaikuttaa laskevan arvoa ainoastaan sille, miten monta euron kolikkoa on materiaalisesti pinottavissa hänen silmiensä eteen. Väitänkin siis, että surullisen tunnettu kyyninen maineen nihilointi syntyy tällä kertaa pikemmin henkilökohtaisen tragedian luoman laskuopin avulla kuin oikeustieteen tohtorin taidokkaasta tilinpäätöslukutaidosta. Sarasvuon ja Trainer’s Housen menettely aineettomien omaisuuksien kirjaamisessa vastaa täysin yleistä käytäntöä ja laillista kirjanpitoa.

Mistä tuo tarve kyynisyyteen syntyy?

Kari Uoti kirjoittaa jopa 21.11.2009 Jari Sarasvuon konkursista, mikä tuskin tarkoittaa sen enempää taloudellistä kuin henkistäkään konkurssia. Mielestäni Jari Sarasvuo on osannut kohdistaa sanansa juuri siihen ongelmaan, joka on suomalaiselle mielenlaadulle pyhästi varjeltu kotitekoinen demoni.

Äskettäin Sarasvuo ärsytti toimittajat - lähinnä kai Iltasanomien - vääntämään totuutta epätarkaksi, kun Sarasvuo oivalsi rohkaista lamaan lannistuneita suomalaisia innostavin kyltein. Sarasvuo oli havainnut – niin kuin hän kirjoittaa blogissaan, että me ihmiset ”pelkäämme niin monia asioita turhaan ja lamaannumme pelkojemme vankina. Moni meistä kantaa kaunaa siitä samasta asiasta, josta hyvinvoiva ihminen osaa kiittää. Me katkeroidumme haasteistamme, ihmisistä elämässämme, opettavista kokemuksista, mahdollisuuksistamme. Läheskään aina ei riitä, että tekee parhaansa. Miettikää kanssakulkijat, millaiseen yöhön meitä kutsutaan kaiken aikaa. Ei suostuta”.

Olen samaa mieltä Jari Sarasvuon kanssa, itse asiassa varsin monessa asiassa tässä mainittujen ohessa. Liian usein näen ihmisiä, jotka kuihtuvat käsiin. Sitten joskus tunnen iloa, kun näen kukoistavan ihmisen, jonka rajat ovat vielä kaukana. Hän ei vain suostu henkiseen vankeuteen ennen aikaisesti. Tahtoa saa olla, kun taistelee pahinta vihollista vastaan: omaa itseä vastaan.

Minä olen toistanut usein ranskalainen Michel Foucaultin vuonna 1975 esittämää kuuluisaa vankila-vertausta, kun olen selittänyt ihmisen käpertymistä surkeuteen. Foucaultin mukaan moderni vankila on koko nykyaikaisen kurinpitoyhteiskunnan symboli. Vapausrangaistus kohdistuu itse asiassa sieluun, ihmisen tahtoon. Vankeudessa opitaan kurin ylläpitäminen, tahdottomuus. Vangit eivät näe valvojaa eivätkä tiedä, onko valvoja paikalla vai ei. Näkymätön valvonta ikään kuin siirtyy vankeihin. Vallan mekanismiksi syntyy, että vanki itse valvoo itseään. Vangittu sisäistää tajuntaansa itsekurin välttämättömyyden. Koko yhteiskunta kurinalaistuu. Vallasta tulee kätkettyä valtaa, mikrovaltaa, jonka harjoittaminen ei näy. Yhteiskunta on muodollisesti vapaa ja yksilöllinen, ainakin paperilla, mutta tosiasiallisesti tahdoton, vangittu. Ihmiset ovat siis vapaasti ja yksilöllisesti alistuneita.

Ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan täydensi Foucaultin vankilakuvaa nautinnolla. Kauheus ei ole vain oppimisessa alistuneeksi ja tahdottomaksi, vaan siinä, että vangin intohimoksi muodostuu epärehellinen tietämättömyys. Oma näkymätön vankeutemme on näin ollen vain oire. Vankeus ei luo pelkästään itsekuria, vaan vankila tarjoaa vangitulle myös nautinnon. Mielestäni tämä seikka selvittää hyvin, miksi vankeudessa opittuna vihastumme kovin helposti Jari Sarasvuota vastaan. Hän on liian paljastava.

Meillä on sielumme ja kulttuurimme sairauden tähden erinäisiä oireita. Suojelemme ja varjelemme näitä oireita, koska saamme oireista nautinnon. Mieli ei ole vankeudesta vapaa emmekä uskalla uskoa. On järkyttävää, että lamaantuneisuus, regressiivisyys, depressiivisyys ja pessimismi ovat sellaisia oireita, joihin monetrakastuvat ja alkavat suojella niitä moninaisin selityksin, riitein ja kultillisin menoin. Suomessa eletään itsetunnon tuhoamiseen pyrkivässä lannistuskulttuurissa yhä edelleen, joten emme välttämättä edes oivalla sitä, mikä on ongelma. Siinäkin analyysissä Jari Sarasvuo oli oikeassa, kun hän arvioi suomalaista kulttuuria eräässä kirjoituksessaan muutama vuosi sitten. Hänen mukaansa kulttuurissamme luopuminen on – valitettavasti – liian hyväksyttävää. Itse asiassa epäonnistumista toivotetaan jopa henkilölle, joka uskaltaa ilmaista iloa onnistumisesta! Itse asiassa onnistumisesta ilonsa kertoneelle ihmiselle ei anneta enää oikeutta virheisiin ja inhimillisyyteen, vaan jokaisesta kielteisestä seikasta tahdotaan kohottaa tuomio, jos suinkin mahdollista. Sama ihmettely on kohdistettava myös siihen tirkistelevään juoruiluun, jota lehtimiehet harrastavat lupaa kysymättä Sarasvuon yksityiselämästä. Mielestäni ilmiössä on kyse yhdestä ja samasta: pitäisi löytää todiste, että Sarasvuon voi tiputtaa alas menestyksen kultaiselta istuimelta, vaikka itse asiassa tuollaisen fantasian demoni on erityisesti toimittajien oman kateuden ja epätoivon heijastumaa. He taistelevat omaa usko-kriisiään vastaan, kun urkkivat Sarasvuon yksityisyyttä ja toivovat hänen kapsahtamista. Pienetkin kohtalon luunapit koetaan viestiksi, ettei kannata enää yrittää. Siinä on meidän vankilamme, josta pitäisi hyvin nopeasti vapautua. Kansanperinteemme ilmaisee vankeutemme sananlaskuissa: "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa; Kel onni on, se onnen kätkeköön".

Sarasvuo käyttää ilmaisua ”usko-kriisi”. Usko-kriisi ilmenee siinä, kun emme uskalla heittäytyä muutokseen, intohimoon, uusiin asioihin, edessä oleviin ihmeisiin, vaan tyydymme lamaantuneeseen tarpeeseen suojella vallitsevaa vankeuttamme kaikelta häiriöltä. Lamaantunut mieliala koskettaa yksittäistä ihmistä oman elämänsä hallinnassa - se on tyytymistä niukkuuteen, surkeuteen, kohtuullisuuteen; lamaantunut mieliala koskettaa monia yrityksiä ja yhteisöjä; se koskettaa laajasti kansallista mielenlaatua.

En tietenkään halua enkä voi glorifioida ihmistä sellaiseen asemaan, joka hänelle ei kuulu, mutta joka tapauksessa toivon ja rukoilen Jari Sarasvuolle menestystä ja siunausta, jotta hän kestäisi nuo ulkoiset kateelliset, demoneihinsa rakastuneet pikkuviholliset alkaen suomalaisista toimittajista ja joistakin kyynisistä tohtoreista.

Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha