lauantai 19. joulukuuta 2009

Dickensin traumaattinen Saiturin joulu ei sovi lapsille


Charles Dickensin traumaattiset muistot tulevat esille hänen teoksessaan Saiturin joulu, jonka on ohjannut nyt valkokangasta varten Oscar-palkittu Robert Zemeckis. Disney-elokuvaa esitetään ympäri maailmaa. Elokuvan painajamaisuus tulee ymmärretyksi, jos tietää kirjailijan taustat. Elokuva ei sovellu lapsille eikä se tuo hyvää mieltä kenellekään katsojalle.

Elokuvan happamana tähtenä on pankkiiri Ebenezer Scrooge (Jim Carreyn ääni), joka aloittaa joulunsa sättien pahasti uskollista apulaistaan (Gary Oldman) ja sukulaispoikaansa (Colin Firth). Liekö Dickensin antisemitistisyyttä vai sattuma, että pahan pankkiirin etunimi on juutalaisperäinen. Scrooge päättää itse jättää sivuun joulun. Mielestäni Scroogen ankaruudessa ja elämänkielteisyydessä on aimo annos myös katkeruutta hänen kokemastaan menetystä rakkaudesta. Dickensin Scrooge on myös sarjakuvista paremmin tunnetun Roope Ankan esikuva. Rakkautensa menettänyt mies kääntyi raha-ahneeksi pankkiiriksi, joka vapautui ihmiskielteisyydestään vasta kohdatessaan painajaisissaan oman kuolemansa. Ajatusrakennelma on hyvin freudilainen, vaikka Dickens ei ollut freudilainen. Ahneudessaan pankkiiri pelottelee muitakin ihmisiä, jotka laulavat joululauluja ja vetoavat jouluiseen hyvään tahtoon sekä pyytävät kolikkoa. Pankkiiri ei ainoastaan sulkeudu yksinäisyyteensä, vaan hän ei myöskään kestä toisten jouluiloa. Yksinäisyyteensä sulkeutuva Scrooge ei pääse kuitenkaan lopulliseen yksityisyytensä, muistoja ei voi paeta, vaan menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden henget pakottavat hänet totuuksien kohtaamiseen. Elokuvassa tätä järkyttävää henkien taistelua näytetään aivan viimeisille minuuteille saakka, kunnes ilkeä kivisydän uudistuu ja mies muuttuu lempeäksi elokuvan viimeisen minuutin ajaksi. Tämä tapahtuu vasta sen jälkeen, kun Scrooge kohtaa oman kuolemansa, mutta herää. Lapselle on painajaismainen kokemus seurata henkien ja haamujen kanssa käytäviä taisteluja. Elokuvan viimeinen minuutti ei riitä vapautukseksi painajaisten luomasta tuskasta.

Kävin katsomassa Disneyn tuottaman Saiturin joulun Pietarissa 6 vuotta vanhan poikani kanssa pari viikkoa sitten. Siellä elokuvalle ei ollut ikärajoitusta. Suomessa ikäraja on 11 vuotta. Tänään kävin poikani kanssa katsomassa toisen piirretyn elokuvan, tällä kertaa Helsingissä, mutta sekin oli pettymys, mutta erilaisesta syystä. Valitettavasti en ollut lukenut Dickensin teosta ja elokuvateatterin kassaneiti suositteli elokuvaa. Ei olisi pitänyt! Saiturin joulu oli hyvin vastenmielistä psykoottista näkyjen mukana siirtymistä yhdestä romahduksesta toiseen, henkien hyökkäyksestä uusiin hyökkäyksiin, tipahtamisen pelkoja, kuoleman mysteerin kanssa leikkimistä. Lapselle elokuva oli ehdottoman sopimaton. Aikuisellekin elokuva oli vastenmielinen elämys. Dickensin teos ja Zemeckisin ohjaama elokuva sopivat vain elitistiselle keskustelupiirille, joka tahtoo miettiä ihmismielen dynamiikkaa, defenssejä, pakkomielteitä ja alitajuisuutta. Vakavasti voisi kuitenkin puhua myös ilman psykoottista rumuutta, jota tässä elokuvassa on aivan liikaa. Piirretty elokuva näytti loistokkaan tietokonetekniikan tähden erityisen pelottavalta, jopa Scroogen naamavärkki oli saatu uskottavan ryppyisen näköiseksi. Lapselle elokuva ei ollut enää ”vain” piirretty elokuva, piirretty muuttui todellisuudeksi. Elokuva on erityisen pimeä hengessään, vakava eetoksessaan. Siinä ei ole kauniita jouluvaloja. Elokuva pitäisi luokitella kauhuelokuvaksi. Teoksen kauhumaisuus syntyy ainakin osittain kirjoittajan välittämästä järkytyksestä omassa ympäristössään, jossa osatonta ihmistä ei ole ymmärretty eikä kehitysyrityksiä hyväksytty. Winnicot on luonnehtinut kauhumaisen psykoosin seuraukseksi ”äidillisen huolenpidon” ja ympäristön suhteiden epäonnistumisesta: sen enempää huolenpito kuin ympäristön suhteet eivät olleet reilut Dickensin maailmassa. 1800-luvun alkupuoliskolla kovin moni lapsi varttui juuri sellaisissa ikävissä oloissa, jotka väistämättä ovat jättäneet lähtemättömän jälkensä mieleen. Useinhan tulkitaan aikuisiän kauhukuvia siten, että niissä on pienen lapsen avuttomuuden kokemus eletty uudestaan läpi. Tämä on uskottavaa myös aikamies Dickensin teoksen tapauksessa. Dickensin Saiturin joulusta ei kuitenkaan paljastu ehdottoman varmasti avoimesti mitään yksityiskohtaa kirjailijan omasta lapsuudesta, vaan joudumme vain arvailemaan lapsuuden jäänteitä teoksen tunnemaailmasta ja kielellisistä ilmauksista. Toki lapsuuden psykodynamiikkaan liittyvät kokemukset ovat merkittäviä aikuisen ihmisen kirjallisessa tuotoksessa, mutta on vain niin, että myöhemmille sukupolville muodostuu hyvin vaikeaksi palautua takaisin tekstistä kirjailijan lapsuuteen. Dickensin teos ei ole edes hänen omaelämänkerta, vaan fiktiivinen kertomus.

Charles Dickensin Saiturin joulu (Christmas Carol) julkaistiin ensimmäistä kertaa 19.12.1843. Tämä on syytä tiedostaa, sillä paholaiset ja helvetin lieskat tulevat sen aikaisesta kauheasta ilmapiiristä: niitä ei piirretä ikään kuin tehosteina modernin elokuvan tavoin, vaan todellisena voimana ja uhkana. Dickensin erittäin nöyryyttävä lapsuus on uskottu tärkeäksi taustaksi teoksen synnylle. Olot olivat myös kovat 1830- ja 1840- luvuilla. Vuonna 1824 Charles Dickensin isä John oli vangittu velkojen tähden. Perheen oli muutettava vankilaan, kaksitoista vuotta vanhan Charlesin oli lopetettava koulu ja aloitettava tehdastyöt. Silloiset tehdasolot eivät olleet todellakaan nykyaikaiset! Lapsuutensa ahdistavat muistot järkyttivät häntä koko elämän ajan. Samanaikaisesti on toki aiheellista muistaa, että ”ydinperhe” ei ollut Dickensin maailmassa 1800-luvun alkupuolella sama kuin 1900-luvun pohjoismaisissa kirkollisissa perhemääritelmissä tai toisen maailman sodan jälkeisessä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Ei ole kuitenkaan mitään syytä kiistää lapsuuden merkittävyyttä, vaikka on aiheellista muistaa koko elämänkaaren merkittävyys teoksen synnylle. Ei pidä kuvitella, että 1800-luvun alun lapset olisivat olleet fyysisesti ja psyykkisesti poikkeuksellisen kestäviä, tai että fyysinen kuritus ja vakavat lähisuhteissa tapahtuneet menetykset eivät olisi heitä vaurioittaneet. Ruokavalion puutteiden tähden lapset kehittyivät jopa fyysisesti hitaammin kuin 1900–2000-lukujen lapset. Lasten kokemat ahdistukset, vanhempien menetykset, ankara fyysinen kuri ja varhainen raskas työnteko ovat värittäneet Dickensin sukupolven lasten elämää etenkin, jos ei kuulunut vähälukuiseen eliittiin. Dickens ei varttunut eliittiperheessä. Liki kaikki merkittävät psykologian ja sosiologian teoriat korostavat, että aikuiselle on olennaista, kuinka hänen psyykeensä on rakentunut varhaislapsuudesta nuoruuteen. Rosenfeld (1971) toteaakin, etteivät ihmismieleen luodut syvät muistot ole enää helposti avattavissa lapsuudessa syntyneiden projektiivisten identifikaatioiden primitiivisten voimien tähden; Rosenfeld, H. 1971. A Clinical Approach to the Psychoanalytic Theory of the Life and Death Instincts: An Investigation into the Aggressive Aspects of Narcism. International Journal of Psycho-Analysis, 52: 169–172. Schulz (2005) pitää lapsuutta aina mahdollisena avaimena, jota tutkijan ei pitäisi koskaan hukata kokonaan, vaikka lapsuus ei ole koskaan ainoa tekijä aikuisen ihmisen psykobiografialle (Schulz 2005: 11-12; Schulz, William Todd 2005. Introducing Psychobiography. Handbook of Psychobiography. New York: Oxford University Press.). Katarinan hoitotapauksessa vuonna 1895 Sigmund Freud löysi Nachträglichkeit-ilmiön. Tuon periaatteen mukaan traumaattinen myöhempi kokemus palauttaa spiraalimaisesti tietoisuudesta torjutun muistikuvan: sellainen muistiin palautuminen tapahtui Dickensille vuoden 1843 kokemuksissa. Tiedostamattomat muistijäljet saavat kausaalista merkitystä myöhempien tapahtumien yhteydessä. Traumaattisessa hyökyaallossa ihminen joutuu psyykkisen organisaation dis-integraatioon. On hyvin mahdollista, että Dickensin kokema trauma rikkoi elämän- ja kuolemanvietin fuusion ja tasapainon, mistä syystä osa kuolemanviettiä pääsi vapaaksi vaikuttamaan hänen mielessään: demonit ja haamut nousevat kirjailijan tekstiin sekä nyt tuoreeseen elokuvaan. Menneisyyteen kuuluvat tapahtumat tarkistettiin psyykkisten merkitysten kannalta myöhemmässä elämänkokemuksessa vuonna 1843.

Vuosi 1843 oli tärkeä kirjailijalle: Dickens näki Lontoon köyhimpien alueiden miesten, naisten ja lasten elämän sekä sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden. Juuri ennen Saiturin joulun kirjoittamista Dickens oli kiertänyt tinakaivoksissa, joissa lapset työskentelivät järkyttävissä oloissa. Tämä kokemus elvytti muistot omasta kovasta lapsuudesta. Vanhat kauhukokemukset ja nöyryytykset provosoituivat mieliin sikäli kuin ne olivat edes painuneet unohduksiin edeltävien vuosien aikana. Järkytystä vahvisti vielä vierailu lontoolaisessa köyhien koulussa (Field Lane Ragged School), joka oli perustettu alueen nälkiintyneille ja lukutaidottomille katulapsille. Koulu oli perustettu vuonna 1841. Dickens kertoi itsekin, miten repaleiset koululaiset tekivät vaikutuksen häneen. Kokemustensa perusteella kirjailija suunnitteli julkaisevansa jopa poliittisen raportin "An Appeal to the People of England, on behalf of the Poor Man's Child", mutta muutti mielensä. Sitä vastoin nyt syntyi pamfletti Christmas Carol, ”Saiturin joulu”, joka on luonteensa ja taustansa vuoksi kirjoitettu pikemmin hyvinvoivaa aikuisväkeä vastaan kuin lasten kirjaksi tai koko perheen elokuvakäsikirjoitukseksi. Dickens aloitti Saiturin joulun kirjoittamisen jo pian em. kokemustensa jälkeen lokakuussa 1843. Chapman and Hall julkaisi kirjoituksen ensimmäistä kertaa 19.12.1843.

Dickens oli vieraillut huhtikuussa 1842 Pittsburghissa Pennsylvaniassa ja saanut voimakkaan kosketuksen myös spiritualismiin. 1800-luku oli myös muutoin demonien ja henkien aikakautta, erilainen aikakausi kuin 2000-luku. Dickens ei ainakaan lievennä spiritualistisia innostuksia teoksessaan. Joulukertomus ei nyt toteudu kauniisti maaseudun kartanoissa, vaan tylsän kaupungin kaduilla, kylmissä toimistoissa ja kaupunkitaloissa sekä hautausmaalla. Jouluaaton yönä Scroogen kuolleen kumppanin Jacob Marleyn henki ilmestyy ja varottaa ahneuden ikuisista seurauksista. Tämän jälkeen haamut alkavat vierailla kitupiikin luona. Eniten Scrooge järkyttyy visioista, jotka koskevat omaa hautaa ja raajarikon Tiny Timin kuolemaa, joka olisi seurausta kyseisen pankkiirin saituudesta.

Charles Dickens ja hänen teoksensa ovat hyvästä syystä joutuneet psykoanalyyttisen kirjallisuustutkimuksen ja psykohistoriallisen analyysin kohteiksi. Dickensin Oliver Twist ja freudilainen analyysi poissaolevasta äidistä on tuonut ilmi defenssimekanismit, jotka olivat Dickensille tyypillisiä. Himawan Pudhya Andhika on äskettäin (2009; Anxiety of Oliver Twist’s in Charles Disckens’s The Adventures of Oliver Twist: A Psychoanalytical Approach) muistuttanut psykoanalyyttisessä analyysissään Oliver Twististä, että Dickens eli lapsuutensa köyhyydessä. Sillä olisi tärkeä vaikutus myös Oliver Twistin syntyyn. Myös Ebenezer Scroogen roolia on tarkasteltu sekä jungilaisen että freudilaisen psykoanalyysin käsittein. Tämä kertomus tuo ilmi masennuksen ja kuoleman pelon. Ihmisvihaa ilmaisevan poikamiehen pakkomielinen suhde rahaan sortuu yön yksinäisyydessä, kun unensa aikana pankkiiri kohtaa torjuttujen muistojensa haamut.

Vähemmälle huomiolle on teosta ja elokuvaa arvioitaessa jäänyt se, että Dickens oli kääntynyt hengellisesti juuri vähän ennen teoksen syntyä etäämmälle kristinuskosta unitaarisuuteen, jota toki on myös kutsuttu kristinuskoksi, vaikka unitaarisuudessa ei uskota kuitenkaan Jeesuksen jumaluuteen. Usko ei kohdistunut Jeesukseen, vaan Jeesuksen uskontoon. Jouluna ei Raamatun evankeliumi tarjoa unitaareille Jeesusta ihmiskunnan Vapahtajaksi, vaan kurjuuden kuvaksi, jotta ihmiskunta ryhtyisi tekojen tielle laupeuden harjoittajaksi ahneutta vastaan. Jeesuksen opettama elämän ”tarkoitus” hallitsi unitaarisuutta, teot tulivat uskon sijaan. Tässä uskonnollisessa suuntauksessa Jeesuksen ei opetettu syntyneen neitsyt Mariasta, myöskään Jeesuksen ihmeistä ei opetettu. Erityisesti unitaareista William Ellery Channing (7.4.1780 – 2.10.1842) ja Edward Tagart tekivät vaikutuksensa Dickensiin. Dickens ilmaisi ytimen sosiaalisesta kritiikistään ja uskonnollisesta sanomastaan Saiturin joulussa. En voi kiistää kirjailijan ja elokuvaohjaajan taitavuutta, mutta kirjailijan järkyttävät kärsimykset ja kristinuskosta poikkeava uskonto heijastuvat teokseen häiritsevän voimakkaasti. Myös kristillinen joulu on eettisyyden ja laupeuden tekoja varten, mutta ennen kaikkea ihmiseksi tulleen, ihmistä rakastavan Jumalan pelastusteon juhla. Tämä jälkimmäinen jäi epäselväksi Charles Dickensille, kun hän kirjoitti joulukertomuksensa. Sitä vastoin luterilaisen uskon mukaista evankeliumia ei ole vielä hyvät teot ihmiskunnan olojen parantamiseksi seimen lapsen hellyttämänä, vaan evankeliumi on Jumalan lahja, joka vapauttaa syyllisen tekojen vanhurskaudesta, evankeliumissa on kyse lahjavanhurskaudesta. Elokuva on hyvin banaali spiritualistinen joulukertomus 2000-luvun ihmiselle, vaikka tarkoitukseni ei ole suinkaan suloisten jouluvalojen avulla häivyttää unohduksiin ihmiskunnan tämänhetkistä kärsimystä.

Voin vakuuttaa, että elokuva on traumaattisen kirjailijan järkyttävä teos sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Elokuva ei sovi lapsiperheille, vaan ainoastaan sellaisille oikeistopolitiikoille, jotka tahtoisivat ahneen pankkiirin tavoin riistää köyhää kansaa ja lapsiperheitä: sellaiset saakoon toki tuntea helvetillisiä liekkejä, kaikkien aikojen haamujen vainoa ja oman kuoleman pelon Disney-yhtiön tuottamassa uudessa jouluelokuvassa.