keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Ex-kirkkoherra, ex-pappi

Viimeistään kesällä 2008 yleistyivät julkiset kirjoitukset, joiden mukaan olen ex-kirkkoherra. Olin aloittanut kirkkoherrana muutamia kuukausia aiemmin. Toki jo 90-luvun alussa jotkut yrittivät kovin keinoin pistää minut ex-papiksi, mutta eivät onnistuneet Helsingin tuomiokapitulissa, jota johti ja johtaa yhä piispa Huovinen. Siihen aikaanhan ei ollut olemassa Espoon hiippakuntaa.

Keväällä 2009 jotkut kirjoittajat ottivat jo tuntomerkikseen kutsua minua ex-kirkkoherraksi. Kesästä 2008 on mennyt nyt jo yli puolitoista vuotta, mutta en ole vieläkään ex-kirkkoherra. ProKarelian esipaimenen, Virossa asuvan Veikko Saksin ja pari päivää aiemmin "isänmaallisen" kantelun tehneen Kari Silvennoisen valituksista on mennyt parin kuukauden kuluttua jo vuosi. En ole kuitenkaan vielä ex-kirkkoherra. Hyvin ilmeistä on tuomiokapitulin käytöksen perusteella, että siellä tahdotaan nähdä minut ex-kirkkoherrana, mutta silti olen yhä kirkkoherra – en edes vt.kirkkoherra. Luin erään tapauksen yhteydessä irtisanomisperusteista ja –ajoista yksityiskohtia, joten yksi plus yksi on helppo laskea sekä tehdä johtopäätös, että en ole vielä kesän 2010 loputtua ex-kirkkoherra. Yli 20 vuoden katkeamattoman virkasuhteen tähden irtisanomisaika olisi puoli vuotta. Joudun tahi en irti pappisvirastani, en näe mitään asiallista syytä muuttaa näkemystäni ProKareliasta vihaa provosoivana ryhmänä, joka on ottanut jopa lahkolle tyypillisen tuntomerkin: järjestö ei ole enää avoin, ei ilmeisemmin ota uusia jäseniä, vaikka markkinoi sanomaansa suuremmalle yleisölle. Olen kiinnittänyt huomiota siihen pelotteluun, joka rakennetaan järjestössä The Soviet Story –propagandafilmin avulla nykyistä Venäjää vastaan ja liitetään samaan yhteyteen revansistisia keskusteluteemoja. Olen kiinnittänyt huomiota myös siihen pelotteluun, joka liitetään NordStream –kaasuputkeen, jopa toisen kantelijan toimiessa kaasuputkea häiritsevän valtauksen puolesta asianajajana! ”Liikemiesten” porukkahan on myös julkista tietoa, kun käy tarkistamasta asiaa koskevista papereista – eikö vain Tallinnassa asuva (ex-)liikemies?

Ihmettelen kovasti, että tiukan kritiikin esittäminen järjestöä kohtaan näyttää saavan niin kovasti vastustusta tuomiokapitulissa. Eikö se ole muka mitä tyypillisintä profeettojen ja apostolien toiminnalle, että hekin ankarasti kohdistivat sanansa oman aikansa diskriminaatiota, väärämielisyyttä ja poliittisyhteiskunnallista stigmatisointia (”leimaamista”) vastaan. Jotkut sosiologit määrittävät, että Jeesus häiritsevän helposti vapautti demoniseksi määritellyt ihmiset pahoista hengistä, joiden orjuuteen uskonnollispoliittinen valtaryhmä oli alistanut nuo ihmiset luokittelujensa avulla.

En tiedä, mitä tekisin sen jälkeen, kun joskus olen ex. En tiedä edes, milloin siitä tulisi totta. Olen toki jutellut joidenkin pappien kanssa, joista on tullut ex. Olen jutellut myös joidenkin Lähetyshiippakunnan (Missionsprovinsen) pappien kanssa satunnaisesti. Nämä ovat joutuneet ongelmiin kansankirkon tuomiokapitulien kanssa, koska ovat kokeneet Raamattunsa Jumalan sanaksi eri tavalla kuin kapitulit. Tunnusomaista lähetyshiippakunnalle on nähdäkseni, että he elävät uskonvanhurskaudesta, joka saadaan uskon kautta Herraan Jeesukseen Kristukseen, joka on täydellinen sijaisuhri syntiemme sovittajana. Uskonvanhurskaus ja Vapahtaja Jeesus Kristus ei ole kokenut siellä inflaatiota jonkinlaisten mystisten sisäisten tunnelmien herkistämispalvelujen vuoksi. Toinen tunnusomainen piirre on, ettei poliittisjournalistisgallupimainen mielipidemuodostus veronmaksajien mielipiteiden otaksumasta määrittele samassa määrin kristillisen uskon oikeaa ja väärää kuin kansankirkossa, vaan enemmän kyse on Pyhästä Raamatusta Jumalan sanana. Joitakin lähetyshiippakunnan papeista tunnen jo opiskeluvuosilta. Piakkoin teen haastattelun vasta valitusta piispasta Matti Väisäsestä.

Nämä muistot vievät minut takaisin opiskeluvuosiin ja pappisvuosien alkuun. Siihen aikaan juoksin jopa 30-50 kilometriä päivässä, kun oli sellainen päivä. Nuo juoksulenkit eivät olleet edes hölkkää, vaan lenkkien aikana hypin, pompin ja juoksin ylämäkiä intensiivisesti. Siihen aikaan olin myös yli 20 kg keveämpi kuin nyt. Nykyään olen tyypillinen antifasisti – nautiskelen elämän kohtuullisuudella, mutta siihen aikaan minua kutsuttiin Jukolan Jussiksi: ”Juho pauhaa, pirtti roikaa, hän on talon aika poika, ankara poika Jussi”. Juokseminen oli liiankin päämäärätietoista enkä lähtenyt kilpailuihin hyväkuntoisenakaan, kunnes uskoisin olevan täysin valmis. Koskaan en tullut valmiiksi sattuneen onnettomuuden tähden. Muistan tämän päivän Myllylä-uutisten tähden oikein hyvin, kun Itäkeskuksessa menin kuntosalille jalkalihaksia vahvistaa. Juoksemiseni pistettiin myös siellä merkille. Eräänä päivänä kuntosalista soitettiin, että nyt olisi tarjolla erytropoietiinia (EPO), sillä - soittajan mukaan - suomalaisilta hiihtäjiltä oli jäänyt ylimääräistä EPO:a, ”kaikki ei mennyt Pohjanmaalla”. Tuskin Myllylä on ainoa tapaus niin kuin iso joukko urheilupiiriä tietää varsin hyvin. Sittemmin juttelin erään yleisurheilun arvokisamitalistin kanssa ja tämä kertoi 70-luvun juoksijoiden hemoglobiiniarvojen olleen parhaimmillaan huimasti yli 200. Niin ei hemoglobiini nouse rautatablettien, C-vitamiinin ja B-vitamiinien sekä korkeanpaikan harjoittelun ansiostakaan. Minulla luontainen hemoglobiini on korkeahko, noin 165-175, mutta se pääsääntöisesti tippuu, kun harjoittelee juoksua reilusti. Olisikohan reilua, että 70- ja 80 –luvun hiihto- ja juoksusankarit tulisivat Myllylän tavoin kaapista ulos, jotta totuus tulisi ilmi yleisemmin. Siihen aikaan elettiin hiukan harmailla menetelmillä – ja jopa laittomilla sen jälkeen, kun nuo aineet julistettiin kielletyiksi. Mutta se olisi sitä kaukaista mennyttä aikaa, kun en ollut vielä kunnolla päässyt edes pappisuralle enkä uskonut, että joskus minua tituleerataan ex-papiksi.