perjantai 12. helmikuuta 2010

Heikki A. Reenpään unelmat pettävät taas kerran

Professori Heikki A. Reenpää – ProKarelian puhemies, kaitsija ja rahoittaja, Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön hallituksen jäsen sekä Otava-Kuvalehdet Oy:n hallituksen jäsen – kaipaa yhä edelleen sitä vanhaa Helsinkiä, jossa arvot olivat kohdallaan.

Hänen isoisällä Alvar Renqvistillä oli kiinteät yhteydet armeijaan, yliopistoon ja pankkimaailmaan. Isä Heikki Reenpää oli Otavan toimitusjohtaja. Isän ja marsalkka Mannerheimin välinen ystävyys toi oikean isänmaallisen hengen kotiin. Suku oli jalo ja Suomi suomettumaton ja Helsinki puhdas siihen vanhaan aikaan.

Isän veli – setä Yrjö Reenpää, sittemmin Kulttuurirahaston postuumi kunniapresidentti, oli Suomalais-Saksalaisen Seuran (SSS) puheenjohtaja, kunnes tämä rotubiologista tutkimusinstituuttia ja vammaisten eliminaatiokampanjaa perustanut järjestö katalasti suomettuneessa ilmapiirissä lakkautettiin! Juuri setä Yrjö Reenpää sai tehdä suurta isänmaallisrodullista tehtävää ja ohjasi suomalaisten SS-miesten värväyksiä ulkomaille. SSS perustettiin jo 1918 sisällissodan aseveljeyden hengessä valkoisten ja saksalaisten välillä, kun oli aiheellista Suomessa kehittää ideologista hygieniaa punaisten alhaisuutta vastaan. SSS lakkautettiin syyskuussa 1944, kun myös Heikki A. Reenpää palasi valloitussodasta pettymysten jälkeen siviiliin. SSS oli kiinteässä yhteyksissä Hitlerin natsipuolueeseen NSDAP:hen, josta kävi säännöllisesti vieraita Suomessa koko 30-luvun ajan. Nämä kaikki komeat arjalaisvieraat sävyttivät Reenpäiden 30-lukua. SSS värväsi sotilaita SS-Waffenin tarpeisiin, värväyksen pääarkkitehtina toimi Suomessa kokoomuspoliitikko, Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki. Puolestaan Eskon isä oli ollut Suur-Suomi –henkisen Vienan retken rahoittajia. Ennen kaikkea SSS oli merkittävä uudenlaisen ylemmän kulttuurin luoja. Nyt Suomen Kansallisteatterin ohjelmiston sai odottaa noudattavan saksalaismielistä agendaa. Schiller-teatterin johtaja Heinrich George kävi Suomessa keväällä 1942. Vastavierailuja suunniteltiin innokkaasti. Suomalais-Saksalaisen Seuran rotuhygieniaopin innoittamat jäsenet juhlivat. Valtioneuvosto järjesti Georgen kunniaksi illalliset Seurahuoneelle aidosti SSS:n avustuksella. Oli se ennen toisenlaista aikaa kuin nyt suomettuneessa Suomessa!

Nuori Heikki A. Reenpää asui siinä suomettumattomassa Suomessa Hietalahdenaltaan reunalla vanhempiensa kanssa. Hänen lapsuudessaan 1930-luvulla Hietalahti oli rauhallinen. Rantaa kiersi romanttisesti yhä muistoissa elävä hiekkatie. Hienot daamit – hänen isoäitinsä Elisabeth Renqvist ja naapurin rouva, ratsumestarin vaimo espanjalainen markiisi Elna de Prado lähtivät hevosajureiden kyydissä ostoksille. Hietalahdenranta 17 ja 7 kerros tarjosi hänelle isänmaallisen kodin, jota ympäröi jalorotuisten ihmisten henkimä sivistys. Kodin yläpuolellakin asui Alvar Renqvist, isoisä, Akateemisen kirjakaupan perustaja, Otavan toimitusjohtaja. Alapuolella asui Eljas Erkon perhe – eli sen miehen, jonka sota talvisota oli, niin kuin J. K. Paasikivi kutsui talvisotaa "Erkon sodaksi." Alakerrassa asui suomettumattoman Suomen aikana tällainen jalo aidosti valkea suomalainen rotu: Eljas Erkolla oli kokemusta jo sisällissodan valkoisena rintamaupseerina, kun hän sai puhdistaa Suomea punaisesta vaarasta, sekä monivuotinen diplomaattiura Pariisissa, Tallinnassa ja Lontoossa. Jo Tallinnan lähetystösihteerinä 1924 Erkko pisti alulle suunnitelman Leningradin piirityksestä ehdotuksillaan, että Suomi ja Viro sulkevat Suomenlahden. Isänmaallinen koti on terveellisen moraalin välttämätön kasvuperusta. Niin Heikki A. Reenpää yhä muistelee lapsuutensa kotia kaiholla.

Nuori Heikki A. Reenpää – uljas isänmaallinen nuorukainen – asui tällaisessa uljaassa isänmaallisessa ympäristössä. Hän tiesi, miten juuri äskettäin joulukuussa 1938 alakerran miehestä Eljas Erkosta oli tullut A.K. Cajanderin hallituksen ulkoministeri, kun Rudolf Holstin oli erottava lausuttuaan ruokapöydässä tökerön varomattomasti Hitleriä arvostelevia käsittämättömiä näkemyksiä. Eihän niin saa meidän suurta Hitleria moittia – eihän toki! Tämä vaihdos sopi Eljas Erkolle mitä parhaiten, sillä hän oli muuttanut Helsingin Sanomien päätoimittajana vuosina 1927–1938 tämän lehden maailman neuvostovastaisimmaksi ja natsimielisimmäksi. Hitlerin puhe ”Suomen sankarillisista aseveljistä” julkaistiin Helsingin Sanomien etusivulla. Se oli jopa enemmän kuin Suomen hallitus olisi tohtinut avoimesti ilmaista. Tuo uljas alakerran mies sanoi selvästi ”EI” rauhaneuvottelija Boris Jartsevin yrityksille saapua keskusteluihin. Eihän me ”ryssien” kanssa neuvotella – olemme sentään ihan toista rotua! Otava ja Hesari asuivat tällä tavalla toistensa vieressä suomettumattomassa Suomessa, kun kaikki oli vielä moraalisesti hyvässä järjestyksessä eivätkä vasemmistolaiset saaneet rienata jalosukuisten ihmisten näkemyksiä. Sitä vastoin nykyään kaikenlaiset ihmiset täyttävät metelillä synnyinseudut eikä jalosukuisilla ole enää mitään etuoikeutta Helsingin ydinalueille, huolimatta rahasta, arvokkaista suhteista ja suvusta. Käsittämätöntä, miten maailmamme on uhkaavasti muuttunut anarkistiseksi!

Mutta vuonna 1939 muuttui 17 vuotiaan lukiolaisen Heikki A. Reenpään elämä, kun hälytyssireenit soivat! Ystävän äitikin menehtyi. Suomi ei ollutkaan mahtava, jota kommunistiryssät eivät voisi uhata. Tämä hetki antoi tehtävän nuorelle Reenpäälle. Heikki A. Reenpää jaksaa muistoissaan yhä edelleen palata takaisin nuoruutensa isänmaalliseen sivistykseen, jossa Helsinkiä eivät hallinneet kaikenmaailman ihmiset. Hän on oikein kirjoittanut kirjankin muistoistaan – Pojanpoika (Otava, 1998) – siitä suuresta Tehtävästä, miten hän ilmoittautui vapaaehtoisena Annankadun suojeluskuntatalolla jo alkuvuodesta 1940.

Ilmatorjuntarykmentin koulutus tapahtui Nokialla. Helmikuun lopulla 1940 hän sai jo nuorena poikana tulikasteen Tampereen pommituksissa. Se oli vielä moraalisesti rappeutumaton, suomettumaton Suomi, kun Heikki A. vannoi sotilasvalan ja lähti 6.3.1940 rintamalle vapaaehtoisena ja 12.3.1940 Virojoelle. Mutta voitot ovat aina karttaneet Heikki A. Reenpäätä, unelmat karkaavat aina edestä: isänmaallinen nuorukainen ei päässyt sotimaan, vaan sota päättyi jo seuraavana päivänä Virojoella! Surullisesti tuo muisto toistuu yhä edelleen ja edelleen ProKarelian tukevoituvassa, harmaantuvassa ja vanhentuvassa miesjoukossa: tulosta ei saada suuresta isänmaallisen jaloista suomettumattomista unelmista huolimatta. Karjala on lopullisesti menetetty, miehet ovat käyneet vanhoiksi. Taistelut jäävät nyt vain pieniksi – pieniä vihollisia vastaan, vasemmistolaisia suomettuneita suomalaisia vastaan – kun suuri-Venäjä on osoittautunut pitkäikäisemmäksi kuin vanhenevat ProKarelian aktivistit. Unelmat karkaavat saavuttamattomiksi ja suomettuneet suomalaiset ovat tähän osasyyllisiä! Hiukset ovat muuttuneet jo vitivalkoisiksi, kasvot ovat painuneet lommolle. Unelmat jäävät saavuttamattomiksi, mutta historia säilyttää kuitenkin vanhentuneen isänmaallisen miehen nimen Kansalliskirjastolle jätetyn kirjalahjoituksen tähden. Viimeisiä isänmaallisia yrityksiä oli Heikki A Reenpään, rouva Liisi Kannisen, kenraaliluutnantti Ermei Kannisen, ohjaaja Renny Harlinin ja tuottaja Markus Selinin Mannerheim-elokuva, jota ProKareliakin ennätti jo juhlistaa. Mutta sekin meni mönkään, kun tanskalaiset eivät ymmärrä isänmaallisen suomalaisuuden ja karjalaisuuden yleiseurooppalaista jalostavaa kulttuuriarvoa. Jaksaako Heikki A. Reenpää enää näiden uusien toteutumattomien unelmiensa kanssa?

Virojoen taistelujen ennenaikainen päättyminen ei masentanut vielä sillä kertaa nuorta isänmaallista Heikki A. Reenpäätä, mutta se oli 60 vuotta sitten, kun hän ei ollut vielä sentään 80 ikävuotta lähenevä ukonpapparainen. Silloin hän jaksoi uskoa unelmiin ja pettymyksen jälkeen hän ilmoittautui vapaaehtoisena Ahvenanmaalle lähtevään joukkoon. Elokuussa1940 alkoi Reenpään aliupseerikoulu ja sitten it-RUK:n kurssi. Energiaa riitti! Kenraali Nenonen ja kapteeni Paatero opettivat isänmaalliselle nuorukaiselle it-ammuntaa. Mielessään oli jalo aatos, että taitoja saisi vielä käyttää.

Loviisan ilmatorjunnasta vänrikki Reenpää lähti VII AK:n esikuntaan, joka tuki hyökkäystä kohti Viipuria. Elokuussa Reenpää sai aloittaa toden teolla Suur-Suomen rakentamisen hyökkäyksessä Itä-Karjalaan yli kaikkien vanhojen rajojen. Suuri-Suomi alkoi välkkyä isänmaallisen vänrikin silmissä, unelmat olivat toteutumassa, kun hän oli valtaamassa Petroskoita. Koskaan hän ei muistele kuitenkaan sitä, miten samaiseen vallattuun kaupunkiin syntyi bordelli suomalaissaksalaisen hyökkääjäjoukon seksuaalisia tarpeita tyydyttämään. Miehitetyssä Petroskoissa suomalaissotilaat tyydyttivät väkivaltaisesti seksuaalisia halujaan paikallisiin naisiin, venäläisvihollisiin, mistä seurauksena 45 % lapsista syntyi aviottomana isän ollessa suomalaissotilas. Ehkä Reenpää muistaakin paremmin tuon asemasotavaiheen metsästysretket Petroskoin tuntumassa?

Turhautuneisuus taisi kuitenkin tuntua jo siinä vaiheessa mieheksi varttuneen Reenpään mielessä, koska hän osallistui kesken kaiken – sydämen suuresti Suurelle asialle sykkien - saksalaisten fasistien rinnalla Leningradin elämäntien katkaisemiseen kesällä 1942. Unelmat pitää tehdä sentään todeksi! Hänen sydämensä sykki jännityksestä ja uljaudesta vahvana, kun saksalaisten 18 ilmatorjuntalauttaa ja italialaiset moottoritorpedoveneet hyökkäsivät elämän tietävä vastaan. Tästä jalosta saksalaisesta ylväydestä hän oli kuullut puheita jo vuosien ajan kotonaan Hietalahdenrannassa. Hän sai nyt itse ihastella ja seurata hyökkäystä saksalaisten rinnalla. Ne pommit painuivat todella muistoihin jaloina hetkinä, kun suomalaisillakin oli voimaa ja vaikutusvaltaa, eikä Suomi ollut vajonnut suomettuneeseen moraalittomuuteen. Tuo katala ”vanjojen” ja ”tamaroiden” kaupunki Leningrad joutui nyt pyhien ja jalojen fasistien ankaran pommituksen ja tykistötulen kohteeksi. Tätä kaikkea Heikki A. Reenpää – sittemmin ProKarelian puhemies ja rahoittaja – seurasi saksalaisveljien rinnalla. Leningradin kaupungista oli ehditty neuvostoliittolaisella kavaluudella evakuoida väestöä, mutta nyt saarroksiin jäi kaupungin puolustajien lisäksi n. 2,9 miljoonaa asukasta, joista 400.000 oli lapsia. Ruokaa kaupunkiin jäi ehkä vain muutamaksi kuukaudeksi. Suurelle suomalaisisänmaalliselle ja saksalaiselle veljeydelle häämötti edessä suuri voitto! Unelmista tulisi todellakin totta!

Talven tullen jonkin verran ruokaa saatiin ilmateitse ja Laatokan jäätien avulla Leningradiin. Tuo kavala leningradilaisten elättäminen ruoan avulla piti nyt kertakaikkisesti päättää! Mutta juuri nyt onneksi 1941-42 talvi oli poikkeuksellisen ankara, sillä se tekisi kommunistiryssille vaikeaa. Reenpää oli saksalaisten rinnalla seuraamassa saarron pahinta vaihetta. Leningradin asukkaille leipää riitti vain 125 g päiväksi ja joskus ei riittänyt lainkaan, liikenne ei enää toiminut, ei talojen lämmityskään, vettä ei saatu, sähköä saatiin vain ajoittain ja kaupunki paloi uljaiden saksalaisten rodullisesti jalostavien pommien ja tykistötulen vaikutuksesta. Yksinomaan tammi – helmikuussa 1942 Leningradissa kuoli 200.000 ihmistä joko pommituksiin, nälkään tai kylmyyteen. Sitä suomalaissaksalaista suuruutta ei Reenpää jaksa vieläkään unohtaa – ja siksi hänen piti kirjoittaa kirjakin osallisuudestaan Leningradin elämän tien katkaisuun. Mutta miten ihmeessä nuo alhaiset venäläiset olivat silläkin kertaa vahvempia kuin saksalaiset ja suomalaiset? Leningradin vesikuljetukset jatkuivat pommituksista huolimatta. Venäläiset rannikko- ja laivatykistö olivat liian tehokkaita. Jalot unelmat eivät taaskaan toteutuneet. Tämä muisto pelottaa yhä mielessä – myös Karjala jäisi nyt saamatta?

Heikki A. Reenpää joutui palaamaan suur-Suomesta ilman alueellisia saavutuksia Helsinkiin torjuntaupseeriksi. Saksalaisosaaminen oli kuitenkin se taito ja voima, johon Heikki A. uskoi. Siihen oli syytä uskoa, koska sellaisen sivistyksen hän oli saanut jo kodissaan. Niin hän lähti koulutus- ja opiskelumatkalle saksalaisten hallitsemaan Würtzburgiin ja Berliiniin. Vuonna 1944 Heikki A. Reenpä meni Tallinnaan saksalaisyhteistyön hyväksi neuvotteluihin, sillä eihän Neuvostoliiton murskaamisen pitäisi vielä päättyä suomalaisten ja saksalaisten tappioon. Nämä jalot isänmaalliset muistot säilyvät ain’ professorin sydämes’, kun hän yhä edelleen pitää yhteyttä tallinnalaisiin ProKarelian ystäviin. Sitä vanhaa suomettumatonta isänmaallisuutta saattaa valitettavasti enää tavata vain muutamien harmaantuneiden suomalaisten ukkokerhoissa ja Virossa nuorekkaissa isänmaallisissa pidoissa. Se antaa vielä toivoa vanhentuneelle professorille. Josko Virosta tulisi apua?

Pelokkaana tunteena kuitenkin mieltä jäytää muistot epäonnistumisista. Reenpään kotiutus tapahtui 31.12.1944. Mieli ei ole enää täysin valoisa, koska eräs huoli painaa mieltä: päättyyköhän tämä uusin ”pehmeämpi” yritys Suur-Suomen voittamiseksi kotiutukseen, jopa lopulliseen sellaiseen, kun omat vuodet loppuvat ennen kuin Karjalan koivikossa saa reippailla vapaassa suomalaiskarjalaisessa kulttuuriympäristössä? ProKarelian toiminta ei ole tuottanut mitään tulosta koko sen olemassaolonsa aikana itse tavoitteen saavuttamiseksi. Akateeminen Karjala-Seura ei tehnyt Suomea suuremmaksi. ProKarelia ei pysty enää Virosta käsin sellaiseen toimeliaisuuteen, kun Suomessa asuva väki on vanhentunut tai niin suomettunut. Niin suuri Ohjelma on vaihtunut haaveiluksi, jossa perinteisten apokalyptisten fantasioiden tavoin odotetaan Venäjän äkillistä romahdusta. Siinä on enää viimeinen toivomme, kun omaa voimaa ei ole Karjalan voittamiseksi. Saksalaisetkaan eivät tahdo olla enää suomalaiskarjalaisen jalon kulttuurin ja rodun puolesta taisteluissa, vaan lähtivät mukaan venäläisten rinnalle NordStream –kaasuputkenkin rakentamiseen. Nyt ne venäläiset vetivät sen putken jo ”meidän” Karjalaan eivätkä siis koskaan aio antaa sitä ”takaisin” suomalaisille! Siksi epätoivo on alkanut murentaa uskoa: usko on jo alitajuisuudessa vaihtunut epäuskoksi, jota vielä epätoivoisen ilmatorjunnan tavoin karkotetaan mielestä apokalyptisten fantasioiden avulla. Jospa ja jospa suuri Venäjä romahtaisi ennen kuin meidän oma aikamme päättyy…

Mutta Venäjä on suurempi, vahvempi ja vanhempi kuin Suomi. Ei koskaan! Ei koskaan!

Suomen osallisuutta Leningradin piiritykseen käsitellään seikkaperäisemmin allekirjoittaneen myöhemmin vuonna 2010 valmistuvassa kirjassa. Myöhemmin kevään ja kesän 2010 aikana valmistuu ProKarelian kaikista vastuunkantajista tällainen pieni biografinen ”muistokirjoitus”, koska noiden ukkojen unelmat eivät koskaan toteudu Karjalan osalta, mutta heitä on kuitenkin aiheellista muistaa jälkipolvia varten epäonnistuneesta yrityksestä.

Juha Molari - kotisivut