keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Juhani Suomi: Vorraaja (2010)

Olen kuullut, että Helsingissä mustassa diplomaattiautossa olisi tänään liikkunut Venäjän Federaation hallituksen pääministeri Vladimir Putin. Näin mustan auton ja monta poliisiautoa, kun kävin vaimoni ja lapseni kanssa tänään ns. Tehtaankadulla eli Venäjän suurlähetystössä. En osaa arvailla, miten suomalainen juokseva ulkoministeri Alexander Stubb olisi vieläkään pysähtynyt tai päässyt juttusille Venäjän pääministerin Vladimir Putinin kanssa. Ehkäpä hänen ei kuitenkaan tarvinnut tällä kertaa valkoisissa lenkkareissaan ja Kokoomuksen tuulipuvussa katsella pelkästään ohikiitävää mustaa autoa, vaikka ei osaakaan venäjää eikä tunne Venäjää läheiseksi sydämen sykkiessä tähtilipun tahtiin. Stubbin menettely Anton Salosen palauttamiseksi ja diplomaatti Simo Pietiläisen puolustamiseksi ei täyttänyt joka tapauksessa asianmukaista poliittista etikettiä, ja vielä vähemmän ulkoministeriön johtajalle, ulkoministerille, soveliaita käytöstapoja.

Tämä päivä olikin hyvin oikea päivä ostaa ulkoministeriön toimintaa kriittisesti sisältäpäin tarkastelevan asiantuntijan, ulkoasiainneuvoksen ja professorin kansanomainen teos: Juhani Suomi, Vorraaja (Helsinki: Otava, 2010).

Teoksensa Juhani Suomi määrittää yritykseksi ”kertoa elämäni niistä vaiheista, jotka ovat muovanneet minut sellaiseksi kuin nykyisin olen” (s. 8). Samalla Suomi kertoo paljonkin tämän hetkisestä ulkoministeriön muuttuneesta hengestä. Tästä valitettavasta muutoksesta on saatu muutaman vuoden aikana paljon todisteita, vaikka media on käsitellyt hyvin lempeästi kokoomuslaista ”ulkopolitiikkaa”. Tämä vuoksi Vorraaja on tarpeellinen teos kokeneelta asiantuntijalta, joka on voinut katsoa sisältäpäin ulkoministeriön ulkopoliittisen osaamisen rappeutumista myös viime aikoina. Kirja on ajankohtainen, koska Nato-optiolla leikkivät poliitikot odottavat kovasti maaliskuussa Suomessa järjestettävää Nato-kokousta.


”Hei, me puhutaan ulkopolitiikkaa”


Jo heti kirjansa alussa Suomi sanoutuu irti presidentin valtaoikeuksien täydellisestä riisumisesta. Pilkan kohteeksi joutuu kokoomuslainen ”hei, me puhutaan ulkopolitiikkaa” –kampanjat: ”Kohta ostoskeskuksissa järjestetään renkaanheittokilpailuja Nato-jäsenyydestä ja Venäjä, Venäjä, Venäjä –panttileikkejä. Innokkaimmat pääsevät värikuulapyssyillä ’vanjoja’ kellistämään, kuten poliitikoistamme lapsellisimmat kuulemma Santahaminassa tapaavat tehdä” (s. 14).

Juhani Suomi muistaa synnyinpäiväänsä, joka tapahtui silloin, kun presidentti Risto Ryti valittiin uudelleen kahdeksi vuodeksi poikkeuksellisella tavalla. Suomi ei ymmärtänyt tuota aikaa, mutta Risto Rytiin on kohdistunut hänen tutkimusintressinsä jälkikäteen enemmän kuin kenelläkään toisella suomalaisella. Suomi sai myös asiaa koskevan yksityisen aineiston, mutta ei säälistä Rytin sukua kohtaan tehnyt enää enempiä tutkimuksia, sillä Ryti-kuva olisi ollut ilmeisemmin entistäkin kriittisempi. Suomi toteaa synnyinvuotensa hengestä vähemmän kauniisti: ”Jos jotakin olisin ymmärtänyt, niin tuskin lottovoittajana olisin itseäni pitänyt, vaikka sainkin syntyä silloiseen Suur-Suomeen” (s. 17).

Myöhässä rientävät jänisherrat

Juhani Suomi paljastaa kirjassaan oman kotinsa köyhät taustat ja tämän myötä myötäelämisen niitä ihmisiä kohtaan, jotka kamppailevat selviytymisestään vähäisen toimeentulonsa kanssa. Suomi ei säästä kritiikissään sen enempää ulkoministeriämme kuin valtiovarainministeri Jyrki Kataista, ilmeisemmin sanomatta jää myös pääministeri Matti Vanhasen nimi, vaikka koko porukka saa osakseen kritiikkiä.

Rakastettu ja kunnioitettu valtiovarainministerimme muistuttaa päivä päivältä yhä enemmän sadun ’Liisa ihmemaassa’ alati myöhässä rientävää jänisherraa suurine kelloineen. Lama syvenee vauhdilla, mutta ministerin lausunnot, reaktioista puhumattakaan, ovat jatkuvasti kierroksen jäljessä todellisuudesta. Johtuisiko siitä, että hän pyrkii samaan aikaan harrastamaan aktiivisesti myös turvallisuuspolitiikkaa, jonka osalta hän ei ole edes samalla juoksuradalla realiteettien kanssa” (s. 34).

Aamun lehtiä selaillessa ei voi olla huomaamatta, että hallitus on päättänyt ottaa lamasta irti kaiken hyödyn ja toteuttaa nyt sen varjolla syvällistä yhteiskunnallista rakenneuudistusta. Sanelutyyliin, kuten tähänkin asti. Eläkeikä on tarkoitus nostaa vähitellen niin korkealle, että työntekijä viime toiminaan vielä naputtelee arkkunsa laudat. - - - Mitään näin pahaa ei Suomen kansa kai sentään ole tehnyt, että se ansaitsisi nämä itsetyytyväiset typerehtijät” (s. 40-41).


Ahti Karjalainen vakuuttavampi osaamisessaan kuin Alexander Stubb


Iltapäivälehti kertoo ulkoministeri Alexander Stubbin suulla tämän käyneen aamulenkillä juoksisuuruus Haile Gebrselassien kanssa - - - Stubbin mukana lenkki oli hänelle elämää suurempi kokemus, eräänlainen unelmien täyttymys. Jotenkin repliikki hymyilyttää. Koko sinä lyhyenä aikana, jonka Stubb on ulkoministerinä ollut, hän on saanut eniten julkisuutta juuri juoksu- ja pyöräilysessioillaan" (s. 57).

Suomi kertoo ulkoministeri Stubbin tökeröstä käytöksestä Kairossa ja huomauttaa, että suurlähettilään velvollisuus olisi palauttaa esimies päiväjärjestykseen ja valistaa, jos ministeri itse ei tunne tapoja, käytäntöjä ja kulttuuria. ”Jotenkin jörö, vaikeneva ja juoksumattoja taatusti karttava Ahti Karjalainen antoi sittenkin vakuuttavamman kuvan ulkopoliittisesta osaamisesta” (s. 58).

Suomi irvailee Stubbin tähtilippurakkaudelle: ”Stubbinkin tulisi jo tottua siihen, että kollegoiden – jopa Yhdysvaltain ulkoministerin – tapaamiset kuuluvat ulkoministerin työhön. Ei niistä tarvitse sellaista numeroa tehdä, ei vaikka sydän sykkisi tähtilipun tahtiin” (s. 59).

Suomi arvostelee myös 14.3.2010 Nykypäivä-lehdessä ilmeisemmin Stubbilta peräisin olevia näkemyksiä Suomen ulkopolitiikasta varsin reippain sanoin (s. 78).
Juhani Suomi ei anna päiväkirjassaan myöskään 22.3.2009 – päivää ennen kuin Leena Hietasen ja Johan Bäckmanin kutsumana olivat mm. Yövartio-liikkeen ja Naši-järjestön edustajat Helsingissä mielenosoituksessa – kaunista kuvaa suomalaisten lehtien ”Venäjä-asiantuntijoista”, joita on nyt ”pilvin pimein, ja asianomaiset itsekin ovat vakuuttuneita erinomaisesta tietämyksestään, vaikka se usein perustuu vain läntisen lehdistön ja parhaassa tapauksessa tutkimuskirjallisuuden seurantaan” (s. 89).

YYA on parempi kuin NATO

Huhtikuussa päiväkirjansa teksteissä Juhani Suomi tarttuu Kokoomuspuolueen ’hei me puhutaan ulkopolitiikkaa’ –kiertueeseen. Suomi näkee ulkoministeriön sisältäpäin käsin kokemuksensa varassa, ett ”meneillään on NATO-ralli halki maan. Kapakkaväelle todistellaan kaulusnappi avattuna – mitä tässä nyt työväenpuolueessa herrastelemaan – että kunnon kundit eivät NATO:sta niuhota. Ne ovat lökäpöksyjä, jotka eivät uskalla tunnustaa, että sinne vain ja kiireimmiten. Näytetään ’iivanoille’!" (s. 104).

Suomi muistaa akateemikko Paavo Haavikon kirjoitusta Suomeen jälleen syntyneestä valitettavasta ja vaarallisesta ”sotavajeesta”. YYA-sopimuksella oli kuitenkin huomattavat edut NATO-jäsenyyteen verrattuna: ”Suomi sitoutui siinä taistelemaan omaa aluettaan vastaan tai sen kautta Neuvostoliittoa vastaan suuntautuvan hyökkäyksen torjumiseksi vain omien rajojensa sisäpuolella, minkä se suvereenina valtiona olisi tietenkin tehnyt joka tapauksessa. Natossa tilanne on toinen. Sen jäsenenä suomalaiset lähtevät taistelemaan vieraille veräjille” (s. 105).

Sofi Oksanen hairahtaa naurettavuuksiin


Sofi Oksasen ”Puhdistus” saa tyrmäävän tuomion.

Oksanen sen sijaan on koonnut yhteen kaikki neuvostoaikaan ja venäläisiin liittyvät vanhat kliseet ja ennakkoluulot ja rakentaa tarinansa paljolti niiden varaan. Lopun kliimaks, ampumisvälikohtaus, osoittaa, ettei Oksanen ole koskaan pitänyt asetta kädessä. Olisi kannattanut, jotta ei hairahdu naurettavuuksiin” (s. 118).

Suomesta halutaan luoda sotilaallinen suurvalta

Juhani Suomi pitää puheissa ja esitelmissä todisteltua Suomen saamaa ”torjuntavoittoa” hyvin apokryfisena käsitteenä. ”Jos sillä tarkoitetaan sitä, että Suomi onnistui torjumaan etenkin Tali-ihantolassa vihollisen läpimurron, liikutaan vielä realiteettien maailmassa. Mutta samalla olisi hyvä palauttaa mieleen myös se, miksi Neuvostoliitto ei tehnyt uutta yritystä. - - - Puolustusministereiden puheista on viime vuosina kalskahtanut rivien väliin piilotettu näkemys, että Suomesta on luotava sotilaallinen suurvalta – ellei se sitä jo ole. Tässä hengessä on tungettu mukaan moniin sellaisiinkin operaatioihin, jotka ovat kaukana lähtökohdastamme, Suezin YK-pataljoonasta. Operaatioiden suosion armeijan piirissä ymmärtää hyvin. Nimitetäänhän komentaja aina prikaatinkenraaliksi, minkä seurauksena meillä alkaa olla kohta mieslukuun suhteutettuna Euroopan suurin kenraalikunta” (s. 164-165).

Juhani Suomi liittää nykyisen uhon ja tömistelyn alun kenraali Gustav Hägglundiin. Sellaista uhoa Suomi kuitenkin kertoo vierastavansa. ”Aivan erityisesti on ärsyttänyt historiallisista faktoista ajat sitten irronnut kulttien rakentaminen ja paapominen sekä aika ajoin miehekkäästi sorautetut kommentit kunniavelasta veteraaneille” (s. 166). Suomi kertoo esimerkkejä vuodelta 1944, miten ”sinivalkoisen suomalaisten irvikuvat kitkivät omatoimisesti ’rikkaruohoja’. Heidän henkisiin perillisiinsä ei voi olla törmäämättä julkisuudessa” (s. 167).

Suomi kirjoittaa tuohtumuksensa, kun puolustusvoimia ei voitu juhlia kesällä 2009 ilman, ettei joku ryhtyisi taas revittelemään ”kummallisella Nato-optio-käsitteellä sanansa siihen tapan, että ratkaisulla alkaa olla jo kiire” (s. 169). Suomen poliittinen ilmasto on muuttunut tällä tavalla koomiseksi; esimerkiksi presidentti Koivisto tarttui keskustelukehotukseen, mutta silloin kukaan ei inahtanutkaan eikä kukaan antautunut keskusteluun. Suomi tekee johtopäätöksensä: ”Ilmeisesti vain ’oikeiden’ mielipiteiden esittäminen on keskustelemista; ’väärät’ mielipiteet taas rabulismia. Koivistohan totesi, ettei hän näe mitään tarvetta Suomen Nato-jäsenyydelle, koska Suomi ei ole sillä tavoin uhattuna, että se tarvitsisi uusia turvallisuusratkaisuja. Kannanotto olisi tarjonnut hyvät edellytykset analyyttiselle keskustelulle. Valitettavasti optio-miehillä ei ollut siihen paukkuja. Tai ehkä he pelkäsivät, että keskusteluun antautuessaan he joutuvat paljastamaan liikaa henkisestä rähmällään olostaan lännen suuntaan” (s. 169).

NATO ei kudo tumppuja pakanapojille Marttojen rinnalla

Juhani Suomi ei näe NATOA ”tumppuja pakanapojille kutoavana Martta-yhteisönä, kuten on annettu ymmärtää. Liittosopimuksen viides artikla on edelleen voimassa” (s. 170). Niinpä ”todellisuudessa Suomi halutaan kytkeä mukaan ’läntisten intressien ja elämänmuodon’ amerikkalaisvetoiseen politiikkaan. Vaikka siinä sivussa tulisi trampatuksi lait ja oikeuskin. Miten presidentti Kennedy aikanaan sanoikaan: ovathan ne sikoja, mutta on muistettava, että ne ovat kuitenkin meidän sikoja! ”(s. 170). Tässä yhteydessä Juhani Suomi määrittelee Viron kehkeytyvän ”varsinaiseksi kiusanhengeksi sen nojatessa saamaansa Nato-selkärankaan äärimmäisyyksiin saakka. Miten asetelma muuttuisikaan, jos Nato tunkeutuisi Suomen jäsenyyden myötsmyös Suomenlahden pohjoisrannalle. Venäjä suljettaisiin jälleen Suomenlahden perukkaan, mistä asetelmasta jo Iivana IV Julma oli aikoinaan pyrkinyt vapautumaan. Sen myötä myös Karjalana kohdistuva irredenta-haaveet saisivat epäilemättä uutta ilmaa siipiensä alle. Niin mitähän tuosta Moskovassa arveltaisiin? Mitkä mahtaisivat olla johtopäätökset. Olisiko siitäkin hyvä keskustella?” (s. 171)

Lukukokemus on niin innostava, että kirjaa on vaikea lopettaa, kunnes sen on saanut luettua loppuun saakka. Niin kävi myös meikäläiselle. Kriittistä poliittista arviointia, joka tulee tällä tavalla ulkoministeriön sisältäpäin, tarvitaan suomalaisen demokratian ja sananvapauden tervehdyttämiseksi - ja erityisesti isänmaamme edun tähden!

Juha Molari kotisivut