perjantai 19. helmikuuta 2010

Robert Rantalan (7 v) kova kohtalo Turussa

Äskettäin turkulainen sosiaalityöntekijä tuli Robertin, Ingan ja Veli-Pekan kotiin ja nouti Robert-pojan, kun poika tuli kotiin koulusta. Syynä oli Venäjään liittyvä pelko! Olen tämän blogikirjoitukseni jälkeen pohtinut samaa ongelmaa myös uudemmassa blogikirjoituksessani: Natsit valkovaatteissaan (3.3.2010). Katso myös blogikirjoitukseni lasten huostaanotoista ja lapsista kauppatavarana: http://juhamolari.blogspot.com/2010/03/aasikin-ymmarsi-aidin-ja-lapsen-arvon.html

Vanhemmat saivat tiedoksi sittemmin sosiaaliviranomaisten ilmoituksen, että Robert-poika oli kertonut koulussa perheensä aikovan ”lähteä Venäjälle”. Lapsen isoäiti on vierailulla tällä hetkellä Suomessa. Mummi sai tällä tavalla inhorealistisen kuvan sosiaaliviranomaisten vainoharhaisuudesta Venäjän suhteen.

Robert-poika oli kotona saanut kuulla keskustelut, kun perhe oli keskustellut pojan passista ja sen uusimisen tarpeesta loman aikana Venäjällä. Isoäiti oli kertonut myös jotain sellaista, että Venäjällä voi olla turvassa, jos Suomessa joutuu ongelmiin. Niin sosiaaliviranomainen villiintyi, kun sai kuulla lapseen liittyen jotain niin myönteistä Venäjästä!

Pojalla on kaksoiskansalaisuus: Venäjän ja Suomen kansalaisuus. Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Andrei Nesterenko on kommentoinut jo tapausta, vaikka ei ilmeisemmin kovin tarkasti tuntenut vielä tapausta. Venäjän uutiset ovat tänään ja eilen täyttyneet tästä tapahtumasta. Johan Bäckman tukee äidin, isän ja lapsen kamppailua, jotta perhe saisi elää yhdessä. Nythän suomalainen isä ja äiti eivät ole erimielisiä, vaan he tahtovat hoitaa lastansa yhdessä, kun asuvatkin yhdessä. Mutta sosiaaliviranomaiset pelkäävät Venäjää! Sosiaaliviranomaiset eivät anna lapsen tavata vanhempiaan eivätkä salli lapsen puhua venäjää.

Inga Rantala (Инга Рантала) kertoi, että ”meillä on normaali perhe. Minun suomalainen mieheni [Veli-Pekka] on erittäin vihainen. Tarvittaessa hän luopuu Suomen kansalaisuudesta ja hakee turvapaikkaa Venäjältä” ("У нас нормальная семья. Мой муж финн очень сильно возмущен. Если нужно, он будет отказываться от финского гражданства, и будет просить убежища в России"). Robert-poika osaa loistavasti suomea ja venäjää, menestyy koulussa hyvin, oppii myös englannin kieltä. Pojalla ei ole mitään ongelmia oppimisessaan tai käytöksessään.

Tätä on kauhea seurata, kun elämme 2000-luvun Suomessa ja Euroopassa, jossa perheillä tulisi olla jopa oikeus päättää itsenäisesti, missä he tahtovat elää. Nythän ei ole edes kyse perheen päätöksestä muuttaa pois Suomesta, vaan sosiaaliviranomaisten vainoharhaisesta tulkinnasta loma-aikojen suunnitelmien johdosta. Kuinka monet perheet ovatkaan muuttaneet Suomesta Saksaan, Ruotsiin, Ranskaan, Yhdysvaltoihin – ja jopa Afrikan ja Aasian köyhiin maihin erinäisiä työtehtäviä varten? Suomi ei omista valtiona lapsia, vaan lapsen ovat aina ensisijaisesti isän ja äidin lapsia.

Tämä tapaus riipaisee sieluani todella syvältä, koska tunnen Suomesta moninaisia outoja kohtaloita. Kärsijöiksi ovat joutuneet lapset ja heidän vanhempansa. En tietenkään väitä, että tämä olisi vain suomalainen ongelma, vaan samankaltaisia ongelmia tunnetaan useammasta valtiosta. Valtiot ja sosiaaliviranomaiset kuvittelevat platonistisen totalitaristisen filosofian mukaisesti - jota he eivät toki ole koskaan lukeneet tai aktiivisesti tiedosta, että "valtio" ja "sosiaalitoimi" omistaa lapset eivätkä vanhemmat saa päättää perheensä asumisesta. Kovin usein sosiaaliviranomaisten ongelmana on hyvin vähäinen koulutus ja sivistymättömyys, jonka tähden työympäristö sairastaa heidät tarpeettomaan huolestuneisuuteen perhe-elämän mahdollisesta kehityksestä. Huolestunut viranomainen löytää sitten objektin, josta hän alkaa kerätä "todisteita". Tällä kertaa on ajankohtaista puhua suomalaisten Venäjä-vihasta, joka näkyy surullisessa ajankohtaisessa tapauksessa jälleen kerran. Näitä tapauksia on aivan liian usein.

Olin 7. heinäkuuta 2008 Pietarissa ja rekisteröin maahantulokorttia Hotelli Ozerin aulassa. Sillä kertaa järkytyin eräästä toisesta kohtalosta, jonka uhriksi oli joutunut Suomessa eräs venäläinen tyttö. Paikalle sattui Sveta-äiti, joka kertoi erehtyneensä ja hakenut jo Suomen kansalaisuuden. Nyt koulutoimi ohjasi hänen tyttärensä psykoterapiaan, koska nämä pitivät venäläistä teinityttönä liian aktiivisena. Näin tämän sympaattisen tytön. Mielestäni kyse oli vain siitä, että Suomessa pidetään normaalina suomalaista mykkyyttä, elottomuutta ja kuolleita kasvoja. Sveta otti lapsensa pois terapiasta ja etsii kansalaisuuden vaihtoa sekä muuttoa Suomesta. Pidin hänen ratkaisuaan aivan perusteltuna.

Pian löysin tuttujen avulla tusinan verran samanlaisia maahanmuuttajalasten kohtaloita Suomessa: Marinan tapauksen, Svetan tapauksen, Sonjan tapauksen, Lenan tapauksen, Anastasian tapauksen jne. ”Normaali” oli määritelty noissa tapauksilla sillä perusteella, miten paljon näillä maahanmuuttajalapsilla oli tai ei ole suomalaisia kavereita.

Anastasia koettiin ongelmaksi, koska tyttö ei tykännyt leikkiä suomalaisten lasten kanssa, vaan piti nenäänsä vähän liian pystyssä. Ymmärsin asian niin, että Anastasia tuli hienosta venäläisestä perheestä. Ehkä on totta, että pieni koulutyttö ei leiki ihan jokaisen koulutoverinsa kanssa itähelsinkiläisessä koulussaan. Hän on oppinut erilaiseen puhetapaan ja kulttuuriin. Suomalaiset sosiaaliviranomaiset, psykologit ja opettajat uskoivat sivistymättömyyttään erheellisesti, että totuus ja normaali on suomalainen. Lasta tutkittiin ja testattiin sen selvittämiseksi, onko hän kotiutunut Suomeen, voiko hän terveesti. Tilanne oli muka vakava, jos lapsella ei ollut suomalaisia ystäviä, vaan ainoastaan venäläisiä. Koulu määräsi tytön psykoterapiaan. En osaa ennustaa, olisiko lapsen kohtalo parantunut, jos hänen vanhempansa olisivat yhdessä tytön kanssa näyttäneet suomalaiskansalliseen tapaan paljasta takapuolta, syöneet lakritsaa ja kantaneet Karjala- backia perheen iltajuomisiksi?

Tapasin Marinan, joka kävi tavanomaisella käynnillään sosiaalivirastossa. Sosiaalitädit pyysivät saapua kotiin. Marina oli iloinen, koska otaksui tätien avustavan häntä siivoamisessa ja tiskaamisessa. Tädit istuivat kuitenkin sohvan kulmalla, kirjoittivat muistivihkoonsa asioita. Eivät tehneet mitään Marinan hyväksi. Virastoonsa saavuttuaan tädit aloittivat prosessin, jotta Marinalta vietäisiin tytär, koska nämä tädit pitivät Marinaa liian kiireisenä. Äiti ei ennättäisi muka hoitaa lastansa, kun pienituloisena oli myös töissä eikä jäänyt yksinhuoltajana vain kotiin. Sosiaalitätien rasistinen epäily venäläisen kyvyttömyyteen tuotti alkuaan jopa pakkoeron äidin ja lapsen välille, kunnes konsulaatin lakimies puuttui asiaan. Marina on raitis työläisäiti, joka on työllistetty kaikkien muiden yksinhuoltajaäitien tavoin. Lapsi tuli lakimiesavun jälkeen takaisin äidille, sosiaalitäti oli pari vuotta poissa työpaikaltaan kunnes hän tuli takaisin työpaikalleen.

Lenalle tuli avioero, koska tämä venäläinen vaimo, Lena-äiti, ei hyväksynyt suomalaisen miehensä juopottelua. Lapset määrättiin ensin isälle, koska isähän oli suomalainen. Tällöin ei ollut pelkoa, että lapset poistuisivat Suomesta äidin kanssa. Sosiaaliviranomaiset näkivät loppujen lopuksi juopottelevan isän ja päättivät suoraan lähettää lapset lastenkotiin. Kun lapset varttuivat tarpeeksi vanhoiksi, nämä kääntyivät lakimiehen puoleen ja voittivat oikeuden tulla äitinsä luo. Rasistisesti venäläistä äitiä ei pidetty alkuaan sopivana lapsiensa hoitajaksi.

Rimma, Anton ja Paavo Salonen ovat joutuneet suomalaisen ulkopoliittisen järjestelmän uhreiksi, kun Anton-pojan venäläisyyttä ei hyväksytä Suomessa hänen identiteettiään luonnollisesti ja elintärkeästi määrääväksi ominaisuudeksi.

Olen kaksi kertaa saanut kyseenalaisen kunnian keskustella lasten huostaanotoista vastaavan työntekijän kanssa. Minulle jäi vaikutelmaksi molemmilla kerroilla, että näillä henkilöillä oli omat suuret psyykkiset ongelmat jopa syynä ammatinvaltintaan. Ensimmäisellä kerralla keskustelin hänen kanssaan puhelimessa useamman kerran. Viranomainen esitteli nimensä ilmeisemmin sen verran epäselvästi, että luulin keskustelujen jälkeen puhuneeni naisen kanssa. Vasta myöhemmin selvisi, että tuo henkilö olikin mies. Toisella kertaa - noin vuonna 1998 - sain useita puhelinsoittoja salaisesta numerosta. Annoin myös vaimoni vastata tuolle pettyneelle naiselle, jonka mukaan olisin pettänyt suuren rakkaussuhteen häneen. Sitten lopetin soittoihin vastaamisen, minkä jälkeen nainen lähetti tekstiviestejä, mutta tekstiviesteihin tuli onneksi puhelinnumero näkyviin. Kävi ilmi, että kyseessä oli lasten huostaanotoista vastaava viranomainen, minua yli 20 vuotta vanhempi vanha nainen. En ollut koskaan tavannut häntä, mutta nainen oli löytänyt nimeni lehdestä. Otin yhteyttä hänen esimieheensä ja pyysin, että ko. henkilö saatetaan hoitoon, koska onhan se vaarallista, jos tuossa psyykkisessä kunnossa oleva henkilö voi päättää lasten ja perheiden kohtaloista. Tilanne näytti korjaantuvan puhelinsoittoni jälkeen.

Kotisivu: Juha Molari - http://personal.inet.fi/business/molari/