tiistai 23. helmikuuta 2010

Suomen ulkopolitiikan tervehtyminen kiristyneessä itämerellisessä ilmapiirissä

Viime päivät ovat olleet voittokulkua Suomelle: olympialaiset ovat menneet surkeasti, mutta Suomi on saamassa takaisin jo kadonneen ulkopolitiikkansa!

Jälleen kerran sain tänään tavata älykkään ja monella tavalla kokeneen miehen: itse olen kokenut iloa Abdullah Tammen puolesta, koska Turkin suurin sanomalehti Zaman kirjoitti näyttävän jutun Tammesta ja näkemyksistä, jotka koskivat Venäjää, terroristeja ja Tšetšeniaa.


Mehän pidimme maanantai 30.11.2009 lehdistötilaisuuden aiheesta ”Miten tšetšeeni-terroristit saavat apua Suomessa: rekrytointi, rahoitus, koulutus… ”. Tätä tilaisuuttamme jonkin verran kommentoitiin jälkikäteenkin: http://juhamolari.blogspot.com/2009/11/juha-molari-ja-abdullah-tammi.html ja http://juhamolari.blogspot.com/2009/12/terrorismin-ihailijat-menettivat.html.

Suomen puolueettomuuden ikään kuin vanhentuneisuutta ja kuulumista johonkin ”kadonneeseen menneisyyteen” ovat kilvan julistaneet kotimaiset ja ulkomaiset Nato-henkiset tahot. Venäjän pääministeri Vladimir Putinin äskettäinen vierailu Suomessa sattui mielenkiintoiseen käännekohtaan, johon näyttää liittyvän myös kaikkinainen tervehtynyt muutos Suomen ulkopoliittisessa vastuullisuudessa. Ensinnäkin, NordStream –kaasuputki eteni Suomen hallituksessa joustavasti, vaikka Kokoomuksen ja Vihreiden eräät poliitikot olivat ennättäneet änkyröidä turvallisuuspoliittisen säikkymisensä tähden. Ilmeisemmin Perussuomalaisissa olisi ollut myös vastaavia änkyröitä, jos heitä olisi enemmän kuunneltu.Asiat alkoivat kuitenkin edetä niin kuin vanhastaan on totuttu hyviin ja ystävällisiin suhteisiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä, nyt Suomen ja Venäjän välillä.

Toiseksi, SDP ilmoitti selväsanaisesti, ettei puolue tue Nato-jäsenyyttä tulevalla vaalikaudella, minkä jälkeen myös Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen myönsi haastattelussa, ettei Suomi tule Naton jäseneksi ainakaan 8 vuoteen. Maaliskuulle 2010 suunnitellulta Stubbin ja Naton mainostilaisuudelta vedettiin punainen matto alta. Kansa ei ole ollut muutoinkaan myönteinen Nato-jäsenyyttä kohtaan. Kun yksi kolmesta suuresta puolueesta on sanonut selväsanaisesti ”EI” jäsenyydelle, ei jäsenyys pääse toteutumaan, koska kaikkien suurten puolueiden yksimielinen tahto oli liittoutumisen lähtökohta.

Tärkeä muutos Suomen turvallisuus- ja sotilaspoliittisessa paluussa puolueettomuuteen tapahtui oikeaan aikaan, koska samanaikaisesti myös Venäjä oli julkistanut uuden sotilasdoktriinin Ydinpelote 2010. Siinä selvästi tuotiin ilmi Naton itälaajentumisen aiheuttaman sotilaallisen uhan Venäjää vastaan. Itämeren sotilaallinen strateginen asema on tullut entistä haasteellisemmaksi Baltian maiden ja Puolan poliittisten asenteiden tähden, mutta myös Ruotsin korostetun Venäjä-vihamielisten lausuntojen tähden. Suomessa oli juuri oikea hetki havaita, että ilmapiirin kannalta olisi ollut todellakin erittäin vahingollista kiristää suhteita Venäjään Nato-jäsenyyden avulla – Naton itälaajentumisen muodossa - , kun naapurit olivat jo tehneet kaiken mahdollisen Naton paremmalla tai vähemmällä tuella jännitteen lisäämiseksi alueella. Lisäksi oli selvästi nähtävissä, että Suomen Afganistan-seikkailu on jo omiaan lisäämään turvallisuusriskiä Suomen maaperälle. Enemmät turvallisuus- ja talousriskit Nato-jäsenyyden avulla eivät ole enää tarpeen Suomelle.

Jo joulukuussa 2008 Venäjän puolustusministeri Anatoli Serdjukov esitti, että Suomi ja Venäjä voisivat järjestää maavoimien ja laivaston yhteisiä harjoituksia. Harjoitukset liittyisivät rauhanturvaamiseen ja terrorismin vastaisen toimintaan. Maanpuolustus-lehden haastattelussa Serdjukov tarjosi Venäjän yhteistyötä, jotta Suomen puolustusvoimat voisivat uudenaikaistua venäläisvalmisteisten aseiden ja kaluston avulla. Tuossa vaiheessa Suomen ja Kokoomuksen puolustusministeri Jyri Häkämies ei innostunut Serdjukovin ehdotuksesta yhteisistä sotaharjoituksista. Venäjän federaation puolustusministerin Anatoli Serdjukov muistutti tuolloin 12.12.2008 Maanpuolustus –lehdelle Venäjän perustellusta huolesta, joka liittyy Naton itälaajentumiseen:
Haluaisinpa tietää, esimerkiksi, olisitteko itse huolestunut, jos teidän asuntonne ovella seisoisi hampaisiin asti aseistautunut ihminen, joka ei haluaisi sanoa, missä tarkoituksessa on tullut ja mitä aikoo tehdä jatkossa ja heiluttelee vain veistä kasvojenne edessä? - - - Huolestuneisuuttamme herättää myös liittouman joidenkin maiden, erityisesti Yhdysvaltain, sitkeä itsepintaisuus vetää kaikesta huolimatta Natoon mukaan Ukraina ja Georgia”.

Venäjän ja Suomen välistä sotilaallista yhteistyötä Serdjukov ehdotti seuraavasti:
Yksi ensisijaisista alueista yhteisessä toiminnassa voisi olla mielestämme Venäjän ja Suomen maavoimien yksiköiden tai sota-alusten yhteiset harjoitukset rauhanturvaamiseen ja terrorismin vastaiseen toimintaan liittyvissä tehtävissä”.

Joulukuussa 2008 tehdyt ehdotukset eivät saaneet vielä myönteistä vastausta Suomessa. Anatoli Eduardovitš Serdjukov (Анатолий Эдуардович Сердюкóв) on hyvin fiksu mies. Hän ei unohtanut asiaansa ensimmäisen ehdotuksensa jälkeen, vaikka ei saanut vastakaikua Suomesta. Serdjukov on syntynyt Krasnodarin alueella 8.1.1962. Hän ennätti toimia vuosina 2004-2007 veroministerinä ennen kuin tuli puolustusministeriksi. Puolustusministerinä hän oli mukana myös siinä turvallisuustiimissä, joka oli laatimassa uutta Ydinpelote 2010 turvallisuusdoktriinia Venäjälle. Puolustusministerinä Serdjukov on toiminut 15.1.2007 lähtien. Vuonna 1984 Serdjukov valmistui Leningradin kauppainstituutista (Ленинградский институт советской торговли), suoritti tämän jälkeen asevelvollisuutensa ja aloitti työskentelyn huonekalumyymälässä, kunnes kymmenen uutteran työvuoden jälkeen kohosi huonekalukaupan johtajaksi Pietarissa. Serdjukov päätti lähteä kuitenkin vielä aikamiehenä uudestaan opintielle yliopistoon. Kauppatieteen opinnot valmistuivat jo vuonna 2000. Gradussaan hän tutki kuluttajien käyttäytymistä ja elinkeinoelämän järjestöjen rakennetta. Kauppatieteitten ohessa etenivät myös oikeustieteen opinnot, jotka valmistuivat vuonna 2001 Pietarin valtion yliopistossa. Kauppatieteitten tohtorin väitöskirja valmistui 2006. Väitöskirjassaan hän tutki nykyisen Venäjän veropolitiikan muodostumista ja täytäntöönpanoa. Appiukko Viktor Zubkov (Виктор Алексеевич Зубков) auttoi toki mahdollisesti alussa jonkin verran Serdjukovia urakehityksessä, kun Serdjukov pääsi veroministeriöön tärkeään virkaan ja lopulta 2.3.2004 nimitettiin Venäjän apulaisveroministeriksi. Tohtorin väitöskirjakin syntyi sittemmin samojen teemojen avulla. Tohtoriksi valmistumisensa jälkeen hän sai puolustusministerinä oppia myös Venäjän asevoimien sotilasakatemiassa (vuonna 2007). Tätä ennen 15.2.2007 hänet oli nimetty jo Venäjän puolustusministeriksi. Huhtikuusta 2007 hän on ollut myös jäsen Venäjän turvallisuusneuvostossa (Совета Безопасности Российской Федерации). 8.5.2007 hän oli vapauttamassa puna-armeijan ja laivaston ”salaisia” asiakirjoja vuosilta 1941–1945. Kun appiukko nimitettiin pääministeriksi, Serdjukov pyysi eroa puolustusministerin tehtävistä, mutta Putin ei myöntänyt eroa.

Viisas mies jaksaa muistuttaa ehdotuksesta, joka on hyvin merkittävä maailmamme muuttuneessa turvallisuustilanteessa. Moni-ilmeinen terrorismi voi koskettaa Suomea yhä enemmän yhtä hyvin laivakaappausten muodossa kuin Afganistan-operaatioiden heijastuksena kostotoimina Suomea vastaan. Suomen velvollisuutena on myös itsenäisenä valtiona huolehtia alueensa ja ilmatilansa koskemattomuudesta. Suomen velvollisuuteen kuuluu tällöin myös edistää rauhaa, jossa Suomen aluetta eivät myöskään Naton joukot voisi käyttää Venäjää uhkaavalla tavalla. 19.2.2010 Suomen puolustusministeri Jyrki Häkämies ja Venäjän federation puolustusministeri Anatoli Serdjukov ilmoittivat näistä yhteistyömahdollisuuksista, joihon Häkämies ei ollut vielä valmis 1 ½ vuotta sitten - ja johon Vladimir Stepanov ja Dmitri Fjodorovitš Ustinov eivät taitamattomuuttaan vielä päässeet kesällä 1978, kun ehdottivat yhteisiä sotaharjoituksia. Suomen ja Venäjän armeijat saattavat jo kohta pitää yhteisiä meripelastusharjoituksia!

1970-luvulla sotaharjoitukset kaatuivat siihen, että suomalainen osapuoli vaikeni täydellisesti ehdotuksesta, koska kokivat sen vastenmieliseksi. Tilanne oli kuitenkin tuolloin Itämeren alueella vakaampi, koska Baltian alueet osana Neuvostoliittoa eivät olleet uhkatekijöinä, Puola oli osana itäblokkia Neuvostoliittoa kohtaan rauhanomainen valtio. Kaiken kaikkiaan Itämeren alueella sotilaalliset jännitteet olivat pienemmät Neuvostoliiton aikana. Tuossa tilanteessa Suomen ja Neuvostoliiton sotaharjoituksille ei ollut tarvetta. Dmitri Fjodorovitš Ustinov (Дмитрий Фёдорович Устинов) toimi Neuvostoliiton puolustusministeri vuodesta 1976 kuolemaansa asti. Hän ja arvovaltainen sotilasvaltuuskunta, jossa mukana oli mm. Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs, itäkarjalainen Vladimir Sevastianovitš Stepanov, tekivät Suomeen heinäkuussa 1978 virallisen vierailun, jolloin suomalaiset isännät puolustusministeri Taisto Tähkämaa ja presidentti Urho Kekkonen sekä puolustusvoimien komentaja kenraali Lauri Sutela torjuivat Ustinovin sotilasharjoitusehdotuksen. Häkämies ja Serdjukov ovat nyt päätyneet toisenlaiseen turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen arvioon yhteisten sotaharjoitusten tarpeellisuudesta. Nyt eletään erilaisessa maailmassa, joka on epävakaampi kuin 1970-luvun kylmäsodan maailma. Ustinov koettiin myös taitamattomaksi seikkailijaksi, joka puuttui neuvostoliittolaisesta näkökulmasta katsoen taitamattoman loukkaavasti – ehkä jopa narsistisesti - Suomen politiikkaan.

Urho Kekkonen katsoi Suomen puolustusvoimien ja varusmiesten asepalvelun hyvin tarpeelliseksi Suomen valitseman ulkopoliittisen linjan ja sitoumusten tähden. Suomenhan piti huolehtia, ettei itsenäisen Suomen aluetta loukata sotilaallisesti ja käytetä Neuvostoliiton vastaiseen hyökkäykseen. Kouvolassa 28.12.1961 presidentti Kekkonen teki myös katsauksen Suomessa vallinneeseen epäonnistuneeseen politiikkaan itsenäistymisen päivistä talvisodan syttymiseen saakka.


Jokainen valtakunta pyrkii harjoittamaan sellaista politiikkaa suhteissaan naapurimaihin sekä muihin ulkovaltoihin, että sen itsenäisyys olisi parhaiten suojattu. - - - Kun itsenäistynyt Suomi joutui valitsemaan ulkopoliittisen linjansa voidakseen sen avulla parhaiten tyydyttää turvallisuustarpeensa, sillä oli teoreettisesti kaksi tietä: joko liittyä Neuvostoliiton vastaiseen rintamaan tai pyrkiä saavuttamaan puolueettomuus suhteessaan itäiseen naapuriinsa. Suomi valitsi ensiksi mainitun tien. Syynä siihen oli - Paasikiveä lainatakseni - saavutetun itsenäisyyden herättämä itsetunto ja pettyvä luottamus Kansainliittoon. Ei kiinnitetty huomiota siihen, että Neuvostoliiton heikkoudentila, jota kesti aina 1930-luvun lopulle saakka, oli suurvalta-Venäjän historiassa poikkeuksellinen ja ohimenevä. Tosin me emme suinkaan olleet ainoat, jotka arvioimme väärin Neuvostoliiton merkityksen, sillä maailmankuulu saksalainen kansantalousmies Werner Sombart kirjoitti vuonna 1924: "Ellemme siis tahdo olla tyhmyreitä, on meidän edellytettävä, että jokainen tieto, joka esittää jotakin edullista Neuvosto-Venäjästä, on väärä."

Meidän on turhaa ryhtyä suorittamaan käräjänkäyntiä 1930-luvun politiikastamme. Me olimme nuori kansa, me emme ymmärtäneet lainkaan ulkopolitiikan merkitystä ja sen asettamia vaatimuksia. Itsenäisyyden saavuttaminen oli nostanut omanarvontunnon erittäin korkealle, ilmassa oli suvaitsemattomuuden ja yltiöisänmaallisuuden henki. Tunteenomaiset katsomukset olivat pinnalla. Isänmaallisen kansanliikkeen oikeistoradikaalit tunnukset olivat saaneet laajan jalansijan erityisesti nuoren sivistyneistön piirissä. Kaikki nämä tekijät yhdessä loivat 1930-luvun”.

Kevytmielinen ja pilkallinen suhtautuminen puolueettomuuslinjamme vahvistamiseen on poikkeus säännöstä, mutta sellaisenaan varsin valitettava”.

Puolueettomuuspolitiikan voidaan katsoa nojaavan neljään pilariin: 1) että se on ulkovaltojen tunnustama; 2) että ulkovallat luottavat siihen; 3) että oma kansa on sen takana; ja 4) että maa on valmis ja kykenevä torjumaan puolueettomuuden loukkaukset. Neljäs kohta tuo meidät maanpuolustuskysymyksiin”.

Puolustusvoimiemme päätehtävänä on valmistautua valtakunnan puolustamiseen ja sen puolueettomuuden suojaamiseen valtiosopimuksemme hengen ja kirjaimen mukaisesti. Puolustusvoimat ovat näin ollen valtiovallan väline rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikkamme tukemisessa. Puolustusvoimat tukee tätä politiikkaa jo pelkällä olemassaolollaan, tietenkin sitä paremmin, mitä tehokkaampi se on. Sen merkitys kasvaa ratkaisevasti kuitenkin vasta silloin, kun kaikki muut keinot ristiriitojen sovittelemiseksi kohdaltamme ovat loppuunkäytetyt. Jos maamme joutuu hyökkäyksen kohteeksi, muodostavat aseet sen viimeisen oljenkorren, johon silloin on tartuttava. On muistettava, että maamme asema idän ja lännen etupiirien rajavyöhykkeellä ei enää nykyisen asekehityksen valossa tarkasteltuna ole yhtä syrjäinen ja rauhoitettu kolkka kuin aikaisemmin, joten aina on olemassa kenties entistä suurempi vaara joutua vedetyksi mukaan suurvaltojen välisiin selkkauksiin

Kekkonen kuvailee, miten Suomi valitsi väärän politiikan itsenäistymisensä ensimmäisinä vuosikymmeninä. Syynä oli ”saavutetun itsenäisyyden herättämä itsetunto ja pettyvä luottamus Kansainliittoon”. Lisäksi Kekkonen kertoo yleisistä uskomuksista, joiden mukaan Neuvostoliitto olisi kovin heikko. Lopputuloksena oli ”suvaitsemattomuuden ja yltiöisänmaallisuuden henki”. Kekkosen mukaan Suomi valitsi väärin liittymisen ”Neuvostoliiton vastaiseen rintamaan”, kun oikea valinta olisi ollut ”puolueettomuus suhteessaan itäisen naapuriin”.

2000-luvun Suomessa on entistä aiheellisempaa muistaa Paasikivi-Kekkosen politiikan terveitä linjauksia ja välttää Naton itälaajentumisen kiristämän ilmapiirin tähden asettautumista Venäjän vastaiseen rintamaan. Nyt on terveellisellä tavalla ilmaistu yhteisten sotaharjoitusten aikomuksella, ettei Suomi halua ryhtyä samaan rintamaan Venäjää vastaan Baltian pikkuvaltioiden ja Puolan rinnalle. Myös Suomen päätös tukea NordStream –kaasuputkea osoittaa sanoutumista irti Viron tavasta harjoittaa ulkopolitiikkaa.