tiistai 30. maaliskuuta 2010

Татьяна МАСС: "стыдно быть националистом"


Интервью с Татьяной Масс будет опубликовано как статья в газете ”Финляндский Торговый путь” на финском языке в апреле.

Как говорит Татьяна:

Я живу во Франции уже 10 лет. После окончания факультета журналистики МГУ им Ломоносова в 1990 году я вышла замуж за латвийского художника и уехала в Ригу, где работала в республиканской газете и на радио БиБиСи. Я много писала о латышской истории, о репрессиях советской власти против латышского населения в 1940-е годы . Я чувствовала, что как русская журналистка я должна рассказать своим соотечественникам о трагедии Латвии. Для чего? Для того, чтобы осознав и простив друг друга, мы начали вместе жить в новой свободной республике Лавтия. Но оказалось, что это всего лишь мечта. После полного выхода из СССР вместо радости освобождения в Латвии начались репрессии против русскоязычного населения. МНЕ пришлось делать тяжелые репортажи о том, как выселяют из заводских бараков семьи русских рабочих. Или о том, как русским диабетикам не выдают в аптеках инсулин, объясняя это тем, что инсулин выдается только гражданам Латвии. Закон же о гражданстве лишал русскоязычных жителей Латвии шанса на получение гражданства. И сегодня Латвия печально известна в Евросоюзе политикой национализма- почти полумиллионная русскоязычная диаспора в этой стране не имеет никакого гражданства”.

Сегодня Латвия

Все это было причиной для моего отъезда из Латвии. Тяжело было жить в стране, где все пропитано ненавистью к русским. Где ежегодно в марте выходят старые ЭСЭСовцы на свои демонстрации. Тяжело даже самим латышам, как сегодня становится понятно. Из всех трех прибалтийских республик только Литва не пошла по пути нагнетания национальной мести, и сегодня именно эта республика из всех трех самая благополучная даже в материальном аспекте”.

ЗОЛОТОЕ ПЕРО 2008

Во Франции я также работаю журналисткой. Являюсь членом ассоциации русско французских журналистов. Я щучу, что умею только писать статьи и книги. Сначала писала статьи для многих русских изданий в Европе. Сегодня работаю для старейшей эмигрантской газеты «Русская мысль» . В 2008 году получила приз международного конкурса для русскоязычных журналистов ЗОЛОТОЕ ПЕРО 2008. Мои книги изданы в США и России. Одна из низ «ГОРОД ЖЕНЩИН» рассказывает об опыте эмиграции глазами женщины”.

В интервью французской газете «ЛЕ ПРОГРЕСС», которая назвала меня «писателем русской эмиграции» я сказала, что в мире капиталистических отношений человеку так же тяжело остаться человеком, как и при коммунизме. Потому что человеческая личность - субстанция более тонкая , чем любая общественная система.

Во Франции правильное отношение к культурам разных народов

"Во Франции очень правильное отношение к культурам разных народов. Я бы сказала, что французы осознали, что нет разных культур, есть одна общая культура, проявляемая в разных формах. И поэтому здесь очень популярны разные культурные ассоциации. Для их существования и развития еще в 1901 году был принят государственный закон, который действует и сегодня. И поэтому сегодня во многих городах Франции существуют русские ассоциации, например в Марселе, где почти каждую осень проходят фестивали русского театра. Или Центр Русской культуры в ПАРИЖЕ, который проводит массу интересных мероприятий".

Франко- русские пары

"Во Франции родители в биланговых семьях стараются сохранить этот природный дар для своих детей- два языка. Ведь доказано, что дети биланги гораздо смышленнее и развитее своих сверстников. ПО научным данным, у таких малышей мозг работает на 17 процентов эффективнее, кроме того, у них необычайно развиты способности к ассоциативному творчеству. Поэтому все мои знакомые смешанные франко- русские пары пристраивают своих малышей в детские группы по изучению русского языка- ТЕРЕМОК, СОЛНЫШКО, РУССКАЯ ШКОЛА".

"С получением информации из России нет сегодня проблем- интернет, ТВ и русские печатные издания. Можно сказать,что многие русские во Франции живут Россией и ее событиями. Потому что, даже полюбив Францию, невозможно забыть свою родину и перестать переживать за наш народ".

"Одна моя знакомая француженка, журналистка, съездив в Россию сказала, что без русских было бы скучно жить на свете. Я думаю, что, если бы исчезла хоть одна нация с лица Земли, всему человечеству стало бы чего то не хватать. Мы дети одной планеты. Всем людям нужна радость и любовь".

Франция – это такая страна, в которой стыдно быть националистом

"Франция – это такая страна, в которой стыдно быть националистом. Национализм здесь считается позором, его стыдно выражать или показывать. Я думаю, что в этом аспекте виден уже тот уровень развития общества, в котором четко проявляются общехристианские ценности.Унижать человека по расовому или религиозному признаку- я не могу этого представить во Франции!"

"Многокультурье здесь проявляется очень своеобразно: гордостью французов в случае примешивания другой нации в историю их семьи. Считается, что это смешение кровей- некий залог обогащенного генофонда рода. Например, мой знакомый архитектор с гордостью всем говорит, что его прапрабабушка была китаянкой. В доказательство он показывает фото своих племянников у которых, действительно, раскосые глаза. Я тоже по примеру французов стала гордиться тем, что моя бабушка была угро-финкой. /наша семья родом из Вологодской области/."

"Я встречала здесь пару раз случаи бытового национализма только со стороны африканцев- например, темнокожая продавщица,заметив в очереди темнокожую покупательницу, пропускает ее без очереди. Но это очень смешно смотрится со стороны. И французы с юмором к этому умеют относится."

Российская государственная политика

"По поводу российской государственной политики русские во Франции спорят постоянно. Кто- то является сторонником власти, кто то критикует. Равнодушных нет. Я считаю, что критиковать всегда легче, чем делать дело. И не разделяю критиканских мнения. Критические отношение западных СМИ к России мне известно. У некоторых западных СМИ осталась старая настороженность, как будто Россия это еще СССР. Как хорошо сказал Горбачев, обращаясь к ЗАПАДУ: «Мы разрушили стену, а вы уберите обломки». Мир меняется и нужно принимать это, чтобы не остаться в своих ограниченных рамках. Опыт показывает, что такие открытые жизни СМИ имеют более высокие рейтинги, чем консервативные издания."

"Иногда я даже спорю с французскими коллегами. Например, во время Юго-Осетинской войны 8.08.2008, когда французские каналы показывали информационные блоки CNN- в которых содержалась откровенная дезинформация по поводу истинного виновника начала войны, я звонила на ТВ, в редакцию ЛЕ МОНД и доказывала, что это неправда, что это фальшивка. КАК потом и оказалось . Некоторые редакции потом, когда выяснилась вся правда об этой войне, сочли своим долгом извиниться перед зрителями."

Православных церквей во Франции

"Православных церквей во Франции мало. Я добираюсь до своего прихода почти час, и считаю еще, что мне повезло, потому что есть люди которые едут за 150 км каждое воскресенье в церковь. Интересно, что все больше французов приходит сегодня в православие. Наш священник- протоиерей Мишель де Кастельбажак, член очень знаменитого аристократического рода во Франции, пришел в православную церковь 60 лет назад. И сегодня его дети стали продолжателями служения: сын стал священником, дочь приняла монашество в греческом монастыре. Я реально вижу, что в церкви становятся неважны наши национальности- как будто сбываются слова Христа: « Нет ни эллина, ни иудея». Иногда тоскуя по России я вспоминаю свою церковь здесь, нашего священника француза, и понимаю, как мне повезло найти это место и этих людей. Говорю это без сентиментальности: Слава Богу за все!"

Вебсайт: Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/

Tuomiokapitulin tutkinta-asiamies aktivoitui hiljaisella viikolla

Sain tänään hiljaisen viikon tiistaina seuraavan vastausvaatimuksen tuomiokapitulin tutkinta-asiamies Jorma Backilta tuomiokapitulin toimeksiannosta. Toimeksiantohan on tullut jo kauan sitten tutkinta-asiamiehelle, joten mietin nyt, onko tämä ironiaa lähettää toimeksianto hiljaisen viikon tiistaina. Onko Jorma oikeasti niin pirullinen mies? Edelliset vastaukseni sain itselleni jouluaaton aattona. Kirkoissa ei suinkaan aina juhlita, mutta juuri juhlaviikolla Jorma Back aktivoituu. Vuosituhantisessa kirkollisessa kalenterissa hiljainen viikko on erityisellä tavalla omistettu Kristuksen kärsimyksen tutkimiseen – tämä tiistai on omistettu sille, että Jeesus on tutkittavana. ”He lähtivät sieltä kaikki yhdessä, veivät Jeesuksen Pilatuksen eteen ja rupesivat esittämään syytöksiä häntä vastaan” (Luuk. 22:63–23:12). Annoin lyhyen vastaukseni jo tänään sähköpostilla.
Tässä alla on minulle lähetty tutkinta kysymyksineen ja antamani vastaukset.

Jorma Back, Aihe: Tuomiokapitulin toimeksianto

Arvoisa kirkkoherra Juha Molari

Espoon tuomiokapitulin tietoon on tullut, että Te ollessanne 12.1.2010 tuomiokapitulin istunnossa kuultavana Teidän ja Pohjan suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvoston välisistä suhteista ja eräistä muista kysymyksistä olette muiden paikalla olleiden tietämättä mahdollisesti äänittänyt käydyn keskustelun ja kuvannut läsnäolleita henkilöitä.

Tuomiokapituli päätti 4.2.2010 toimittaa asian allekirjoittaneelle tutkinta-asiamiehelle sen selvittämiseksi, oletteko Te toiminut edellä kerrotulla tavalla ja, jos niin on tapahtunut, oletteko menettelyllänne syyllistynyt lain vastaiseen salakuunteluun tai -katseluun tai muuhun laittomuuteen taikka käyttäytynyt tavalla, jota voidaan pitää pappisviran asemaan sopimattomana.

Kopio tuomiiokapitulin toimeksiantokirjeestä 4.2.2010 on toimitettu myös Teille.

Tiistaina tammikuun 12. päivänä 2010 päivätyssä blogissanne "Espoon tuomiokapituli menetti hermonsa kirkkoherra Molarin vastrausten jälkeen" kerrotte nauhoittaneenne ja kuvanneenne kuulemistilaisuutenne tuomiokapitulissa 12.1.2010. Tämän tosiasian selvittäminen ei näin ollen enemmälti ole tarpeellista.

Mainitusta blogistanne ei sellaisenaan käy selville, miksi teitte nauhoituksen ja kuvaamisen ja miksi teitte sen salaa, siis pyytämättä siihen lupaa tai edes ilmoittamatta aikomuksestanne muille läsnäolijoille.

Siksi pyydän Teitä ystävällisesti kahden viikon kuluessa toimittamaan sähköpostilla allekirjoittaneelle selvityksen siitä, missä tarkoituksessa nauhoititte ja kuvasitte tilaisuuden ja miksi teitte sen pyytämättä lupaa tai ilmoittamatta muille läsnäolijoille aikomuksestanne.


Espoossa 30.3.2010

Jorma Back
Tutkinta-asiamies


Juha Molari: VASTAUS

Mitä olen nauhoittanut ja kuvannut? Se on tutkinta-asiamiehen tehtävä selvittää - ei minun, mutta nyt tutkinta-asiamies taitaa taas kirjoittaa totuttuun tapaansa fantasioita. Jos jotakin hämärää on, tutkinta-asiamies voi sen jälkeen kysyä.

Mikä on tarkoitettu minun kuultavaksi, on tarkoitettu siis minun kuultavakseni - enkä siis kysy lupaa asioille, jotka on jo tarkoitettu minun kuultavaksi. Omaan ääneeni on minulla yksinoikeus.

Tutkinta-asiamiehen väärentelevän tutkinta-aineiston tähden minulla ei ole ollut mitään syytä luottaa, että vastauksiani referoitaisiin nytkään luotettavasti, kuten sitten lehdistötiedotteet osoittivat epäilykseni oikeaksi. Lehdistötiedotteiden vääristelevän sisällön jälkeen olen julkaissut omat vastaukseni.

X X X X X

KOTISIVUT: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/

X X X X X
JALI RAITA KIRJOITTI KOMMENTIN:

Arkkipiispa Jukka Paarma
Piispa Mikko Heikka
vs. lakimiesassesori Ulla-Maija Halme
Espoon hiippakunnan tuomiokapituli


Asia: Espoon tuomiokapitulin päätös pvm 4.2.2010 kirjenro 45/2010 asianro 2009-00205, liite 1.

Motto: Voltaire: "Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa niin."

Em. päätöksellään Espoon tuomiokapituli pyytää tutkinta-asiamies Jorma Backia tutkimaan, onko kirkkoherra Juha Molari syyllistynyt lain vastaiseen salakuunteluun tai -katseluun tai muuhun laittomuuteen taikka käyttäytynyt tavalla, jota voidaan pitää pappisviran haltijan asemaan sopimattomana ollessaan tuomiokapitulin istunnossa kuultavana 12.1.2010.

Lähtökohtaisesti kenellä tahansa on oikeus äänittää keskusteluja, joissa hän on itse läsnä. Omista asioistaan saa myös aina kertoa. Mm poliisikuulustelunsa saa äänittää ja käsillä ei ole tuolloin mitään salakuuntelua tai -katselua. En tiedä, onko ennakkopäätöstä siihen, että juuri tuomiokapitulin istunnossa kuultava henkilö ei saisi tallentaa sähköisesti ko kuulemistaan. Voisi kuvitella, että tuomiokapitulin kuulemistilaisuus on julkisempi kuin poliisin suorittama kuulustelu, joten sähköinen tallentaminen on sallittua.

Tuntuu siis tarpeettomalta käynnistää tutkintaa käsillä olevassa asiassa, ainakin kun siihen olisi varmasti löydettävissä sovellettava ennakkopäätös vaikkapa eduskunnan oikeusasiamieheltä tai saatavissa tähän asiaan sovellettava lausunto.
Se, että tutkinta-asiamiehelle on annettu vaatimus tutkia käsillä olevassa asiassa mahdollista lain vastaisuutta, perustuu varmasti sovellettavaan lakiin tuomiokapitulista. Täysin eri asia on, kuinka järkevää tutkinnan käynnistäminen on. Meillä on lain vastaisuuksien tutkimisiin erityisiä viranomaisia, joita kutsutaan esitutkintaviranomaisiksi, ja joihin mm. ns. poliisi kuuluu, ja joilla on huomattavasti paremmat lakiin perustuvat keinot jonkin asian lain vastaisuuden tutkimiseksi kuin esimerkiksi tutkinta-asiamies Jorma Backilla. Käsillä näyttääkin olevan täysin vanhentunut laki tuomiokapitulista, joka juontaa aikoihin satoja vuosia sitten. Laki tuomiokaptitulista tulisikin uudistaa ja sen käyttöä rajoittaa kunnes lakia on modernisoitu.

Olen seurannut ns kirkkoherra Juha Molarin tapausta jonkin verran. Paljolti näyttää siltä, että häneen on kohdistettu suorastaan henkistä vainoa, jonka lopputavoitteena olisi, että hänet voitaisiin sanoa irti virastaan. Kirkkoherra Juha Molariin kohdistuneet moitteet olisivat kaikki lähteneet liikkeelle hänen virkansa ulkopuolella tekemistään lausumista. En ole kirkkoherra Juha Molarin kanssa monestakaan asiasta samaa mieltä tai sanoisin asian toisin. Tämä ei kuitenkaan oikeuta minua ´ristiinnaulitsemaan” häntä kuvitteella tai oikeutuksella, että minä olisin oikeammassa kuin hän. Sama oman käden oikeus ei kuulu myöskään Espoon tuomiokapitulille. Eikö evankeliumin ydinasia, eli Jeesuksen oppi, ole ollenkaan valjennut Espoon tuomiokapitulille? Jeesus Nasaretilainen tuomittiin uskontomme mukaan kuolemaan ”ristiinnaulitse” mielipiteittensä vuoksi eikä tekojensa vuoksi. Samassa jamassa on nyt kirkkoherra Juha Molari.

Jos katsotte kirkkoherra Juha Molarin toimineen rikosoikeudellisesti väärin ja olette siinä asianomistajia, niin antakaa juttu esitutkintaviranomaisille. Muussa tapauksessa lopettakaa hänen vainoamisensa kirkon yleisenkin edun vuoksi. Kirkolla luulisi olevan tärkeämpääkin tekemistä, kun kansakuntamme on taloudellisessa ja henkisessä katastrofissa. Taloudellinen katastrofimme on seurausta henkisestä katastrofista. Henkiseen romahdukseemme syyt ja syylliset juontuvat kirkon toimimattomuudesta. Perinteisesti henkinen peruskivemme oli luterilaisessa opissa, joka edelleen perustui käsityksemme mukaan Jeesuksen oppeihin. Nyt noista on luovuttu, eikä tilalle ole tullut mitään. Otan vain yhden esimerkin. Meidän pitäisi pyhittää lepopäivä, joka olisi sunnuntai. Nyt talouden etuihin vedoten on määrätty, että kaupat voivat olla auki sunnuntaisin kaikkine oheis-, ja haittaseuraamuksineen.
Jeesuksen opista löytyy ratkaisu käsillä olevaan ongelmaanne kirkkoherra Juhani Molarinkin tapauksessa. Kannattaa tutkia Jeesuksen opetusta, joka löytyy kirjoitettuna Raamattu-nimisestä kirjasta ja tarkemmin Evankeliumien sivuilta. Sitä kutsutaan eläväksi sanaksi, joka tarkoittaa sitä, että se itse alkaa puhua ja kertoo lukijalleen opetuksensa sisällön, fantastista eikös vain, kannattaa ainakin kokeilla. ”Kolkuttakaa niin teille avataan, etsikää niin te löydätte”. Ratkaisua Molari-ongelmaan ette löydä, jos sokeina vain laitatte tutkinta-asiamiehen puolestanne etsimään ongelmaan ratkaisua.

Parhain terveisin,

Jali Raita

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Terroristit räjäyttivät kaksi pommia tänä aamuna Moskovan metroasemilla


Ks. onnettomuuskuvia tästä linkistä.
Ks. video tästä linkistä (vain yli 18 vuotiaille raakojen kuvien tähden)

Moskovalaisten pyhä viikko - hiljainen viikko - alkoi terroriteolla, joka on yhtä hyvin kristinuskon kuin islamin mukaan ala-arvoinen ja paheksuttava. Itsemurhaterroristit uskoivat ehkä pääsevänsä paratiisiin, mutta he joutuivat helvettiin. Sen enempää Raamatun kuin Koraanin mukaan ei tuollaisella terroriteolla ansaita paikkaa taivaassa tai paratiisissa.

Tällä terroriteolla on myös kauhistuttava suomalainen "aksentti" Kavkaz-keskuksen -sivuston ja muun tuen tähden. Kauheuden huippuna on, että terroristien marttyyriutta ihannoiva taho on järjestämässä Helsinkiin Venäjän suurlähetystöä vastaan jopa mielenosoitusta muiden suomalaisten tahojen kanssa!


Naiset itsemurhaterroristeina 29.3.2010


Terroristit räjäyttivät kaksi pommia tänä aamuna pahimpaan ruuhka-aikaan Moskovan metro-asemilla ”Kulttuuripuisto” («Парк Культуры») ja ”Lubjanka” (Lubyanka; «Лубянка»). Yhteensä kuolleita on lähes 40. Kello 7:56 Moskovan aikaa (kello 6:56 Suomen aikaa) Sokolnikin linjan metrojuna saapui Lubjankan asemalle. Metrovaunun toisessa vaunussa tapahtui räjäytys: kuolleita on 23 henkilöä, kuolleista 11 oli metrolaiturilta. 18 henkilöä haavoittui vakavasti (Hätätilaministeriön ilmoitus kello 10:14 Moskovan aikaa [9:14 Suomen aikaa]). Kuolleiden määrä olisi voinut olla suurempi, jos juna ei olisi jo saapunut laiturille. Joidenkin teorioiden mukaan räjähtänyt pommi oli kassissa. Asemalla on tällä hetkellä yli 30 ambulanssia. Ilmeisemmin pommin räjäyttäjät, itsemurhaterroristit, olivat molemmissa tapauksissa naisia. Molemmat räjähteet olivat kooltaan 2 kg TNT.

Vain hetkeä myöhemmin klo 8:39 Moskovan aikaa (kello 7:39 Suomen aikaa) myös Kulttuuripuiston metroasemalla räjäytettiin pommi. Myös tämä räjähdys tapahtui junassa. Lisäksi asemalta löytyi räjähdevyö, joka ei kuitenkaan räjähtänyt. Vahingot olisivat olleet huomattavasti pahemmat, jos tämä toinenkin vyö olisi räjähtänyt. Valvontakameroiden mukaan tämä terroristinainen oli Kaukasian tyyppinen kasvoiltaan, iältään vain. 18-20 vuotta. Interfaxin tietojen mukaan 12 ihmistä kuoli ja ainakin 15 loukkaantui. Näiden tärkeillä metrolinjoilla tehtyjen terroritekojen tähden Moskovan keskustan liikenne on nyt lähes halvaantunut. Moskovan pormestari Juri Lužkov (Юрий Лужков) ilmoitti, että räjäytykset olivat nimenomaisesti terrori-iskuja. Venäjän valtakunnansyyttäjä Juri Tšaika (Юрий Чайка) on ilmoittanut ottavansa henkilökohtaisen vastuun rikoksen esitutkinnan johtamisesta. Valtakunnan syyttäjän kello 11:24 (Suomen aikaa 10:24) tiedotteen mukaan kuolleiden määrä oli yhteensä 37 henkilöä, täten Lubjankan aseman 23 kuolleen ja Kulttuuripuiston 12 kuolleen lisäksi kaksi kuollutta olivat nämä itsemurhaterroristit). Kello 9:41 Moskovan aikaa (kello 8:41 Suomen aikaa) turvallisuuspalvelu ilmoitti, että räjäytykset olivat terroritekoja.


Tšetšenian johtaja Ramzan Kadyrov (Рамзан Кадыров)
sanoi, ettei terroristilla ole kansallisuutta, vaan kaikkien tulee osallistua terroristien vastustamiseen riippumatta tämän uskonnosta tai ihonväristä tai kansallisuudesta. "Tämä kipumme on yhteinen Venäjän kanssa. Meidän on yhdessä parannettava tämä haava. Olemme taistelleet ja yhä jatkamme taistelua yhdessä tätä vitsausta vastaan voidaksemme tukea kansalaisia. Tuemme valtiollista koskemattomuutta ja järjestystä ja rauhaa". Venäjän Nato-edustaja Dmitri Rogozin kertoi Naton tarjonneen Venäjälle suurlähettilästason konferenssia huhtikuun 20. päivälle: konferenssissa käsiteltäisiin yhteistoimia terrorismin vastustamiseksi.

Poliisi on kiistänyt kello 9:38 (Suomen aikaa kello 8:38) kolmannen ja neljännen terrori-iskun Prospekt Miran ja Begovajan (”lenkkeily”, "Беговая") metroasemalle, vaikka tällaisia tietoja on levinnyt uutisissa. Huhu perustuu siihen, että terroristi oli itse luvannut ennen räjäytystä kolmen aseman räjäytyksen. Pietarissa suljettiin kolme metroasemaa ("Невский проспект" , "Площадь Восстания" и "Гостиный двор") terroriuhan tähden. Terroriteon kohteiksi joutuneille metroasemille Moskovassa kerääntyi radiokanavan ”Moskovan ääni” ("Эхо Москвы") yli puolimiljoonaa ihmistä (Suomen aikaa 9:28).

Lubjanka on erityisen tunnettu jokaisen venäläisen parissa siitä, että siellä on FSB:n päämaja. Jo Neuvostoliiton syntymästä alkaen paikalla ovat olleet Tšeka ja NKVD, kunnes Andropovin aikakaudella viimeisteltiin KGB:n ja nykyisen FSB:n päämajan arkkitehtoninen kokonaisuus.

Terroristit ovat terroristeja, eivät marttyyreita

Terroristit eivät ole vapaustaistelijoita tai ihmisoikeustaistelijoita. He ovat brutaaleja terroristeja, joiden tulee saada tuomio rikoksistaan. Yhtä hyvin tulee myös terroristien rahoittajien ja värväreiden saada rangaistuksensa. Kuvernööri Valentina Matvienko kutsui Moskovan metroaseman räjäyksiä "kammottavaksi rikokseksi. Se on rikos täysin syyttömiä rauhanomaisia ihmisiä vastaan, jotka matkustivat töihinsä metrolla. Terroriteot ovat voineet tehdä vain todelliset hirviöt. Syylliset on löydettävä ja heidän on kärsittävä ankarat rangaistukset tästä kauhistuttavasta teosta".

On syytä muistaa, että vasta edellisten päivien ja viikkojen aikana olivat Venäjän oikeuslaitos ja turvallisuuspalvelu saavuttaneet erinomaiset voitot, kun tuomionsa saivat Gruusian hyväksi vakoilleet muutamat henkilöt. Sinänsä on kaunista ja ehdottoman sopivaa, että Georgian presidentti Mihail Saakashvili tuomitsi tämän päivän terroriteon, vaikka hänen vasen kätensä ei tiedä, mitä oikea tekee . ja päinvastoin. Lisäksi terroristiryhmien johtajia on onnistuneesti kukistettu viime viikkojen aikana, kuten Anzor Astemirov, Salambek Akhmadov, Abu Khaled (Анзор Астемиров, Саламбек Ахмадов, Абу Халед). Juuri tämä ryhmä oli aiemmin ilmoittanut, että terroritekoja laajennetaan taas laajemmalle aluetta Venäjää, ml. Moskovaan. Duuman duuman turvallisuusasioiden komitean varapuheenjohtaja Gennadi Gudkov (Геннадий Гудков) sanoi 99% varmana, että tämän päivän terrori-iskuista vastuussa ovat Kaukasian terroristit. Al Jazeera -arabiankielinen TV-kanava liittyy venäläisen analyytikon Alexander Pikajevin päätelmään, että terroriteosta ovat vastuussa Kaukasian terroristit. ”Tšetšenian ja Ingušian terroristit”, jotka eivät suinkaan tosisiallisesti edusta alueen väestöä, saavat toiminnalleen tukea ulkomailta, ennen kaikkea Gruusiasta (Georgiasta), kuten Mohmad Shabaanin (Mohammad Shabaan, Мухаммад Шабаан) eli Seif Islamin (Сейф Ислам) ja Ramzan Turkoshvilin (Рамзан Туркошвили), ”turkiskauppiaitten” Gely Kuledzhishvilin ja Gocha Jincharadzen sekä Suliko Sharikadzen ja Koban Akhvledianin yhteydet gruusialaisrahoitukseen osoittavat karmealla tavalla. Terroritekoa pidetään Pohjois-Kaukasian terroristien kostona. Toki muutkin ovat käyttäytyneet aiemmin häiritsevästi erityisesti Lubjankan alueella: Urmuntiasta kotoisin oleva Vladimir Širokov (Владимир Широков)uhkasi räjäyttää pommin Lubjankan FSB:n päämajaa vastaan, jos ei saa tavata presidentti Vladimir Putinia. Auton takakontista löytyi kuitenkin pelkästään sementtiä. Mies sairasti skitsofreeniaa. Hänet saatettiin pakkohoitoon. Tämän päivän tapaus on kuitenkin osoitus vakavasta ja suunnitellusta terrorien hyökkäyksestä: hyökkäykset tapahtuivat ruuhka-aikaan kahdella eri asemalla. Ilmeisesti räjähteet laukaistiin matkapuhelimella.

KavKaz Center (Кавказ-центр) julisti itsemurhaterroristit marttyyreiksi!

Kaukasian terroristeja sympatiseeraava nettisivusto KavKaz Center kertoo Moskovan metroaseman järkyttävistä tapahtumista. Surullista ja kauheaa, että Suomi-Tshetshenia -seura ry puolestaan sympatiseeraa mainittua Kaukasian keskusta. Metroaseman tapahtumat kuvattiin aluksi virallisten tietojen valossa, mutta Kavkaz-sivustolla on myös pari viikkoa aikaisemmin - kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2010 - julkaistu järkyttävä Jumalan vihan julistus, videohaastattelu (19.02.2010). Haastattelussa "Kaukasian emiraattia" (Kaukasian Emiirikunta) perustava, itsensä emiiriksi kutsuva Dokka Abu Usman (Докка Абу Усман; Умаров Докку Хамадович) julistaa "vapauttavansa" Krasnodarin, Astrahanin ja Volgan alueet. Hän moittii niitä muslimeja, jotka ovat menettäneet uskonsa Islamin suuruuteen. Lisäksi hän moittii ankarasti kaikkia "Putinin koiria". Hän lupaa, että Jumala antaa taistelijoille palkinnoksi paratiisin: tuossa hengessä hän kehottaa Jihadiin.

28.12.2009 Dokka Abu Usman julisti uhkaavasti Jama'at sharia -sivustolla (josta on myös linkki Kavkaz Centerin sivulle), että Nevski Express on vasta alkusoitto uusille terroriteoille. 20.9.2007 Jama'at sharia -sivustolla on uskonnollista selitystä terroristitekojen puolesta, otsikkona "marttyyrien veri - muslimien voiton merkki". Myös Imarat Kavkaz -sivusto katsoo Putinin syylliseksi terroritekoihin, koska Putinin johdolla on vastustettu emiirikunnan syntyä: tämäkään sivusto ei osoita mitään myötätuntoa junassa kuolleiden ihmisten tähden. Sivusto antaa ikään kuin "islamilaisen" selityksen sille, että marttyyrit ovat huutaneet taisteluhuudon "Allahu akbar!" ja että Venäjä on joutunut nyt Kaikkivaltiaan (سبحانه و تعالى) vihan kohteeksi. "Hengellinen" selitys terroriteolle päättyy taistelukehotukseen: "Meillä ei ole nyt muuta vaihtoehtoa: olla Venäjän orja tai olla Jumalan palvelija (سبحانه و تعالى)!"

Pitäisi olla selvää, ettei Dokka Usman (Dokka Umarovin) kaltaiset tyypit kykene rakentaa demokraattista yhteiskuntaa, heidän käsiinsä ei voi antaa valtioiden rakentamista. Venäjän rikoslaki ankarimpien tuomioidensa mukaisesti on oikea tapa osoittaa tämän kaltaisille terroristeille heidän yhteiskunnallinen vaikutusmahdollisuutensa (sen loppuminen lopullisesti). Olen kirjoittanut sekä väitöskirjassani että blogissani toistuvasti terroristin mielenlaadusta, jolle on tutkitusti hyvin tyypillistä em. lainauksen kaltainen ajattelu: vain kaksi vaihtoehto, Jumalan puolella taistelija tai luopioiden orja. Nevski Express -terroriteon yhtyedessä viittasin Turkissa toimivan Naton terrorismin vastaisen tutkimuskeskuksen, Center of Excellence – Defence Against Terrorism, tutkimukseen, jossa ko. piirre tuli toistuvasti esille yhdessä useiden rekrytointiin ja rahoitukseeen liittyvien yhtäläisyyksien kanssa.

Kuvassa lehti, jonka toimittaja Islam Matziev toimii
myös Kavkaz-Centerin webmasterina.
Päivän kuluessa KavKaz -keskuksen sivulle ilmestyi hyvin parjaava kirjoitus päällimmäiseksi uutiseksi. Sen mukaan venäläiset nyt syyttävät Putinia näistä terroriteoista. Venäjän salainen palvelus (FSB) olisi aiheuttanut terroriteot, jotta voisi kiristää kansaa. "Nyt on yhä selvempää, että totuuden hetki on tullut venäläiselle yhteiskunnalle", uhkailee sivusto, jonka mukaan terroritekojen syyllinen olisikin pääministeri V. Putin! Syyllisyys muka selittäisi "Putinin hysterian", kun Putin reagoi terroritekoon. Mainitun sivuston viestintä ennen ja jälkeen terroritekojen herättää vähintäänkin epäilyjä. Kaksi päivää ennen terroritekoa - Jama'at sharia -sivusto julisti Putinin Venäjän viimeiseksi myytiksi, joka olisi myös erittäin vaarallinen yhteiskunnalle, mutta yhteiskunta säilyisi enää tämän ohuen langan varassa. "Putin on yhteiskunnan julkinen myytti", sivusto uhoaa, mikä muun informaation kanssa antaa syytä epäillä, että nämä tahot ovat suunnitelleet tämän aamun metroiskun jälkeen sntyvän uusia terroritekoja.

Sivusto viittaa ihmisoikeusaktivistiksi nimittämänsä Juli Rybakovin (Юлий Рыбаков) lausuntoon, jonka mukaan Putinin Kaukasian toimet ovat räjäytysten syynä. Rybakov kantaa venäläiseen tapaan komeita titteleitä ihmisoikeuskomiteoiden johtajana, mutta sitä hän on merkillien Jablako ("Яблоко") -puolueen puitteissa. Puolue on ollut mukana myös Toinen Venäjä -liikkeessä, jonka tarkoituksena on Venäjän yhtenäisyyden hajottaminen. Samassa yhteydessä KavKaz -terroristisivusto viittaa Amnesty Internationalin lausuntoon toisesta yhteydestä, jossa Amnesty kaataa syyt Venäjän hallituksen ja aluen viranomaisten niskoille: "Tšetšenian viranomaiset yhä edelleen pelottelevat ja vainoavat ihmisoikeuksien puolustajia ja niitä, jotka hakevat oikeutta vääryyttä vastaan. Monet ovat joutuneet lähtemään maasta, koska heidän elämäänsä on uhattu." Sivusto ei kutsu räjäytyksen tehneitä naisia terroristeiksi, vaan "marttyyreksi", joiden tehtävänä oli hyökätä Venäjän valtioterrorismia vastaan. Tosiasiassa kansainvälinen Amnesty International tuomitsi ilman mitään varauksia terroristien pirulliset hyökkäykset siviilejä vastaan.

Suomalaisilta kadonnut kyky kunnioittaa kansan surua?

Yhtä kauhealla linjalla kuin KavKaz Center ja ko. sivuston irrallinen Amnesty-viittaus, jatkavat myös suomalaiset terroristiemot, jotka hautovat Suomessa uusia terroristimunia. Heidi Hautalan ja Mikael Storsjön (Микаэль Стурше) paimentama Russofobia - sorry, se oli Finrusforum - yhdessä Suomen Amnestyn kanssa järjestävät 31.3. mielenosoituksen Venäjän suurlähetystöä vastaan vaatien kokoontumisvapautta Venäjälle. Voidaan jopa epäillä, että tiesikö Finrusforumin vetäjät jo etukäteen maanantain terroriteosta? Vaikuttaisi siltä, koska Storsjön suhde terroristipomoon on ammatillisen läheinen.Erkki Tuomiojan ja Suojelupoliisin aktiivisuuden tuloksena Storsjön terrorismia tukeva sivusto suljettiin Suomessa, vaikka Kimmo Sasi protestoi sulkemista eduskunnassa kirjallisella kyselyllä. Sittemmin Storsjö avasi sivuston uudestaan! Lisäksi hän oli siirtänyt sivuston Ruotsiin. Tämä tyyppi on siis Hautalan johtamassa Finrusforumissa hallituksen jäsen, järjestämässä keskiviikkona mielenosoitusta Venäjää vastaan! Jopa Hesari ihmetteli lempeästi Storsjön roolia: "Kavkaz Centerin toiminnasta vastaa suomalainen liikemies ja kansalaisaktiivi Mikael Storsjö. Sivuston palvelimet toimivat Ruotsissa, Suomessa ja Liettuassa. Storsjö myöntää, että sananvapauden puolustajalle voi koitua moraalisia ongelmia, jos on annettava puheenvuoro sille, joka syyllistyy terrori-iskuun siviilikohteeseen. "Mutta toisaalta siellä [Kaukasiassa] tehdään vielä sata ja tuhat kertaa pahempia tekoja. Siellähän on sotatila", Storsjö huomauttaa" Storsjö hoitaa Kavkaz Centerin toimintaa, jonka kautta juuri mainittu Dokka Usman (Dokka Umarovin) julistaa pyhää sotaa Venäjälle ja jonka kautta terroristijärjestö metroiskun jälkeen julisti itsemurhanaiset marttyyreiksi! Storsjö on lähtöisin seurakunnastani Fiskarsin alueelta, mutta joku vuosi sitten hän kertoi Turun Sanomien haastattelussa, että hänen piti muuttaa pois Pohjasta, koska Pohjassa oli joka nurkassa kommunisteja. Storsjö on löytänyt ystävänsä Finrusforumin tyypeistä ja Kaukasian terroristeista. Storsjö kertoi toukokuussa 2005 Turun Sanomien haastattelussa, että hän kerää rahaa ”Kaukasialaisen tiedonvälityksen tuelle” ja Kavkaz Centerin tukemiseen. Lopulta rahat menevät tšetšeenikapinallisille.

Suomen valtion johdon, presidentin, pääministerin ja ulkoministerin yhdessä Suojelupoliisin kanssa, pitäisi puuttua tällaisen terroristihautomoon, jota suomalainen hoitaa.

Suomen Amnesty on merkillinen russofobinen poikkeus Amnestyn suhteellisen vakavasta suhtautumisesta kansainvälisesti. Mukana on keskiviikkona koko joukko suomalaisia eturivin russofobeja aina alkaen Suomen Pen -russofobitoimittajista. Nämä eivät sadistisissa tunteissaan osaa kunnioittaa räjäytettyjä ruumiitakaan, vaan päättävät räjäyttää myös uutispommin Venäjää vastustavalla mielenosoituksellaan. Soitin Minna Rajamäelle, joka informoi mielenosoituksesta, mutta hän ei osannut sanoa, milloin Amnesty järjestäisi yhdessä Finrusforumin kanssa mielenosoituksen Suomessa ilmenevän russofobian uhrien - koulu- ja työpaikkakiusaamisesta yms. kärsivien ihmisten - puolesta Suomessa.

Valitettavasti suomalaisena rauhan miehenä on todettava, että Abdullah Tammen kanssa saamiemme tietojen mukaan myös Suomessa tietyt henkilöt saavat rekrytoida ja sponsoroida terrorismia aivan liian vapaasti yhä edelleen. Voimme rukoilla rauhallisen tulevaisuutemme puolesta, jottei vastaavia iskuja koettaisi Suomessa. Venäläinen Margetgid-nettikanava kysyy 22.3.2010 osuvasti otsikossa, "onko suomalaisiin tarttunut gruusialainen hysteriä" (Фины заразились грузинской истерикой?). Otsikko on linkki Аргументы и факты -lehden 22.3.2010 juttuun, jossa kerrotaan suomalaisesta tavasta seurata päivä päivältä talvisodan tapahtumia. Lisäksi muistetaan Helsingin Sanomien typeryyttä kuvitella, miten hyökkäys tapahtuisi vuonna 2010. Syntynyttä paniikkia kuvaillaan suomalaisessa lehdessä seikkaperäisesti, kunnes Lännestä Suomi saa ehkä jotain apua. Hesari julkaisi artikkelinsa 10.3.2010, vain kaksi päivää aiemmin kuin Georgian TV julkaisi pöyristyttävän väitteen, että Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Suomessa liian hyväksytty Venäjä-vihamielisyys tekee valitettavasti silmät sameiksi, jotta näkisimme selvästi, miten tämä vihamielisyys antaa myös tukea Moskovan metrossa ihmisiä tappavalle julmuudelle.

Ria Novosti on julkaissut sairaalahoitoon joutuneiden 64 uhrin nimet ja iät. Nämä vakavasti loukkaantuneet ovat 18 ikävuodesta 61 ikävuoteen, joku on tunnistamaton.

Ps. 31.3.2010.
Tänään KavKaz-center sijoitti YouTubeen tunnustuksen, joka on nauhoitettu terrori-iskun päivänä 29.3.2010. Dokku Abu Usman (Докку Абу Усман)kertoo videossa, että hän määräsi terrori-iskut Moskovan metroasemille. Näyttää siltä, että kirjoitukseni reilu tunti terrori-iskun jälkeen ja päivän kuluessa sattui oikeaan osoitteeseen.

Dokku Abu Usman, Kavkaz Center 31.3.2010:


Kysymys kuuluu, miten muutamat suomalaiset voivat olla sellaisia hirviöitä, että antavat tällaisille terrorisjohtajille kunnian.

X X X X X

KOTISIVUT: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Onneksi olkoon Venäjän sisäministeriön joukot!

Блестящие - Брат мой десантник:

Onneksi olkoon Venäjän Federaation sisäministeriön joukot!

Tänään 27. maaliskuuta on Venäjän sisäministeriön joukkojen juhlapäivä (День Внутренних войск МВД России) – ja muutaman tunnin kuluttua on eräs toinen (henkilökohtaisempi) merkkihetki!

Olen vakuuttunut, että Venäjä tarvitsee armeijaa Luoteis-Venäjällä. Luoteis-Venäjän tuntumassa olevat läntiset naapurit ovat muodostumassa julkisesti ja kulissien takana yhä hullummiksi Venäjää vastaan. Suomessa on liki kokonaan unohdettu, että YYA (ystävyys, yhteistyö ja avunanto) kuuluvat sopivaan kanssakäymiseen myös Venäjän kanssa, vaikka YYA-sopimusta ei enää ole eikä ole Neuvostoliittoa. Tällä hetkellä Suomessa eletään ulkopoliittista ja puolustuspoliittista metamorfoosin aikaa, jossa palautetaan kunniaan YYA-sopimusta edeltäneet ”auktoriteetit”. Minä rakastan suomalaisuuttani, mutta en vallitsevaa poliittista kehitystä Baltian ja Suomen alueella enkä rakasta Naton itälaajentumista.

Vitali Denisov haastatteli äskettäin kenraali Nikolai Rogoshkinia (Николай РОГОЖКИН), Venäjän sisäasiainministeriön varaministeriä, sisäasiainministeriön joukkojen päällikköä, Venäjän armeijan lehteä varten («Красной звезды»). Tämä haastattelu itsessään ja haastattelun liittyvät monet teemat ovat hyvin kiinnostavia myös suomalaisille – erityisesti jos suomalaiset tahtovat rauhanomaista, ystävällistä ja menetyksellistä elämää isänmaassaan.

Kenraali Rogoshkinin mukaan sisäasiainministeriön joukoilla on tärkeä tehtävä sisäisten aseellisten konfliktien tukahduttamisessa, Venäjän sisäisen turvallisuuden rakentamisessa terrorismia, separatismia ja nationalististen rikollisten uhkaa vastaan. Yksittäisenä alueena Pohjois-Kaukasus ja siellä terrorismin torjunta on edelleen ensisijainen kohde. Kenraali kertoo haastattelussa, miten ko. alue vaatii päivittäisiä toimia, koska Tšetšeniassa, Ingušiassa ja Dagestanissa esiintyy laajamittaista ryöstelyä, bandiittiryhmiä ja terroristeja. 46. erillinen prikaati toimii operatiivisissa tehtävissä pysyvästi Tšetšeniassa. Vuoden 2010 alussa Pohjois-Kaukasiassa sisäministeriön joukot onnistuivat tuhota yli 30 vaarallista militanttia, yksi terroreista oli laittoman ”Саид Бурятский” (Said Burjatskii) –ryhmän ideologi. Tällöin saatiin takavarikoitua yli 200 ampuma-asetta, noin 500 kiloa räjähteitä sekä löydettiin yli 30 jengin tiedot. Näiden tietojen valossa on hyvin ymmärrettävissä, miten vastuutonta oli jättää Pohjois-Kaukasusta oman ”onnensa” nojaan, antaa mennä itsestään –anarkian varaan. Esivallalla on velvollisuus kansalaisiansa kohtaan estää rikollinen toiminta.

Separatismiin romantisoivasti suhtautuvat länsieurooppalaiset kirjoittajat ja puhujat sekä tänne länsimaihin saapuneet uskonnollispoliittiset kiihkoilijat jättävät liian usein sivuun terroristien tekojen raa’an todellisuuden. Siksi terrorismia käsittelevässä kirjassani – joskus kesällä 2010 - kerron seikkaperäisesti myös näistä terroristien aiheuttamista murhista. En unohda kirjassani myöskään viimevuoden rajua menoa alueella. 5.6.2009 sai Dagestanin sisäasiainministeri Adilgerey Magomedtagirov (Адильгерей Магомедтагиров) surmansa hääjuhlissa tapahtuneen surmateon seurauksena: terroristit eivät kunnioittaneet edes hääjuhlia niin kuin he eivät ylipäätänsä kunnioita elämää, koska he saavat rahaa tappamisesta. 10.6.2009 Ingušian Korkeimman oikeuden varapuheenjohtaja Aza Gazgireeva (Аза Газгиреева) ja kolme muuta henkilöä ammuttiin autoonsa. 13.6.2009 Ingušian entinen varapääministeri Bashir Aušev (Башир Аушев) ammuttiin Kalashnikovilla kotinsa portille. 22.6.2009 autopommin räjäytyksellä surmattiin Ingušian presidentti Yunus-Bek Evkurova (Юнус-Бека Евкурова). Räjähdyksessä kuoli myös henkivartija Mustaf Kotiev (Мустаф Котиев), autokuski Ramzan Evkurov (Рамзан Евкуров) ja presidentin veli Uvais (Увайс). 30.6.2009 itsemurhakuski ajoi poliisiautoa päin ja kolme poliisia joutui sairaalaan. 4.7.2009 Tšetšenian poliisit joutuvat väijytykseen, yhdeksän ihmistä sai surmansa ja kymmenen loukkaantui. 15.7.2009 Groznyissä siepattiin ja tapettiin ihmisoikeuskeskuksen Memorial (Мемориал) toimistotyöntekijä Natalia Estemirova (Наталья Эстемирова) . 26.7.2009 Groznyissa räjäte tappoi Tšetšenian sisäasiainministeriön neljä työntekijää. 2.8.2009 hyökättiin sisäministeriön autosaattuetta vastaan: kuolleista neljä poliisia oli Novgorodista ja yksi Tšetšeniasta. 3.8.2009 yritettiin räjäyttää poliisilaitoksen päällikön Timur Daudovan (Тимура Даудов) auto: kuljettaja loukkaantui. 6.8.2009 ammuttiin sisäministeriön poliisiautoa: yksi poliisi kuoli välittömästi, toinen sairaalassa. 11.8.2009 löydettiin Tšetšenian lasten asioiden puolesta toimivan ihmisoikeusjärjestön ”Спасем поколение" hyvin raa’asti surmattua kaksi henkilöä: Zarena Sadykaeva (Зарема Садулаева) ja hänen miehensä Alik Dzhabrailov (Алик Джабраилов). 12.8.2009 tapettiin Ingušian ministeri Ruslan Amerkhanov (Руслан Амерханов). Mikäli länsieurooppalainen yhteistoiminta olisi vähemmän vihamielistä Venäjää vastaan, nämä voisivat huomattavassa määrin estää ulkomaisen rahoituksen virtaamisen näille terroristeille ja mm. Georgian kautta kyseiseen separatistitoimintaan. Voimme vain arvailla, miksi länsimainen terrorismin vastaisuus ei ole toimeliasta ja johdonmukaista näissä tapauksissa!

Venäjän sisäasiainministeriön joukot osallistuivat vuonna 2009 yli 130 terrorismin vastaiseen harjoitukseen. Tärkeimmät harjoitukset olivat Etelä-Venäjällä "Kavkaz-2009” («Кавказ-2009») ja Luoteis-Venäjällä Leningradin sotilaspiirissä ”Laatokka-2009” («Ладога-2009»). Nämä sotaharjoitukset olivat suurimmat nyky-Venäjän historiassa. Laatokka-2009 harjoituksiin osallistui ehkä noin 30 000 sotilasta, 100 lentokonetta ja helikopteria sekä 20 sota-alusta. Venäjällä oltiin tehty riittäviä päätelmiä Baltian ja Suomen ulko- ja sotilaspoliittisesta asenteiden muutoksesta sekä muista syistä, jotta historian suurimmat sotaharjoitukset sijoitettiin Murmanskin ja Leningradin alueen turvaksi tälle 2000 km:ä pitkälle matkalle! Puolalainen meppi Tomasz Piotr Poręba teki 14.10.2009 Euroopan parlamentissa kirjallisen kysymyksen Laatokka-2009 –sotaharjoituksesta säikähtäneenä, koska hänen mukaansa ”asiantuntijat” katsoivat yleisesti, ”että Laatokka-2009-harjoitukset valmistelivat mahdollista hyökkäystä Baltian maihin ja Suomeen. Operaatio käsitti kyseisten valtioiden ja Venäjän koko rajalinjan”. Luultavasti puolalainen teki terveen johtopäätöksen sotaharjoituksen voimasta: länsi-Euroopasta olisi aivan itsetuhoista yrittää näitä teitä tunkeutua sotilaallisesti tai moni-ilmeisen terrorismin avulla Venäjää vastaan. Puolustusisku olisi hyvin väkevä.

Luoteis-Venäjällä harjoitukset olivat elokuusta syyskuun lopulle 2009. Harjoituksia johti kenraali Vladimir Boldyrev (Владимир Болдырев). Hän tuli tehtäväänsä elokuussa 2008, kun hänen edeltäjänsä Aleksei Maslov (Алексей Маслов) siirtyi Venäjän edustajaksi Nato-kokouksiin. Boldyrevin mottona on ”kompakti ja liikkuva armeija”. Juuri tätä strategista muutosta armeijan toiminnassa ja hankinnoissa harjoitettiin Laatokka-2009 –sotaharjoituksessa. Luoteis-Venäjällä kehitettiin joukkojen johdonmukaisuutta ja tehokkuutta toimia haastavassa ympäristössä. Leningradin sotilaspiirin kanssa koordinoi osaamista myös maihinnousujoukot, pohjoinen laivasto, ilmavoimat, sisäasiainministeriön luoteisosan joukot ja FSB:n rajavartiojoukot. Kenraalin mukaan suursotaharjoituksen tarkoituksena oli kehittää sotilasviranomaisten toimintaa mahdollisen aseellisen konfliktin neutralisoimiseksi ja kukistaa mahdollisten terroristiryhmien toiminta kyseisellä alueella sekä tällä tavalla varmistaa kansalaisten turvallisuutta. Sotaharjoituksessa käytettiin runsaasti myös erikoiskalustoa: tankkeja, panssaroituja torjunta-ajoneuvot ja tykkejä. Laatokka-2009 –suursotaharjoituksessa toimintakenttä oli noin 2000 km pitkä. Kenraali Boldyrev kertoi lehtihaastatteluissa ennen harjoituksia, että koulutuksen tarkoituksena on kyetä torjua ”lentokoneiden ja helikoptereiden isku” tuolle alueelle. Harjoitus arvioitiin sittemmin hyvin onnistuneeksi. Harjoitukset ulottuivat Barentsin merelle saakka, jossa merisotaharjoitusosuudessa oli mukana mm. 16 sotalaivaa ja 6 ydinaseistettua sukelluslaivaa. Pihkovan, Murmanskin ja Leningradin alueen harjoitusten jälkeen todettiin, että vihollinen olisi tuhottu: Virallisissa lausunnoissa ei kuitenkaan kerrottu, kuka olisi vihollinen, mutta lännestä saapuva vihollinen olisi kärsinyt tappion - nopeammin kuin Napoleon tai Hitler-Ryti -duetto kärsivät tappiot.

Venäjä on havainnut vihamielisten sotilaallisten uhkien lisääntyneen Pihkovan, Murmanskin ja Leningradin aluetta vastaan. Kenraaliluutnantti Sergei Skolov (Сергей Скоков) kuvaili Venäjän harjoituksen strategisia ja taktisia tarkoituksia sillä, että vihollinen saattaisi toimia ”hyvin samalla tavalla kuin Yhdysvaltojen asevoimat toimivat sotilasoperaatiossa Irakia vastaan vuonna 2003”. Venäjän sotavoimien harjoittelu muodostuu epäilemättä entistä tärkeämmäksi Luoteis-Venäjän alueella Pohjois-Kaukasian levottomien alueiden ohessa sen tähden, että Naton itälaajentuminen ja Itämeren muuttuminen Naton mereksi aiheuttavat sotilaallisen turvallisuusuhkan Venäjää vastaan. Venäjän sotavoimat valmistautuivat siihen, että vihollinen saattaisi käyttää Suomen lähettyvillä yhdysvaltalaista hyökkäysstrategiaa mm. Leningradin aluetta vastaan. Sellaiseen hyökkäykseen vastaaminen ei onnistu kiinteistä paikoista käsin, vaan tarvitaan eri alueiden ja alojen dynaamista yhteistoimintaa.

Sotilaiden kuuluu harjoitella. Se on selvä, vaikka itse en ole koskaan tarvinnut kerrata opittuja taitojani. En koe myöskään harjoittelua tarpeelliseksi, jollei Suomessa harjoitella Suomen alueen puolustamista YYA-hengessä niitä sotilaallisia – esimerkiksi Naton toimia – vastaan, joissa Suomen alueen kautta tapahtuu operaatioita Venäjää vastaan. Suomen ja Venäjän yhteiset merisotaharjoitukset terrorismin torjumiseksi on entistä ajankohtaisemmat, koska kaasuputki saattaa virittää joissakin Baltian-henkisissä tahoissa sabotaasihaluja, etenkin kun NordStream –kaasuputkea vastaan joidenkin vihamielisyys voi olla lähes patologista. Tämäkin oli otettu huomioon syksyn 2009 suuressa sotaharjoituksessa.

Venäjän sisäasiainministeriön joukot pitivät äskettäin 1-5.3.2010 harjoitukset, joihin osallistui 13 000 henkilöä ja yli 600 sotilasajoneuvoa. Tällä kertaa erityistä huomiota kiinnitettiin tieto- ja telejärjestelmiin ja uuteen teknologiaan. Joukkojen tarkoituksena oli suojella Venäjän energiatuotantoa ja torjua Etelä- ja Pohjois-Kaukasian alueella terrorismia. Pohjois-Kaukasian erikoisjoukkojen ja tiedustelupalvelun harjoittelussa oli haasteena myösvuoristo-olot ja metsäalueet. Vuorioloja varten valmennuksen sai yli 3000 erikoisjoukkojen sotilasta.

Alussa mainitsemassani lehtihaastattelussa kenraali Nikolai Rogoshkin määritti Sisäasiainministeriön sekä muidenkin joukkojen ja veteraanien motivaation juhlapäivän aattona: ”Sisäministeriön joukot ovat nykyään tiivis tiimi, jossa kaikkia yhdistää jalo ajatus epäitsekkäästä palvelusta isänmaan hyväksi. Joukkojen toverillinen tunne on syventynyt. Tämä on helpottanut sitä, että joukot ovat eturintamassa separatismin, ääriliikkeiden ja terrorismin torjunnassa. Tehtävät eivät ole vähentyneet, mutta olen varma, että ne kaikki toteutetaan kokonaisuudessaan. Venäjän sisäasiainministeriön juhlapäivän aattona onnittelen kaikkia sotilaita ja heidän perheitänsä sekä rakkaita veteraaneja. Toivotan teille hyvinvointia ja lisää menestystä isänmaan palvelemisessa”.

KOTISIVUT: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/

Georgian hyväksi vakoilleet Imerlishvili, Bordanov ja Herkerladze tuomiolla 25.3.2010


Pohjois-Kaukasian sotilastuomioistuin saavutti torstaina 25.3.2010 taas hyvän voiton gruusialaisesta salaisesta palvelusta: sotilasoikeudessa tuli ilmi Gruusian (Georgian) rikolliset lonkerot Venäjä-vastaiseen terrorismiin Kaukasuksella ja Georgian sotilaallisiin hyökkäyksiin Abhasiaa ja Etelä-Ossetiaa vastaan sekä Georgian johdon mahdolliset uudemmat väkivaltaiset tavoitteet. Näitä uusia tavoitteita ei ole vaikea arvailla kuulusteluista ja oikeudenkäynistä saadun tiedon valossa.

Suomalaisille tämä kertynyt aineisto opastaa mielikuvien tarkistamiseen ja anteeksipyyntöön, koska Suomeen muodostui tyly Venäjä-vastainen uutisointi elokuun 2008 jälkeen. Harmi, ettei tuolloisen venäläisvastaisen propagandan toteuttamiseen omistautuneita suomalaisia voi mitenkään saattaa tuomiolle: olisiko nuoren Mark Sirõkin Virossa kokemasta pidätyksestä ja kokemasta piinaavasta psykologisesta painostuksesta ehkä jotain opittavaa, kun suunnitellaan rangaistuksia suomalaisille eturivin poliitikoille ja toimittajille. Pidätetyn Mark Sirõkin oli luettava kolme tuntia kauhean virolaisen nykynatsin Mart Laarin historiateosta! Nyt Leena Hietasen Antifasistin päiväkirjan ilmestymisen jälkeen nuo Georgian puolesta ihailunsa esittäneet tyypit saisi istuttaa fasismin kukistumisen juhlapäivänä 8-9.5 näkyvälle paikalle Erkon Sanomataloon jalkapuuhun ja pistää käteen Leena Hietasen kirja vähintään kolmen tunnin ajaksi. Ero on kuitenkin huima: Hietasen kirja on nautinto, mutta Laarin kirja on kidutusta! Suomen hallituksen tulisi myös ottaa johdonmukaisesti kriittinen torjuva suhde Georgiaan (Gruusiaan) sekä tunnustaa Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäiset valtiot. Georgian poliittiseen johtoon myötämielisesti suhtautuvat suomalaistahot antavat suosionsa kansanmurhaajille ja terroristien sponsoreille.

Nämä kaikki taustat muistaen torstain oikeudenkäynti oli mielenkiintoinen tapahtuma. Kirjoitusprojektini Tšetšenian terroristien kansainvälisistä sponsoreista ja suhteista on vienyt yhä uudestaan meikäläisen pohdiskeluihin Georgian erikoisesta roolista maailmanpolitiikassa. Yhtäällä Georgialla on kiistatta kiinteä suhde Yhdysvaltoihin, mutta toisaalla Georgia on Kaukasian alueen yksi pahimmista separatistiterroristien tukijoista. Yhdysvaltojen tuki terrorismille ei ole mitenkään uusi ilmiö, mutta Kaukasuksen alueen terroristien myönteiset yhteydet moni-ilmeiseen Al-Qaidaan tekee Yhdysvaltojen roolin vaikeasti selitettäväksi. Terroristikirjani käsittelee runsaasti Georgian roolia Venäjä-vastaisen terrorismin sponsorina. Kirjani valmistumista odotan joskus kesällä 2010.


Amerikkalaisilla ja Israelilla intressejä Georgiassa


Nämä kaikki uudet oikeudenkäyntiaineistot yhdessä aiempien aineistojen kanssa tuovat myös selvästi ilmi, että Georgia oli useamman vuoden ajan valmistellut melkein peittelemättömästi – koonnut tietoa Venäjän joukoista ja liikekannellepanojärjestelmästä ym. - ja valmistellut hyökkäystä Abhasiaa ja Etelä-Ossetiaa vastaan. On myös syytä epäillä, että tuo hyökkäys ja nuo valmistelut tapahtuivat Yhdysvaltojen ja Naton asiantuntijoiden ohjauksessa ja aseistuksen turvin. A.V. Manoilo kirjoitti pari vuotta sitten osuvan analyysin (Дипломатическая академия МИД РФ: ПСИХОЛОГИЧЕСКИЕ ОПЕРАЦИИ США В ВОЙНЕ ГРУЗИИ ПРОТИВЮЖНОЙ ОСЕТИИ И АБХАЗИИ. Аннотация, 2008).): ”Mihail Saakašvili tuli valtaan Amerikan poliittisten strategioiden tukemassa ”ruusuvallankumouksessa”, jossa hyödynnettiin amerikkalaista teknologista osaamista, psykologian vaikutusta siviiliväestöön ja amerikkalaista rahaa. Hän ryhtyi heti töihin ja alkoi pahentaa suhteita Venäjää. Saakašvili provosoi jatkuvasti poliittista vastakkainasettelua. Ei ole mitään epäselvyyttä Saakašvilista Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun osana: hänellä on agentin luonne”.

Tässä yhteydessä ei sovi unohtaa edes niin julkista tietoa (salaisia voi vain spekuloida) kuin Yhdysvaltojen ulkoasiainministeriön 4.4.2007 julkaisemaa vuosittaista raporttia Supporting Human Rights and Democracy: The U.S. Record -2006. Esimerkiksi tästä raportista ilmenee Yhdysvaltojen voimakas taloudellinen ja poliittinen panostus Venäjän alueelle poliittisten päämääriensä saavuttamiseksi. Turvallisuuspalvelua ja Kaukasuksen tapahtumat nimetään raportissa vakavaksi uhkaksi ihmisoikeuksille – ja siten perusteluksi amerikkalaisen demokratian maahanviennille. Venäjän turvallisuuspalvelun toimia kutsuttiin sanoilla ”brutaali nöyryytys” (s. 133).

Pohjois-Kaukasian sotilastuomioistuimen torstaina antaman tuomion taustaksi on syytä yhä uudestaan muistaa, että Georgian sotilaat tappoivat Saakašvilin käskystä Venäjän kansalaisia ja rauhanturvaajia satoja - ja kaikkiaan siviili-ihmisiä toista tuhatta - yön aikana 8.8.2008. Kenellekään ei jäänyt salaisuudeksi vuonna 2008 Mihail Saakašvilin läheiset suhteet Yhdysvaltojen republikaaniseen puolueeseen ja sen tuolloiseen presidenttiehdokkaaseen, Coco Solon laivastotukikohdassa syntynsä saaneeseen John Sidney McCainiin, jonka tappio presidentin vaaleissa saattoi kuitenkin hetkellisesti hämmennykseen Georgian aggressiivisen ”politiikkan”, joka oli perustunut Venäjä-vihamielisyyteen sekä aseellisesti että propagandistisesti. Jos Georgian tunnetta "yksinäisyydestä" on edes ennättänyt syntyä Obaman voiton tähden, nyt keväällä 2010 Georgia on solminut amerikkalaiseen demokraattijohtoiseen propagandakoneistoon vähintään ostetun rakkaussuhteen, jollei suhteessa ole myös muuta perverssiä intohimoa. Tarkoitan äsken päätettyä, uutta ostettua perversiota Richard Gephardin propagandatoimiston kanssa eurooppalaisten katselijoiden kiihottamiseksi.

Vuonna 2006 John McCain kävi tapaamassa amerikkalaisen juristikoulutuksen saanutta Saakašviliä ja kutsui Georgiaa ”Yhdysvaltojen parhaaksi ystäväksi”! Yhdysvaltojen hallinto on rahoittanut myös mm. Saakašvilin johtamaa ”Georgian vapauden instituuttia” (Georgia Liberty Institute). Georgian presidentin alaisuudessa kuuliaisesti työskentelevä ministeri Temur Yakobshvili kehui israelialaisessaHaaretz –lehdessä 10.8.2008 Georgian sotilaiden yhteistyötä Israelin sotilaskoulutuskeskusten kanssa. Israelin pääministeri ja ulkoministeri julisti tällöin juhlavasti, että Israel tunnustaa ”Georgian alueellisen koskemattomuuden”. Kuukausi ennen Georgian tekemää brutaalia hyökkäystä - 15. heinäkuuta 2008 - tuhat amerikkalaista sotilasta harjoitteli Georgiassa Vazianissa. Sotaharjoituksen nimi oli osuvasti ”nopea vastaus” (Immediate Response 2008), mutta tuo amerikkalaisgruusialaisten pikkumuskelien pullistelu ei estänyt Venäjää vastaamasta, kun siviiliväestöä ja rauhanturvaajia oli alettu surmata.

Gruusian juutalainen upporikas TV-moguli Badri Patarkatsishvili oli Saakašvilin rahoittaja tämän tullessa valtaan, mutta Badri on myös mitä läheisin liikekumppani tunnetulle Venäjän nykyjohdon vihaajalle, oikein arkkivihaajalle, Lontoossa pakoilevalle upporikkaalle Boris Abramovitš Berezovskille (Борис Абрамович Березовский). Venäjään vihamielisesti suhtautuva juutalainen oligarkia on ollut myös muutoin hyvin aktiivinen Georgian politiikan rakentamisessa. Georgian ministeri Jakobshvili ylisti georgialaisten sotilaiden harjoituksia Israelissa. Tel Avivin pormestarin Roni Milo ja Israelin sotateollisuuden edustaja, prikaatinkenraali Gal Hirsch tekivät asekauppoja Georgian kanssa jo jonkin verran ennen Georgian hyökkäystä Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan sekä saivat kaupoista itsekin henkilökohtaista hyötyä. Georgian sotilaat saivat valmennuksensa Israelissa. Yhdysvallat, Ukraina ja Israel ovat olleet Georgian pääasialliset asetoimittajat.

Georgian tekemän vuoden 2008 hyökkäyksen jälkeen on saatu runsaasti tärkeää tietoa, joka on kuitenkin valitettavasti jäänyt Suomessa tavanomaiseen uutispimentoon: vuonna 2008 määriteltiin jo Suomessa median asettuminen Georgian puolelle Venäjää vastaan. Suomen kaltaiset ei-Nato –maat tarvitsivat Nato-option lunastusta varten Georgian sotaa, joka oli myös informaatiopsykologinen sota Venäjää vastaan.

Vakoojat tunnustivat ja paljastivat 25.3.2010

Pohjois-Kaukasian sotilastuomioistuin antoi torstaina 25.3.2010 ankarat tuomiot vakoilusta Georgian hyväksi. Venäläiset everstit Hvits Imerlishvili (Хвич Имерлишвили) ja Marlen Bordanov (Марлен Богданов) ja Georgian kansalainen, Georgian ulkomaan tiedustelupalvelun henkilö Zaza Herkerladze (Заза Херкеладзе). FSB ilmoitti jo vuoden 2008 lopulla Zaza Herkerladzen Sotšissa tapahtuneesta pidätyksestä, joka tapahtui itse asiassa jo kesällä 2008. Herkelazden vakoilu paljastui heinäkuussa 2008 ja hänet vangittiin pian tämän jälkeen. Nyt vihdoin 25.3.2010 heidät saatiin tuomiolle. 21.4.2009 pidätettiin eräs toinen pelottavan kiinnostava gruusialainen (georgilainen) tiedustelu-upseeri Mamuka Maisuradze (Мамуки Майсурадзе). Mielenkiintoiseksi tilanteen teki ukranilais-georgilainen tiedusteluyhteystyö. Nimenomaisesti Maisuradze tuli Sotšiin vuonna 2007 Ukrainan kansalaisena. Vuonna 2008 Maisuradze avasi gruusialaisten tiedustelupalvelun rahoilla internet-kahvilan Sotšiin. Päämääränä oli myös talviolympialaisiin liittyvien tietojen kerääminen. Pidätetty tunnusti tiedustelutoimintansa. Maisuradzen tehtävänä oli tiedustelun ohessa venäläisvastaisen propagandan kehittäminen. Kuulusteluissa Maisuradze kertoi tehtävänsä tiedustelussa: "Olin kiinnostunut taloudellisesta ja sosiaalis-poliittisesta tilanteesta Sotšissa, ja tietenkin olympialaisista: miten olympialaisia rakennetaan”.

Zaza Herkelazden toimintatapa oli hyvin samanlainen kuin sittemmin Mamukan: hän saapui laittomasti maahan, vuonna 2007 Pohjois-Ossetian alueelle, väärennettyjen asiakirjojen avulla hän sai Venäjän passin ja avasi kahvilan hän väärennettyjen asiakirjojen sai Venäjän passi ja vuokrasi kahvilan "Lady Fox" Vladikavkazista. Tämän jälkeen alkoi luoda tietoverkkoa, jotta saisi selville Venäjän läsnäoloa Pohjois-Kaukasuksella ja Etelä-Ossetiassa. Myös gruusialainen liikemieheksi naamioitunut vakooja analysoi kaikki kahvilan kävijät katalalla tavallaan. Erityisesti 58:n armeijan liikkeet kiinnostivat vakoilijaa. Herkelazden onnistui värväämään sotilassairaala nro 236:n apulaisosastopäällikön, venäläinen everstin Imerlishvilin – nimimerkki ”kirurgi”, joka sitten auttoi tuota georgialaista mm. väärennetyn passin saamisessa. Hän sai tuomioksi 13 vuotta vankileiriä maanpetoksesta. Kyseinen eversti houkutteli myös Bogdanovin vakoilijaksi vieraan valtion hyväksi. Bogdanov välitti tietoja FSB:n virkamiehistä ja sotilaista Gruusialle (Georgialle). Tästä korvaukseksi mies sai 6000 dollaria. Bogdanovin tuomio oli 15 vuotta vankileiriä rikoslain artiklan 275 perusteella maanpetoksesta. Toki venäläiset sotilaat menettivät myös sotilasarvonsa. Herkelazden rangaistus oli rikoslain artiklan 275 mukaisesti vakoilusta ja ulkoisen turvallisuuden vastaisesta toiminnasta: tuomio oli 11 vuotta vankeutta. Tuomioistuin katsoi tuomiota lieventäviksi asianhaaroiksi vastaajien katumuksen ja tunnustukset tutkimuksen aikana. Näiden kolmen miehen kautta meni huomattava määrä tärkeää tietoa Gruusian (Georgian) tiedustelupalvelulle, kun Gruusia valmistautui hyökkäykseensä elokuulle 2008 Etelä-Ossetiaa vastaan. Ideologinen sota ja sen valmistelu kuuluivat myös näiden kolmen vakoojan tehtäväkuvaan. Pitkiin vankeusrangaistuksiin tuomitut antoi tunnustuksensa kuulustelujen aikana.

Mikä oli Georgian vastaus vakoilijoiden tunnustuksiin ja saatuihin ankariin vankeusrangaistuksiin? Gruusian (Georgian) sisäministeriön johtava informaatioanalyytikko, pönäkkä punapää Shota Utiashvili (Шота Утиашвили) ehätti jo torstaina 25.3.2010 julistaa, että Georgian hyväksi toimineiden vakoilijoiden oikeudenkäynti olisi pelkkää Venäjän propagandaa. Utiashvili tunnetaan myös siitä, miten hän toukokuussa 2009 levitti informaatiota gruusialaisarmeijan onnistuneesta toiminnasta, jolla he olisivat estäneet sotilasvallankaappaus. Totta kai syyllisenä olisi taas ollut Venäjä niin kuin sopii gruusialaiseen informaatiosotaan. Hänet muistetaan aiemmin mm. myötämielisistä lausunnoista ja yhteistyöstä Yhdysvaltojen Guantanamo Bayn vankileiriin liittyvissä asioissa. Hän oli myös mukana helmikuussa 2010, kun Georgian hallitus teki suurihintaisen yhteistyösopimuksen amerikkalaisen, kongressin entisen jäsenen Richard Gephardin omistaman yrityksen kanssa Georgian asioiden lobbaamisesta Euroopassa. Mainittakoon, että Tel Avivissa syntynyt korkea – yksi tärkeimmistä - israelilainen upseeri Yuval Rotem on työskennellyt mainitun kongressimiehen Gephardin avustajana 1985 Washingtonissa.

Myös aiemmin agentit ovat tunnustaneet

FSB on onnistunut nyt neutralisoimaan huomattavan määrän Georgian tiedustelupalvelun toimijoista Venäjällä, kaikkiaan 48 tiedustelupalvelun työntekijää ja 101 muiden ulkomaalaisten tiedustelupalvelujen agenttia, joista 75 oli ulkomaan kansalaista ja 25 agenttia oli Venäjän kansalaisia ulkomaisen tiedustelun palveluksessa. Myös 55-vuotiaan Badri Kushashvilin (Бадри Кушашвили) saamista tuomiolle ja 29.12.2008 langetettua 8 vuoden vankeusrangaistusta pidetään voittona gruusialaisten venäläisvastaisen tiedustelun nujertamisessa. Badri Kushashvili tunnusti syyllisyytensä välttääkseen pahemmilta rangaistuksilta. Rikoksista määrättävä rangaistusasteikko olisi ollut 12-20 vuotta vankeutta, mikäli hän ei olisi suostunut yhteistoimintaan. Hänen pidätyksensä tapahtui Kabardi-Balkariassa.

28.8.2009 Pohjois-Kaukasian sotaoikeus langetti 6 vuoden vankeusrangaistuksen venäläiselle, Pohjois-Kaukasian sotilaspiirin yhden yksikön apulaiskomentajalle, everstiluutnantti Mihail Hachidzelle (Михаил Хачидзе). Eversti oli luovuttanut Georgian salaiselle palvelulle tietoja venäläisistä sotilasalueista. Huhtikuussa 2009 hän sai palkkioksi luovuttamistaan tiedoista 2000 dollaria. Rikoslain mukainen enimmäisrangaistus olisi ollut 20 vuotta vankeutta, mutta tuomioistuin lievensi tuomiota everstin lasten, katumuksen ja avustamisen tähden. Hänet oli värvätty vakoilijaksi vieraan vallan hyväksi syksyllä 2007, kun hän oleili Batumissa, jossa hänen perheenjäsenensä asuvat. Everstiluutnantti luovutti Georgian salaiselle palvelulle Venäjän Pohjois-Kaukasian sotilaspiirin liikekannallepanosuunnitelmat. Tiedot hän tallensi flash-kortille, jonka tiedot välitettiin edelleen sähköpostin välityksellä. Pohjois-Kaukasian sotilaspiirin sotaoikeuden syyttäjä, kenraaliluutnantti Vladimir Milavanov osoitti oikeudessa, että juuri näitä tietoja Georgia käytti hyväksi hyökätessään elokuussa 2008 Etelä-Ossetiaan.

14.9.2009 Pohjois-Ossetian korkein oikeus langetti venäläiselle taksimies Alexander Hachiroville (Александр Хачиров) 7 vuoden vankeusrangaistuksen vakoilusta Georgian hyväksi. Myös hän tunnusti syyllisyytensä. Hachirov keräsi tietoja Venäjän armeijan 58 toiminnasta, niin kuin myös Zaza Herkelazden tehtävänä oli. Kotietsinnöistä löydettiin häneltä jopa panssaritorjuntamiinoja! VAZ-2106 -auton jäähdytinlevyyn ja peiliin oli kytketty vakoilua varten videokamera. Georgia palkkasi hänet vakoilijaksi jo vuonna 2004. Hänen tehtävänään oli kerätä tietoa myös Tshinvalissa. Erityisesti tunnelit, sillat ja risteykset olivat kuvauskohteita, tärkeimpänä kohteena oli Rokin tunneli, jonka murtamista Georgian sotajoukot yrittivätkin mm. häneltä saamansa aineistoon tukeutuen. Pidätys tapahtui 11.6.2008. Kustakin toimitetusta videomateriaalista mies sai 100 dollaria. Rikoslain vakoilu artiklan 275 lisäksi hän sai tuomion rikoslain artiklan 222 perusteella räjähdysaineiden ja aseiden luvattomasta hallussapidosta. Hachirov piti läheistä yhteyttä gruusialaiseen tiedustelu-upseeriin Zurab Otiashviliin (Зураб Отиашвили).

Georgian valtio yhteydessä terrorismiryhmiin

Jo kauan on ollut myös tiedossa, että Georgian salaisen palvelun tukemat gruusialaisten terroristiverkostot ovat pitäneet kohteinaan Pietaria ja Sotšia, myös Moskovaa vastaan on paljastunut terroristihankkeita. Venäläiset ovatkin olleet syystä huolissaan, kun muistaa gruusialaisen terrorismin monikasvoisuuden: herrat Gely Kuledzhishvili ja Gocha Jincharadze tulivat Venäjälle turkiskauppiaina, mutta heillä olikin kiinteät yhteydet terroristitaistelijoihin, joista tunnetuimpia ovat Suliko Sharikadze ja Koban Akhvlediani. Erityisesti Anna Zhvania on liitetty gruusialaisten terroritekojen pahaksi suunnittelijaksi.

Georgiassa 1974 syntynyt, mutta etnisesti tšetšeeni ja sittemmin myös Tšetšeniaan muuttanut ja Venäjän kansalaisuudenkin saanut Ramzan Turkoshvili (Рамзан Туркошвили) pidätettiin keväällä 2008, koska hän tarkkaili laittomasti Venäjän sotilasjoukkoja Georgian tiedustelupalvelun hyväksi. Ramzan Turkoshvilin palkkauksen suoritti Georgian erityisjoukot, joiden toimintaan osallistui myös Pankisin solassa Georgiassa piileskelevän pahamaineisen terroristiryhmän johtaja Zelimhan Hangoshvili (Зелимхан Хангошвили). Tämän henkilön johtama terroristiryhmä syyllistyi verisiin tekoihin mm. Ingušiassa. Turkoshvili tunnusti keväällä 2008 syyllisyytensä, mutta Georgia kiisti kaikki sotilaalliset vakoilut Venäjää vastaan – muutaman kuukauden kuluttua Georgia kuitenkin jo hyökkäsi Abhasian ja Etelä-Ossetian siviiliväestön sekä alueella toimivien rauhanturvaajien kimppuun. FSB lausui tuolloin keväällä toukokuussa 2008 suorasanaisesti, että Georgia koordinoi myös alueen terroristien toimintaa. Nimenomaisesti Turkoshivilin tunnustuksen jälkeen tuli ilmi paljon yksityiskohtia Georgian yhteydestä Ingušiassa toimiviin militanttiterroristeihin. Georgian turvallisuuspalvelu oli luvannut hänelle kymmeniä tuhansia dollareita, mikäli hän kerää nimiä ja värvää ihmisiä. Hän järjesteli aseistettujen jengien rahoitusta ja valmisti niitä aseelliseen vastarintaan. Georgian salainen palvelu maksoi hänelle näistä suorituksista korvauksia Amerikan dollareissa Western Union –pankin kautta.

Olen myös jo aiemmin kertonut mm. 2.2.2010 FSB:n suorittamasta onnistuneesta voimankäytöstä Mohmad Shabaania vastaan. Al-Qaida –terrorisjärjestön Pohjois-Kaukasian divisioonan perustaja, 48 vuotta vanha Mohmad Shabaan tai Mohammad Shabaan (venäjäksi: Мухаммад Шабаан), egyptiläisittäin tunnettu Seif Islam (venäläisittäin: Сейф Ислам), surmattiin tuolloin Dagestanissa. Mohmad Shabaanin vastuulla oli mm. järjestää terroristien toimintaa ja etsiä salakuljetuskanavat aseille ja räjähteille Dagestaniin yhteistyössä Gruusian (Georgian) erityispalvelujen kanssa. Hän oli myös merkittävä hahmo voimajohtojen, kaasuputkien ja maanteiden sabotoinnissa. Mohmad Shabaan oli itse johtamassa terroristi-iskua 6.1.2010, kun itsemurhapommittaja ajoi liikennevalvontapistettä päin Dagestanissa Makhachkalassa.

Gruusialaisvakoilulla on pitkä historia

Sotilaserityisasiantuntija Aleksei Vashchenko (Ващенко) on kertonut varsin paljastavasti, miten mm. jo 1992-1993 amerikkalainen kristillisenä lähetystyö- ja hyväntekeväisyysjärjestönä esiintynyt ”Omega” toimi tosiasiallisena vakoiluorganisaationa. Hänen oli myös mahdollisuus saada videoaineisto varkaiden ja bordellien kohtauspaikan tapahtumista Georgian suurlähetystöstä Moskovasta, jossa satunnaisesti korkea vieras tarvitsi makuuseuraa: kaikki tallentui videolle, yhtä hyvin Gay-aktiviteetit kuin kanssakäymiset alastomien naisten kanssa. Gruusialaistoimittaja Rusudan Nikuradsen (Русудан Никурадзе) luovutti tämän kohtalaisen hyvän suurlähetystön videomateriaalin pientä korvausta vastaan.

KOTISIVUT: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/

torstai 25. maaliskuuta 2010

Bisnes ja hallitus

Venäjän presidentin administration alaisuuteen kuuluvan akatemian järjestämä kansainvälinen konferenssi “Government and Business: Theory and Practice” lähestyy. Jälleen kerran matkakuume kohoaa. Onneksi en ole ihan yksin siellä, vaan tunnen ainakin yhden sympaattisen venäläisen dosentin konferenssista.
Pidän konferenssissa esitelmän Suomen ja Ruotsin keskisuurten yritysten sopeutumisesta finanssikriisiin ja sen jälkeiseen maailmaan. Suomalaiset spesialistit ovat antaneet hyvin hienot haastattelut konferenssia varten, ministerin haastattelukin lähestyy. Erityisenä näkökulmana ovat hallituksen edellytykset auttaa bisnestä. En kuulu kuitenkaan niihin pohdiskelijoihin, joiden mukaan hallituksen mahtikäskyllä voisi syntyä liiketaloudellisesti voittoisia innovaatioita. Pikemmin kyse on hyvän toimintaympäristön rakentamisesta. Tässä kohtaa esitän Maailman pankin tiedot byrokratian tuomista esteistä yrityksen toiminnalle Venäjällä. Byrokratia on huomattavasti keveämpää Suomessa.

Englanninkielinen tutkimusartikkeli on tiivis katsaus suomalaisiin ja ruotsalaisiin tuoreisiin selvityksiin aihepiiristä. 13 sivua (25 000 merkkiä) pitkä esitelmäni sisältää myös vähän graafista aineistoa, jonka toimitan konferenssin toimikunnalle uudemman kerran vähän laadukkaampina jpg-kuvina, koska esitelmäni tulee osaksi konferenssin tutkimusjulkaisua. Tänään sain asiasta varmistuksen.

Kokonaisuutena vaikutelma on taas kerran ystävällinen ja kunnioittava. Missään ei näy äkäisiä karhuja, ärjyviä leijonia, juoksuhaudoista nousevia haamuja, ei ole talvisotaa, välirauhaa eikä jatkosotaa, ei ole stalinismia, ei ole sotasyyllisten kunnian palautusta eikä SS-Waffen tee tuloaan! Venäjällä akateemiset piirit, politiikan päättäjät ja yrityselämä katselevat hyvin myönteisesti Suomeen ja Eurooppaan – yhteistyö ja oppimisen keskinäinen vaihtaminen on luonnollinen osa, verkostoja ja kanssakäymistä halutaan jakaa suomalaisten kanssa. Suomi on monelle lyhyin tie Eurooppaan.

Ovatko suomalaiset valmiit lämpimään ja kaikin puolin hyödylliseen kanssakäymiseen? Emmehän me suomalaiset vain omilla vihamielisillä venäläisvastaisilla ohjelmillamme turmele ne miljoonat mahdollisuudet, joita yhtä hyvin mikroyritykset, pienyritykset, keskisuuret yritykset kuin suuryritykset tarvitsivat Suomen talouskasvun ja työllisyyden edistämiseksi? Emmehän vain yksinkertaisesti jättäydy yksinkertaisuudessamme kaikin puolin hyödyllisen liiketoiminnan ja yhteistoiminnan ulkopuolelle? Minä en aio jättäytyä ulkopuolelle. Tiedän myös Venäjän kauppatie –lehden kokemusten valossa, että useat sadat suomalaiset yrittäjät elävät hyvin innokkaina Venäjän suuntaan. Heillä ei ole mitään toivetta tai odotusta Venäjän romahtamisesta tai muita sellaisia myyttisiä ja propagandistisia pyrkimyksiä. Nämä tervehenkiset yrittäjät rakentavat suomalaisille hyvinvointia, jotta jopa änkyrät saavat elantonsa ja hyvinvointinsa.

Kohta tavataan taas kerran kansainvälisessä konferenssissa!

Ps. vapautukaa tekin tarpeettomasta uhosta ja vihasta Venäjää vastaan.

KOTISIVUT: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/

Miksi Mannerheimin päiväkäsky Suomen äideille pitäisi poistaa kirkkojen seiniltä?

Pääsiäisaika – Jeesuksen Kristuksen kärsimyksen ja ylösnousemuksen viikko – on lähestymässä, kun samanaikaisesti valtakunnallinen mielipidemuokkaus elävöittää (tosiasiassa ”samentaa”) talvisodan myyttiä ja talvisodan jälkeistä välirauhan aikaa, ehkäpä jopa odottaen ”kolmannen vapaussodan” alkua. Tämä asettaa jälleen kerran haasteen kirkon julistajille, jotta evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta pysyisi puhtaana ja vapaana kaikenlaisista kansallisista virityksistä. 70-vuotta sitten kirkon julistajat eivät useinkaan säilyttäneet kristillistä uskoa, vaan antautuivat väärän uskon palvelukseen.

Sen jälkeen kun olin pitänyt 25.12.2009 klo 6 jouluaamun saarnan kristillisen apostolisen, evankelisluterilaisen uskon mukaisesti, ymmärtämättä että taas pitäisi kai elää talvisotaa 1939, ”sain” kuunnella radiosta suomalaisnationalistisen joulusaarnan. Oulun hiippakunnan tuomiorovasti Matti Pikkarainen saarnasi kello 7:00 25.12.2009 joulupäivänä radioidussa jumalanpalvelussa (YLE Yksi) Oulun tuomiokirkossa. Hänen saarnansa oli kansallisnationalistista uskonnon muistelua, pelastettuna kristillisellä loppuhuipennuksella. Jeesuksen seimi ja kapalot tahrautuivat satojen tuhansien sodassa kuolleiden ihmisten verellä, Pikkarainen luki Jylhän runon ja kertoi Suomen rintamapappien jalosta taistelusta läntisen kristikunnan puolesta ateistista idän uhkaa vastaan, jotta nyt meillä olisi vapaus viettää kristillistä joulua.

Ilmeinen uhka on, että myös nyt pääsiäisaikana saattavat saarnat valitettavasti harhautua kristillisestä uskosta ja Raamatun opetuksesta nationalistisen uhrimystiikan palvelukseen. Kyse on oman aikamme merkillisestä henkisestä vääristymästä, joka jättää jälkensä myös kristillisen uskon tulkintoihin. Siksi teen lyhyen katsauksen Kristuksen sovitustyöhön luterilaisessa teologiassa Franz Otto Pieperin teoksen ”Kristillinen dogmatiikka” avulla (alkuperäisteos Christliche Dogmatik. 3 vols. St. Louis: Concordia Publishing House, 1917-1924; lyhennetyn laitoksen laatinut J.T. Müller, suom. Heikki Koskenniemi, SLEY-kirjat). Tämän jälkeen esittelen suomalaisten tutkijoiden tuloksia suomalaisesta nationalistisesta uhrimystiikasta, jonka mukaisesti luterilaisen kirkon papit julistivat talvi- ja jatkosodan aikoina. Jos puhutaan sotien aikakauden syvästä kirkon uskosta, dokumenttien valossa on sanottava, että tuo usko ei ollut useinkaan kristinuskoa. Sare Näre ja Jenni Kirves ovat toimittaneet tutkimuskokoelman Ruma sota – Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia (2008). Suomalaisnationalistinen uhrimystiikka poikkeaa röyhkeästi evankelisluterilaisesta kristillisestä uskosta.

Franz Otto Pieper saa toimia eräänlaisena oppaana ja peilinä, kun teologian väärentymistä arvioidaan. Hän on erinomainen opas luterilaisen teologian mukaiseen ymmärrykseen Kristuksen sovitustyötä. Pieper eli jo tuntuvasti ennen toisen maailmansodan luterilaisen teologian saksalaissuomalaista nationalistista vääristymää. Franz Otto Pieter syntyi 27.6.1982 Danzigissa, siirtyi Yhdysvaltoihin jo 1870, jossa hän kuoli St. Louisissa Missourissa 3.6.1931. Hän on nimenomaisesti tunnustuksellisen luterilaisen kirkon teologi Yhdysvalloissa. Tämän vuoksi myöskään Pieperin teologiasta ei ole aiheellista etsiä saksalaisnationalistisia uhrimystiikan painotuksia. Pieper toimi luterilaisena pastorina Winconsissa 1975-1878, minkä jälkeen tämä etevä teologi siirtyi Concordia seminaarin teologian professoriksi vuosiksi 1978-1887 ja saman instituutin presidentiksi ja lopulta koko Missourin luterilaisen synodin presidentiksi. Tämän lisäksi Pieper toimi Lehre und Wehre, Concordia seminaarin tiedekuntalehden päätoimittajana. Vuosina 1882-1899 Pieper toimi Pohjois-Amerikan evankelisluterilaisen kirkolliskokouksen hallituksessa ja oli myös tämän synodin presidentti (puheenjohtaja) 1899-1911. Kyse on siis eittämättä merkittävän luterilaisen teologin upeasta jumaluusopillisesta esityksestä.

Nationalismi likaa kristinopin

Franz Pieper hyökkää tavan takaa niitä ”moderneja teologeja” vastaan, jotka kyseenalaistavat Kristuksen sijaishyvityksen ikään kuin tuo sijaishyvitys olisi liian ulkokohtainen, juridinen, epäeettinen ja hyveen kannalta vahingollinen (s. 164). Pieperin mukaan mainittuja moderneja teologeja turmeleva ihmiselle luontainen taipumus on arvostella itse Jumalaa. Hän viittaa pyhän apostolin Paavalin kirjeeseen roomalaisille, jossa sovitus on selvästi ja yksiselitteisesti liitetty Jeesuksen uhriin: Room 3:24–25 ”mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi. Näin Jumala on osoittanut vanhurskautensa”.

Pieper (s. 231) jatkaa moitteita kristillisen opin likaajia vastaan, koska ”missään tapauksessa ei ole lupa tinkiä siitä, että vanhurskauttava ja pelastava armo on favor Dei propter Christum. Ainoastaan näin pysyy voimassa Raamatun oppi maailman täydellisestä sovituksesta Jumalan kanssa, jonka Kristuksen sijaishyvitys on saanut aikaan ja jonka ei tule toteutua tai tulla täydelliseksi vasta jonkin ihmisteon kautta”.

Pieper havaitsee, että vain Kristuksen täydellisen sovituksen tähden armovälineillä (kaste ja ehtoollinen) voi säilyä niiden raamatunmukainen merkitys: armovälineet ovat ensinnäkin varmoja merkkejä ja todistuksia Jumalan armollisesta tahdosta meitä kohtaan, tarjoavat ja lahjoittavat meille syntien anteeksiantamuksen (vis dativa, lahjoittava voima), ja toiseksi tuosta syystä armovälineet synnyttävät uskon ja vahvistavat sitä (vis operativa, toimiva voima; Augsburgin Tunn., 13. ja 5. uskonkohta). Jos siis ihmissotureihin sovitetaan nationalistisessa tai muussa hengessä uhrimystiikkaa, tällöin ei voi säilyä loukkaamattomana Raamatun oppi siitä, että usko on syntien anteeksiantamuksen ja pelastuksen vastaanottamisen väline. Vanhurskauttavanuskon kohteena tulee olla luterilaisen raamatullisen uskon mukaan Jumalan armollinen mielenlaatu (misericordia sive favor Dei), josta evankeliumin lupaukset todistavat, eikä mikään ihmiseen vuodatettu ominaisuus tai kansallinen kohtalo.

Armoa Kristuksessa eli Kristuksen tähden

Pieper määrittää vielä tarkemmin, mitä tarkoittaa armo Kristuksessa (s. 232). Mielestäni juuri tämän Kristuksen armon pilkkaamiseksi muodostuvat sellaiset kirkolliset julistuskäytännöt, joissa kirkon saarnoja käytetään talvisodan ja jatkosodan tunnelmien elävöittämiseen.

Pieper kirjoittaa, että ”armo, jonka mukaan Jumala on mielenlaadultaan armollinen syntisiä ja lain tuomitsemia ihmisiä kohtaan, - - - on armoa Kristuksessa eli Kristuksen tähden, toisin sanoen se on Kristuksen satisfactio vicarian kautta hankittu armo (Room. 3:24)”. Pieper jatkaa vielä varmuudeksi, vaikka natsistinen luterilainen uhrivääristymä ei ollut vielä syntynyt, että ”Jumalan armollista mielenlaatua ei sen vuoksi saa milloinkaan ajatella ilman Kristuksen kautta tapahtunutta lunastusta. - - - Raamatun mukaan sulkevat tosin ihmisansio ja Jumalan armo toisensa täydellisesti pois”. Pieper viittaa tällä kertaa pyhän apostolin Paavalin kirjeeseen roomalaisille, kohta 11:6 ”Mutta jos valinta kerran perustuu armoon, se ei perustu ihmisen tekoihin - muutenhan armo ei olisi armo”.

Nationalistisuskonnollinen sotilasuhrimystiikka ei ole kristinuskoa, vaikka sellainen julistus oli suosiossa 70 vuotta sitten Suomen papiston keskuudessa. Pieper toistaa yhä uudestaan, että Jumalan armo on kristillisen uskon mukaan siis läpeensä Kristus-keskeinen: ”Kristuksen ansio ja Jumalan armo eivät sulje toisiansa pois, vaan liittyvät erottamattomasti toisiinsa. --- Kaikkien niiden, jotka opettavat, että Jumala ilman Kristuksen sijaishyvitystä on ihmisille heidän oman siveellisyytensä perusteella armollinen, on katsottava luopuneen kristillisestä uskosta ja olevan kristillisen kirkon ulkopuolella. Kristillinen kirkko on niiden yhteisö, jotka uskovat Kristukseen, toisin sanoen, jotka uskovat, että heillä Kristuksen tähden on armollinen Jumala (Ef. 1:7; vrt. Augsburgin Tunn., 4. uskonk.; Luther, St. L. XII, 261 ss.; W.A. 10I,1 468 ss.)”.

Aseet ja oma veri eivät vie taivaaseen

Franz Pieper keskittyy teoksensa sivulta 308 alkaen erityisesti sijaishyvityksen selvittämiseen. Kirkko käyttää Kristuksen ylimmäispapillisesta toimesta alennuksen tilassa – Nasaretin Jeesuksen elämässä erotukseksi hänen taivaallisesta kunniaansa - sanaa sijaishyvitys (satisfactio vicaria, stellvertretende Genugtuung). Tällä latinankielisellä ilmauksella satisfactio vicaria on selitetty Raamatun ja erityisesti kreikaksi kirjoitetun UT:n oppia Kristuksen kautta tapahtuneesta lunastuksesta. Termi tähdentää useampaakin seikkaa: ensinnäkin Jumalaan kuuluu suhteessa ihmisiin muuttumaton vanhurskaus, jonka mukaisesti Jumala vaatii ihmisiltä täydellistä sopusointua hänen ihmisille antamansa lain kanssa (iustitia legislatoria). Ihmisissä ei ole kuitenkaan tätä sopusointua, joten Jumala on niin vihoissaan, että hän langettaa iankaikkisen kadotustuomion (iustitia punitiva, Matt. 22:39-40, Gal. 3:10; Mark 9.48). Aseet ja oma veri eivät vie taivaaseen. Jos ihmisissä ei tätä sopusointua ole, hän on niin vihoissaan, että langettaa heistä iankaikkisen kadotustuomion (iustitia punitiva, Matt. 22:39, 40; Gal. 3:10; Mark. 9:48). Pieper moittii ankarasti ”uudempia teologeja”, jotka vastustavat satisfactio vicarian, iustitia legislatorian ja iustitia vindicativan.

Toiseksi satisfactia vicaria – Kristuksen täydellinen sijaishyvitys – merkitsee Franz Pieperin mukaan, että Jumala on asettanut Kristuksen (ja Kristus myös itse itsensä) ihmisten sijasta sekä ihmisille annetun Jumalan lain vaatimusten että sen rangaistuksen alaiseksi (Gal. 4:4 - 5; Gal. 3:13; 2. Kor. 5:14; 1. Piet. 3:18). Lopulta satisfactia vicaria merkitsee myös Raamatun selvää ilmoitusta siitä, että Jumalan viha ihmisiä kohtaan ja Jumalan ihmisistä langettama kadotustuomio ovat täysin kumotut sen ansiosta, mitä Kristus sijaisena on tehnyt ja kärsinyt (Room. 5:10 - 18). Kansallisilla sotateoilla ja henkilökohtaisella sankariuhrilla ei ole siis mitään myönteistä vaikutusta asianomaisen ihmisen vapautumiseksi ihmisen kadotustuomiosta.

Franz Pieper (s. 309) selostaa luterilaista oppia Kristuksen sovitustyöstä 2. Kor. 5:19:n valossa: ”Jumala itsessään, sydämessään (in foro divino) ei lukenut ihmisille heidän syntejään, vaan antoi ne anteeksi, toisin sanoen antoi ihmisten synteihin kohdistuvan vihansa päättyä. - - - Tämä on Raamatun oppi ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan kautta tapahtuneesta maailman sovituksesta. - - - Erikoisesti Luther on todistanut Kristuksen sijaishyvityksestä. Hän sanoo pakanuudelle luonteenomaiseksi piirteeksi sitä, jos joku tahtoisi arvella Jumalan ilmaiseksi (toisin sanoen ilman Kristuksen satisfactio vicariaa) olevan ihmisille armollisen”.

Kristuksen täydellinen sijaishyvitys pitkänperjantain ja pääsiäisen tapahtumien ansiosta liittyy olennaisesti luterilaisen teologian keskeisiin käsitteisiin objektiivinen ja pelastava sovitus, jotka molemmat turmeltuvat, mikäli kansallisnationalistinen uhrimystiikka saa sijaa pääsiäisajan puheissa. Luterilaiset uskovat oppinsa ja Raamattunsa mukaisesti, että on jo olemassa objektiivinen – ihmisen ulkopuolella oleva tosiasiallinen – kaikkien ihmisten sovitus Jumalan kanssa: tämä ei ole vasta ihmisten aikaansaatava, vaan sovitus on saatu aikaan yli 1900 vuotta sitten Kristuksen kautta. Tämä sovitus on olemassa ennen mitään ihmisten taholta tulevaa toimintaa ja siitä riippumatta. Apostoli Paavali todistaa Room. 5:10: »Me tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta». Jeesuksen Kristuksen oman uhrikuoleman jälkeen tapahtunut kuolleista herääminen – ensimmäinen pääsiäinen – oli koko syntisen maailman hyväksi todellinen synneistä päästö, syntien poistaminen, jonka johdosta Jumalan viha lakkasi. Evankeliumi on sanomaa sovituksesta, ”sovituksen sana”. Evankeliumin ansiosta ihmiset voivat tulla omakohtaisesti – subjektiivisesti – sovitetuiksi Jumalan kanssa yksinomaan uskon kautta (sola fide). Sovitus Kristuksen suorittaman hyvityksen ansiosta on jo olemassa, sovitusta julistetaan ja tarjotaan evankeliumissa. Esimerkiksi apostoli Paavali kehottaa uskomaan tarjolla olevan sovituksen ”Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa” (2. Kor. 5:20). Luterilainen tunnustus korostaa yhtä ainoaa mahdollista tapaa ihmiselle tulla subjektiivisesti – omakohtaisesti – sovitetuiksi Jumalan kanssa: tämä on ”uskon kautta uskon kautta Kristuksen hankkimaan sovitukseen eli syntien anteeksiantamukseen (vrt. Apologia: »Usko sovittaa ja tekee meidät vanhurskaiksi Jumalan edessä, milloin hyvänsä uskon kautta tartumme Jumalan lupaukseen»)” (Pieper, s. 310).

Pieper näki 1900-luvun alussa rappeutuvan luterilaisen teologian – jonka rappeutumisen piirteet olivat valitettavan samankaltaiset kuin nyt 2000-luvulla. Tuossa tilanteessa Pieper korosti, että koko kristinopin kannalta on ratkaisevaa, ettei vähääkään tingitä objektiivisesta sovituksesta: ”Evankeliumi ei voi silloin olla mitään muuta kuin sitä, että julistetaan ja tarjotaan Kristuksen hankkimaa syntien anteeksiantamusta, eikä pelastava usko voi olla mitään muuta kuin sitä, että vain vastaanotetaan Kristuksen hankkima syntien anteeksiantamus”. ”Jos Kristus ei ole suorittanut hyvitystä ihmisten edestä tai on suorittanut sen vain osaksi, on ihmisten tehtävänä suorittaa se, mikä Kristukselta on jäänyt suorittamatta. Silloin evankeliumi ei ole julistusta sovituksesta eli armosta, vaan se alennetaan jonkinlaiseksi ohjeeksi, miten ihmiset itse voisivat omilla teoillaan saada Jumalan muuttumaan armolliseksi. - - - Mutta silloin onkin luovuttu kristinopin tärkeimmästä uskonkohdasta.” (Pieper, s. 310).

Franz Pieper moittii myös niitä syytöksiä vastaan, joiden mukaan viattoman Kristuksen rangaistus ja sijaishyvitys kaikkien ihmisten hyväksi ilmentäisi epäoikeudenmukaisuutta, kun oikeat syylliset eivät saisi rangaistusta. Pieper sanoo kuitenkin, että kaiken epäoikeudenmukaisuudesta syyttävän ihmiskritiikin on vaiettava: ihmisjärjen ei sovi asettaa vastaväitteitä Raamatun oppia vastaan, sillä Raamattu opettaa Kristuksen kärsineen vapaaehtoisesti. Jotkut moittivat Kristuksen sijaishyvityksen kautta tapahtuvaa sovitusta, koska pitävät sitä liian vähän eettisenä. Pieper muistuttaa, että Raamatun sana määrittää Jumalan lain juridiseksi, lain kirouksen juridiseksi ja Kristuksen alistumisen lain alaiseksi. On totta, että jumalallinen toiminto oli aito oikeustapahtuma (actus forensis), Jumala sovitti maailman Kristuksen kautta itsensä kanssa eikä lukenut ihmisille heidän syntejään (2. Kor. 5:19).

Pieper kohdistaa kritiikkiä Kristuksen sijaishyvitystä typistävien Hugo Grotiuksen ja Amerikassa levinneen governmental theory:n edustajia vastaan. Niissä oli keskitytty pääasiallisesti sen mietiskelyyn, mikä Kristuksen esikuva olisi ihmisille (moral-influence theory). Jos siis Kristus on ihmisten edustajana tunnustanut synnit ja katunut, niin ihmisten on seurattava Krisutksen esikuvaa syntien tunnustamisessa ja katumisessa. Loppujen lopuksi Kristuksen sijaishyvitys typistetään ja luovutaan kristinopin perustasta. Aina taivasasioissa katsottaessa ihmisen omin tekoihin kokonaan tai osaksi, loukataan Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen pyhyyttä.
Kaikista ihmisten sepittämistä sovitusteorioista on sanottava, että ne ovat kristillisen opin vaarallisia vihollisia, sillä ensinnäkin ilman Kristuksen satisfactio vicarian kautta aikaansaatua täydellistä sovitusta ei ole olemassa mitään evankeliumia, mitään uskoa, mitään vanhurskautusta, mitään uudistusta eikä pyhitystä, mitään Kirkkoa, mitään uuden liiton virkaa eikä mitään iankaikkista elämää.” (Pieper, s. 311-312). ”Kristillinen Kirkon käsite edellyttää satisfactio vicariaa. Eivät ketkään niistä, jotka kieltävät Kristuksen suorittaman sijaishyvityksen, käsitä kristillistä kirkkoa uskovien seurakunnaksi, vaan ihmisyhteisöksi, joka Kristuksen esikuvan kannustamana (»historiallinen Kristus») pyrkii Jumalan luokse oman siveellisyyden tietä (näin unitaarit kaikkina aikoina, viime aikoina erityisesti Ritschl, Harnack jne.)” (Pieper 523).

Oikea sota oli ruma ja kristinoppi väärä

Sari Näre ja Jenni Kirves kirjoittavat esipuheessa teokseen Rumasota (2008: 7), että he piirtävät kirjassa kuvaa sota-aikana vallinneesta eetoksesta, en sisältämästä vihapuheesta ja kansan militarisoinnista yhteiseksi rintamaksi ’ryssää’ vastaan. ”Uhraamisen ja uhrautumisen vaatimus oli sodan aikana voimakas, mutta ei kuitenkaan koko kansan hyväksymä. Sodan asetelmassa rauan vaatimukset hiljennettiin”. Rumasota-teos on äärimmäisen ajankohtainen ja erinomainen vallitsevan suomalaisen sotahurmoksen tähden, mutta valitettavasti ehkä tuota syystä tämä teos on jo pian sen ilmestymisensä jälkeen vaiennettu keskusteluista. Vallitsevaan ”sukupolvipetokseen” (Näre & Kirves 2008: 8) kuuluu vallitseva tapa leimata epäisänmaalliseksi sen mukaan, miten hän suhtautuu sodan oikeutukseen, ikään kuin isänmaan rakastaminen ja sodan vastustaminen olisi yhtä aikaa sula mahdottomuus. Ruma sota –teos on syytä palauttaa mieleen, ettei sodan rumuus pääsisi suomalaisilta unohtumaan – ”sotaa ihannoivilla äänensävyillä kun voi olla taipumusta lietsoa uusia sotia” (Näre & Kirves 2008: 10).

Jenni Kirves kirjoittaa em. kirjan artikkelissa ”Päivittäinen myrkkyannoksemme” (sensuuria ja propagandaa jatkosodassa) siitä, miten näennäisesti yhdenmukainen mielipideilmasto ei suinkaan syntynyt itseohjautuvasti, vaan taustalla vaikutti valtion ohjailu. Kaiken lisäksi rauhanoppositio ei saanut ääntään kuuluville. Kirves käsittelee myös mm. Valtion tiedotuslaitosta, jonka yhtenä johtajana toimi Heikki Reenpää – ProKarelian puhemiehen isä. Propagandistien tehtävänä oli kaunistella sodan rumaa totuutta. Suomalaisten käymä hyökkäyssota haluttiin esittää ristiretkenä, jonka päämäärät olivat yleviä ja keinot moraalisesti oikeaoppisia. Jopa vanhentuneen ukkopapparaisen, marsalkka Mannerheimin valokuvaamisesta nähtiin suurta vaivaa, että hän näyttäisi kuvissa suoraryhtiseltä ja ikäistään huomattavasti nuoremmalta. Ryyppylasia ei tohdittu pistää Mannerheimin kuviin, jotta kurjat sotapojat eivät yltyisi juomahimoon. Kirves palauttaa mieleen Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyn 29.6.1941, jossa marsalkka kutsuu Karjalan maata pyhäksi maaksi, ”heimomme veren ja kärsimyksen kyllästämäksi”. Jälkiviisaudessaan sittemmin päiväkirjaansa kaunistanut Olavi Paavolainen kertoo Mannerheimin miekantuppikäskyn täydellisen vastanoton luterilaisten pappien keskuudessa: ”Ja miten voisi suomalainen talonpoika innostua moisesta käsitteestä kuin’ristiretki’! Luterilaiset pappimme, jotka pitävät meitä suorastaan valittuna kansana, hihkuvat tietysti innosta. Koko tämä juttu alkaa epäilyttävästi vivahtaa militaristien seikkailulle. Se on kertakaikkisesti ’herrojen sotaa’" (Kirves 2008: 30). Sotilaspastori Martti Sinko kirjoitti päiväkirjassaan 8.7.1941, että ”uhrautukaamme siis jokainen nurkumatta” (Kirves 2008: 33). Sotilaspastoreiden sovitusoppi meni aivan harhaan Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen sisällöstä. Lisäksi nämä pastorit kirjoittelivat innokkaasti sodan oikeutuksesta ristiretkeä jumalatonta bolshevismia vastaan.

Sankarivainajauskonto ei ole kristinuskoa

Sari Näre kirjoittaa artikkelissa ”Päin ryssää” (lapset ja nuoret sukupolviväkivallan uhreina) sotamarsalkka Mannerheimin Suomen äideille jatkosodan ensimmäisenä keväänä antamasta päiväkäskystä, joka yhä edelleen on monissa Suomen kirkoissa. ”Sotilaallisen lähetyskäskyn asettaminen kirkkoon luo kansan puolustustehtävälle uhriuttavan merkityksen: äidit uhraavat rakkaat poikansa kansallisen yhteyden alttarille” (Näre 2008: 64). Sankarivainajan äidin sallittiin surra poikaansa sopivassa määrin, mutta johtopuolisesti hänen piti olla ylpeä, kun äiti ja poika saivat antaa suurimman uhrin isänmaalle. Pastori Elias Simojoki jopa ylisti äitiä, joka kiitti Herra poikansa kuolemasta ”kansan vapauden puolesta”!

Näre havaitsee muiden tutkijoiden kanssa, että nuorilla uhreilla yritettiin Suomessa sovittaa verisestä sisällissodasta jäänyttä kollektiivista syyllisyyttä. Nuoria pyrittiin jo lähtökohtaisesti kasvattaa uhrimielisyyteen. Nuorten oli ryhdyttävä tähän sovitustehtävään. Olavi Paavolainen kuvasi vallitsevan ideologian mukaisesti lapsi kuului valtiolle. Militarismi polki yksilölliset tarpeet, kuolemasta tuli kutsumus. Kirjoissa julistettiin kuolemalle uhrautumisen puolesta. Lukuisat sotaan passitetut olivat kuitenkin äänioikeudettomia kansalaisia: suurin osa kaatuneista oli nuorukaisia, joilla ei ollut edes äänioikeutta päättää Suomen kohtalosta.

Pohjan seurakunnan entinen kirkkoherra, AKS-henkinen Tuure Liski lohdutti keväällä 1943 vanhempia, koska perheen poika, alikersantti Erkki Kakkonen sai 16.5.1943 luodin päähänsä. Hänen mukaansa omaiset olivat ”antaneet sodan alttarille nuoren elämän, joka ei vielä ollut ennättänyt puhjeta täyteen miehuuteensa. - - - Meillä on oikeus uskoa, että Jumala – elämän ja kuoleman Herra – on kutsunut oikeuden ja totuuden puolesta kaatuneen nuoren soturin iankaikkiseen kotiinsa”. Näre (2008: 73) analysoi tarkasti, että tässä Tuure Liski viljeli jumaluhriretoriikkaa, jonka pyrkimyksenä oli tehdä nuorten sankarivainajien uhri merkitykselliseksi. Pastori väänsi Jumalan edestä turhasta kuolemasta – alttarin sovituksen kannalta täysin väärästä ja tarpeettomasta sotilaskuolemasta – ruman, mutta kauniin uhrikuoleman. Kyse ei ollut kristinuskosta, vaikka pappi sitä puhui.

Näre kuvailee lukuisin esimerkein, miten persoonallisen Jumalan tilalle asetettiin eräänlainen mystillinen panteismi ja sotakareliasmia tukeva heimoveliromantiikka. Hän viittaa Hannes Sihvon (1994) tutkimuksen Pyhä maa, pyhä sota, Karjalan kolmas ristiretki. ”Sotakarelianismissa tämä tehtävä sai pyhän sodan ja ristiretken muodon. Juuri militantti karelianismi iskeytyi sotaa edeltävänä aikana kasvavan sukupolven mieleen, joka toimi eräänlaisina taistelukenttänä vanhemman sukupolven suuruushaaveille. Itä-Karjalan puolesta veren vuodattaminen merkitsi Kristuksen sotilaana olemista ja omalla kärsimyksellä lunastettu ma luvattua maata. Suomen heimo nähtiin eräänlaisena valittuna kansana etuvartiossa puolustamassa sivistystä itäistä barbaarikansaa vastaan” (Näre 2008: 77).

Elias Simojoki oli eräs pahimmista ellei pahin pastori nationalistisessa harhaopissaan, kun hän kutsui Suur-Suomi –utopiaansa ja valloitussotaa ”koko suomalaisen heimon ylösnousemususkoksi” (ks. Näre 2008: 87). Suomen ylösnousemus vaati uhrikseen kristuksenomaisen veriuhrin, nuorten poikien veren. Rauhantyö oli tuollaisena aikana kielletty, nuorille oli tarjolla lähinnä maanpuolustushenkistä toimintaa. Kirkoissa julistettu sovitus oli liitetty sotilaspoikien uhriin, mutta irroitettu sovinnosta ja rauhasta.

Vainajat kutsuttiin näkymättömäksi armeijaksi

Suomen sotilaat eivät jättäneet vainajia, vaan kutsuivat heidät näkymättömäksi armeijaksi – sotaan kotirintamaa varten.

Tuomas Tepora kirjoittaa artikkelissa ”Elävät vainajat” (kaatuneet kansakuntaa velvoittavana uhrina) kaatuneiden huoltoon ja muistamiseen liitetystä vähemmän jalosta retoriikasta ja progandasta, jota harjoitettiin kirkoissa. Sankarivainajien oli palveltava sotaa käyvän yhteiskunnan vallanpitäjien päämääriä. Yksityisen surun ilmaukset olivat sotaoloissa sosiaalisesti sanktioituja. Sota-ajan uhrisymboliikassa korostui äitien ja ihanteellisten poikien suhde, isänmaallisuus ja kristillisyys kulkivat käsi kädessä, sota oli uskonsotaa. Teologian tohtori Tepora nimeää tuon nationalismin kristinuskon kannalta kilpailevaksi uskomusjärjestelmäksi (Tepora 2008: 109). Nationalismi sitoutui vahvasti paikkaan ja pyhään kansalliseen tilaan. Tuollainen uskonto alkoi ohjata uhrautumista isänmaan alttarille. Kristillistä sovitusoppi ei hyväksytty, vaan esimerkiksi Kannaksen rintamalla vuoden 1942 alussa kuolemasta puhunut pastori vaiennettiin väkivalloin upseerien toimesta, hänet heitettiin ulos korsusta: pastori oli herättänyt kuolemaa päivittäin kokevissa joukoissa suuttumusta, koska pastorin sanat olivat liian synkät. Vainajien uhritien piti avata koko kansalle suurena ryhmänä väylän Jumalan valtakunnan yhteyteen. Tuossa kristinuskosta vääristyneessä nationalistisessa uskonnossa tuonpuoleisessa vaikuttavat sankarivainajat toimivat näkymättömänä armeijana, kaatuneet valvoivat kansakunnan elämää haudan takaa. Kaatuneiden ihannointi oli myös turvallista, koska he eivät kyenneet kyseenalaistaman uhrauksien merkitystä.

Tepora päättää artikkelinsa oivaltavasti:
1990-luvulta lähtien toinen maailmansota on Suomen osalta käännetty torjuntavoitoksi – sota täytyy aina jollakin tavalla voittaa. Samalla on pyritty pitämään kiinni sodan uhrin statuksesta. Jatkosodan lopun ’torjuntataistelujen voittamisen’ on katsottu palauttaneen sodan veteraaneille heiltä aiemmin puuttuneen kunnian. Käsitteen ympärille sitoutuneen juhlinnan voi nähdä eräänlaisena myöhästyneenä voitonjuhlana. On silti kysyttävä, palveleeko tämä tarkoitustaan – vai palveleeko se pikemmin nykysuomalaisen yhteiskunnan tarvetta määritellä itseään? Julkinen muistaminen on aina poliittista. Kun kanallisvaltioiden rakenteet murtuvat, on sota-ajan kunniakkuudesta kenties tulossa oikeutettu kansallisen eetoksen kanava, johon myös kansallisvaltiollisista rakenteista irtautuneet yhteiskunnalliset eliitit voivat tukeutua. Vaarana on se, että sodan muisto jähmettyy yksiulotteiseksi ihannoinniksi. Voitonjuhlinnassa on aina vaaransa, sillä voittajilla ei ole tarvetta määritellä suhdettaan menneisyyteen. Tästä on esimerkkejä läheltä” (2008: 129).

KOTISIVUT: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/