sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Kunniaton sotasyyllinen ei tarvitse kunnianpalautusta

Suomen sotasyylliset tuomittiin silloisen tavanomaisen oikeuskäytännön mukaisesti, jota Suomessa oli aiemmin noudatettu mm. sisällissodan jälkeen - tosin hyvin kyseenalaisesti tällöin - sekä ympäri silloista maailmaa vakavien rikosten yhteydessä. Jukka Lindstedt ja Stiina Löytömäki sallivat mielensä mennä merkilliseen hämäryyteen, kun unohtavat kansainvälisen ja historiallisen vertailun asian johdosta. Tämän vuoksi tuntuu erikoiselta, että 2000-luvulla halutaan hypätä yli historiallisen kontekstin mukainen tulkintakehys ikään kuin ajattomaan oikeudenkäyttöön. Mikäli 2000-luvun poliittisesta ilmapiiristä käsin katsoen kunniattomia suomalaisia sota-ajan poliitikkoja ei katsota enää syyllisiksi, silloin oman modernin lainsäädännön mukaan sopisi vastavuoroisesti tuomita kyseiset sotasyylliset syyllisiksi Rikoslain 11 luvun 1 §:n mukaan joukkotuhonnasta, jolloin tuomiot olisivat vähintään neljä vuotta vankeutta tai elinkautinen. Myös törkeä rikos ihmisyyttä vastaan ja RL 11: 6 §:n törkeä sotarikos tulisivat joukkotuhon lisäksi rikostuntomerkeiksi suomalaisille sotasyyllisille. Rangaistukset olisivat tuskin lievempi kuin jatkosodan jälkeiset poikkeukselliset lievät rangaistukset. Minkä kansainvälispoliittisen viestin Suomen hallitus ja tasavallan presidentti antaisivat kunnian palautusta puolustavilla puolustuspuheillaan kunniattomien sotasyyllisten hyväksi? Samaistuisiko Suomen ulkopolitiikka Baltian maiden SS-Waffen –henkiseen glorifiointiin, josta on jo vakavia ulkopoliittisia ja kauppapoliittisia seurauksia?

J.K. Paasikivi sanoi amerikkalaiselle toimittajalle lukeutuvansa ”niihin 2 % suomalaisista, jotka uskovat venäläisten kanssa voitavan tulla toimeen”. Luultavasti prosenttiosuudet eivät ole merkittävästi paremmat 2000-luvulla, kun 98 %:a suomalaisista on kovasti epäileväisiä Venäjää ja venäläisiä vastaan. Kovin moni tahtoisi määritellä oman syyllisyyden syyttömyydeksi, koska menneen sodan vastapuolta vihataan yhä edelleen sielun syvyydestä alkaen. Kuulun kuitenkin samaan joukkoon Paasikiven kanssa: venäläisten kanssa voi tulla toimeen. Presidentti Urho Kekkonen lausui valtakunnallisessa itsenäisyyspäivän juhlapuheessa 1967, että fatalisti saattaa sanoa Suomen osaa vuosina 1939 ja 1941 ennalta määrätyksi, mutta se, ”joka ei tunnusta irrationaalisille kohtalon voimille puheenjohtajan paikkaa valtakunnan neuvospöydässä ei tyydy näin helppoon menneen arviointiin” (Juhani Suomi, Talvisodan tausta – Neuvostoliitto Suomen ulkopolitiikassa 1937-1939, I. Holstista Erkkoon. Otava 1973: 11). Kekkonen uskoi, että rauhan hyväksi on varmasti ollut parempia vaihtoehtoja kuin Erkon, Tannerin ja Rytin valitsema tie, mutta nämä sotapoliitikot valitsivat sodan tien!

En ole ihan varma, oliko Kekkonen täysin oikeassa pelkistyksessä, sillä nyt 2000-luvun Suomen Venäjä-politiikkaa näyttävät kaitsevan pelottavat irrationaaliset voimat. Voiko niitä irrationaalisia voimia edes järjellisesti ymmärtää? Pääministeri Matti Vanhanen on tullut toistaiseksi tunnetuksi kaikenlaisista seikkailuistaan – lähinnä naisten parissa -, mutta yhtä irrationaalinen oli myös sotasyyllisyyskomitean johdosta annettu pääministerin lausahdus: 'Sotasyylliset eivät tarvitse kunnian palautusta, koska he eivät ole koskaan menettäneet kunniaansa Suomessa'. Mielestäni Vanhasen moraalinen taju jää tällä kertaa samalle tasolle Suomi24 – treffikeskustelujen jälkeisten seikkailujen, oikeudenkäyntien ja lautakasaan liittyvän sekasotkun kanssa, mutta seuraukset ovat poliittisesti paljon vakavammat. Oikeammin olisi lausua, että kunniaa ei voi palauttaa sotasyyllisille, koska heissä ei ole mitään kunniaa. Tappajalla ei ole kunniaa.

Kiilusilmäistä ryssävihaa itsenäisyydestä alkaen

1930-luvulla Suomea leimasi kasvava oikeistoradikalismi, joka kärjisti idänsuhteita. Äärioikeistolaiset ryhmät esittivät suoranaisia kehotuksia Itä-Karjalan valloittamiseksi. ”Ulkopoliittisesti radikaalit liikkeet kalisuttivat sapeleitaan, ja Suur-Suomi –aate eli valtakauttaan” (Suomi 1973:16). Suomen ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen 21.1.1932 ja Lontoon pöytäkirjan 22.7.1933 jälkeen Uusi Suomi –lehti paheksui, ettei sopimuksessa viitattu eräiden suomalaisten vaatimuksiin Neuvostoliiton Itä-Karjalan ja Inkerin suhteen. Suomen puolustusmenot ohittivat opetusministeriön menot jo 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla puolustusmenot tulivat jo suurimaksi yksittäiseksi menoeräksi valtion budjetissa (Turtola 2005: 213). Kremlissä oltiin perustellusti huolissaan Hitlerin Mein Kampf –hulluudesta ja Suomen saksalaismielisyydestä, mutta Suomessa päätettiin kaikesta huolimatta jatkaa suunnitelmia Ahvenanmaan militarisoimiseksi. Suomen Kommunistinen Puolue julisti koko 1930-luvun taistelua Kolmatta valtakuntaa, fasismia ja kansalliskiihkoa vastaan sekä vaati ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon. Vuonna 1936 puolueen keskuskomitea antoi julistuksen, jossa vaadittiin sovinnollisia suhteita Neuvostoliiton kanssa. Mm. Risto Rytin voimakkaan vaikutuksen tähden SKP oli kuitenkin julistettu jo laittomaksi. Rauhan ja sovinnon linjan vastakkaiselta reunalta löytyi mm. sittemmin sotasyylliseksi tuomitut henkilöt ja merkittävässä määrin nimenomaisesti luterilaisen papiston johtamaa äärioikeistoa. Isänmaallisessa Kansanliikkeessä julistettiin ”leppymätöntä taistelua kommunismia ja kansainvälistä sosialismia vastaan”, puolue esitti toimintaperusteidensa ensimmäisenä kohtana ”vaatimuksen kaikkien Suomen heimojen liittämisestä yhdeksi suureksi Suomeksi” (Suomi 1973: 39). Akateemisella Karjala-Seuralla (AKS) oli läheinen yhteys IKL:ään – ja sen myötä pappiskuntaan. Itse asiassa IKL:n katsottiin omaksuneen AKS:n ohjelman ytimen. IKL:n lehti Ajan Suunta omisti paljon tukea AKS:lle. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa AKS tuki propagandallaan IKL:ää. Juhani Suomi määrittää ilmapiirin osuvasti: ”AKS:n kohdalla voidaan tuskin puhua kylmästä asennoitumisesta Neuvostoliittoon; oikea ilmaus on pikemmin vihamielinen, ’Ryssäviha’ olikin se termi, jota Seuran omassa piirissä viljeltiin” (Suomi 1973: 40). IKL:n propaganda ja Inkerin-kysymyksestä esitetyt mielipiteet tulivat hyvin Neuvostoliiton tietoon: Pravda ja Izvestija analysoivat, että Suomea rakennetaan Saksan tukialueeksi, jotta fasistien agentit voisivat vapaasti harjoittaa pimeitä toimiaan. 26.9.1937 IKL:n jäsenet kokosivat yhteen Terijoelle seitsemänsataa kiilusilmäistä ryssävihasta innostunutta miestä, jotka olivat valmiit saattamaan sapeleita kalistellen päätökseen keskenjääneen vapaussodan Itä-Karjalassa. 3.10.1937 IKL kutsui koolle Lapualle yli 1200 kiivashenkistä miestä, jotka vannoivat kansanedustaja Reino Ala-Kuljun kanssa valan: he muistivat ”vapaussodan hengen” vaativan heitä toimiin Suomen rajojen turvaamiseksi punalipun uhkaa vastaan.

Saksalaisupseerit osoittivat poikkeuksellisen suurta matkailuharrastusta Suomea kohtaan. Epätavallisen suuri sukellusvenelaivue vieraili Suomessa. Aktiviteetti lisääntyi Pohjolassa ja saksalaiset tavoittelivat tukikohtia Petsamosta. Suomi oli saanut jopa käsiteltäväksi hakemuksen, jotta saksalaiset yritykset saisivat oikeuden harjoittaa ”kalastusta” Petsamossa. Alkuaan tuohon hakemukseen vastattiin kielteisesti. Suomessa toimiva saksalaisten bulvaani Suomen Kalastus Oy yritti perustaa ”kalasäilyketehdasta” Jäämeren rannikolle. Sosiaalidemokraatit muistuttivat, että Norjakin oli torjunut tuollaisen Saksan ehdotuksen. Hallituksella ei ollut edellytyksiä myöntää saksalaisille tätäkään lupa. Päätös tuli 22.10.1937, mutta samana päivänä Holsti lähti vierailulle Berliiniin. Sitten oli vuorossa Neuvostoliittoon tehty vierailu, mutta IKL:n papit Kares ja Simojoki moittivat ankarasti, että Moskovan-vierailulla aloitettu ulkopolitiikan suuntaus merkitsi suhteiden huonontumista Saksaan. Meni vain vajaa vuosi, kun 26.9.1938 ulkoministeri Holsti päihtyneenä arvosteli Adolf Hitleriä. Diplomaattipäivällisillä Holsti oli kuunnellut Hitlerin puhetta ja tokaissut: ”Hitler on hullu koira. Hänet pitäisi ampua”. Meni kuitenkin vielä muutama kuukausi, kunnes Holstin oli erottava. Saksan intresseihin sopi hyvin Suomen oikeisto-opposition intressit hyökätä Holstia vastaan: Uusi Suomi ja IKL:n Ajan Suunta hyökkäsivät Holstia vastaan tämän Saksalle epäystävällisestä politiikasta. Lopulta Suomen Saksan suurlähettiläs Aarne Wuorimaa järjesti Saksan nimissä massiivisen hyökkäyksen Holstia vastaan. Holstin ero tuli 16.11.1938. Lopulta Uusi ulkoministeri – Helsingin Sanomien päätoimittaja-omistaja (Heikki A. Reenpään alakerran naapuri) Eljas Erkko sai johtaa Suomea talvisotaan lopettaen Holstin pyrkimykset rakentaa suhteita Neuvostoliittoon. Erkko ei ollut ainoastaan tunnetuin ei-saksalainen Hitler-propagandisti Helsingin Sanomien etusivulla julkaistun Hitlerin puheen tähden, vaan nyt Suomessa kirjoitettiin tyytyväisinä Saksan sotamenestyksestä. Moskovassa tunnettiin myös Tannerin taipumattomuus Neuvostoliittoa kohtaan, koska ns. kuutosiin kuulunut Cay Sundström välitti näitä tietoja (Ulpu Iivari, Kansanvallan puolustajat, 2007: 77). Karjalan Kannaksella oli tehty hyvää vauhtia linnoitustöitä ja rakennettu panssariesteitä. Erkon vanha ystävä ja puoluetoveri oli – kukapa muu – kuin Risto Ryti, sotasyyllinen, jonka kunniaa ei voi palauttaa, koska sitä kunniaa ei ole olemassa. Kunnia täytyisi ansaita.


Risto Ryti irrationaalisten sarvipäiden palveluksessa


Olen hyvin tyly Risto Rytiä vastaan pappina teologisista syistä: hänen uskontonsa on perkelemäistä sekoilua henkimaailman ja oman saastaisen sielullisuuden kanssa.

Epäilemättä voidaan sanoa, että Suomea johti sotaan irrationaaliset kohtalon voimat: Risto Ryti ei edes kiistänyt vastuutaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissäkään yhteistyöpäätöksiä saksalaisten kanssa, vaikka väitti epäuskottavasti, ettei olisi ottanut osaa niiden päätösten tekemiseen (Kyösti Skyttä, Ei muuta kunniaa – Risto Rytin kujanjuoksu 1039 – 1945, 1971: 91). Ehkäpä päätökset syntyivät Rytin irrationaalisissa spiritualistisissa istunnoissa, jos hän ei itse tiedä tehneensä omia päätöksiään? Perinteinen kristinusko katsoo, että tuollaiset spiritualistiset istunnot ovat kanssakäymistä paholaisen ja hänen henkiensä kanssa. Luultavasti Kyösti Skyttä osuu kuitenkin oikeaan, kun toteaa: ”Ehkä Rytin unohtaminen johtui siitä, että hänestä oli kiusallista muistaa koko asiaa” (Skyttä 1971: 91). Ehkäpä myös 2000-luvun Suomen tämän hetkiselle poliittiselle ilmapiirille on taas uudestaan luonteenomaista unohtaminen, koska sotasyyllisten pahuuden muistaminen on niin kiusallista uutta suuntaa hapuilevalle ulkopoliittiselle suuntauksellemme Suomessa? Ulkopoliittisen uuden suomalaisen suuntauksen kädenjälki on ollut inhimillisesti katsottuna jo hirvittävän murskaava nykyisen hallituksen aikana.

Risto Ryti on viimeistään Alfred Kordelinin murhasta 7.11.1917 taistellut järjestelmällisesti kommunisteja ja kommunismia vastaan. Varatuomari Risto Ryti pääintendentuurin tutkijaosaston päällikkönä teki ratkaisua elintarvikkeiden jakamisesta ja takavarikoista, kun punavangit kuolivat leireillä. Koston ilmapiirissä Ryti ei halunnut mitenkään estää joukkokuolemaa. Punaleireillä menehtyi yli 12 000 ihmistä. Risto Ryti pääsi tuomitsemaan takautuvasti valtiorikosoikeudessa punaisia: Ryti kannatti varsin ankaria rangaistuksia punaisia vastaan: kuolemantuomioita langetettiin 555, mutta tuomioista toimitettiin 265. Muita tuomioita valtiorikosoikeudet ja Risto Ryti langettivat 55 000 punaiselle (Martti Turtola, Risto Ryti – Elämä isänmaan puolesta, 2005: 92-93). Lienee hyvin kohtuullista ja suuremman Kohtalon sallima näiden 555 kuolemantuomion ja 55 000 muun valtiorikostuomion jälkeen, joissa oikeuspäätöksissä Ryti tahrasi jo sormensa vereen, että Risto Ryti sai myös itse niittää tämän noudattamansa oikeuskäytännön mukaisesti tuomiorangaistuksen jatkosodan rikoksista. Ero oli siinä, että Ryti saattoi suomalaisia kuolemanrangaistuksiin, mutta hän itse sai vain lievän vankeusrangaistuksen satojen tuhansien ihmisten kuolemasta. Valtiorikosoikeuksien jälkeen Ryti jatkoi ankaraa arvostelua, koska hänen mukaansa ”punakapinan” johtajat saivat kaikesta huolimatta liian lieviä rangaistuksia. Valtiopäivillä 1919 Ryti tuomitsee, että kaikki myönnytykset punaisia kohtaan ovat pelkkää heikkoutta. Työväestö ei hänen mukaansa tyytyisi ”niin kauan kuin olot rajan takana eivät ole järjestäytyneet ja nykyinen maailmansairaus parantunut” (Valtiopäivät 1919 pöytäkirjat; Turtola 2005:105–107). Ryti edusti tuota sisällissodan jälkeistä linjaa, jonka mukaan Neuvostoliitto tulisi tuhota nopeasti ja punaäidit edustavat vakavaa sairautta eikä heitä noita työläisiä pitäisi sääliä. Niin lapsia vietiin pois työläisäideiltä. Ryti jyrisi valtiopäivillä, että se on pelkkää heikkoutta, jos noille työläisille annetaan myönnytyksiä. Ryti esitti ja johti lakivaliokuntaa vaatimaan, että hallituksen tulisi Suomen kaakkoisella rajalla määrittää poikkeussäädökset, jotta työläisten ja punaisten oleskelua ja matkustamista voitaisiin rajoittaa, viranomaiset saisivat tehdä takavarikoita, kotietsintöjä ja harjoittaa sensuuria. Vaikka ehdotus ei toteutunut, Ryti vaikutti siihen, että Kyösti Kallion hallitus antoi lopulta Etsivälle Keskuspoliisille tehtäväksi äärivasemmiston tiukan valvonnan. Oikeusministeri Otto Åkesson vt. sisäministerin ominaisuudessa määräsi elokuussa 1923 pidätettäväksi 217 kommunistia, joista 27 oli kansanedustaja. Lisäksi kommunistien sanomalehdet lakkautettiin, arkistot ja kirjapainot takavarikoitiin. Nimenomaisesti ministereistä Ryti ilmoitti selväsanaisimmin tukevan oikeusministeriä ”kommunistien rikollisen toiminnan” lakkauttamisessa (Juhani Suomi, Kohtalona Yksinäisyys – Risto Rytin tie Suomen politiikan johtoon, 1989: 48-49). Vuoden 1928 kiistoissa Risto Ryti luki jopa Urho Kekkosen sopimattomaan ”marxilaisten leiriin”!

Ryti saattoi itsensä irrationaalisten kohtalokkaiden voimien johdettavaksi vapaamuurarijärjestön jäsenenä, jollaiseksi hänet hyväksyttiin 18.5.1923, minkä jälkeen hän yleni erityisen aktiivisesti vapaamuuraritoiminnassa. Lopulta hän oli suomalaisen vapaamuurarijärjestön keskeisimpiä johtajia. Risto Ryti etsi järjestön tarkoituksen mukaisesti syventymistä elämän suuriin kysymyksin ja sisäiseen kehitykseen (Turtola 2005: 181). Risto Ryti harrasti myös spiritualismia – henkien manaamista -, vaikka ei väistämättä ollut Suomen teosofisen Seuran tai Ruusunristin jäsen. Helmi Krohn avusti Rytiä ja Gerda-vaimoa spiritualistisiin salaisuuksiin. Vapaamuurariaktivismin ja spiritualismin lisäksi Ryti antoi irrationaalisuudelleen valtaa numerologiassa, pythagoralaisuudessa ja horoskoopeissa (Turtola 2005: 188). Horoskooppien laatija, loviisalainen raatimies Axel Ringström sai Risto Rytiltä 25.3.1937 1500 markkaa horoskoopin laadinnasta ja uudemman kerran syyskuussa 1944 hän sai presidentti Risto Rytiltä 2 pulloa hyvin arvokasta ja vanhaa muscatia (Turtola 2005: 192). Ryti meni jopa häpeilemättömän julkisesti Ringströmin luo kotiin Loviisaan, koska ei ymmärtänyt henkivaltojen provosoinnissa mitään pahaa. Ringström oli kuuluisa siitä, että hän ihaili valtavasti Hitleriä, jota hän piti maailman pelastajana. Hitler vapauttaisi maailman kommunismin maailmansairaudesta.

Ryti ja Tanner veivät karjalaisilta kodit

Risto Ryti osallistui vuonna 1938 toimeliaasti perushankintaohjelman rakentamisen: tällöin maanpuolustusmenot nousivat ennätyksellisesti neljännekseen valtion kokonaismenoista. Suomen puolustusmenojen kasvu oli kärkipäässä heti suurvaltojen jälkeen. Suomen Pankin pommisuojassa liki tarkalleen 70 vuotta sitten – 29.2.1940 – Risto Ryti lausui lopulta sanat, jotka viitoittivat häntä irrationaalisten voimiensa mukaiseen ”hengen hedelmään” sotasyyllisenä: hän kutsui rauhanehtoja pelkäksi ”välirauhaksi” (Turtola 2005: 229). Sama henki on selvästi kuultavissa Väinö Tannerin radiopuheesta, jonka hän piti täsmälleen 70 vuotta sitten rauhansopimuksen syntymisen jälkeen: Tanner sanoi, että ”yksin ei ollut mahdollista saattaa sotaa voitolliseen tulokseen”. Voitollinen lopputulos kommunismin ja Neuvostoliiton ”maailmansairauden” tuhoamisesta häämötti mahdollisuutena Hitlerin aseveljeyden turvin jo pian edessäpäin. Tanner hyökkäsi myös ankarasti ”välirauhan” aikana perustettua Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa vastaan, jonka hän koki pyrkimykseksi hajottaa sosialidemokraatit (Ulpu Iivari 2007: 85). Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran jäsenmäärä kasvoi syksyyn 1940 mennessä jo 35 000, mikä osoittaa, ettei talvisodasta esitetty mielikuva yhtenäisestä Suomesta Neuvostoliiton uhkaa vastaan ole sittenkään koko totuus. Demarit ja oikeisto käyttivät SNS-seurasta nimitystä ”viides kolonna”. Revanssisotaan valmistautuva Suomi lakkautti SNS-seuran jo joulukuussa 1940 tuomioistuimen päätöksellä. Samanaikaisesti myös suomalaisen sotakirjallisuuden määrä kasvoi uusiin ennätyksiin: kirjoissa vähäteltiin puna-armeijaa. Aivan selvää oli, että nyt Rytin-Tannerin –akselin mukaisesti J.K. Paasikivi pudotettiin pois hallituksesta. Paasikivi jäi ulkopoliittiseen paitsioon Suomessa, joka etsi revanssia ja laajentumista itään.

Tanner ja Ryti olisivat 3.3.1940 käydyn epävirallisen keskustelunsa mukaisesti toivoneet, että karjalaiset jäävät vanhoille alueilleen. Tuskin jää epäselväksi, mitä Tanner ja Ryti olivat jo kaavailleet karjalaiskysymyksen ratkaisuksi: saksalaissuomalaista sotavoimaa Neuvostoliittoa vastaan. Ryti olisi halunnut, että karjalaista siirtoväkeä ei tueta tuskin lainkaan menetyksistä, mutta muut poliittiset ryhmät ja karjalaiset itse loukkaantuivat Rytiin. Ryti olisi halunnut jättä karjalaiset Neuvostoliiton voittamalle alueelle. Kunniattoman Rytin kunniaa korottavat oman aikamme henkiöt ovat tuota samaa joukkoa: myöskään he eivät osoita oikeaa sympatiaa ja tukea karjalaisille, vaan ainoastaan käyttävät karjalaisia ihmiskilpinä omia häikäilemättömiä tarkoitusperiään varten. J.K. Paasikivi tulkitsi aivan oikein 30.12.1944 välirauhan aikaisen huonosti hoidetun karjalaiskysymyksen tarkoitusperän: ”Toisen sodan aikana oli yleinen luulo, että Karjala saadaan takaisin. Yhdistettiin muuhun Suomeen. Karjalaisia muutti takaisin. Ei luultu enää jarjalaisten asuttamista tarvittavan. Pika-asutus lopetettiin. - - - ”(Yrjo Blomstedt & Matti Klinge [toim], J.K. Paasikiven päiväkirjat 1944-1956, I 28.6.1944-24.4.1949, 1985:79). Turtola sanottaa Rytin kylmyyden koskettavasti: ”Häneltä ilmeisesti puuttui kyky empaattisesi eläytyä Suomen karjalaisen väestön koviin kohtaloihin, karjalaisten kärsimyksen tiehen” (Turtola 2005: 253). Ryti saattoi jo toiseen kertaan karjalaiset ja nyt myös inkeriläiset suunnattomaan kärsimykseen, kun Suomen hyökkäyssodan ja miehityskauden aikana ulkoministeriö julkaisi eri kiellä propagandaa kantasuomalaisten elintilatarpeista, Itä-Karjalasta ja inkeriläisväestöstä. Skyttä toteaakin ikävät seuraukset: ”Kaikki nämä teot aiheuttivat myöhemmin niiden kohteeksi joutuneille fyysisiä ja Suomelle itselleen moraalisia kärsimyksiä” (Skyttä 1971: 174). Suomen ulkoministeriön propagandatoiminnan ja suunnitelmien tähden nämä karjalaiset ja inkeriläiset saivat epäilyttävän leiman, jonka tähden heidän kohtalonsa sodan jälkeisessä traumaattisessa ilmapiirissä Stalinin Neuvostoliitossa muodostui vaikeaksi.

Im Bunde

Sen enempää Ryti itse kuin Suomen kansa ei uskonut pääministeri Rytin puheeseen, kun tämä maalasi julkisessa puheessaan kauniin kuvan Suomen ja Neuvostoliiton suhteista (ks. Kyösti Skyttä, Ei muuta kunniaa – Risto Rytin kujanjuoksu 1039 – 1945, 1971: 91). Risto Ryti puhui ”naapurisuhteen kehittämisestä”, retoriikka suhteiden kehittämisestä - muistuttaa erään tallinnalaisen ex-lelukauppiaan win-win -retoriikkaa- oli kuitenkin täysin ristiriitainen pääministerin varsinainen tahdon ja toiminnan kanssa. Viimeistään kesällä 1940 Saksa oli rakentanut suunnitelman operaatio Barbarossasta: tarkoituksena oli tuhota Neuvostoliitto. Heinäkuussa 1940 Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropin yksityiskanslian virkamies, tohtori Ludwid Weissauer loi Suomen hallitukseen salaisia suhteita Neuvostoliittoon suuntautuvan hyökkäyksen mahdollisuutta varten. Tohtori Weissauer tapasi myös Risto Rytin. Weissauer totesi sittemmin, että tuskin koskaan hän oli tavannut valtiomiestä, joka ”käsitti kaiken niin selvästi ja nopeasti”. Tuskin oli epäselvää hyökkäyssodan ja sotaliiton tähden, mitä tämä ”kaikki” tarkoitti. Blücher kertoo muistiinpanoissaan 16.8.1940 Risto Rytistä, että ”Ryti puhui Suomen suhteesta Saksaan. Saksalaismyönteisyys oli kaikissa kansankerroksissa lisääntymässä. Lisäksi osoitettiin ymmärrystä Saksan hallitustavalle. Tällaista ymmärrystä ei aiemmin lehdistössä ja kansan parissa olut. Hänen itsensäkin oli myönnettävä, että demokratia oli monessa suhteessa pettänyt ja että täytyisi kai etsiä uusia hallitusmuotoja. Erityisesti se sosiaalinen toiminta, jota Saksassa oli suunnattu työväestöön, oli antanut täällä monille ajattelemisen aihetta” (Ohto Manninen & Kauko Rumpunen, Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006: 33). 15.9.1940 saapui saksalaisia sotilaista ja aseita kuljettanut laiva Vaasaan Saksan valmistellessa hyökkäystä Suomen kautta Neuvostoliitoa vastaan. Vuosina 1940-1941 vieraan maan sotajoukkoja päästettiin Suomeen ilman, että eduskunnalta kysyttiin. Maunu Pekkala hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa näki Ryti-Tanner –akselin vaarallisen vehkeilyn Saksan kanssa. Siksi Pekkala ajautui eri linjoille Tannerin kanssa ja moitti Suomen ”heittäytymistä Saksan syliin”, kun taas Tanner sanoi Suomen puolustautuvan Saksan avulla vaaraa vastaan (Iivari 2008: 91). Neuvostoliittoon suuntautuvaa hyökkäystä suunniteltiin Saksan maavoimien yleisesikunnassa: kenraalimajuri Paavo Talvela sai 16.12.1940 kenraalieversti Franz Halderilta Suomeen vietäväksi kysymyksiä Suomen sotilaallisesta valmistelusta Barbarossaa varten (Ohto Manninen & Kauko Rumpunen 2006: 33). Saksan kanssa käydystä vehkeilystä huolimatta Mannerheim arvioi tilanteen vaaralliseksi ”liian läheisten” suhteiden tähden, joita oli Neuvostoliittoon, ja jätti 10.2.1941 presidentti Rytille anomuksen vapautuksesi puolustusvoimain ylipäällikkyydestä. Mannerheim olisi tahtonut lisää! Ryti taivutteli Mannerheimin jatkamaan ja onnistui vakuuttelussaan. Suomi oli valmis sotaan!

Kesäkuussa 1941 Risto Ryti vastasi Hitlerin viestiin henkilökohtaisella kirjeellä ja kuvaili Suomen ja Saksan ”verellä sinetöityä ystävyyttä”, joka ”täällä täällä hetkellä tunnetaan voimakkaammin kuin koskaan kohtalonyhteyttä Saksan kanssa. - - - Teidän sananne, että mitä tahansa tapahtuukin, Saksa ei koskaan jätä Suomea pulaan, varmistaa lopultakin onnellisen päätöksen Suomen pitkälle vapaustaistelulle. Olen vilpittömän iloinen, että mahtavan Saksan armeijan sankarit ovat tässä taistelussa suomalaisten sotilaiden aseveljiä. Samalla ilmaisen sen lujan vakaumuksen, että tämä lopullinen taistelu bolshevismia vastaan varmistaa edellytykset uuden Euroopan menestykselle ja rauhalle” (Skyttä 1971: 129). Ryti kertoo päiväkirjassaan 9.6.1941 toiveensa Saksan ja Venäjän välisestä sodasta ja Venäjän ”mahdollisimman suuresta heikkenemisestä”:

Jos Saksan ja Venäjän välillä nyt syttyy sota, voi se olla eduksi koko maailmalle. Saksa on ainoa valtio, joka tätä nykyä pystyy lyömään Venäjän tai ainakin huomattavasti sitä heikentämään eikä liene maailmalle vahingoksi, vaikka Saksakin leikissä heikkenisi. Mutta Venäjän mahdollisimman suuri heikkeneminen on meillekin pelastumisen ehto. Näin ollen, niin julmalta kuin se ehkä kuuluukin, on meidän melkein toivottava sodan puhkeamista Saksan ja Venäjän välillä - - ” ((Ohto Manninen & Kauko Rumpunen, Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006: 97).

Kun suomalaiset lähtivät Saksan liittolaisina Suur-Suomen rakentamiseen, Mannerheim antoi ankaraa arvostelua herättäneen ”Karjalan päiväkäskyn”, jossa Mannerheim ei diplomaattisen retoriikan tarpeita varten kätkenyt Suomen johdon todellisia päämääriä. Mannerheim ilmaisi suoraan, että nyt Venäjän Karjala liitetään Suomeen, kun tuo valloitus oli epäonnistunut vuoden 1918 aikaan. Nyt olisi ”vapautettava heimoveljet” (Stig Jägerskiöld, Mannerheim 1867-1951, 1992: 230). Väinö Tanner kuulutti rohkeasti Neuvostoliiton ja kommunismin pikaista tuhoutumista: ”On käynnissä suuri ja historiallinen prosessi. Kysymys on Venäjän valtion ja kommunismin olemassaolosta. Kommunismista ei ole ollut maailman työväelle iloa. Meidän tehtävämme on koettaa hoitaa asioita niin, ettei myöskään fasismista koituisi vaaraa” (Iivari 200t: 92). Saksan ja Suomen Barbarossa-operaatio alkoi aamuyöllä 22.6.1941 ja Hitler ilmoitti päiväkäskysään, että Saksa ja Suomi ovat nyt ”im Bunde”, liitossa. 19.7.1941 Risto Ryti esitteli Blücherille, että ”Suomi oli vuoteen 1939 asti noudattanut Saksaan nähden väärää politiikkaa. Suomessa ei ollut tajuttu Venäjän vaaran suuruutta ja että tätä vastaan ainoa apu oli Saksassa. Päästääkseen Venäjän uhasta Suomi voisi kyllä uhrata Englannissa olevat laivansa ja tavaransa. Suhde Englantiin oli nyt toissijainen” (Ohto Manninen & Kauko Rumpunen, Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006: 121). Heinäkuun alussa 1941 Suomessa ja Saksassa odotettiin Leningradin kukistuvan pian. Ryti odotti, että saksalaiset ottaisivat jo pian Leningradin haltuunsa: ”Olihan sovittu että suomalaiset hyökkäävät vasta sitten, kun saksalaiset ovat vallanneet Pietarin” (Ryti, syyskuu 1941). Ryti hyväksyi saksalaisten ehdotuksen, että suomalaissotilaat miehittäisivät Kannaksella Neuvostoliiton aluetta Mustanpuron linjalla. Leningradin operaation osana Suomen Karjalan Armeija hyökkäsi 4.9.1941 Tuulosjoelta Syvärille. Eversti Paavo Talvela olisi tahtonut viedä joukot myös Leningradiin (Stig Jägerskiöld 1992: 235), vaikka Mannerheim ja Ryti olivat valinneet ulkopoliittiselle imagolle kauniimman tehtäväjaon saksalaisten kanssa. 11.9.1941 Ryti selosti Saksan lähettiläs Blücherille Suomen aluetoivomuksen Neuvostoliiton osalta: Suomen itäraja sulkisi sisäänsä Syvärin, jonka edessä olisi riittävä suojavyöhyke, Neva olisi Suomelle Karjalan Kannaksen raja, Ääniseltä raja ulottuisi Vienanmereen ja Kuolan niemimaan ympäri Pohjoiseen Jäämereen. Saksa ottaisi haltuun Suomen uuden itärajan itäpuoliset alueet Viennajoen ja Arkangelin suunnalla. Myös Kivimäki levitti samoja ajatuksia Berliinissä (Skyttä 1971: 149). Rytin johdolla Suomi suositteli Itä-Euroopan uudelleenjärjestelyjä (Neuordnung). Lisäksi Ryti määritteli Hitlerin ansiot: ”Tämä [Hitler] tuhoaisi bolshevismin maksoi mitä maksoi. Ryti sanoi, että bolshevismi ei ole elämänkäsitys kuten aika ajoin esiintyvä kommunismi. Bolshevismi on epäinhimillinen järjestelmä, joka juurtui Venäjälle kapitalismin yliläikähtäessä. Se oli pitänyt itsensä vallassa brutaalilla väkivallalla ja oli Venäjän kansalle tarjonnut vain matalan elintason Venäjän valtakunnan suuruudesta huolimatta” (Ohto Manninen & Kauko Rumpunen, Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006: 135).


Ryti tuki sodan syttymistä Saksan ja Neuvostoliiton välille


Ryti näki Saksan tekevän suuren palveluksen Euroopalle ja maailmalle, jos ja kun se tuhoa Neuvostoliiton. Ryti etsi johdonmukaisesti sisällissodasta 1918 alkaen idänpoliittista kokonaisratkaisua, joka tarkoitti Neuvostoliiton totaalista tuhoamista. Ryti itsekin kirjoitti, että ”niin julmalta kuin se ehkä kuuluikin, oli suomalaisten toivottava sodan puhkeamista Saksan ja Venäjän välille” (Ryti, Ratkaisun hetkiä – Tasavallan presidentti Risto Rytin puheita, 1941). Hurskasteleva Ryti tiesi, että Suomi tempautuisi täysin omasta halusta Saksan rinnalle ”hyvityssotaan”. Risto Ryti hyväksyi myös varauksetta Itä-Karjalan miehityksen, joka oli hänelle vain osa idänpoliittista kokonaisratkaisua ja ikuisen uhkan hävittämistä, kun sitä vastoin Tanner olisi pysäyttänyt sotajoukot vanhoille rajoille (Turtola 2005: 266). Saksan lähettiläs Blücher kuunteli 31.1.1942 Risto Rytin esitystä Pietarin tuhoamisen tärkeydestä Suomelle: ”Jos venäläiset saisivat lopetetuksi Pietarin saarron, se vaikuttaisi voimakkaasti Suomen sotilaalliseen tilanteeseen. Jos toisaalta Pietari nyt kukistuisi, vapautuisivat Karjalan kannaksen suomalaisvoimat muihin operaatioihin” ((Ohto Manninen & Kauko Rumpunen, Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006: 170). Voionmaalle Ryti kertoi 19.5.1942, että Pietarin suurteollisuuden, varsinkin sotateollisuuden, hävittäminen olisi tärkeää: ”Juuri se on ollut Suomen vaarana, mutta sen poistuttua muuttuu asia päinvastaiseksi. Pietarista tulee Suomen teollisuuden kaatopaikka ja yleensä erinomainen kauppapaikka. Ryti kertoi, että on vielä niitäkin, jotka puhuivat koko Pietarin hävittämisestä, mutta olisi ikävää, jos meidän teoksemme jäisi historian sellainen Karthagon hävittäminen. Pietari on luonnollinen keskuspaikka, jonne vesitietkin keräytyvät Kaspianmereltä saakka” (Ohto Manninen & Kauko Rumpunen, Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006: 186). 4.6.1942 Hitler hurmasi Rytin, joka ei säästellyt sanoja liki homoeroottisessa rakkaudentunnustuksessaan, jossa hän kuvaili Hitlerin ihanuutta. Risto Ryti tiesi vallan hyvin Saksan keskitysleirijärjestelmästä: Himmlerin vierailulla 29.7.1942 henkilääkäri Kersten kertoi avoimesti, miten juutalaisia lähetettiin Latviaan ja Puolaan kylmästi surmattavaksi (Valtionarkisto/Lauri A. Puntilan arkisto/Rytin ”Muistelmat; ks. Turtola 2005: 277). 26.10. 1942 Blücher sai kuunnella Rytin kertovan taas uudestaan Leningradin täydellisen saarron ja eristämisen – ”Elämän tien” katkaisemin – merkittävyyttä: ”Mikäli Leningrad siten täysin eristettäisiin, tämä helpottaisi suuresti Suomen sotilaallista tilannetta ja vaikuttaisi suotuisasti täkäläisiin mielialoihin” (Ohto Manninen & Kauko Rumpunen, Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, 2006: 218). Ryti itsekin esitti toivomuksen, että Väestöliitto huolehtisi myös rodullisten ja moraalisten sairauksien estämisestä.

Suomi ei sotinut eheänä kansana

Jatkosota oli oikea sota, johon Suomi lähti niin Akateemisen Karjala-Seuran jäsenten kuin siitä eronneidenkin johdolla innolla mukaan. Tätä sotaa varten Suomen nuoriso oli kahden vuosikymmenen aikana henkisesti valmistautunut. - - - Jatkosota oli Suomen ylioppilasnuorison sota” (Kyösti Skyttä 1971: 122). Svenska Dagbladet kirjoitti 8.7.1944 osuvasti, että Suomen hallituksen menettely oli ”självmördarens dårskap” (itsemurhaajan mielettömyyttä). Sitä vastoin J.K. Paasikivi kykeni ilmaisemaan esimerkiksi 1.8.1944 tyylikkäästi Suomen Venäjä-politiikan muutostarpeet: ”Hyvät ja ystävälliset välit Neuvosto-Venäjään. Konflikteja on vältettävä. Suomen on kartettava Venäjän-vastaista ja Venäjälle vihamielistä ulkopolitiikkaa. Suomen ulkopolitiikka ei saa olla Venäjän-vastaista eikä Venäjälle vihamielistä. Tähän on pyrittävä, huolimatta pettymyksistä, joita olemme saaneet ja saamme kokea” (Yrjo Blomstedt & Matti Klinge [toim], J.K. Paasikiven päiväkirjat 1944-1956, I 28.6.1944-24.4.1949, 1985: 23). 15.10.1944 pidettiin sodan jälkeisessä Suomessa Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perustava kokous – J.K. Paasikivesta tuli kunniapuheenjohtaja. Messuhalli oli täynnä väkeä: väkimäärä todistaa, että koko Suomi ei ollut sittenkään Ryti-Tannerin linjalla sodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Kotisivut: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/