maanantai 22. maaliskuuta 2010

Leena Hietanen (2010): Antifasistin päiväkirja 2009


Leena Hietanen, Antifasistin päiväkirja 2009. Helsinki-Tallinna: Safka – Suomen antifasistinen komitea, 2010. ISBN 978-952-5412-52-9. Leena Hietasen "Antifasistin päiväkirja" nyt saatavissa, tilaa oma kappaleesi osoitteesta exiron@gmail.com

En ole tuntenut vielä kovin kauan toimittaja Leena Hietasta. Saattaa olla, että vasta keväällä 2009 tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Myös perehtyneisyyteni Viron huolestuttavaan ihmisoikeustilanteeseen on hyvin lyhytaikainen siihen verrattuna, mikä on Leena Hietasen perehtyneisyys. Leena Hietasen uusi kirja antaa tällaiselle lukijalle väistämättä tunteen kokeneesta toimittajasta, joka on monipuolisesti seurannut poliittisen ilmapiirimme rappeutumista.

Kirjan lukeminen oli antoisa kokemus myös meikäläiselle, koska olin joutunut ProKarelian ja Espoon tuomiokapitulin kihlauksen tähden vaikeuksiin. Enhän minä sinisilmäisenä uskovaisena tuntenut kirkon kypäräpäätraditiota enkä tuntenut suomalaisten apartheid-henkeä, kunnes nyt olen kantapään kautta oppinut tuon kaiken. Itsekin jossakin määrin tapahtumista osallisena on helppo todeta, että Leena Hietasen kirja oli hieno katsaus moni-ilmeiseen vuoteen 2009.

Kirjan jälkeen politiikan ja median teatterissa pidetyt kauniit esitykset eivät enää tyydytä, vaan nyt syntyy suuri kiinnostus tutkia myös kulissien takaista sortoa ja apartheidia.


Integraation ja apartheidin yhteys


Leena Hietanen aloittaa kirjansa viikon 50 (2008) apartheid-katsauksella. Pieni tyttö oli käyttänyt välitunnilla venäjän kieltä opettajan kuullen ja saanut opettajalta varoituksen. Opettaja oli ymmärtänyt, että vironkielisessä koulussa ei saisi puhua ollenkaan venäjää. Kun tapauksesta syntyi kohu, koulun johto pani opettajan kuriin. Opettaja oli liioitellut ”integraatiot”. Merkillinen tapaus paljasti jo heti ensimmäisellä sivullaan integraation ja apartheidin käsitteellisen yhteyden. Leena Hietanen oivalsi yhteyden aivan selvästi. En tiedä, osasiko lukija nähdä yhtä selvästi tuota yhteyttä.

Leena Hietasen kertoma apartheid-esimerkki sattuu julkaistussa kirjassa mielenkiintoiseen aikaan, koska juuri samanaikaisesti kevättalvella 2010 Suomen Turussa oli päätetty ”integroida” Robert Rantala irti suomalaisvenäläisestä perheestään. Pojalta kiellettiin jopa venäjänkielen puhuminen. Tämäkään apartheid ei onnistunut, kun lapsi sai lopulta monien vaiheiden jälkeen oikeuden palata isänsä ja äitinsä luo.

Leena Hietala tuo kirjassaan esille Suomessa vaiettuja julmia numeroita: Virossa on edelleen yli 100 000 ei-kansalaista ja yli 100 000 henkilöä, jotka ovat ottaneet Venäjän kansalaisuuden Viron kieltäytyessä antamasta heille automaattisesti kansalaisuutta. Baltiassa, Virossa ja Latviassa on edelleen 650 000 venäläistä, joilta puuttuu EU-kansalaisuus!

Leena Hietanen ei säästele suomalaisia: Johan Bäckmaniin liittyen hän kirjoittaa, että suurin este venäläiskysymyksen käsittelylle europarlamentissa on ollut Henrik Lax (s. 30). Hietasen oma havainto on, että kun Viron apartheidia puretaan, Haagin ihmisoikeustuomioistuimeen lähtevä juna Suomesta on lastattu demareilla, erityisesti heidän kärkikolmikollaan (s. 67).

Leena Hietanen tekee Apartheid-katsauksensa viikolla 46 (2009) ja viittaa virolaisen nationalistin Henn Põlluaasin samaistukseen ”kommunistisen korruption” ja eurooppalaisen monikansallisuuden välillä: ”Viron ainoa mahdollisuus on joko rakentaa tiukasti oma kansallinen linja tai eurooppalainen monikulttuurisuus eli kommunistinen korruptio”, Leena siteeraa Põlluaasia, joka on Pro Karelian päätoimittajan Veikko Saksin läheinen tuttu.

Mark Sirõk pakotettiin hirvittävään aivopesuun

Sain keväällä 2009 tutustua lähemmin näihin hienoihin Viron venäläisiin miehiin, joita vastaan nostetusta näytösoikeudenkäynnistä Leena Hietanen tietää kertoa uusia, kiinnostavia yksityiskohtia. Oikeus sittemmin myönsi, ettei näitä neljää miestä vastaan ole mitään todisteita: he eivät ole mellakoita suunnitelleet. Viron suojelupoliisi oli toki salakuunnellut Yövartio-järjestön puheluita jo ennen mellakoita – niin kuin luultavasti tekee yhä edelleen.

Leena Hietanen kertoo myös siitä kiduttavasta aivopesusta, johon nuori Mark Sirõk alistettiin pidätettynä. Itse en osaa kuvitella, miten olisin voinut säilyttää hienokäytöksellisyyden Markin tavoin vastaavassa tilanteessa: luultavammin Mart Laarin kirjoittaman historian kirjan sivut olisivat joutuneet perseeni pyyhkimiseen.

Mutta Mark Sirõk on hieno mies psykologisesta painostuksesta huolimatta! Hänet pakotettiin pidätettynä ollessaan lukemaan kolme tuntia Mart Laarin kirjoittamaa historian kirjaa. Tuo entinen pääministeri nostattaa fasismia kunniaan ja demonisoi Neuvostoliiton miehittäjäksi. Miten Mark kesti kolme tuntia helvetillistä fasistista tulta? Jopa keskiajalla noitaroviot ja tulen lieskat päästivät harhaoppiset vähemmällä tuskalla. Leena Hietanen osaa kirjoittaa tuosta psykologisesta painostuksesta hienostuneesti. Hänen ei tarvitse huutaa tai käyttää voimasanoja, mutta silti lukija ymmärtää asian vakavuuden: se on sietämätöntä psykologista painostusta, että pidätettynä on pakko lukea Mart Laarin kirjallista tuotantoa.

Viron orjatalous

Leena Hietanen on ihmisoikeusaktivisti. Olen alusta alkaen havainnut, että Leena Hietanen on ihmisen asialla kaikenlaisia myyttejä – yhtä hyvin uskonnollisia kuin poliittishistoriallisia – vastaan. Leena on oikea ihmisoikeusnainen. Tämä tulee ilmi kirjassa toistuvina sydäntä särkevinä murheina Viron kielipoliisin toimista.

Hietanen kertoo kielipoliisin ratsioista 20 valtion laitokseen ja yritykseen, muun muassa Narvan lukioihin ja lastentarhoihin, Tallinnan venäjänkielisiin kouluihin, kauppoihin ja kahteen taloyhtiöön. 57 ihmistä sai huomautukset puutteellisesta viron kielen taidosta, sakkoa määrättiin 24 hengelle. Sakotetut eivät olleet parantaneet viron kielentaitoa aiemmasta kehotuksesta huolimatta. Kielipoliisi ratsasi myös Tallinnan johdinautokuljettajat ja lähetti 62 kuljettajaa suorittamaan viron kielikokeen helmikuuhun 2010 mennessä. Tällaisista syrjintätoimista ei valitettavasti kukaan muu kirjoita konkreettisesti ja dokumentoidusti kuin Leena Hietanen. Ja jo pelkästään tämänkin tiedon tähden Antifasistin päiväkirja on suositeltava ostettavaksi.

Miksi ei sitten Suomessa puhuta Viron integraation ja apartheidin yhteydestä? Leena Hietanen kysyy jo vuosien ajassa ilmassa roikkuneen kysymyksen, kumpi on Viron apartheidille tärkeämpi, Aatos Erkko vai Tarja Halonen. Hietasen mukaan Aatos Erkko on suomalaisen mediamafian pomo, jonka tähden suomalainen media on sitoutunut suomalaiseen Lebensraum-projektiin. ”Virosta luodaan venäläisvapaata fenno-ugrien Shangri La’ta, jossa demokraattiset oikeudet koskevat vain aitoja suomensukuisia asukkaita” (s. 44).

Leena Hietanen kuvailee sydämellisesti erään Yövartio-liikkeen jäsenen pessimististä tuskaa Viron kehityksestä. Tuon henkilön mukaan venäläiset eivät enää edes halua Viron kansalaisuutta. Virosta on tullut jo poliisivaltio, jossa verisesti loukataan vähemmistöjä. Integraatio on todellisuudessa pelkkä lumesana, koska meneillään on väkivaltainen assimilaatio. ”Virolaiset ovat jakaneet sosialistisen, yhteisen omaisuuden omiin taskuihinsa, vieneet venäläisiltä poliittiset oikeudet ja jättäneet venäläiset orjan asemaan”.

Virolais-suomalainen aateklusteri

Toimittaja Leena Hietasen tuntemus ProKareliasta on hyvin pitkäaikainen, minkä vuoksi koin suurta kiinnostusta lukea hänen kirjaansa. Hän oli törmännyt Pro Kareliaan ensimmäistä kertaa kirjoittaessaan Viron kirjeenvaihtajana juttuja venäläisten asemasta. Hietanen valmisti näitä juttuja Kauppalehteen ja Turun Sanomiin. Pro Karelian jäsenet kävivät hyökkäykseen Hietasen artikkeleita vastaan väittäen, että Hietanen oli unohtanut venäläisten olevan ”miehittäjiä” Baltiassa: heillä ei kuulukaan olla mitään oikeuksia.

Oivaltavasti kokemustensa ansiosta Leena Hietanen yhdistää Pro Karelian Baltia-näkemykset Pro Karelian kotisivuilla kerrottuun suunnitelmaan, miten palautettavassa Karjalassa olot järjestetään. Nämä samat tyypit suosivat Virossa harjoitettua apartheidia ja tahtoisivat Karjalassa noudatettavan niin sanottua Baltian mallia, Euroopan Tuvallisuus- ja Yhteistyöjärjestön Virossa ja Latviassa hyväksymää toimintatapaa. ”Venäläiset eivät saisi Suomen kansalaisuutta. Heidän poismuuttoaan Karjalasta Venäjälle tuettaisiin. Heidän suomalaistamistaan edistettäisiin kieliopinnoilla. Kaiken kansalaisuuspolitiikan päämääränä olisi venäläisen väestön katoaminen Karjalasta. Viro ja Latvia toteuttavat jo Pro Karelian visiota”(s. 65).

Leena Hietanen havaitsee pitkän toimittajakokemuksensa valossa Pro Karelian osaksi suomalaisvirolaista aateklusteria, joka edistää Suur-Suomi –aatetta. Muutamien tapausten kohdissa olisin itse asettanut sanani eri tavalla Leena Hietasen kanssa , suurin erimielisyyteni kohdistuu tähän Hietasen kohteliaaseen arvioon: ”Tätä suomalaista Lebensraumia vievät eteenpäin Suomessa asuvat viehättävät virottaret: Iivi Anna Masso, Imbi Paju ja Sofi Oksanen yhdessä Pro Karelian kanssa” (s. 65). Mielestäni Iivi, Imbi ja Sofi ovat kaikkea muuta kuin viehättäviä! Ja tarkoitan tällä viehättävyyttä, kun asiaa arvioidaan miehen silmillä. Hyvätahtoisesti rohkenen kuitenkin tulkita Hietasen hyväksi, että hän tarkoitti noissa sanoissaan virolais-suomalaisen aateklusterin henkistä viehättävyyttä, fasistisia sielun silmiä.

Leena Hietanen palaa Apartheid-katsauksessa viikolla 24 (2009) uudemman kerran virolais-suomalaiseen aateklusteriin. Tamperelainen historian opiskelija Antti Siika-aho oli kysellyt, miten fasistin tunnistaa. Leena oli vastannut, ettei asiasta tarvitse olla huolissaan, koska fasistit itse ilmoittautuvat. Fasistit tunnistavat antifasistissa vihollisensa. Niin on sitten myös käynyt, kuten Antifasistin päiväkirja kertoo viikko viikolta.

Tallinnassa asuvat Suur-Suomesta haaveilevat, Pro Karelian jäsenet Veikko Saksi ja Antti-Pekka Mustonen rakentavat Suur-Suomea venäläisten etnisen puhdistuksen varaan. ”Saksi ja Mustonen nauttivat nyt Virossa siitä, että maassa sorretaan niin sosiaalisesti, taloudellisesti, poliittisesti, kielellisesti kuin kulttuurisesti venäläisiä. Yhdessä Suomessa asuvien virolaisten naisten kanssa he muodostavat aateklusterin, jonka päämääränä on tuottaa venäläisviha savuverhoksi Virossa tapahtuvalle venäläisten sorrolle” (s. 91).

Toimittaja Leena Hietasen kirja sisältää lukuisia kiinnostavia henkilönimiä ja tapahtumia. Tämä lyhyt kirja-arvostelu pelkästään hipaisee muutamia teemoja, paras kokemus syntyy kuitenkin lukuisten tuttujen politiikan ja median nimien tähden vasta itse kirjaa lukiessa.

Kotisivut: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/