torstai 4. maaliskuuta 2010

Natsit valkotakeissaan

Sosiaaliviranomaisten tulisi huolehtia lapsen ja perheen oikeuksista, ei suinkaan sortaa lasta ja perhettä. Siksi onkin syytä epäillä, että Robert Rantala (Роберт Рантала) sekä hänen vanhempansa Inga Rantala (Инга Рантала) ja Veli-Pekka Rantala ovat kohdanneet valheasuun verhoutuneita natseja tai ainakin sivistymättömiä nationalisteja. Pieni älykäs urheilullinen poika on erotettu sekä vanhemmistaan että äidinkielestään. Katso myös blogikirjoitukseni: http://juhamolari.blogspot.com/2010/03/aasikin-ymmarsi-aidin-ja-lapsen-arvon.html

Natsi valhelääkärinä

Dosentti Johan Bäckman (Йохан Бэкман) on Suomen tunnetuin ihmisoikeuksien puolesta kamppaileva henkilö. Erittäin hyvä, että hän on tuonut esille venäläisiä perheitä sortavan suoranaisen ja liian usein myös piiloon jäävän vihamielisyyden. Itsekin muistan muutaman ikävän kokemuksen perheeni elämästä. Nämä palautuvat nyt selvästi mieleen, vaikka niiden vastenmielisyyden tähden halusin painaa vihani ja kipuni unohduksiin. Samanaikaisesti täytyy sanoa, että valtaosin viranomaiset ja suomalaiset ovat suhtautuneet asiallisesti.

Igor-poika oli 3 vuotta vanha ja hänen korvansa oli kipeä. Menimme Helsinkiin lastensairaalan lääkärin vastaanotolle niin kuin lukuisat muutkin vanhemmat vievät lapsensa lääkäriin. En tiedä lääkärin yleistä tympääntyneisyyttä työhönsä, mutta hän kohteli lasta jo alusta alkaen töykeästi, kun kuuli lapsen puhuvan venäjää. Ensimmäiseksi lääkäri kysyi korvaansa itkevän lapsen vanhemmilta, miksi lapsi puhuu venäjää. Vastasin, että se on lapsen äidinkieli. Lääkäri vastasi, että lapsen pitää puhua suomea, jos asuu Suomessa. Kun lääkäri ei halunnut tarttua työhönsä korvien tutkimiseen, vaan alkoi vaatia lapselta ja vanhemmilta, että lapsi lopettaisi venäjäksi puhumisen, niin neuvoin lääkäriä tavalliseen ystävälliseen tapaani, että tohtori katsoo nyt lampullaan korviin, se on hänen tehtävänsä. Lääkäri ei mitenkään ollut kiinnostunut korvista eikä edes pojan mielipiteestä korvista, vaan hän tahtoi olla kielen ja kulttuurin kasvattaja. Kysyi ivallisesti, että osaako poika edes suomea, kun Igor puhui koko ajan venäjää. Siihen sairas pieni poika vastasi kauniin antifasistisesti: ”Tyhmä!” Mitään muuta hän ei suostunut lausumaan lääkärille suomeksi, vaikka toki osasi suomea. Poikani puhuu ja kirjoittaa jo upeasti suomea ja venäjää, vaikka ei ole edes koulussa. Korvaa ei toki saatu terveeksi tuolla lääkärireissulla. Nyt jälkikäteen mietin, että olikohan se lääkäri niitä ”valhelääkäreitä”, joka oli pistänyt valkean takin nationalistisen sivistymättömän kehonsa päälle.

Evgenia Hilden-Järvenperän kysymys osuus oikeaan kohteeseen: Elämmekö 1930-luvun Saksassa?


Valkoinen Suomikin pakkosiirsi lapsia


7 vuotta vanhan pojan riistäminen erille isästä ja äidistä virittää muistikuvani Juha Siltalan tutkimuksesta Valkoisen äidin lapset (1999). Suomessahan käytiin jo muinoin taistelut siitä perimmäisestä kysymyksestä, mitä ihmisen olisi tehtävä saadakseen elää. Ideologinen hygieniä oli erityisen hyvin säädeltyä. Muistettakoon, että Suomen itsenäisyyden alkuvuosina aatteellisesti sopimattomilta vanhemmilta kerättiin pakkokeinoin lapset ”terveellisempää kasvuympäristöä” varten. Kirjoitin tästä valkoisen Suomen toteuttamasta ideologisesta puhdistuksesta, jonka seurauksena valkoinen Suomi pakkosiirsi punalapset (http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/valkoinen-suomi-toteutti-ideologisen.html). Menetelmä näyttää toistuvan yhä edelleen – saman viraston alaisuudessakin, mutta kohteena ovat venäläisten äitien menestyvät lapset, joilla on venäläinen identiteetti Suomen kansalaisuudesta huolimatta.

Fasismin kasvatusmenetelmä

Juha Siltala kirjoitti minätunnon riittämättömistä rakennusaineksista tuossa vanhassa Valkoisen äidin ja isän johtamassa maailmassa. Seurauksena oli ihmisten tarve löytää symbioosi ulkoisen järjestyksen avulla. Mikäli ulkoinen järjestys rakoili, uhkana oli psyykkinen hajoaminen, sidotun aggression ja halun irtipääsy, objektien tuhoutuminen ja lopulta itsetuho. Siltala tekee johtopäätöksen tuolla menetelmällä synnytetystä aikuislapsesta, että ”symbioottinen aikuinen on totalitarismin synnynnäinen kannattaja, koska hän haluaa sulautua totaaliseen hyvään ja käsittelee suhteeseen liittyvän pahan itsensä ulkopuolisena vainoajana” (Siltala, Juha. Suomalainen ahdistus. Huoli sielun pelastumisesta.1992: 13).

Liki kaikki merkittävät psykologian ja sosiologian teoriat korostavat, että aikuiselle on olennaista, kuinka hänen psyykeensä on rakentunut varhaislapsuudesta nuoruuteen. H. Rosenfeld (1971. A Clinical Approach to the Psychoanalytic Theory of the Life and Death Instinchts: An Investigation into the Aggressive Aspects of Narcism. International Journal of Psycho-Analysis, 52: 169-172) toteaakin, etteivät ihmismieleen luodut syvät muistot ole enää helposti avattavissa lapsuudessa syntyneiden projektiivisten identifikaatioiden primitiivisten voimien tähden.

Tekisi pappina mieli lausua kova ja paha kirosana näille viranomaisille, jotka riistävät menestyvän pojan normaaleilta vanhemmilta ja estävät lapsen luonnollisen kanssakäymisen äitinsä kanssa äidinkielellään. En sano sellaista sanaa, mutta muistutan lempeyttä täynnä Vapahtajamme Jeesuksen sanasta: ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:6).

Robert-pojalla on oikeus omaan hyvään äitiinsä

Lapsella on äiti- ja isäkaipuu. Lapsen ego kehittyy hyvän objektikuvan varaan: nyt viranomaiset lausuvat valitettavasti Robert-pojalle erottavan tekonsa avulla, että sinulla on paha isä ja vaarallinen äiti. Otto Kernberg on osoittanut vaikuttavasti, että reaalisten objektien menettämisestä on vakavia seuraamuksia psyykeelle: Kernberg, Otto Object Relations Theory and Clinical Psychoanalysis. New York: Aronson (1976: 34–35). Kysehän ei ole nyt siitä, että poika olisi menettänyt jo hyvän ja luonnollisen äiti- ja isäkaipuun sekä hyvän objektikuvan, vaan tämä menestyvä pikkupoika – vasta lapsi – on saatettu valtavaan psyykkiseen traumaan viranomaismenettelyn avulla.

Häiriöt hoitosuhteessa aiheuttavat ongelmia psyykeen integroitumiskehitykselle. Vanhemmuus on peruslähteitä ihmisen itsearviolle ja vaikuttava tekijä jopa aivojen rakenteelle ja kemialle. Siksi sopii huolestua, mitä pienen lapsen kemiassa tapahtuu nyt traumaattisen erottamisen johdosta. Luultavasti hän ei kykene eikä uskalla käsitellä katastrofiaan psyykkisesti, joten hän painaa aggressionsa ja hätänsä loppujen lopulta vanhempien arvon kieltämiseen ja ehkä korvaavien objektien luomiseen. Bowlby on selvittänyt menetyksen perustavaa vaikutusta ihmisen itsearvolle (Bowlby, J. 1969. Attachment and Loss. Vol. 1: Attachment. New York: Basic Books.).

MacCoby (MacCoby, E.E. 2000. Parenting and its effects on children. On reading and misreading behavior genetics. Annual Review of Psychology, 5101-5128.), Friedman ja Yehuda (Friedman, M.S. & R. Yehuda 1995. Post-traumatic stress disorder and comorbility. Philadelphia: Lippincott-Raven.), Shalev (Shalev, A.Y. 1996. Stress versus traumatic stress. Sivut 77-101 teoksessa: B.A. van der Kolk, A.C. McFarlane & L. Weisaeth (toim), Traumatic Stress. New York: Guilford) ja Armstrong (Armstrong, Harvey 1997. All in the Family. Canadia Medical Association 157: 1693–1694. Saatavana www-muodossa: http://www.cmaj.ca/cgi/reprint/157/12/1693.pdf) arvioivat lapsuuden ja traumojen vaikuttavan merkittävästi jopa aivojen kehitykseen. Erityisesti traumaattisten tekijöiden on nähty vaikuttavan aivojen patologiaan (Gunnar, M.R. 1998. Quality of early care and buffering of neuroendocrine stress reactions. Potential effecs on the developing human brain. Preu ed 27: 208–211.).

Pienintäkään epäselvää ei ole tutkimusten valossa, että esikoulu- ja alakouluiässä koetut vakavat pettymykset isään ja äitiin näiden mahdollisen avuttomuuden tähden – ”eivät voineet edes suojella minua, isän ja äidin poikaa, kun tädit ryöstivät minut eroon” on myös uhka aikuisuudessa ilmenevälle yksilön tunne-elämälle. Jopa paranoidinen tunnelma voi syntyä lapselle silloin, kun lapsen mielikuva äidistä muuttuu sosiaalitätien toimenpiteiden pakottamana pahaksi. Sittemmin myöhemmällä aikuisiällä läheisen rakkaussuhteen aiheuttama pettymys tai muu vakava menetys saattaa tarpeettoman herkästi aktualisoida tällaisen traumaattisen lapsuuden erottamisen tähden varhaisen paranoidisen tunnelman, jonka pieni lapsi vielä kätki piiloon kykenemättömänä käsitellä. Paranoidinen tunnelma voi syntyä lapselle silloin, kun lapsen mielikuva äidistä muuttuu pahaksi. Myöhemmällä aikuisiällä läheisen rakkauskohteen aiheuttama pettymys tai muu vakava menetys aktualisoi tuon varhaisen paranoidisen tunnelman. Katso erityisesti Kauko Vauhkosen erinomaisia kirjoituksia aiheesta: Vauhkonen, Kauko 1992. Varhaisten traumojen ilmaisemisesta oireissa ja luonteenpiirteissä. Sivut 51-81 teoksessa: Roos, E., Manninen, V., & Välimäki, Jukka (toim). 1992. Mielen ulottuvuudet. Yliopistopaino: Helsinki. Vauhkonen, Kauko 1997. Psykoosien psykologia ja psykodynamiikka. Sivut 61-71 teoksessa: Achté, Kalle & Tapani Tamminen 1997. Psykoosi ja sen hoito. Gummerus: Jyväskylä.

Интерфакс 03 марта 2010 года 12:14

Tietotoimisto Interfaxin (Интерфакс 03 марта 2010) tuoreessa haastattelussa Bäckman viittaa myös kokemaani uhkaan pappisviran menestyksestä, mutta pääasiana on em. asiat venäläislasten ja heidän perheidensä ongelmista suomalaisessa viranomaismenettelyssä.




Katso kotisivuni, Juha Molari - Юха Молaри:
http://personal.inet.fi/business/molari/