lauantai 1. toukokuuta 2010

Tervettä ja sairasta sekä muuta kirkollisuutta

Pohjan suomalaisen seurakunnan vappu

Pohjan suomalaisen seurakunnan lapsi- ja perhehenkinen vappuaatto alkoi Högåsin nuorisotalolla kello 15. Seurakuntamme vapaaehtoiset ja työntekijät olivat laittaneet paikan kauniiksi. Itsekin yritin saada ilmapallokoneella ilmaa vappupalloihin, mutta kömpelöt sormeni estivät kätevän solmimisen. Joskus ilmapallot myös poksahtelivat. Nuorisotyönohjaajamme oli paljon etevämpi ilmapallojen kanssa. Myös diakonimme osasi asiansa. Lukuisat seurakuntalaiset saivat sekä munkkia, simaata, kahvia ja mehua diakonimme palvellessa, mutta he eivät saaneet vain ruokaa, vaan ystävällistä ”Palvelua”. Emäntämme oli tehnyt simaata, joka maistui paremmalta kuin kaupan simaa. Seurakuntamme toimintaan aktiivisesti osallistuvat seurakuntalaiset ja luottamushenkilöt hoitivat sekä tilaisuuden ilmoittelua, tavaroiden kuljetusta, naamiaisten järjestämisen tapahtuman yhteyteen, paikkojen järjestelyä yms. Munkit olivat tosi herkullisia. Aloitimme herkkujen parissa, kunnes 15:15 menimme juhlasaliin, jonne oli tullut Teatteri Rollo. Heidän ohjelmistossaan oli Hetkinen sanoi Putkinen (Katso video Pohjan vappujuhlasta!).



Teatterin jälkeen lapset kilpailivat naamiaisasuista. Lopulta kaikki taisivat voittaa. Tilaisuus oli mukavaa ja tervehenkistä yhdessäoloa. Tuoreita munkkeja jäi jonkin verran yli syömiskykymme, joten perheet saivat pienen munkkipussin kotiinsa vietäväksi. Myös seurakunnan munkkeja riitti vanhuksille lauantain kahville Marian kodin palvelutaloon.

Pohjan seurakunnassa on tällä hetkellä tällainen iloinen henki. Tämän vuoksi on erittäin harmillista, ettei kaikkialla seurakunnissa ole ollut tervehenki, vaan pikemmin erittäin sairas. Muistan edellisestä seurakunnasta, miten kappalainen oli aiheestakin tarkka, kun eräs mies halusi erittäin intohimoisesti tulla vapaaehtoiseksi lapsityöhön. Emme ottaneet. Seurakunnissa täytyy olla huolellinen, sillä henkisesti häiriintyneet ihmiset etsivät myös uskon avulla apua ongelmiinsa, mutta he eivät ole suinkaan aina kykeneviä työskentelyyn seurakunnissa ainakaan ongelmiensa lähellä olevissa tehtävissä.

Sairasta toimintaa kirkossa

Turun Sanomissa oli laaja kirjoitus, jossa kerrottiin yli 20 pedofiilitapauksesta Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Syyllistyneet eivät olisi pappeja, mutta kuitenkin seurakunnan työntekijöitä tai vapaaehtoisia kirkossa ja herätysliikkeissä. Kyse ei olisi edes nuoren työntekijän ja isosen romanttisesta lähentymisestä, mikä sekin on laitonta, vaan lapsiin kohdistuneesta laittomasta kiinnostuksesta, pedofiliasta: ”Hänen [piispa Häkkinen] mukaansa kysymys on nyt nimenomaan alle murrosikäisiin lapsiin kohdistuvasta kiinnostuksesta eli pedofiliasta, ei esimerkiksi rippikouluikäisten nuorten häirinnästä. Sitäkään ei Häkkisen mukaan seurakunnissa toki suvaita”.

MTV 3


Iltasanomat

Minulla ei ole sisäpiirin tai muuta salaista tietoa, keitä olisivat nämä pedofiliasta epäilyt työntekijät Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Kirkko on kuitenkin valtava organisaatio eteläisemmästä Hangosta pohjoisimpaan osaa Suomea. Työntekijöiden ja vapaaehtoisten lukumäärä on sekin valtaisa.

Mielestäni pedofiliaa ei ratkaista anteeksiantamuksella, vaan ainoastaan poliisimenettelyssä. Sellainen henkilö voi saada – jos Jumala niin päättää kaikkivaltiudessaan – armon taivaallisella foorumilla Jeesuksen Kristuksen sovitustyön perusteella, mutta sellainen henkilö ei ole oikea henkilö lapsityöhön seurakunnissa. Virkoja täytettäessä seurakunnissa nykyään pyydetäänkin rikosrekisteriote, mikäli kyse on lapsityöstä.

Itse olen pitänyt hyvin tiukan periaatteen pappina jopa suhteessa aikuisväestöön. En edes halaile seurakuntalaisia, en nuoria enkä aikuisia, vaikka joillakin on sellaiset tavat. Joskus olen katsonut ihmetellen pappeja, jotka selvästi innolla halailevat nuoria ja erityisesti naisia. Tietty ammatillisuus tulisi säilyttää seurakunnissa, vaikka muoti-ilmaukseksi on tullut, että ”olemme yhtä perhettä”. Tosiasiallisesti evankeliumeissa ”olemme yhtä perhettä” oli konflikti-ilmaus, kun Jeesuksen seuraajat joutuivat erilleen omasta perhe- ja sukuyhteydestään uuden uskon tähden. Mielestäni ystävällisyys ei ole poissa siinä, jos ei tue tarpeetonta tai sopimatonta läheisyyden kaipuuta. Tämän ”kylmyyteni” tähden olenkin saanut olla rauhassa, paitsi että löysin vaimoni kirkollisen tilaisuuden jälkeen. Seurakunnan työntekijöiden pitää elää nautinnollisesti parisuhteensa kotioloissaan, jottei sopimaton fyysinen tai henkinen lähentely ja flirttailu siirry seurakuntien tilaisuuksiin.

Lopettakaa Matti Väisäsen kiusaaminen!


Suomen kirkossa kuohuu myös tervehenkisten luterilaisten tähden. Kymmenen vuotta toimineen Luther-säätiön toiminnassa on mukana vähintään toistatuhatta kirkon jäsentä. Joskus 90-luvun alussa itsekin kävin pyydettynä puhumassa jossakin heidän tilaisuudessaan. Silloin ei puhuttu Luther-säätiöstä, vaan Paavali synodista. Samat henkilöt ovat kuitenkin toiminnassa. Ymmärrän varsin hyvin Luther-säätiön moitetta evankelisluterilaisen kirkon maallistumisesta. Raamatun oppi ja tunnus on hylätty evankelisluterilaisessa kirkossa, niitä vain näytellään kulisseissa. Lähetyshiippakunnan piispaksi vihitty Matti Väisänen on tuttu pastori. Olen tavannut häntä 90-luvulla useita kertoja, muutama kuukausi sitten soitin myös puhelimella Matille. Olen eri mieltä kuin evankelisluterilaisen kirkon piispat ja tuomiokapitulit Matti Väisäsen asemasta: mielestäni hän saisi toimia aivan hyvin kirkon sisällä piispana ”virallisten” piispojen rinnalla. Matti Väisänen sanoi MTV:n uutisten toimittajalle harkitsevaisesti: - Juridisesti en ole tietysti Suomen luterilaisen kirkon piispa, mutta de facto jumalallisessa mielessä olen piispa.

Pidän tapahtuman ratkaisua mielenkiintoisena sosiologisesti. Max Weber määritteli, että mahdollinen herruus (Herrschaft) voi perustua traditioon, karismaattiseen auktoriteettiin tai lakiin. Nyt vanhauskoisilla on Luther-säätiössä tukena traditionaalinen auktoriteetti: perinteen "velvoittava voima" ja "jo aiemmilta sukupolvilta omaksutut säännöt" (Weberin ilmauksia). Matti Väisänen on toiminut pappina tiettävästi jo 40 vuotta. Kun hän tuli papiksi, ei naispappeutta ollut. Yhä edelleen valtaosassa maailman kristikuntaa ei ole naispappeutta. Kristikunnan historiassa naispappeus on viime vuosien marginaalisten yhteisöjen keksintö. En tässä anna tuomiota naispappeutta vastaan, koska olen toiminut kaikki nämä yli 20 vuotta sujuvasti (nais)pappien kanssa. Sitä vastoin vain totean, ettei traditionaalinen auktoriteetti ole tällä kertaa tuomiokapitulien puolella, vaan Matti Väisäsen, Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan puolella.

Tuomiokapitulit eivät voi saavuttaa uskottavuuttaan myöskään omalla ”karismallaan”: heitä ei seurata piispallisten tai tuomiokapitulien otaksuttujen poikkeuksellisten kykyjen tähden. Jos kyse olisi karisman voimasta, silloin tuomiokapitulien pitäisi vapauttaa kirkollisen sateenvarjon alle kaikki ryhmät omaan jumalanpalveluselämään, jolloin kansa äänestäisi itse jaloillaan ja laulullaan, missä he tahtovat käydä. Tuomiokapitulit eivät luota karismansa voimaan asian ratkaisussa. Tuhannet suomalaiset luottavat valtamedian panettelusta huolimatta, että karisma on aitoa Lähetysseurakunnassa. Olen kuullut ja lukenut Luther-säätiön saarnoja ja puheita: olen samaa mieltä, että valtaosin nuo saarnat ovat uskonvanhurskauden ja Pyhän Raamatun kunnioituksen osalta huomattavasti vahvempaa ja teeskentelemätöntä hengellisyyttä ja luterilaisuutta kuin kansankirkolliset väljähtäneet puheet, joista ammattiteologi ei voi olla varma, ovatko ne mystistä stoalaisuutta vai jopa kristinuskoa. Selkeintä olisi, että kirkko avaa sateenvarjonsa kaikille, jotka tahtovat kasvaa varjon suojassa. Karisma tai henki itse johtaa vapaudessa sinne, missä jumalanpalveluksessa itse kukin tahtoo käydä. Virkamiesmäisyys katoaisi väistämättä, kun tulisi tärkeäksi jo lopulta kysyä, mitä Jumala tahtoo ja miten seurakuntaa voisi oikeasti palvella.

Aivan Weberin luokittelun mukaisesti tuomiokapituli voi turvautua vain viimeiseen mahdollisuutensa, lakiin perustuvaan auktoriteettiin: vallankäytöksi on tullut laillisessa järjestyksessä laaditut säännöt (toki nyt hiukan uudestaan tulkiten) ja legaalinen herruus. Weberin mukaan tuollainen valta on luonteenomaista byrokraattisessa hallinnossa. Tuomiokapitulien kyky hoitaa Lähetyshiippakunnan haastetta on ainoastaan byrokraattisessa hallinnossa. Sanottakoon vielä kerran, että en itse toimisi ja menettelisi samalla tavalla kuin Luther-säätiö tai Lähetysseurakunta, mutta Max Weberin käsitteillä analysoituna tuomiokapitulin ratkaisuyritykset saavat selityksensä ainoastaan byrokraattisen hallinnon toimintatavoista. Weber ei sinänsä julistanut byrokraattista hallintoa pahaksi.
Michael Mannin (1986, The Sources of Social Power, vol. 1, Cambridge, s. 7-9) määrittelyjen perusteella valittu vallankäyttö muistuttaa armeijan komentojärjestelmää. Kyse ei ole ekstensiivisestä vallasta suuren ihmisjoukon organisoimisessa eikä spontaania, ei-keskitettyä diffuusia valtaa, vaan selvästi autoritatiivista valtaa, joka perustuu käskyvaltasuhteisiin. Tuomiokapituli ei saavuta menettelyllään uskonnollisille ryhmille tyypillistä ideologista valtaa, koska se hallitsee vain rituaaliset käytännöt ja normit, muttei kielellisiä merkityksiä ja käsitteitä. Myös jälkimmäiseen on selvä pyrkimys median hallinnalla ja uuden teologisen tutkimuksen tuottamisella instituution avustuksilla. En tietenkään tarkoita, etteikö minulle pyhällä opilla ja oikeauskoisuudella ole merkitystä, vaan pikemmin päinvastoin. Sitä vastoin hallinnollisesti on surkuhupaisaa nykyinen käytäntö, pikemmin "oikea oppi" tulee vedetyksi kuin helmenä sikojen tallattavaksi. Kumpikin osapuoli päättäköön itsenäiesti, kumpi tarjoaa helmiä ja missä ovat siat! En haluaisi tuollaista taistelua Jumalan valtakunnasta ja sen väkisin itselleen omistamisesta.

Tuomiokapituleista tarjottujen "teologisten" perustelujen motiivit ovat aidosti kilpailun rajoittamiseen tähtääviä. Sitä vastoin nykypäivää olisi tunnustaa, että tarjonta, valinnan vapaus ja kilpailu parantavat laatua. Eikö olisi jo aika tunnustaa suomalaisten aikuisuus, että he saavat itse tehdä valintansa kansankirkossamme, minne he menevät messuun ja kuka pastoriksi vihitty kastaa heidän lapsensa tai kuka kantaa piispan hassua hattua päässään? Tuloksena olisi toki kirkollinen anarkia. Olisi kiehtovaa katsoa, mihin se johtaisi, millaisiin uusiin tuloksiin ja toimintatapoihin. Sanottakoon, että itse toimin kansankirkossa myös pastorina, erinomaisessa yhteistoiminnassa naiskollegojen kanssa. Säätelypolitiikka on kuitenkin aika paljastava heijastus kirkon eetoksen ja hengen tyhjyydestä, kun säätelypolitiikkaa tarkastelee historiallisesti tunnettujen sosiologien käsitteistön avulla.

Suomen rikoslain määräämät käytösehdot eivät saa tulla rikotuksi myöskään kirkollisen sateenvarjon alla kasvavissa yhteisöissä, jos ja kun virallisen kirkon on vuosien aikana luovuttava komentojärjestelmään perustuvasta byrokraattisesta vallankäytöstä, legaalisesta herruudesta. Rohkenen ennustaa, etteivät ongelmat poistu evankelisluterilaisesta kirkosta vielä sen tuloksen avulla, miten virasta pidätetty piispa Matti Väisäsen tapaus ratkaistaan.

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Kotisivut http://personal.inet.fi/business/molari/