perjantai 14. toukokuuta 2010

Voitonjuhlat olivat menestys

Yleensä hävittyä sotaa ei juhlita, mutta kiitän suomalaisena - hävinneen osapuolen kansalaisena - Luojaa, että Suomi ja Saksa kärsivät lopulta tappion Leningradin piirityksessä.

Minun on helppo yhtyä sydämessäni kiitokseen itse Luojalle, että 65 vuotta sitten fasistinen Saksa liittolaisineen kärsi tappion. Tätä ennen Saksan ja Suomen oli peräännyttävä Leningradin piirityksestä.

Itse kansainväliset voitonjuhlat jäivät perheelleni vain televisiosta katsottavaksi. Kiinnitin huomiota brittien ja amerikkalaisten näyttävään läsnäoloon juhlissa. Sitä vastoin sodan hävinneenä osapuolena Suomen sotilaat eivät näkyneet kuvissa.



Voitonpäivän ehdottomaan musiikkivalikoimaan kuului Tummat yöt, Тёмная ночь.

Venäläistä televisiokanavia katsoessani hämmästelin ääneen venäläisen demokratian ja suomalaisen ”demokratian” perustavaa eroa. Venäläisillä televisiokanavilla on päivittäin parhaaseen katseluaikaan useita yhteiskuntakriittisiä väittelyohjelmia, joissa merkittävät poliitikot ja virkailijat ovat altavastaajina. Päivittäin on pääkanavalla kello 20 suosittu väittelyohjelma Пусть говорят. Muistan katsoneeni monta kertaa terrorismia käsittelevän jakson, tällä kertaa oli lasten huostaanottoon liittyvä kysymys esillä, toisella kertaa Venäjän kansalaisuuden saaminen, jne. Tai itse asiassa ongelmat mainituissa asioissa. Toisella kanavalla on kello 21 Свобода мысли, joka ei enää vaikuttanut väittelyltä, vaan jopa suoranaiselta toinen toista vastaan huutamiselta. Ehkä nämä ohjelmat eivät ole aina toimituksellisesti harmonisia, sävyt eivät ole pehmeitä. Suomessa eivät edes eduskuntavaalien alla puoluejohtajat pääse samalla tavalla altavastaajiksi, vaan pikemmin he leikkivät tällöin televisiossa turhanpäiväisissä kisailuissa. Suomelle oli suuri onni, että se ei Saksan kanssa saanut tuhottua Neuvostoliittoa ja Leningradia, vaan kärsi sotatappion. Sana- ja ilmaisuvapaudessa olisi Suomen televisiolla huomattavasti opittava edellä mainittujen ohjelmien yhteiskuntakriittisestä terveestä anarkistisuudesta, jossa itse vallan edustajat joutuvat altavastaajiksi.

Voitonpäivän taiteilija

Tänä vuonna Voitonpäivä teki erityisen selväksi, että Saksan ja Suomen tappio oli voitto ihmisyydelle. En tietenkään puolusta niitä väkivaltaisia ylilyöntejä, joita Stalin ja hänen hallintonsa vainoharhaisesti alkoi toteuttaa vielä voitonkin jälkeen. Ymmärrän hyvin, että fasistiset rikolliset oli saatettava tuomiolle, mutta tuomittavien ja kansakunnan vihollisten jahtaaminen ei toki olisi saanut mennä yli kohtuuden. En siis juhli georgilaista Stalinia - NL:n tuolloista suurta johtajaa - enkä Gulagia (Главное управление лагерей), vaan Saksan ja Suomen Barbarossa-suunnitelman epäonnistumista!



Voitonjuhlien jälkeen tunsin, että olisin tahtonut jäädä Venäjälle. Työ pakotti tällä kertaa Suomeen. Pietarissa kiitin mielessäni Jumalaa siitä, että Suomi ja Saksa kärsivät aseveljinä loppujen lopuksi tappion Leningradin piirityksessä. Suomen ja Saksan kärsimä tappio Leningradin piirityksessä oli luultavasti paras kohtalo, jonka Suomi on historiansa aikana ikinä saanut tuntea – jopa myönteisenä tekona ihmisyyden hyväksi tärkeämpi kuin Suomen itsenäistyminen vuonna 1917. En tietenkään iloitse kuolleista sotilaita tai muusta kärsimyksestä, vaan universaalissa mielessä riemuitsen, ettei saksalaissuomalainen suunnitelma venäläisten alistamiseksi ja lopulta tappamiseksi onnistunut.

Leningradin piiritys oli Suomen johtavien poliitikkojen seikkailuna huomattavasti verisempi kuin Mannerheimin johtamat teloitukset sisällissodassa omia kansalaisia vastaan. Pietarissa menin poikani kanssa ensimmäisenä päivänä Nevski Prospektille katutaiteilijoiden luo. Nämä piirsivät sekä minusta että pojastani kuvat. Näin, että eräällä taitelijalle oli voiton merkki rinnassa. Kysyin häneltä, miksi tämä merkki. Nainen vastasi, että voitto on todella tärkeä meille venäläisille. Myönsin, että ymmärrän häntä hyvin. Hän kertoi, ettei häntäkään olisi, jos fasistit olisivat voittaneet. Taiteilija jatkoi toki, ettei hän mitenkään puolusta Stalinia tai Gulagia. Vahvistin taiteilijan käsitystä esimerkillä Suomessa tapahtuvasta de-russofikaatiota – venäläisyyden tuhoamisesta. Taiteilija tiesi hyvin Anton ja Rimma Salosen tapaukset sekä Robert Rantalan. Sanoin, että he ovat vain jäävuoren huippu. ”Jos Suomella ei olisi tällä hetkellä vahvaa Venäjää naapurina, voimme vain pelokkaana kauhistella, millainen järjestelmällinen venäläisten vaino olisi vallalla. Neuvostoliiton voitto suojeli, että venäläiset jäivät henkiin. Tällä hetkellä Venäjä on tärkeä naapuri Suomelle, jotta Suomessa voidaan pitää kurissa kauniin diplomaattisen kulissin takana olevat russofobiset ja jopa fasistiset pyrkimykset. Baltian alueella tilanne ei ole mitenkään ainakaan helpompi kuin Suomessa”.

Voitonpäivän julisteet

Venäjällä voitonpäivän juhlajulisteissa näkyi toistuvasti veteraanit ja lapset rinnakkain: aihe on mitä ajankohtaisin Suomessa, koska voittoa on syytä muistaa tällä hetkellä lasten silmin ja huolehtia venäläisten lasten oikeudesta venäjän kieleen, kulttuuriin ja venäläiseen ortodoksiseen uskoon. Tein kokoelman voitonpäivän julisteista.
























Piiritysmuseo


Suomalaisille markkinoitiin sotapropagandassa hirvittävän 900 piirityspäivän aikana, että suomalaiset ovat tekemässä laupiasta ristiretkeä jumalattomien kommunistiryssien pelastamiseksi. Poikani kanssa teimme nyt ihmisyyttä kunnioittavan pyhiinvaellusmatkan Pietarin piirityksen museoon – oikeammin Leningradin puolustuksen museoon (Музей обороны Ленинграда), joka sijaitsee osoitteessa Соляной переулок. Museossa sain upeaa palvelua, kun kerroin, että teen Leningradin piirityksestä kirjaa. Ostin myös kaksi pientä kirjaa aihepiiristä. Pienemmässä ja uudemmassa oli kiinnostavasti koottu piiritystä koskevia asiantuntijalausuntoja. Siinä oli myös laaja sitaatti Johan Beckman instituutin asiaa koskevaan tutkimukseen. Museossa tutkin poikani kanssa Suomen historian pimeitä kohtia, sillä tuota pimeää puolta ei juuri suomalaisissa kouluissa riittävästi kerrota. Aseveljet olivat vitriinissä sulassa sovussa rinnakkain.
video

Olin iloinen löytäessäni poikkeuksen sota-ajan kypäräpääpappeihin: museossa oli pataljoonan pastorin Eino Kuuselan (Эйно Куусела) kirje suomalaisille sotilaille. On niitä ollut ennenkin suomalaisia antifasistisia pappeja! Yli-Iin seurakunnan vain 31 vuotta vanha pastori oli ollut sotimisvuorossa 10.8.1941, mutta hänelle alkoi nousta kova kuume. Hänet laitettiin haavoittuneiden kanssa junaan, jotta menisi hoitoon sotilassairaalaan. Kapustnajoella juna joutui yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Kuusela ei kyennyt juoksemaan pakoon venäläisiä. Vähän ajan kuluttua JR 53:n III:n pataljoonan miehet saivat kuulla rakastamansa papin ääntä NL:n puolelta: pastori julisti rauhan sanomaa kovaäänisistä. Kuusela pyysi, että suomalaiset laskisivat aseensa turhan verenvuodatuksen lopettamiseksi. Kuuselan lopullisesta kohtalosta ei ole selvyyttä: suomalaiset ovat kehittäneet useita kertomuksia, miten Kuusela on lopulta maannut huonovointisena vangittuna. Hyvin oikeistolainen - jopa IKL:n pappina tunnettu - Oulun hiippakunnan entinen piispa Hannes Leinonen on kertonut muistelmissaan, että Kuusela olisi viimeiset päivänsä maannut sotavankina Vorkutan sotavankileirillä. Leinonen ei kuitenkaan paljasta mitään lähdetietoa väitteensä tueksi. Mahdollisesti mikään näistä kertomuksista ei ole tosi eikä kertomusten lukuisuus lisää tarinoiden uskottavuutta. Yhtä hyvin on voinut käydä niin, että saksalaisten ja suomalaisten omien pommien räjähtäessä on myös pastori Eino Kuusela NL:n joukkojen seassa menehtynyt. Alla on myös tämän rakastetun nuoren pastorin Eino Kuuselan kirjoitus, joka on nyt esillä Leningradin piirityksen museossa.

Fasismi oli osuvasti määritelty jo sota-ajan julisteessa ”ihmisyyden vihaamiseksi”. Piiritysmuseo osoitti myös, ettei voitonpäivän juhlinta lasten näkökulmasta ole tarpeetonta, sillä juuri lapset kärsivät saksalaisten ja suomalaisten piirityksessä pahasti. Museossa oli erään lapsen koskettava päiväkirjasivu, jossa hän riemuitsi, että tänään oli hyvä päivä, koska he saivat syödäkseen kissan. Toinen lapsi kirjoitti alkeellisesti vain lyhyen viestin: on nälkä.

Piiritysmuseoon saapui myös sattumalta lappeenrantalainen ryhmä. Miehillä oli hyvin lyhyet hiukset, siistejä miehiä, ehkä noin 25 vuotta vanhoja. Kaksi tai kolme naista oli ryhmässä. Oppinut tai oppimaton arvaukseni on profiloinnin perusteella, että ryhmä oli saapunut Lappeenrannan Päällystöopistosta. Venäjänkielistä opasta tulkattiin suomeksi. Leningradin piiritys juostiin läpi melkoisella vauhdilla ja diplomaattisella kaunopuheisuudella. Yksi seurueesta kysyi, ovatko venäläiset yhä katkeria suomalaisille Leningradin piirityksestä. Oppaan mukaan katkeruus ei hallitse yleisesti venäläisiä, ehkä joitakin vanhoja veteraaneja saattaa löytyä sellaisiakin. Opas sortui siihen kaunopuheisuuteen, joka on yleisemminkin venäläisen ulkopoliittisen diplomatian kömmähdys: siinä varotaan kasvotusten kertomasta mitään pahaa suomalaisista. Opas jopa erehtyi lausumaan, etteivät Mannerheimin käskystä suomalaiset ylittäneet vanhaa rajaa. Korjasin, että kyllä ylittivät. Isot sotajoukot ylittivät vähän pohjoisemmasta, ja sitten innokkaimmat upseerit – kuten nykyisen ProKarelian puhemies Reenpää – osallistuivat aivan Leningradin edustalla Saksan fasistien kanssa Elämän tien katkaisemiseen. Eräs seurueesta myös nyökytti mukana, etteivät suomalaiset jääneet vanhalle rajalle. Toisella kerralla täydensin oppaan liian söpöä Suomi-kuvaa siinä, että muistutin Mannerheimin lausuneen jo sodan ensimmäisenä päivänä vapauttavansa kaikki suomensukuiset kansat Neuvostoliitosta. Siihen tulkki kysyi hämmästellen, että niitähän on paljon Suomen vanhan rajan itäpuolellakin aina Moskovaan ja Uralille saakka. Vastasin, että niinpä juuri sellaisia Mannerheim lupasi, joten Mannerheimia ei tule kohtuuttomasti kaunistella. Itse asiassa museon oma aineisto on paljon tylympi Mannerheimia vastaan, mutta opas sivuutti sellaiset kuvat ja seinustat!

Milloin venäläiset lakkaisivat häpeämästä suomalaisten hirmutekojen kertomista, kun suomalaiset ovat itse paikalla?
































Kirkko veren päällä

Leningradin piirityksen museo on lähellä Храм Спаса на Крови, "Kirkko veren päällä". Piirityksen aikana fasistien ammus osui myös kirkkoon, mutta ammus ei räjähtänyt. Fasistien ammus sammui ortodoksisessa kirkossa. Mielestäni tuo on erittäin symbolista. Kirkossa säilytetään kuvaa tuosta ammuksesta.

Poikani kanssa osallistuimme kierrokselle kirkossa, jotta hän saisi syventää tietämystä ortodoksisesta kirkosta ja kristinuskosta. Opas oli venäjänkielinen, joten poikani sai nauttia kierroksesta kokonaisuudessaan, mutta isänä vain satunnaisesti sikäli kuin ymmärsin. Upean ortodoksisen kirkon kokeminen on senkin vuoksi tärkeää, että tällä hetkellä fasistinen ihmisviha kohdistuu pikemmin venäläisyyttä ja ortodoksista uskoa vastaan kuin fasististen aseveljien väkivaltaisin toimia Pietaria vastaan. Suomen evankelisluterilaisessa kansankirkossa on useita lahkolaisuuteen viittaavia trendejä ja muita huolestuttavia piirteitä, kun kehitystä tarkastellaan globaalisti maailmanlaajuisen kirkon ja vuosituhantisen kirkkohistorian näkökulmasta. Moskovan patriarkan alaisuuteen kuuluvien kristillisten seurakuntien uskoa on kuitenkin suomalaisessa jälkikristillisessä ja ateistisessa epäarvoihin perustuvassa tyhjänpäiväisyydessä alettu kuitenkin leimata arveluttavin ilmauksin ja valhein.

Kirkkokäynnin jälkeen etsimme kuopukselle sopivaa kastekirkko kesäksi. Ehkä emme sittenkään järjestä kastejuhlaa Aleksander Nevskin kirkossa, vaan helpommin kaste saattaa järjestyä matkojen ja liikkumisten tähden ”lähikirkossa” Serafim sarovilaisen kirkossa Pietarissa. Minä itse olen luterilainen uskonvanhurskauttamisopin näkökulmasta. Kunnioitan kuitenkin suomalaisena kristittynä äidin oikeutta määrittää lapsen kirkkokunta. Kyse on uskonnonvapauslain ensisijaisesta periaatteesta, jollei poikkeuksellisesti lasta liitetä isän uskontokuntaan. Nyt on kyse samasta uskontokunnasta, mutta kahdesta eri kirkkokunnasta. Venäläiselle pojalle on hyvin luonnollista kuulua ortodoksiseen seurakuntaan. Kaste toimitetaan Pietarissa, mikä myös tähdentää pojan liittymistä Moskovan patriarkan alaiseen seurakuntaan. Mielestäni Suomessa asuvien venäläisten maahanmuuttajien sopisi korostaa näitä yhteyksiään ortodoksiseen traditioon selkeämmin. Jos valtaosa venäläisistä maahanmuuttajista kuuluisi Moskovan patriarkan alaiseen seurakuntaan Suomessa, silloin tämän seurakunnan ja venäläisten maahanmuuttajien painoarvo kohoaisi huomattavasti. Näin syntyvästä ortodoksisesta seurakunnasta tulisi yhtä suuri kuin ortodoksisesta kansankirkostamme.





En ole agentti

Kotimatkalla tuli pakottava antifasistisen huumorin mukainen tarve käydä pietarilaisessa sotilaskaupassa. Kavkaz-centerin sivulla ja sekä internetin keskustelupalstoilla moninaiset hörhöt ovat leimanneet minua Kgb-agentiksi, mutta leimaamisen hyväksi ei ole vähäisintäkään todistetta. Piti siis etsiä edes yksi todiste, että voisivat paremmalla omalla tunnolla leimata minua. Kävin ostamassa kgb:n rintaneulan, jollaisen omistan nyt siis ylpeänä suomalaisena. Vaimoni ei kuitenkaan tykännyt ajatuksesta niin kuin ei ylipäätänsä tykkää kgb-organisaatiota. Mielestäni hän liioittelee pelkokuvissaan, sillä ylilyönneistä ja karkeista virheistä huolimatta suurvalta on luonnollisesti tarvinnut turvallisuuspalvelua, jolla on suuret toimintavaltuudet. Sitä paitsi ko. organisaatiossa oli kuitenkin paljon erilaisia tehtäviä. Minulla on ainut suhde tuohon ja muihin turvallisuuspalveluihin vain omatoimisesti omalla rahalla ostettu rintaneula katukaupasta.


Kun saavuin kotiin Helsinkiin, löysin sähköpostista pari kiinnostavaa linkkiä. Toisessa kerrottiin iltapäivälehtemme jutusta, miten vuonna 2008 oli tuotu Al-Qaida -rekrytointivideota Suomeen. Itse asiassa Abdullah Tammi oli kertonut ihan samasta tapauksesta jo monta kertaa aiemmin kuin minkä nyt iltapäivälehti kertoo uutena tietona. Hymy-lehdessä kerrottiin Kavkas-centerin Storsjön toimista. Suomalainen media selvästi tiedostaa vastuun yhä paremmin eikä tahdo hiljaisena hyväksyä terroristien tukemista. Abdullah Tammi on luvannut seuraavaa videota varten kertoa seikkaperäisemmin rahoituslähteitä ja kanavia!



Voitonpäivän jälkeen alkoi Luojan juhlat


Itse Luoja alkoi hymyillä voiton päivän jälkeen. Sää muuttui kauniiksi. Aurinko paistoi. Ja silloin Pietari on todella kaunis!

Venäläiset menivät puistoihin. Erityisesti nuoret ihmiset pukeutuivat kauniisti. Jokainen hengitti vapautuneesti voitonpäivän jälkeen. Elämää saa todellakin rakastaa myös Venäjällä, koska Saksa ja Suomi eivät kukistaneet Venäjää ja Leningradia. Sinisellä taivaalla eivät lentäneet kaupungin tuhoa ja ihmisten tappamista yrittävät fasistien koneet!

Muistan jatko-opintojen ajoilta lukeneeni Jeremian kirjan selitysteosta, jossa juutalainen runoilija sanoitti holokausti-tunnelmansa koskettavasti profeetan sanojen avulla: silloin linnutkaan eivät enää laulaneet, olivat lentäneet pois! Pietarissa olin varma korvieni ja videonauhan todistuksesta: linnut lauloivat!
video

Minäkin ulkoilin puistossa ja katsoin lasten leikkiä. Venäläisillä lapsilla on elämisen oikeus!

Fasismi on ihmisyyden vihaamista, Luojan luomistyön herjaamista. Kristillinen usko Jumalaan Luojana tekee mahdottomaksi sallia minkäänlaista kansallisuuden liittyvää alistamista, vaikka tämä alistaminen tapahtuisikin modernin kauniin sanan integraatio-nimissä. Ihmisen tulee saada olla Luojan luoma ihminen.






Merisotamuseo

Kaikkea museoita ei tietenkään ennätä kiertää samana päivänä. Seuraavana päivänä tein poikani kanssa opintomatkan Pietarin merisotamuseoon. Täälläkin tutkimme erityisesti Suomen sotahistoriaa Suuren isänmaallisen sodan aikana. Monia vaikuttavia karttoja ja julisteita löytyi.












Juhla-ateria

Voitonpäivän museokierrosten jälkeen olin oikein herkutella. Juhla-aterialle oli oikea päivä!


Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Kotisivut http://personal.inet.fi/business/molari/