perjantai 25. kesäkuuta 2010

Juhannus – Johannes Kastaja oli antifasisti




YLE väittää tekstitelevisiossa, että juhannus on pakanallinen valon ja hedelmällisyyden juhla. YLE ei tiedä sanaakaan tekstitelevision uutisessa, että juhannusta on vietetty Johannes Kastajan kunniaksi jo 400 luvulta jKr. Tämä sijoittuu tähän aikaan 6 kuukautta ennen Jeesuksen syntymää niin kuin Raamattu kertoo Elisabethin ja Marian tapaamisesta. YLE ei ole taaskaan antifasistien asialla, kun unohtaa Johannes Kastajan, josta myös juhannuksen nimi periytyy.

”Onko yhteyttä ensimmäisten kristittyjen teologisten ja eettisten vakaumusten sekä sen sosiaalisen todellisuuden välillä, jossa he elivät?”

Heidelbergin yliopiston Uuden testamentin professori Gerd Theissen teki tämän kysymyksen ensimmäisessä lauseessaan teoksessaan, joka on käännetty englanniksi nimellä ”Social Reality and the Early Christians” (Theology, Ethics, and the World of the New Testament, T & T Clark, Edinburg 1993). Theissen tekee kirjansa alussa kiehtovan katsauksen sosiaalisiin kysymyksiin sikäli kuin UT:n ja teologian tutkimushistoria käsittelevät näitä seikkoja. ”Liberaaliteologia” on aivan tietty tutkimuksen ajanjakso, ei siis yleisnimitys kaikelle konservatiivisuudeksi mielletyn vastakohdalle: liberaaliteologia asetti kristilliselle keski- ja yläluokalle vakavan haasteen.

Toki Theissen ei ole ainoa henkilö, joka on vetänyt teologian pitkiä kehityslinjoja. Myös Max Weber on havainnut merkittävän muutoksen siinä, miten ”köyhien evankeliumi” muuttui ”köyhien ooppiumiksi”, vaikka Weber ei käyttänyt näitä käsitteitä. Evankeliumien köyhyys on tulkittu usein pelkäksi hengelliseksi nöyryydeksi ahkerien työmiesten harjoittaessa stressittömästi kutsumustyötään. Tämä tulkinta on tapahtunut erityisesti protestanttisessa perinteessä. Vanhan kirkon asenne köyhyyteen oli erilainen. Yksityisomaisuuden kritiikkiä ja köyhyyden ihannointia tukivat voimakkaasti kirjoituksissaan ja elämäntavoillaan mm. Johannes Khrysostomos (354−407 jKr.), Basilius Suuri (329−379 jKr.) ja Ambrosius (339−397 jKr.;). Piispa Pierius (Eusebius, Kirkkohistoria 7, 32, 27), Kesarean Pamfilos (Kirkkohistoria 7, 32, 25) ja Jerusalemin Narkissos (Kirkkohistoria 6, 9, 6) elivät köyhyydessä. Vanhan kirkon kirkkoisien perinne oli pikemmin kommunistinen kuin porvarillinen tai keskiluokkainen, vaikka kommunistisuus ei ollut toki marxilaista vaan ehkä enemmän antifasistista.

Kun Ensimmäinen maailmansota saattoi Euroopan kriisiin, varhaisesta kristillisyydestä tehdyt sosiaalihistorian tutkimukset lakaistiin liki täydellisesti nyt piiloon. Teologit kehittivät vastauksen ilmeiseen henkiseen kriisiin dialektisen teologian avulla – paluuna kristillisen uskon transendenttiin – tuonpuoleiseen – alkuperään, mutta samalla tämä matka tuonpuoleisuuteen oli nimenomaisesti pakomatkaa pois tämän maailman sosiaalisten ongelmien teologisesta kohtaamisesta.

Theissen kuvailee, että kysymys Jumalasta tuli niin keskeiseksi että kysymys yhteiskunnasta vähentyi merkityksettömäksi. Dialektinen teologia ei yksistään toki riittävästi selitä kiinnostuksen tyrehtymistä sosiaalihistoriaan. Jumalan Sana ymmärrettiin radikaaliksi kritiikiksi kaikkia yhteiskuntia vastaan, sillä Sana oli alkuperältään yli-inhimillinen. Muotokriittisen tutkimuksen kehitys oli paralleeli dialektisen teologian neutralisoivalle impulsille sosiaalihistoriaa vastaan. Tekstit ymmärrettiin nyt toki muotokriittisen tutkimuksen puitteissa sosiaalisen kontekstin valossa, mutta päämääränä oli sosiaalisen puolen poistaminen itse Sanomasta. Ja muotokriittisessä tutkimuksessa katsottiin siinäkin sosiaalista puolta kovin rajoittuneesti: vain varhaisten seurakuntien elämäntilannetta (Sitz im Leben), joka oli käytännöllisesti katsoen Sitz im Glauben. Tämän jälkeen teologia ja raamattututkimus johtivat liittosuhteeseen muotokriittisen eksegeettisen tutkimuksen ja keerygmateologian välillä. Muotokritiikki osoitti, että Uuden testamentin tekstit palvelivat aina julistusta, joka tähtäsi tämän maailman loppumiseen. Mitä varhainen seurakunta julisti, tähtäsi tuonpuoleiseen. Kirkkokin sopi tieteellisen teologisen tutkimuksen vahvistaman sivistyksen mukaisesti keskittyä vain taivaaseen. Tämä ei sopinut kylläkään yhteen antiikin kirjallisten käsitteiden kanssa, mutta ongelmaa ei tiedostettu. Raamatun tutkijat määrittivät itse asiassa noita kriittisiä huomautuksia vastaan, että evankeliumit eivät ole antiikin kirjallisten käsitteiden luokassa, vaan erotukseksi ”korkeakirjallisuudesta” nämä ovat pikemmin ”epäkirjallisuutta”, jossa sanoma hallitsee. Evankeliumi oli nyt myös julistettuna korostetusti ei-maailmallinen. Erityisesti Rudolf Bultmann teki suuren panoksen sille, että kristinuskon sanoma ymmärrettiin korostetusti ei-maailmalliseksi: kristillinen usko tarkoitti samanaikaisesti ”vetäytymistä” maailmasta eikä uskolla ollut juuri mitään tekemistä yhteiskunnan konkreettisten asioiden kanssa. Ja joskus kirkon eliitillä oli tekemistä yhteiskunnan kanssa, silloin kirkon eliitti oli liitossa poliittisen ja taloudellisen establishmentin kanssa. Tämä oli erikoinen tilanne, kun pyhät tekstit puhuivat muutosta vaativista vallankumouksellisista, mutta sananselittäjinä papit puolustivat vallitsevaa eliittiä muutosvoimia vastaan.

Dialektinen teologia eristi kristinuskon alkuaikojen kiinteästä yhteydestä olemassa olevaan yhteiskuntaan, mutta auttoi kirkkoa alistumaan natsihenkisille ”Saksan kristittyjen” tavoitteille. Kypäräpääpapithan olivat näin matkalla taivaalliseen paratiisiin, vaikka olivat toteuttamassa veristä murhaa juutalaisia, mustalaisia, kommunisteja ja venäläisiä vastaan. Taivas riitti evankeliumin sisällöksi.
Raamattututkimuksen muutos takaisin profeettojen ja apostoleiden todelliseen elämään alkoi voimistua oikeastaan vasta 1970-luvulta, mihin osittain myös
vasemmistolaisuudella on ollut vaikutusta. Tärkein muutosvoima lienee puhtaasti akateeminen korjausliike. Gerd Theissen on itse eräs tärkeimmistä – ehkäpä tärkein – muutosvoima, vaikka hän ei juuri itseään tuo esille. Theissen on esitellyt tutkimuksissaan eettistä radikalismia, jonka voi tavata UT:sta. Hän vertaa sitä kyynikkojen röyhkeään toimintaan, vaikka ei samaistakaan näitä toisiinsa toisin kuin monet muut ovat tehneet.

Ensimmäiseltä vuosisadalta on säilynyt lukuisia kirjallisia todisteita kyynikoista. Kyynisyys on ollut oikeasti vaikuttava aatevirtaus. Olen vastannut joku vuosi sitten kielteisesti siihen kysymykseen, että kristityt olisivat eläneet kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana Rooman valtakunnassa sellaisessa välittömässä vuorovaikutustilanteessa kyynikkojen kanssa, että tämä vuorovaikutus on ymmärrettävissä vain yhteisestä aatteellisesta perhehistoriasta käsin. Mielestäni (2005) ei-kristityt ovat tuskin sanoneet kristittyjen julistuksesta ja evankeliumien kertomuksista, että ne ”näyttävät kyynisiltä” tai ”kuulostavat kyynisiltä”. Nyttemmin olen alkanut hiukan epäillä 5 vuotta sitten esittämääni tulkintaa, sillä kovin moni suomalainen saattaa jopa väittää nykyään kasvotusten, että Suomen antifasistisen komitean sisältö ja toiminta näyttäisivät ja kuulostaisivat stalinistisilta. Jos tuollaiset erheelliset samaistukset ovat nykyään mahdollisia, vaikka niin monella suomalaisella on korkeakoulu- tai yliopistokoulutus, niin vielä enemmän väärät samaistukset ovat olleet mahdollisia antiikin päivinä. Evankeliumitutkijat ovat huomattavasti tarkastelleet kyynikkojen samankaltaisuutta evankeliumeista havaittavien piirteiden kanssa. Johannes Kastajassa on jotakin samankaltaisuutta kuin tuolloisessa pakanallisessa kyynisessä kerjääjäsaarnaajien sekalaisessa joukossa: köyhä elämä, kova julistus, röyhkeä asettuminen valtaapitäviä vastaan.

Aluksi mainitussa teoksessaan sivulta 60 Theissen esittelee opetuslapseutta ja sosiaalista liikehdintää, josta Jeesus-liike oli myös osoitus. Theissen havaitsee, että maastamuutto (emigrantit) ovat tärkeitä Jeesus-liikkeen historialle. Itse asiassa hän tuo esille lukuisia antiikin dokumentteja, joista ilmenee maastamuuton ja maahanmuuton todellisuuden silloisen Israelin köyhien keskuudessa. Myös Qumranin yhteisö näki itsensä maastamuuttajiksi, kun he ”jättivät” Juudan (CD 4:3) ja elivät ”vieraassa maassa” (CD 6:5), mutta odottivat paluutansa (1 QM 1:3). Siinä lähellä oli myös Johannes Kastaja.

Johannes Kastaja on juhannuksen merkkihenkilö. Hänen perheensä oli sikäläistä establishmentiä, hallitsevaa eliittiä, mikäli evankelista Luukkaan tieto on luotettava: Johanneksen isä Sakarias oli Abian pappisosastoon kuuluva pappi, Elisabet-äiti arvovaltaisen Aaronin suvun jälkeläisiä. Johannes ei jäänyt hallitsevaa eliittiä suojaavaksi papiksi, vaan syystä tai toisesta hän lähti autiomaahan kovasanaiseksi profeetaksi. Ei pidä luulla, että Johannes lähti eristyksiin autiomaahan karjuakseen vain autiomaan yksinäisyyteen jotakin tuskaansa, vaan autiomaa oli VT:n profeettojen ja myöhemmän juutalaisuuden kirjallisuuden perusteella erityisen vallankumouksellinen viesti vallanpitäjille: juuri autiomaasta piti alkaa Jumalan pelastustyö, jonka tähden väärämielinen eliitti lyödään alas. Jotakin vastaavaa olisi, jos tämän päivän suomalainen menisi protestoimaan eduskuntatalon portaille, Tamminiemen oven pieleen, tai virolainen menisi Pronssisoturipatsaalle tai eduskuntatalonsa luo. Kyse oli siis historiankirjoituksen ja oikeudentunnon keskeisestä tunnisteesta, symbolista. Autiomaa oli tällä tavalla protestiviesti paremman ja oikeudenmukaisemman elämän puolesta, jonka Jumala toimittaisi jos mikään muu ei auta vallitsevaa establishmentiä vastaan, yhteiskunnallista eliittiä vastaan.

Autiomaa ei ollut tyhjä liikenteestä ja elämästä. Jerusalemiin vievä kanjoni Wadi-Qelt on autiomaan ympäröivä, alkaa Jerikosta ja päätyy ylös Jerusalemiin. Kyse oli siis liikenneyhteyksistä. Autiomaassa kohtasi kaiken idästä tulevan liikenteen, jos sijoittui tälle sopivalle alueelle. Ehkä Johannes sijoittui Ammaniin menevän tien tuntumaan, Jerikon tuntumaan autiomaahan. Se oli liikenteen kannalta keskeisiä paikkoja: sadat ja tuhat määrin ihmiset eivät suinkaan saapuneet syrjäiseen korpeen, kun menivät autiomaahan Johannes Kastajan luo, kun Johannes huusi autiomaassa muutoksen välttämättömyyttä. Jeriko oli sen merkittävän reitin varrella, josta jonkin matkaan pohjoiseen oli saman vilkkaan kauppareitin varrella myös huomattava Skythopoliksen (Beth-Shean, Tel el-hush) kaupunki. Dionysosta, viinin ja teatterin jumalaa ja Zeuksen poikaa ihmishahmossa, on palvottu Beth-Sheanissa UT:n aikakaudella. Beth-Sheanissa kaivetussa temppelissä vuodelta 42 jKr. – 15 vuotta Johanneksen mestauksen jälkeen - on kahdeksankulmainen alttari, joka on omistettu Herralle (κυριος), mutta tosiasiassa tätä nimeä käytettiin omistuskirjoituksena Dionysokselle ja Pan-jumalalle, joka kuvattiin paimeneksi sauvansa kanssa. Johannes meni sinne, jossa sai viestinsä vaikuttajien korviin. Ja hän onnistui sillä seurauksella, että Johannes päätettiin mestata. Hän oli valtiollisen turvallisuuden kannalta vaarallinen henkilö.

Johannes Kastaja sijoittui älykkäästi, ilmeisemmin ei kovin kauas Jerikosta, jossa Herodeksen suku – silloiset rikkaat ja mahtavat - vietti nautittavaa elämäänsä. Herodes Antipaksen isä oli se Herodes Suuri, jouluevankeliumin paha Herodes. Johanneksen pukeutuminen oli itsessään röyhkeän pilkallista: äärimmäisen pelkistettyä ja köyhää, kun hänen kovien sanojensa kohteeksi joutuneet ihmiset pitivät sitä vastoin hienostelusta. Luukkaan evankeliumin 7 luku kertoo Johanneksen vaatetuksen ja kuninkaanlinnan ylellisen elämän ristiriitaisuuden: ”Jeesus alkoi puhua ihmisille Johanneksesta: ’Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka koreilevat vaatteillaan ja elävät ylellisesti! Mitä te sitten odotitte näkevänne? Profeetanko? Aivan oikein, ja minä sanon teille, että hän on enemmänkin kuin profeetta’” (Luuk. 7:24–26).

Raamattu kertoo, että Johannes Kastaja nuhteli Herodes Antipasta aviorikoksesta, mistä seurauksena Johannes mestattiin. Josefus – juutalainen historian kirjoittaja – ei mainitse tätä yksityistapausta Johanneksen nuhteesta hallitsijaa vastaan aviorikoksesta, vaan hallitsija pelkäsi vain mustasukkaisesti Johanneksen mahdollista ja todellista vaikutusta kansaan. Tuon väen liikehdinnästä oli jo hallitsevan eliitin näkökulmasta monia pelottavia muistoja: Josefos (Juutalaissota II, 3, 1−2) kertoo esimerkiksi, että eräänä helluntaina virtasi valtava joukko väkeä Galileasta ja Idumeasta, Jerikosta ja Pereasta Jordanin takaa Jerusalemiin. Sabinus pelkäsi ihmisten taistelutahtoa ja lähetti sotilaat näitä juutalaisia vastaan. Tuo kerta ei ollut Johanneksen hengen menoksi, mutta hallitsijat tahtoivat keinolla millä tahansa vaientaa alistetun väestön protestit.

Johannes Kastaja oli selvästikin antifasisti. Ja hänen mukaansa Viroakaan ei miehitetty.



Ja tässä em. analyysin perusteella käytännön sovellutus: saarna Pohjassa klo 12 juhannuspäivänä:

Suomen YLE väittää tekstitelevision uutisessa, että tämä juhannuspäivämme on pakanallinen valon ja hedelmällisyyden juhla. YLE ei tiedä sanaakaan tekstitelevision uutisessa, että juhannusta on vietetty Johannes Kastajan kunniaksi jo 400 luvulta jKr. Tämä sijoittuu tähän aikaan 6 kuukautta ennen Jeesuksen syntymää niin kuin Raamattu kertoo Elisabethin ja Marian tapaamisesta. Johannes Kastajasta myös juhannuksen nimi periytyy.

On varmasti totta, että kesäkuun näinä päivinä on juhlittu ikiaikuisesti valoa ja hedelmällisyyttä jossakin päin maailmaa. 1600 vuotta on juhlittu Euroopassa Johannes Kastajan päivää, suomalaisuudesta ja suomalaisesta kulttuurista ei sovi vielä tuossa vaiheessa edes puhua.

Johannes Kastajan päivässäkin on kyse hedelmällisyydestä, koska suurien murheiden jälkeen Elisabeth sai pojan Johanneksen. Johannes Kastaja on ollut ärtymystä, kovia mielipiteitä herättänyt mies.
Johannes Kastaja on juhannuksen merkkihenkilö. Hänen perheensä oli niin kuin saamme sanoa hienosti sikäläistä ”establishmentiä”, hallitsevaa eliittiä: Johanneksen isä Sakarias oli Abian pappisosastoon kuuluva pappi, Elisabet-äiti arvovaltaisen Aaronin suvun jälkeläisiä. Kahden arvovaltaisen suvun poikana Johannes ei jäänyt kuitenkaan vääryyttä, syrjintää ja alistamista suojelevan järjestelmän hiljaiseksi tukijaksi. Johannes on mies, jonka persoona pelottaisi kaikkina aikoina kaikkialla valtiaita ja mahtavia.

Johannes lähti syystä tai toisesta autiomaahan kovasanaiseksi profeetaksi. Ei pidä luulla, että Johannes lähti eristyksiin autiomaahan karjuakseen, niin kuin meidän mielikuvissa autiomaa tarkoittaa surkeaa kuivaa yksinäisyyttä. Nyt puhutaan kuitenkin Israelin maantiedosta ja mielikuvista. Autiomaa oli VT:n profeettojen ja myöhemmän juutalaisuuden kirjallisuuden perusteella erityisen vallankumouksellinen viesti vallanpitäjille: juuri autiomaasta piti alkaa Jumalan pelastustyö, jonka tähden väärämielinen eliitti lyödään alas. Juuri autiomaahan Johannes Kastaja asettui. Juuri autiomaan profeettana valtaapitävät tunsivat Johannes Kastajan. Kyse oli sikäläisen historiankirjoituksen ja oikeudentunnon keskeisestä tunnisteesta, symbolista, kun Johannes Kastaja ei hyväksynyt jotain aivan perustavaa vallitsevassa ajattelutavassa ja uskonnossa.

Johannes Kastaja nousi sikäläistä israelilaista historian väärentämistä ja väärinkäyttöä vastaan, koska Israelissa oli opittu vääristyneeseen kansalliseen ylpeyteen isien ja esi-isien suurten ansioiden nimissä. Esi-isien mahtiteot oli pitkälle otettu vääryyden käyttöön ja pitkälle myös vääristyneesti jopa sepitetty, jotta nyt valtakunnan mahtavat suvut saivat perustella etuoikeutuksensa, privilegiansa, köyhiä sukuja ja muuta syrjäytettyä väkeä vastaan. Johannes Kastaja ivasi ja uhkasi, että tämä järjestelmä tuhoutuu, Jumala voi kivistä herättää poikia Abrahamille, vanhat ja jalot suvut menettävät erityisasemansa.

Autiomaa ei ollut tyhjä paikka liikenteestä ja elämästä. Jerusalemiin vievä kanjoni Wadi-Qelt on autiomaan ympäröivä, alkaa Jerikosta ja päätyy ylös Jerusalemiin. Kyse oli siis liikenneyhteyksistä. Johannes Kastaja asettui liikenneyhteyksien luo. Autiomaassa kohtasi kaiken idästä tulevan liikenteen, jos sijoittui tälle sopivalle alueelle. Ehkä Johannes sijoittui nimenomaisesti Ammaniin menevän tien tuntumaan, Jerikon tuntumaan autiomaahan. Se oli liikenteen kannalta keskeisiä paikkoja: yhtä hyvin Raamatun kuin juutalaisen kirjoittajan Josefuksen perusteella saamme vaikutelman, että sadat ja tuhat määrin ihmiset saiva kuulla, kun Johannes huusi autiomaassa muutoksen välttämättömyyttä.

Jeriko oli sen merkittävän reitin varrella, josta jonkin matkaan pohjoiseen oli saman vilkkaan kauppareitin varrella myös huomattava Skythopoliksen (Beth-Shean, Tel el-hush) kaupunki. Johannes meni sinne, jossa sai viestinsä vaikuttajien korviin. Ja hän onnistui sillä seurauksella, että Johannes päätettiin mestata. Hän oli valtiollisen turvallisuuden kannalta vaarallinen henkilö. Johannes Kastaja sijoittui älykkäästi, ilmeisemmin ei kovin kauas Jerikosta, jossa Herodeksen suku – silloiset rikkaat ja mahtavat - vietti nautittavaa elämäänsä. Herodes Antipaksen isä oli se Herodes Suuri, jouluevankeliumin paha Herodes. Hyvässä ja iloisessa elämässä ei ole sinänsä mitään pahaa, vaan se on täysin suotavaa, mutta nyt Herodeksen ja vähälukuisen eliitin elämä koitui muun väestön kurjuudeksi. Poliittinen ja uskonnollinen mytologia palveli alistamista ja tiettyjen sukujen erityistä epäreilua rikkautta.
Johanneksen pukeutuminen oli itsessään röyhkeän pilkallista: äärimmäisen pelkistettyä ja köyhää, VT:n tuomioita julistavaa, ja samanaiaksesti hänen kovien sanojensa kohteeksi joutuneet ihmiset rakastelivat hienostelusta. Luukkaan evankeliumin 7 luku kertoo Johanneksen vaatetuksen ja kuninkaanlinnan ylellisen elämän ristiriitaisuuden: ”Jeesus alkoi puhua ihmisille Johanneksesta: ’Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka koreilevat vaatteillaan ja elävät ylellisesti! Mitä te sitten odotitte näkevänne? Profeetanko? Aivan oikein, ja minä sanon teille, että hän on enemmänkin kuin profeetta’” (Luuk. 7:24–26). Taaskaan ei ole kyse siitä, etteikö elämästä saa nauttia pukeutuen tai etteikö elämästä saa nauttia ylipäätänsä, vaan kirkko toi Johannes Kastajan päivän 400-luvulla keskelle kesää, jotta kesän auringonpaisteessa ei unohtui vakavat ihmiselämän reiluuteen ja epäreiluuteen liittyvät näkökohdat. Olemme nähteet liian usein, että tuo unohtamisen vaara on ilmeinen: kesätoimittajat pohtivat auringonpaisteessa pikemmin pikinimuotia ja kesäheiloja, mutta vaikenevat omaa yhteiskuntaamme koskevista vakavista asioista.

Raamattu kertoo, että toki Johannes Kastaja otti kantaa kesäheiloihin: hän nuhteli Herodes Antipasta aviorikoksesta, mistä seurauksena Johannes mestattiin. Josefus – juutalainen historian kirjoittaja – ei mainitse tätä yksityistapausta Johanneksen nuhteesta, vaan hänenmuukaansa hallitsija pelkäsi vain mustasukkaisesti Johanneksen mahdollista ja todellista vaikutusta kansaan. Tuon väen liikehdinnästä oli jo hallitsevan eliitin näkökulmasta monia pelottavia muistoja: Hallitsijat tahtoivat keinolla millä tahansa vaientaa alistetun väestön protestit.

Suomen lippujen liehuessa ympärivuorokauden sinitaivaan alla Johannes Kastajan päivä ei riistä meiltä elämän onnea ja iloa, vaan varjelee auringonpaisteen alla unohduksen katalalta myrkyltä, jos ja kun yhteiskunnassamme yhä valta palvelee vääryyttä. Niin Johannes Kastajan ääni huutaa yhä autiomaassa, että Jumala voi herättää kivistä uudet pojat vanhojen mahtisukujen ja vallanpitäjien sijaan.


Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/