lauantai 5. kesäkuuta 2010

Pohjan kirkkoherra saarnaa katoavista ja katoamattomista aarteista 6.6.2010

2. sunnuntai helluntaista – katoavat ja katoamattomat aarteet – Luuk. 16: 19-31 – 6.6.2010 klo 12 Pyhän Marian kirkko, Raasepori.

Luukkaan evankeliumissa Jeesuksen vertaus rikkaasta miehestä ja portin pielessä viruvasta köyhästä Lasaruksesta ei ole vain puhe rikkaan julmuudesta ja köyhien avuntarpeesta, vaan erityisesti Mooseksen ja profeettojen – Jumalan pyhän sanan – katoamattomasta arvosta.

Mooseksen kirjat ja profeetat ovat opettaneet, ettei rikkaan miehen sovi olla ylimielinen köyhän ihmisen kärsiessä hänen porttinsa pielessä. Sopisi kuunnella Moosesta ja profeettoja.

Varmasti Luukkaan evankeliumissa tulee esille toistuvasti rikkaan ja köyhän välinen epäreilu epäsuhta, mutta Luukkaan evankeliumissa korostetaan myös erityisen voimakkaasti toistuvasti Jumalan puheen katoamatonta arvoa. Jo heti evankeliumin ensimmäisessä luvussa neitsyt Maria vastaa enkelin viestiin: ”Tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan” (Luuk. 1:38). Jeesuksen syntymän jälkeen Maria kätki paimenten välittämät kaikki enkelten sanat ja tutki niitä sydämessänsä (Luuk. 2:51). Paholainen sai kuulla Jeesukselta vastauksen autiomaassa, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä (Luuk. 4:4). Jeesus vastasi kansan huutoon, että ”autuaat ovat ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja sitä noudattavat” (Luuk. 11:28). Luukkaan evankeliumi päättyy siihen, että ylösnoussut Jeesus pääsiäisen jälkeen auttoi opetuslapsia Emmauksen tiellä löytämään Kristus Mooseksen laista, profeetoista ja psalmeista (Luuk. 24:44). ”Hän avasi heidän ymmärryksenä käsittämään kirjoitukset” (Luuk. 24:45).

Juutalaisten Pyhän Raamatun – meidän Vanhan testamenttimme – kunnioittaminen auktoriteettina, Jumalan oikeana puheena, on ilmeisen selvä Luukkaan evankeliumin läpäisevä vakaumus oikeasta uskon mallista: Jumalan pyhä sana on katoamaton aarre myös päivän evankeliumissa rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta.

Raamatullisuus – Jumalan pyhiin kirjoituksiin pitäytyminen – ei ole ristiriitainen sen kanssa, että profeettojen, Johannes Kastajan ja Jeesuksen julistus oli hyvin avoimesti kantaaottava kuninkaiden linnoissa koreissa vaatteissa hienostelevia ja herkuissa nautiskelevia ylimystön edustajia vastaan. Jeesus antoi korkean kunnian Johannes kastajalle, joka hakeutui tunnetusti ärsyttävän lähelle Herodesta, provokatiivisesti Jerikon tuntumaan, jotta saattoi moittia kuuluvasti vallitsevaa menoa ylimystön keskuudessa.

Jumalan pyhä kirjoitettu sana ja oikeudenmukaisuus ihmisten kesken eivät ole toisiaan vastaan, vaan toisiaan tukevia, Jumalan sana antaa vahvan perustan moraalisesti vastuulliselle ihmiselämälle. Tämän mukaisesti Martti Luther pyrki saattaman Jumalan sanaa paremmin ihmisten ulottuville korostamalla saarnan merkitystä ja painottamalla virsilaulun merkitystä. Luther käänsi Raamatun kansankieliseksi. Raamatun lukeminen on yksi keskeinen luterilaisen hengellisyydenmuoto. Vuonna 2008 tehdyn tutkimuksen mukaan valitettavasti 60 % suomalaisista luki Raamattua harvemmin kuin kerran vuodessa tai ei koskaan ja 12 % vain kerran vuodessa. Siten 72 % suomalaisista ei käytännöllisesti katsoen juurikaan harjoittanut hengellisyyttä luterilaisessa merkityksessä tai Luukkaan evankeliumin ihanteiden mukaisesti. Rukoileminen oli toki parempaa, mutta 59 % suomalaisista rukoili silti vain kerran vuodessa tai harvemmin tai ei koskaan. Kun kirkollisen perinteen mukaiset katoamattomat aarteet eivät enää rakenna 59-72 %:n suomalaisista hengellisyyttä, silloin on mahdollista, että pieni osa näistä etääntyneistä etsisi kuitenkin hengellisiä kokemuksia meditaatiosta, hindulaisperäisestä joogasta, taolaisperäisestä chi kungista. Näitä harjoittavia oli Suomessa n. 11 % väestöstä, mutta toki kaikki heistä eivät lukeudu tuohon 59-72 %:in etääntyneiden joukkoon. Vain neljäsosa meditoivista sanoi, ettei koskaan rukoile. Jeesuksen vertauksessa oli keskeistä ihmisen kohtalolle, että tämä oppii Jumalan sanasta Jumalan tahdon, mutta Jeesus kertoi myös valitettavan onnettomuuden: ei pidä sinisilmäisesti luottaa, että ihmiset ottaisivat opiksi edes Pyhän Raamatun sanasta.

Rikas mies ei ajallisen elämänsä aikana nähnyt eikä tunnustanut köyhän Lasaruksen kärsimystä, mutta kuolemansa jälkeisissä kärsimyksissä hän olisi halunnut lähettää jonkun maan päälle, jotta tämä voisi avata muiden välinpitämättömien, ylimielisten ja vääryyden palvelijoiden ymmärryksen. Luterilaisessa jumalanpalveluksessa helvetissä rangaistustaan kärsivän rikkaan miehen pyyntö saa autuaallisen vastauksensa synnintunnustuksessa: eettiset valinnat – elämän oikea ja väärä – tulevat esille jokaisessa synnintunnustuksessa. Synnintunnustus tuo pahuuden todellisuuden keskelle jumalanpalvelusta jo ennen ajallisen elämän päättymistä ja helvetin kärsimyksiä, ja sillä tavalla synnintunnustus avaa mahdollisuuden Pyhän Jumalan kohtaamiseen onnellisemmin kuin rikas mies menetteli elämänsä aikana. Ihminen kääntyy synnintunnustuksessa Jumalan puoleen paljaana. Antaudumme Jumalan katseelle jo nyt, emmekä vasta sitten iankaikkisessa rangaistuksessa. Synnintunnuksessa joudumme myöntämään, että viaton kärsii maailmassa, hyvä ei saa sille kuuluvaa palkintoa.

Jumalanpalveluksessa suostumme siihen tuskalliseen haasteeseen, että elämän epäreiluus asettaa kyseenalaiseksi asioiden merkityksellisyyden ja koko elämän mielekkyyden. Vuoden 2010 evankelisluterilaisen kirkon pappiston kokouksen oppikirjassa, synodaalikirjassa ”Minä uskon?” sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa kirjoittaa, että synnintunnustuksessa myönnämme myös sen, että olemme niiden pahojen ihmisten kaltaisia, jotka ovat syyllistyneet rikkaan penseän miehen ylimielisyyteen. Hallamaa kirjoittaa, että jokaisen on tehtävä tiliä oman perinteensäkin kanssa, tunnustettava ja tutkittava myös ne synnit, jotka nousevat omasta perinteestämme.

Palautan nyt muistiin erään häpeätahran evankelisluterilaisen kirkon historiasta Suomesta, mistä olen joskus kirjoittanut lukuisia ihmisiä ärsyttäen ja toisille toivoa antaen. Olen kirjoittanut siitä, miten filosofian tohtori Mervi Kaarnisen teos Punaorvot 1918 (2008) kuvaili terveellä tavalla tiliä tehden luterilaisen kirkon omasta pahasta perinteestä siltä ajalta, kun Suomea rakennettiin itsenäisyyden alussa ideologisen puhdistuksen ihanteisiin. Verinen sisällissota loppui Suomessa virallisesti 16.5.1918 järjestettyyn valkoisen Suomen voitonparaatiin, mutta sodan aiheuttamat koettelemukset tuntuivat vielä ihmisten elämässä. Sodan jälkeen Suomessa oli tuhansia orpoja, jotka olivat lähinnä köyhien punaisten lapsia. Ehkä siellä oli monta Lasarusta kärsimässä lapsineen rikkaan miehen portin pielessä. Viralliset arviot olivat vuonna 1918, että tällaisia lapsia olisi 20 000 – 25 000. Silloisen valtiollisen ja kirkollisen propagandan mukaan punaisten lapset olivat kapinallisten lapsia, eivät sankarien lapsia. Niin kuin Jeesuksen vertauksessa, rikas mies ei rakastanut eikä arvostanut köyhää kärsivää ihmistä. Kapinallisten lasten huolto toteutettiin poliittisena kysymyksenä. Turvattomiksi jääneistä lapsista 88,3 % oli punaisten lapsia. Punaorpojen määrä kasvoi erityisesti vankileirikuolemien vuoksi. Papiston keskuudessa niin kuin muunkin väestön keskuudessa aloitettiin almujen jakaminen punaisiin koteihin, mutta esimerkiksi kansanedustajana Martta Salmela (kansanedustaja Martta Salmela-Järvinen) on kertonut omasta kokemuksestaan, miten alentavan ja halventavan kohtelun kohteeksi hänen perheensä joutui, kun pappi tuli ovelle almujen kanssa. Pappi ensin haukkui punaisen perheen raadolliseksi ja syntiseksi ja arvottomiksi. Suomen Naisten päätoimittaja Ida Yrjö-Koskinen vetosi suomalaisia hyväntekeväisyyteen ”kotoisen pakanuuden voittamiseksi”, kun suomalaiset punaiset – Yrjö-Koskisen kielen mukaan ”pakanat” – piti pelastaa pakanuudesta. Syksyllä 1918 sosiaalihuollon virallinen lehti - Köyhäinhoitolehti - kuvasi punaäidit täysin kyvyttömiksi koko äitiystehtävään. Lapsia alettiin kerätä myös kyvyttömiltä punaäideiltä. Köyhälle ei jätetty edes oikeutta omaan lapseen. Papiston tehtävänä oli kunnallisten viranomaisten kanssa etsiä ideologisesti puhtaita (ideologinen hygienia) koteja, joita löytyi vakavamielisistä herännäisperheistä Pohjanmaalta ja Etelä-Savosta. Myös marttayhdistykset ryhtyivät kasvatuskotien välittäjiksi, erityisesti Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Punaäitejä uhkailtiin, että avustuksia ei anneta, jos nämä eivät luovuta lapsiaan ideologisesti puhtaisiin koteihin.

Ylimielinen halveksiva suhtautuminen köyhien ja ideologisesti eri tavalla ajattelevien ihmisten elämää ja perheitä vastaan on hallinnut näin kiinteästi ja rumalla tavalla myös oman evankelisluterilaisen kirkkomme periaatteita, vaikka vuodesta toiseen on luettu ja saarnattu jo satoja ja satoja vuosia ylimielisestä ja kovasydämisestä rikkaasta miehestä ja kärsivästä köyhästä Lasaruksesta. Sen vuoksi en saata uskoa, että meidän aikamme olisi sekään niin paljon jalompi kuin vanha aika kirkossamme. Vaikea uskoa, että tämä oma aikamme ja oma elämämme olisivat niin jo viattomat, jalot ja pyhittyneet, ettei suomalaisten kristittyjen parissa olisi enää synnillistä halveksuntaa, piittaamattomuutta ja jopa suoranaista sortoa kärsivää lähimmäistämme vastaan, joka saattaa asua kuitenkin ihan meitä lähellä. Kohtalokasta on, että olemme usein sokeat sille sorrolle, josta olemme osalliset lähimmäisemme tappioksi.

Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa päättää osuvasti artikkelinsa synodaalikirjassa muistutukseen, että synnillisen perinteensä kanssa kamppaileva kristitty ja kirkkokunta ei ole historiaton, irrallisten yksilöiden joukko, vaan osa kuoleman rajan yli ulottuvaa seurakuntaa. Köyhä Lasarus sai armon päästä kuoleman rajan jälkeen ikuiseen iloon, mutta ylimielinen rikas mies ei saanut tätä hyvää armahdusta.

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Kotisivut http://personal.inet.fi/business/molari/