lauantai 17. heinäkuuta 2010

Suomi toteutti rodullisen ja poliittisen ”puhdistuksen” Hitlerin partnerina

Suomi toteutti rodullisen ja poliittisen ”puhdistuksen” Toisessa maailmansodassa, kun Suomi luovutti Hitlerin Saksalle 2829 vankia. Tämä verinen puhdistus oli aloitettu jo sisällissodasta vuonna 1918. Tämän jälkeen valkoinen Suomi harjoitti erityisesti poliittisia verisiä puhdistuksia 1920- ja 1930- luvuilla, kunnes löysivät aatteelliseksi ja sotilaalliseksi veljekseen Hitlerin fasistisen Saksan. Surullisinta on, ettei Suomi ole selvästi ja vilpittömästi tunnustanut syyllisyyttään näistä rikoksistaan, vaan pikemmin nyt jopa kätketään nuo luovutukset yleisestä syyllisyyskeskustelusta.

Suomen jatkosodan aikana luovutettiin Suomesta Saksan turvallisuuspalvelulle (Sicherheitsdienst) ja sen alaiselle salaiselle poliisille Gestapolle (Geheime Staatspolizei) monta tuhatta ihmistä. Amsterdamissa Anne Frankin museossa muistetaan hirvittäviä toimia, joita vain kommunistit ja antifasistit vastustivat. ”Auschwitz – ei koskaan enää” on ympäri sivistynyttä Eurooppaa enemmän kuin tuttu muistolaatta. Sitä vastoin Suomessa vanhat vankikorsut peittyvät piiloon vähitellen, Suomen fasistista historiaa ei tarkoitushakuisestikaan muisteta. Jo alusta alkaen luovutuksista vastanneet suomalaiset poliisi- ja sotilaselimet tuhosivat tietoisesti jatkosodan loppuvaiheessa suurimman osan luovutettuja koskevista arkistoista, jotta julmista luovutuksista ei jäisi tietoja historiaan. Historian väärentäminen ei kuitenkaan päättynyt Suomessa tuolloisiin arkistotuhoihin, vaan unohduksen järjestelmällinen tahallisuus jatkuu edelleen. Oikeastaan voimme kiittää, että Elina Sana on kirjoittanut tutkimuksia aihepiiristä, esim. Luovutetut – Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (WSOY, 2003). Ilman hänen tutkimuksiaan suomalaisten tieto omasta pahasta historiasta olisi johdonmukaisesti virheellinen. Kävin äskettäin Aholahden vankikorsussa: se oli jo peittynyt luonnon kasvun alle, sillä Suomessa väärennetään tahallisesti historiaa. Väärentämisen menetelmä on unohtaminen. Lopulta uskotellaan, että suomalaiset ovat tehneet vain kauniita tekoja suurta ikuista vihollistaan vastaan. Suomi luovutti Saksan keskitysleireihin 2829 vankia: varmasti Erkko ja Mannerheim ovat asiasta vastanneina henkilöinä tietäneet, mikä kohtalo koittaa luovutettuja Gestapon käsissä.

Riittääkö Paavo Lipposen anteeksipyyntö?

Sana kirjoitti vuonna 1979 dokumenttikirjan Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn, jossa hän osoitti, että jatkosodan alussa vuonna 1942 Suomen Valtiollinen poliisi luovutti Saksan poliisiviranomaisille kahdeksan juutalaispakolaista, joista kaksi oli lasta. Luovutetut lähetettiin Suomesta Auschwitzin keskitysleirille. Yhtä lukuun ottamatta kaikki menehtyivät. Valtaosa suomalaisista luulee, että Suomesta olisi luovutettu vain nuo kahdeksan juutalaispakolaista, vaikka todellinen luovutettujen uhrien lukumäärä on monta sataa kertaa suurempi. 6.11.2000 pääministeri Paavo Lipponen pyysi valtiovallan ja kaikkien suomalaisten puolesta anteeksi juutalaispakolaisten luovuttamista Gestapon käsiin.

Vuoden 2010 keväällä on kohuttu kuitenkin jo uudessa hengessä, jossa sotasyyllisten tuomioita haluttaisiin purkaa. Tämä intomielisyys sotasyyllisyystuomioiden purkamisessa osoittaa moraalisen ja yhteiskunnallisen vastuullisuuden rappeutumista Suomessa. Suomessa ei ole edes kohdattu koko totuutta tuhoamisleireistä, joiden hyväksi suomalaiset palvelivat Gestapon kanssa hyvässä yhteistoiminnassa. Erkon, Mannerheimin ja Rytin saattaminen vastuuseen usean tuhannen ihmisen luovutuksesta Gestapolle tapettavaksi ei ole saanut vielä asianmukaista oikeudellista tuomiota, koska nämä herrat eivät joutuneet Nürnbergin tuomioistuimeen vastaamaan teoistaan yhdenvertaisesti muiden maiden sotasyyllisten kanssa. Mainittujen herrojen kuoleman jälkeen olisi kuitenkin yhä aiheellista tehdä tili tuolloisista rikoksista Nürnbergin tuomioistuimen puitteissa, hengessä ja muodossa, jos ja kun Suomessa toimitettu näytösoikeudenkäynti sotasyyllisyydestä nostetaan uudestaan harkintaan. Norjan Stapon raskaimmiksi rikoksiksi luettiin sodanjälkeisten sotarikosoikeudenkäyntien valossa se, että suuri määrä ihmisiä luovutettiin Saksan turvallisuuspoliisin käsiin. Suomessa tämä sotarikosoikeudenkäynti on yhä jäänyt käymättä, kun erityisesti Erkko, Mannerheim ja Ryti tulisi saattaa näistä rikoksista vastuuseen yhtälailla kuin Stapon-miehet aikoinaan. Elina Sana pohtiikin avoimesti Mannerheimin ja Erkon osuutta sotavankien luovutuksissa. Hän viittaa Nürnbergin oikeudenkäyntiin, jossa yksilön oli kannettava vastuu teoistaan silloinkin, kun he palvelivat virkatehtävissään sotaakäyvän maan sotakoneistossa. Suomesta Saksalle tapahtuneiden ihmisluovutusten vastuun kantajia ei ole Suomessa virallisesti määritelty. Mannerheim antoi itse käskyn 8.7.1941, että itäkarjalaista väkeä tuli kohdella ystävällisen varovasti, mutta ”venäläinen väestö oli vangittava ja toimitettava keskitysleirihin”. Eljas Erkko antoi useita salaisia ohjeita siitä, miten muilta leireiltä oli siirrettävä poliittiset vangit ja juutalaiset sotavankileirille no. 3 merkinnällä ”luovutettu Päämajan kuulusteluja varten”, josta nämä siirrettiin edelleen saksalaisille keskitysleireille.

Eräs tällainen järkyttävä kohtalo oli leirillä no 21. Eversti T. Haaki toteaa kirjeessään 12.1.1942, että leirille 21 on lähetetty useita venäläisiä, jotka ovat syntyperältään juutalaisia sotavankeja. Siksi heidät kehotetaan siirtämään Päämajan valvontaosaston kuulusteluihin, koska leiri oli perustettu suomenheimoisia sotavankeja varten. Erkko lähetti saman kirjeen omalla allekirjoituksellaan 16.1.1942 kaikille sotavankileireille. Jatkosodassa sotavankeja ammuttiin ilman oikeudenkäyntiä 992, joista sotavankileireillä ammuttuja oli 575.

Kuva: Eljas Erkon käskykirje johti useat ihmiset kuolemaan

Lähde: Elina Sana 2003: 376

Kuvassa jo täysin unohdettu vankikorsu 21 Aholahdesta Savonlinnasta



Suomen keskitysleiriluovutukset noudattavat kotimaista julmuutta

Suomessa Gestapolle tehdyissä luovutuksissa kommunismin vastaisuus ylitti juutalaisvastaisuudenkin. Kansalaissodan 1918 perintö oli hirvittävä. 1920- ja 1930- lukujen kommunistivainoissa Suomessa nimensä historiaan kirjoitti myös verisesti Risto Ryti. Vuoden 1922 vaaleissa sosialistinen työväenpuolue sai 27 edustajaa, mutta jo 1923 puolue lakkautettiin ja kaikki kansanedustajat vangittiin. Etsivä Keskuspoliisi pidätti yli 200 henkeä, joista 180 tuomittiin kuritushuoneeseen. Pisin tuomio oli 11 vuotta, mikä oli siis huomattavasti ankarampi kuin Risto Rytin sittemmin istuma muutaman vuoden tuomio. Pidätysaalto syntyi, koska Suomen Työmies –lehdessä oli julkaistu rauhanjulistus, jonka mukaan Suomi ei saa suunnata aseellisia Karjala-retkiä Neuvosto-Karjalaan. Julistuksenlaatijat tuomittiin valtiopetoksesta kolmesta neljään vuoteen vankeuteen. Tiedonantajana näytenumero ilmestyi 19.9.1923. Artikkelit olivat varovaisia, koska Sosialistisen Työväenpuolueen lehdet oli juuri lakkautettu. Eräs fasisminvastainen artikkeli kelpasi kuitenkin oikeistolle verukkeeksi kirjapaino-omistajan ahdistamiseen. Lehden paino oli siirrettävä Helsingistä Hämeenlinnaan.

Suoranaista poliisiväkivaltaa harjoitettiin demokraattista työväenliikettäkin vastaan. Oikeisto esitti myös vaatimuksia Suomen Ammattijärjestön lakkauttamiseksi. Vuonna 1925 toistakymmentä työläistä vangittiin Helsingissä. Helsingin työväentalolla siviilipukuinen mies alkoi ammuskella, jolloin työväentalon järjestyksenvalvoja Birger Id yhdessä järjestysvalvojien Saarikoski ja Kilpinen kanssa taltuttivat ammuskelijan. Ammuskelija paljasti itsensä etsivän keskuspoliisin komissaariksi, jolloin järjestyksenvalvojien oli vapautettava hänet. Vähän ajan kuluttua rikosetsivät tulivat työväentalolle: Saarikoski, Kilpinen ja toistasataa työläistä pidätettiin mukana myös 7 kansanedustajaa. Helsingin raastuvanoikeudessa 14.12.1925 Id, Kilpinen ja Saarikoski oli tuomittavana, koska he olivat järjestyksenvalvojina häirinneet siviilipuvussa olleen urkkijan Vähäkallion ampumaharjoituksia yleisön joukossa Helsingin työväentalon rappukäytävässä. Kun Tiedonantaja-lehden toimittaja Armas Äikiä osallistui kyseiseen raastuvanoikeuden istuntoon toimittajien penkillä, Ohranan urkkija karjui, ettei salli Tiedonantajan kirjoittaa tapauksesta. Toimittaja Äikiä vietiin Turun vankilaan. Vankilassa pastori Hirvonen määräsi, että sanomalehdistä oi leikattava pois kaikki poliittiset uutiset, jotta poliittiset vangit kuten Äikiä eivät saisi tietoja ajankohtaisista asioista. Ulkomailla paheksuttiin suomalaista järjestelmää, mutta hallitus sai kuitenkin eduskunnalta luottamuslauseen.

Syyskuussa 1928 tuomittiin 53 kommunistia. Adolf Taimi sai 15 vuotta ja Jaakko Kivi seitsemän vuotta kuritushuonetta. Oikeistofasistit tuhosivat 28.3.1930 Työn Ääni –lehden kirjapainon Vaasassa. Kun työläisten asianajajana toimis Asser Salo Vaasan raastuvanoikeudessa, hän joutui itse tämän jälkeen pahoinpidellyksi ja muilutetuksi Viitasaaren kirkolle. Vasemmistotyöläisten vappujuhla kiellettiin 1930, jolloin osa työläisistä lähti Mäntymäelle sosiaalidemokraattien vappujuhliin. Poliisi ja ohrana pamputti ja vangitsi näitä työläisiä. Eduskunnan puhemies, pastori Paavo Virkkunen kävi Lapualla 1930 ja antoi täyden kunnioituksen fasistien pian koittavalle Helsinki marssille. Oikeisto järjesti kesällä 1930 Helsinkiin ns. talonpoikaismarssin 12 000 miehen voimalla ja eduskunta hyväksyi tällöin ns. kommunistilait. Presidentti Relander lausui kesäkuussa 1930 Kauhavalla kiitospuheen lapualaisten toimille: ”Isänmaa on vapautettu kommunismin kirosta”. Helsingin sanomat ylisi seuraavana päivänä 30.6.1930, että itse presidentti ylisti lapualaisliikettä. Lauri K. Relanderin presidenttikaudella Suomen oikeistopiirit aloittivat kommunismin ”lopullisen hävittämisen maasta”.

Svinhufvud meni Lapuan kirkkoon seuroihin, mutta korosti lapualaisliikettä mahdollisuutena: ”Kyllä Herra aina aseensa valitsee”. 6.7.1930 lapualaiset muiluttivat kaksi kansanedustajaa, mutta hallitus antoi samanaikaisesti määräyksen sosialistisen työväestöä vastaan Lapualaiset tekivät marssin Helsinkiin 7.7., johon Vihtori Kosola, pastori Kares, presidentti Relander, pääministeri Svinhufvud, kenraali Mannerheim ja senaattori Danielso-Kelmari osallistuivat ylistäen fasistista kehitystä. Armas Äikiä on luonnehtinut (teoksessa "Kipinästä tuli syttyi. Muistiinpanoja Suomen Kommunistisen Puolueen 40-vuotistaipaleelta". 2. painos, SKP, Yhteistyö 1958), että erityisesti Väinö Tannerin hallituksen muodostaminen 13.12.1926 merkitsi vahvistumista pahalle kehitykselle, jossa fasisteja ei vangittu, mutta työläisiä vangittiin seuraavan vuoden aikana jopa 200 henkeä. Työläisten rikokseksi riitti Tannerin hallituksen aikana sosialistinen valistustyö. Äikiä kirjoittaakin, että ”Väinö Tannerin hallitus raivasi tietä Vihtori Kosolan ja Svinhufvudin tulemiselle” (s. 118). Tanner ja Mannerheim juhlivat Suojeluskuntien paraatia ja korostivat neuvostovastaisuutta ulkopolitiikassaan. Tannerin hallitus puuhasteli myös Kansainliitossa finanssitukea Neuvostoliittoa käytävän sodan varalle.

Etsivä Keskuspoliisi lakkautti lukuisia ryhmiä. Vuonna 1931 tapahtui satoja muilutuksia ja lukuisia murhia. Helsingin Rintamamiesyhdistys vaati Uudenmaan läänin maaherralta, että Tiedonantaja olisi lakkautettava. Poliittinen poliisi tulisi seuraavana päivänä ja sulki sanomalehden. Vuonna 1932 lapuanliikkeen perilliseksi syntyi luterilaisten pappien johtama Isänmaallinen Kansanliike (IKL), jonka ohjelman pääsisältö oli kommunismin vastainen taistelu ja lähinnä Italian fasistien kehittämän hallitusmallin tuominen Suomeen. Akateemisen Karjala-Seuran johtoajatus oli Suur-Suomen luominen, mutta myös fasismia ihailtiin. IKL rakentui suomalaiseksi malliksi Keski-Euroopan totalitaristista liikettä, joka oli voittanut valtaa Puolassa, Liettuassa, Latviassa ja Italiassa. Hitlerin määräyksestä noin 4000 kommunistia vangittiin keväällä 1933, joukko sosiaalidemokraatteja ja liberaaleja joutuivat tuomiolle. Rotuoppia sovellettiin erityisesti juutalaisiin ja mustalaisiin. Suomessa pidettiin natsien väkivaltaisia toimia tervetulleena apuna maamme omalle kommunisminvastaiselle politiikalle. Lapualaishenkinen runoilija Heikki Asunna julkaisi Leirinuotio-teoksen (Otava 1934), jonka hän sanoitti Neuvostoliittoa vastaan ajan hengen mukaisesti:
Pois Novgorodin pappi punainen,
pois luihu juutalainen jesuiitta,
pois näiltä maailta parvet pilkkaajien.
Vielä on kerran pestävä tästä maasta
verellä miesten moskovalainen saasta


Pastori Elias Simojoki saarnasi kirkossa vuonna 1923: ”Musta on vihamme sitä kansaa vastaan, jonka nimen mainitseminen älköön häiritkö hartauden hetkeä - - - ” E.E. Kaila antoi kirkolliselle lehdelle Kotimaa haastattelun, jossa lausui: ”Niinpä pyydänkin Jumalalta joka päivä, että hän herättäisi AKS:laiset tajuamaan velvollisuutensa tämän kansan herättämisessä, ja että Jumala tekisi tämän Suomen kansan valituksia kansaksi ja aseekseen”. Pastori Kurki-Suonio saarnasi vuonna 1933 apostoli Paavalin Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen lauseita vääristäen: ”Jumala on viitoittanut meille tärkeimmäksi maalliseksi päämääräksi Suur-Suomen. Jumala tahtoo teidän omatuntoihinne painuvan tällä hetkellä tuon totuuden kuvan: ’Pehmeät suomalaiset eivät koskaan peri Suuren Suomen valtakuntaa, eivätkä sen suurta tulevaisuutta”.

Suomi teki rodullista valintaa keskitysleirien avulla

Elina Sana (2003: 63) viittaa Kari Immosen oivalliseen tutkimukseen fasismin ideologian tietoisesta viholliskuvien rakentamisesta. Tyypilliset viholliskuvan piirteet löytyivät juuri Suomen 1920- ja 30-lukujen historiasta. Erityisesti Akateemisen Karjala-Seuran propagandassa näkyi viholliskuvat. Päämääränä oli uuden suuruuden hankkiminen. Yhteistä juutalaisuuden ja kommunismin viholliskuville oli se, että viholliskuvan kohde oli kotimaisen keskustelun kannalta riittävän vaaraton. Viholliskuvat oli älyllisesti epärehellinen keino kieltäytyä yrittämästä ottaa selvää, mitä maailmassa todella tapahtui. Suomalaiset toistivat yhä uudestaan 1930-luvulla, että Neuvostoliitto ja venäläiset ovat vihollisiamme, niin lopulta Neuvostoliitossa tultiin itsekin tähän tulokseen. Neuvostoliitto alkoi toimia mainitun käsityksen mukaisesti, jonka Suomi oli itse tarjonnut sille. Mainittua viholliskuvaa hyödynnettiin hyvin tehokkaasti, kun Suomen poliittista poliisia, Etsivää Keskuspoliisia koskevia lakeja muutettiin 1930-luvulla. Suomen kansanhuoltominiteriö tilasi dosentti C.A.J. Gadolinilta selvityksen Suomen asemasta Saksan mahdollisessa uudessa suurelintilassa Saksan aseveljeyden ansiosta. Kansanhuoltoministeriö sai asiantuntijalausunnon, jonka mukaan juutalainen rotu on sopimaton työskentelemään myönteisessä tuotantopolitiikassa. Kriittinen raja oli 25 % ei-arjalainen veri: tätä enemmän ei-arjalaisuutta, turmeli ihmisrodun.

Kansanhuoltoministeriömme saikin nyt laajat rodunjalostus- ja väestönsiirto-ohjelmat, jotta juutalaiset, mongolit ja neekerit eivät saisi missään omia kansalaisoikeuksia. Suomen päättäjillä oli ideologisesti perusteltu johdonmukainen käsitys Gestapon keskitysleirien tarpeellisuudesta. Heimoajattelun mukaisesti vierasheimoinen väestö siirrettiin pois Itä-Karjalasta, jotta tilalle saataisiin suomensukuisia heimoja.

Rauhan ihmiset vangittiin Suomessa

Valpo aloitti turvasäilöpidätykset tasavallan suojelulain nojalla heti talvisodan alussa. 16.12.1939 oli vankilukuilmoituksiin merkitty 51 turvasäilöläistä. Maaliskuussa 1940 turvasäilössä oli 238 henkilöä. 2.1.1940 Valpo teki yhteenvedon turvasäilöön suljetuista ulkomaalaisista. Vuoden 1940-41 vaihteessa oli turvasäilössä 74 suomalaista, joista pääosa oli Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran jäseniä. Jatkosotaan Suomen poliittinen johto lähti innolla Saksan aseveljenä, koska he kokivat Saksalle kiitollisuutta vuoden 1918 tapahtumista. Saksan turvallisuuspalvelun Sicherheitsdienstin luottamusasiamies Ludvig Weissauer vieraili Suomessa 19-27.7.1940 selvittäen tilannetta sitä varten, jos Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyy konflikti. 18.8.1940 Hitlerin asekauppias Joseph Veltjens tapasi Mannerheimin. Tässä tilanteessa ennen jatkosodan aloittamista Suomen valtiollinen poliisi kiihdytti turvasäilöpidätyksiä taas uudestaan. Tammikuussa 1941 Suomen puolustusvoimien edustajat ja vankilahallinnon ylimmät virkamiehet ennakoivat tulevaa sotaa. Heidän arvionsa mukaan turvasäilöpidätyksiä varten tarvittaisiin uusi vankila. Esittelijäneuvosto Eero Koskimies laati 8.1.1941 luonnoksen turvasäilötarpeesta uudessa tilanteessa. Tällöin pidätettävien lukumääräksi arvioitin 500-600. Mannerheim ennakoi sodan syttymisen tuossa vaiheessa.

Valpo saattoi kommunistit ja juutalaiset kuolemaan

Viikkoa ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon Suomen kautta Suomen valtiollisen poliisin Valpon arkistodokumentissa 16.6.1941 ilmoitti, että ulkomaalaisluettelot tarvitaan nopeasti ajan tasalle kohta tapahtuvia suojelupidätyksiä varten (kuva kiertokirjeestä 55/16.6.1941, ks. Sana 2003: 234). Annetussa luettelossa ainoastaan Saksan vihollismaiden kansalaiset olivat epäsuotavia ulkomaalaisia. Koodilla J Valpo ilmaisi juutalaista. Koodimerkinnät vastasivat Gestapon tarpeita ja käytäntöä. Luettelon 152 nimestä 85 oli juutalaisiksi merkittyjä.

Saksan tiedusteluosaston päällikkö amiraali Canaris tapasi Suomen pääesikunnan ulkomaanosaston päällikön eversti Melanderin Tukholmassa 14.9.1940. Suomen valtiollisen poliisin toinen päällikkö Bruno Aaltonen oli kirjeenvaihdossa keväällä 1940 Saksan Gestapon päällikön Heinrich Müllerin kanssa. Saksan Gestapon ja Suomen salaisen poliittisen poliisin välillä oli tiivis yhteistyö, mitä helpotti Suomen poliittisen poliisin saksalaissuuntaus ja kommunisminvastaisuus. Suomen Valtiollisen poliisin tehtävänä oli jopa SS-pataljoonan värväyksessä tarkistaa, ettei kommunistit pääse mukaan. Valtiollinen poliisi toteutti värväyksessä rotuajattelua, jonka mukaan vaaleat suomenruotsalaiset ovat sopivampia kuin suomalaiset.

Ruotsin Säpo pesi kätensä puhtaaksi luovuttamalla juutalaisia suomalaisten kautta Saksan Gestapolle. Saksanjuutalainen Hans Szübilski saapui Ruotsista Suomeen 1938, mutta Suomi ei kirjoittanut enää viisumia Ruotsiin, koska Ruotsin sosiaalihallituksen toimistopäällikkö Robert Paulsson soitti Suomen Valpolle. Niin Suomen valtiollinen poliisi vangitsi tämän juutalaisen, luovuttu Saksan Gestapolle, joka tappoi miehen.

Valpo teki yhteistyötä Viron tuhoamisjoukkojen kanssa

Natsi-Saksa toteutti Virossa Hitlerin ideologista ohjelmaa heti ensimmäisten saksalaisjoukkojen saavuttua Viroon. Tuhoamisjoukkoja johti Martin Sandberger. Yhä uusia ihmisryhmiä pidätettiin ja teloitettiin. Nyt alkoi myös Suomen Valpon ja Gestapon yhteistyö Suomenlahden eteläpuolella. Suomalaiset ovat täten myös osasyyllisiä Virossa toteutettuun juutalaisten kansanmurhaan yhä hyvin kuin tällä hetkellä Virossa toteutettavaan venäläisten syrjintään. Suomen viranomaiset keskustelivat Tallinnassa juutalaiskysymyksestä sekä Neuvostoliiton vakoilijoiden palauttamisesta Viroon Saksan turvallisuuspoliisin valtaan. Virosta Suomeen palannut Olavi Viherluoto kertoi myös Saksan turvallisuuspalvelun tarpeista saada tietoa juutalaisista. Elina Sana (2003:206) havaitsee, ettei Suomen Valpo mitenkään paheksunut Gestapon toimittamia tuhansien kommunistien pidätyksiä Virossa, vaan pikemmin ”säilyneiden asiakirjojen mukaan Suomen Valpon tarkoituksena oli luovuttaa kaikki Suomessa olevat virolaiset Saksan Gestapolle Tallinnassa”.

Suomen Valpo teki salaista yhteistyötä Saksan turvallisuuspalvelun SD:n ja salaisen poliisin Gestapon kanssa. Vangittuja lähetettiin Viroon, jossa heidät tapettiin. Esimerkiksi 11.2.1942 Saksan turvallisuuspoliisin päällikkö vahvisti Valpolle, että nyt 11 henkeä käsittävä ryhmä saa tulla. Poliisilinjan luovutuksia oli vuosina 1941-43 asiakirjojen mukaan vähintään 13, mutta todellisuudessa määrä lienee ollut 78-129.

Sotavangit Suur-Suomen heimoajattelun uhreja

Jatkosodan sotavangit olivat osa silloisesta Suur-Suomen heimoajattelua. Suomenheimoisia sotavankeja haluttiin pois Saksan valloittamilta alueilta heimokotiin. Idässä Hitlerin sota – Barbarossa-hyökkäys – oli tuhoamistaistelua: Hitler oli antanut ankarat ohjeet siviiliväestön kohtelusta. Suomen Päämajan järjestelyosaston salaisella käskykirjeellä 29.6.1941 perustettiin Suomeen erikoisleirejä, jossa poliittisten vankien muona-annokset olivat kaikkein pienimmät, mutta heimosotavangit saivat paremmat annokset. Sotavankien järjestelyleirillä Nastolassa ja Pieksämäellä sotavankeja kuulusteltiin, jotta saatiin selville, ovatko nämä ”pohjoismaista rotua” ja poliittisesti sopivia. Eljas Erkko toimi sotavankitoimiston päällikkönä 1941-1942. Hän oli Helsingin Sanomien päätoimittaja, Sanoma Oy:n toimitusjohtaja. Erkko sai syytteen vuonna 1946 kenttäoikeudessa ja sotaylioikeudessa, koska syyttäjän mukaan Erkko oli antanut käskykirjeen eräiden suomensukuisten venäläisten sotavankien ampumiseksi sotavankileirillä 3. Syytteet kuitenkin hylättiin oikeudessa. Silti voidaan kysyä, saattoiko Sotavankitoimiston päällikkö Eljas Erkko olla tietämätön sotavankien siirroista saksalaisille ja Gestapon edustajille? Nämä luovutukset sattuivat juuri Erkon päällikkökauteen? Kun luovutuskäskyt tulivat Päämajasta, miten ylipäällikkö Mannerheim olisi voinut olla tietämätön sotavankiluovutuksista Gestapon tapettaviksi?

Saksalaisille luovutettiin Suomesta vuosina 1941-44 yhteensä ainakin 49 luovutuskerralla ainakin 2829 sotavankia ja siviilihenkilöä. Luovutetuista oli virolaisia 596, kaukasialaisia 533, saksalaisia 175, venäläisiä 108 ja sekalaisia 966. Sekalaisten ryhmä sisälsi juutalaiset. Hitlerin hallintoa paenneiden saksalaisten kohtalo oli joutua keskitysleireille. Saksa myös tuhosi juutalaiset heti tai lähetti heitä eri tuhoamisleireille.

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/