perjantai 27. elokuuta 2010

Suuriruhtinaskunnan palauttaminen


Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon tulisi aloittaa neuvottelut Venäjän Federaation kanssa Suomen suuriruhtinaskunnan palauttamiseksi. Suomen integroituminen Venäjän Federaatioon suuriruhtinaskuntana olisi 2000-luvun Euroopan keskeisin vakauttava rauhanprosessi. Suomi on halunnut integroitua EU:n valtiona, mutta miksi ei suhdetta ajatella vastaavalla tavalla itään?

Suuriruhtinaskunnan palauttamista tukevat historialliset, kulttuuriset, geopoliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset syyt. Kuten tunnettua Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa autonomisena suuriruhtinaskuntana vuodesta 1809. Itsenäistymiseen johtanut suuriruhtinaskunnan aika sisälsi erilaisia kausia. Hitaan kehityksen jälkeen seurasi nopean kasvun aika, kunnes lopussa Venäjä keskittyi valtiollisen integraation vahvistamiseen. Suomen laaja autonomia syntyi tsaarin keskushallinnon heikkouden ja Luoteis-Suomen vähäisen geopoliittisen kiinnostuksen tähden. 1800-luvun maailmassa Pietarin puolustaminen ei tarvinnut sellaisia välimatkoja kuin 2000-luvun maailmassa tarvittaisiin. Emme voi myöskään toivoa, että Venäjän keskushallinto muodostuisi heikoksi, koska heikkous voi provosoida separatismia. Suomen palauttaminen suuriruhtinaskunnaksi ei rakentuisi laajan autonomian varaan, vaan Venäjän hallintoon ja sotilaallisiin järjestelmiin hyvin integroiduksi tasavallaksi. Suomen pääministerien ongelmat tulisivat myös hoidetuksi, kun Vladimir Putin voisi hoitaa myös Suomen suuriruhtinaskunnan pääministerin tehtävät.

Eurooppalainen kehitys tukee suuriruhtinaskunnan palauttamista. Kuten hyvin on tiedettyä, että Euroopassa on esiintynyt voimakkaita tarpeita tuomita kommunismi. Johdonmukaisesti kommunismille annettavalle tuomiolle on asetettava kyseenalaiseksi toveri Leninin ja toveri Stalinin kirjoittama lahja Suomen itsenäisyyden hyväksi. Toisen maailmansodan aikana tuli ilmeiseksi vakava geopoliittinen uhka, kun Suomi asettui Leningradia vihamielisesti uhkaavaksi voimaksi, lopulta myös Hitlerin rinnalla. Sodan jälkeisten rauhanneuvottelujen aikana Molotov olisi halunnut katsoa pitemmälle vanhaan historiaan ja tuleviin geopoliittisiin tarpeisiin sekä vetää Suomen ja Neuvostoliiton rajan Kymijoesta Savonlinnan kautta. Stalinilla oli tarpeeton kiire kilpailla Saksan kukistamisessa, minkä tähden Suomen alueen geo- ja sotilaspoliittinen ratkaisu jäivät myös puutteellisiksi. Rauhanneuvotteluissa Stalin muisti kunnioituksella antamaansa lupausta Suomen itsenäisyyden hyväksi, minkä tähden Suomen alueen geopoliittinen pohdiskelu jäi tarpeettoman myötätunnon varaan. Tämä ratkaisu saattoi kelvata 1900-luvun puolenvälin sotilaallisen kehityksen näkökulmasta, mutta on osoittautunut sittemmin lyhytnäköiseksi sotakoneiden kantomatkojen laajentuessa huomattavasti. Toisen maailmansodan jälkeinen rauhan raja Suomen ja Neuvostoliiton välillä turvasi kuitenkin, ettei Suomesta muodostunut Venäjälle ja Leningradille uhkaa: Paasikiven ja Kekkosen linjan mukaisesti Ystävyyden, Yhteistyön ja Avunannon (YYA) –sopimuksen avulla Suomi sitoutui siihen, että Suomen armeija oli nimenomaisesti puolustusvoimat. YYA:n mukaisesti Suomen piti huolehtia, ettei Suomen aluetta käytetä Neuvostoliittoa vastaan suunnattuun hyökkäykseen.

YYA-sopimuksen murtumisen ja Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden jälkeen Suomesta tulisi Venäjän ydinaseiden kohdemaa (valitettava reaaliteetti). Naton itälaajentumisen uhka pitäisi pysäyttää jotenkin. Toki rauhanomaisin keino olisi, jos Suomi palaisi lähemmäksi YYA-sopimuksen periaatetta itsenäisestä maanpuolustuksessa, jonka mukaisesti mikään valtio ei voi käyttää Suomen aluetta Venäjää vastaan. Itämeren vakaudella ja kehitykselle olisi tärkeää Naton itälaajentumisen vastapainoksi, Venäjän turvallisuudelle, että Venäjän raja kulkisi Pohjanlahdessa ja Torniojoessa. Suomen kuuluminen Natoon loisi 2000 kilometriä kuumaa rajaviivaa Venäjän ja Naton välille: nykyisen sotilasteknologian aikana Murmanskin, Leningradin ja Pihkovan alueet olisivat suuren uhkan alla. Esimerkiksi Iskander (9M72 Iskander) –ohjus kantaa 415 kilometriä. Tuollaisessa tilanteessa reagointi Pietarin ja Murmanskin puolustukseksi jäisi väistämättä kohtuuttoman lyhyeksi, jos Suomi olisi Nato-maa ja Naton itälaajentumisen seurauksena vastaavia ohjuksia asettuisi Venäjän läntisen rajan tuntumaan. Myöskään Suomen Hornet-hävittäjien aseistuksen vaihtaminen puolustuksellisesta hyökkäyskelpoiseksi ei lisää lähialueiden turvallisuutta. Vain ydinpommiin perustuva puolustuksellinen uhka hillitsisi mahdollista hyökkäyksen vaaraa läntisistä Nato-valtioista Pietaria, Murmanskia ja Moskovaa vastaan. Tosiasiassa Venäjällä on otaksuttavasti ensimmäisen periaatteena pikemmin strategisen taloudellisen kumppanuuden rakentaminen: Venäjä haluaa omankin taloutensa kehittämistä. Valitettavasti Naton itälaajentuminen johtaa sellaiseen uhkakuvien varassa rakennettuun politiikkaan, joka ei ole tietenkään Venäjän pyrkimys.

Suomen poliittisen johdon tulisi aloittaa tunnustelut liittymisestä Venäjän Federaatioon suuriruhtinaskuntana. Itse pidän esillä tätä palauttamista kaikissa kohtaamisissa, joissa olen tekemisissä Suomen poliitikkojen tai sotilaiden kanssa.

Liittymällä Venäjään suuriruhtinaskuntana Suomi tulisi osalliseksi suurvaltaa, joka on myös Euroopan nopeimmin kasvava talous. Suomella on vuosisataiset historialliset ja myös väestölliset suhteet nimenomaisesti Venäjään. Mikäli Venäjän raja kulkisi vanhan rajan mukaisesti Pohjanlahdessa ja Torniojoessa – tekemättä ongelmaa Ruotsille – tällöin Itämeren ja Barentsin meren vakaus rauhanmerinä korostuisivat, Naton itälaajentuminen ei muodostaisi ydinsodan tai muun sodan uhkaa. Suomi pääsisi hyötymään voimakkaasti Leningradin alueen ja Pietarin megapolin taloudellisesta, sivistyksellisestä ja kaikkinaisesta painoarvosta. Mikäli Venäjän ja EU:n välillä saadaan viisumivapaus, ei olisi mitään syytä pitää myöskään rajatarkistuksia suuriruhtinaskunnan ja emo-Venäjän välillä. Valtakunnan raja olisi nykyisen Suomen läntinen raja. Suomessa toimi suuriruhtinaskunnan aikana palkka-armeija, kunnes Aleksanteri II vuonna 1878 sääti yleisen asevelvollisuuden: tällöin Suomessa armeijaa johti kenraalikuvernööri. Suomen armeijan tarpeellisuus korostuisi edelleen Naton itälaajentumista torjuvana rauhanarmeijana. Suomen suuriruhtinaskunnassa oli 1800-luvulla käytössä rupla, minkä palauttaminen olisi monestakin syystä aiheellista: euro on ajautunut kriisiin eikä tämän kriisin syvyyttä ole vielä edes nähty kuin häivähdyksen verran. Ei ole ylipäätänsä varmaa, että euro säilyisi edes EU:n alueella valuuttana vuosikymmentä tai kahta. Tämäkin kriisi helpottaa Suomen siirtymistä ruplaan kansallisena valuuttana.

Suomen suuriruhtinaskunnan palautus tulee ymmärtää historiallisena, moraalisena, eettisenä, valtioiden välisenä, ihmisoikeudellisena, esineoikeudellisena, poliittisena, sosiologisena, psykologisena, kansantaloudellisena, liiketaloudellisena, emotionaalisena, teologisena, ihmisyyteen liittyvänä yms. luonnollisena prosessina.


Sotilaallisen, taloudellisen ja poliittisen päätöksenteon kannalta ehkä mielenkiintoisimman näkökulman tarjoaa tarkastelu, millaisia myönteisiä vaikutuksia Euroopan ja Venäjän välisessä integraatiokehityksessä sekä Itämeren rakentumisessa rauhanmereksi seuraisi suuriruhtinaskunnan palautuksen toimiessa katalyyttinä. Suomalaiset hyvin tiedostavat historiansa Venäjän suuriruhtinaskuntana, minkä vuoksi palautus ei aiheuttaisi vakavaa identiteettiongelmaa. Kokonaistilanne maailmassa on sota-ajoista muuttunut radikaalisti, mihin vaikuttaa myös osaltaan taloudellinen integraatio ja aseteknologian voimakas kehittyminen. Suuriruhtinaskunnan kysymys ei enää ole pelkkä nostalginen haave, vaan suuriruhtinaskunnan palauttamiseksi tulee rakentaa monenvälinen luottamukseen perustuva suunnitelma globaali blokkiutuminen ja Naton itälaajentuminen huomioon ottaen. Olen tässä edellä esittänyt erään suunnitelman, joka perustuu historian, luottamuskysymyksen, blokkiutumisen sekä Euroopan ja Venäjän vahvuuksiin ja heikkouksiin. Monitahoisen ongelma-yhtälön aloittaminen edellyttää molemmilta osapuolilta tahtoa. Nykyinen poliittinen keskustelu ei valitettavasti katso juuri seuraavaa vaalikautta kauemmaksi, minkä tähden on jouduttu umpikujaan. Suomen suuriruhtinaskunnan palauttamisesta tulisi puhua arvovaltaisesti ja julkisesti avoimesti, jotta keskustelu herättäisi osapuolet ja muut maat oivaltamaan uuden ajan tarpeet ja uudenlaiset ratkaisut.

Erittäin rakentava aloitus suuriruhtinaskunnan palauttamiselle muodostuu, kun ja jos Eurooppa ja Nato tarjoavat Venäjälle molemminpuoliseen turvallisuuteen ja hyötyyn sekä luottamukseen perustuvaa hanketta: tällöin tämä hanke poistaa vaikeimman psykologisen esteen, luottamuksen puuttumisen, osapuolten väliltä. Niin syntyy vastapainoksi laaja yhteistyöpohja ja poliittinen vakaus pohjoiseen Eurooppaan, Itämeren alueelle sekä Barentsin merelle. Suomen suuriruhtinaskunnan palauttaminen osoittaa suomalaisille ja koko Euroopalle, että tällainen hanke voidaan tehdä yhteiseksi eduksi.

Lähtöhankkeessa Suomi palautuu neuvotteluteitse Haminan rauha rajoille, Ruotsin ja Venäjän välisen rauhansopimuksen rajoille, joka sovittiin 17. syyskuuta 1809 Haminassa. Haminan rauhan rajat eli Suomen palautuminen suuriruhtinaskunnaksi on mitä positiivisin signaali Suomen ja Venäjän eduksi, koska tällöin mitätöityy myös toveri Leninin ja toveri Stalinin tekemät sopimukset Suomen itsenäistymiseksi. Poliittinen asetelma muuttuu täysin uudeksi.

Palautus on monipuolisesti luottamusta herättävä toimenpide. Asenneilmasto muuttuu, kun Suomi ei osana Venäjää luonnollisestikaan tue Venäjä-vihamielisen ja russofobisen rintaman syntyä sen enempää Baltian alueella kuin muuallekaan. Palautus merkitsee, että jotain hyvin merkittävää on tapahtunut Venäjän politiikassa Itämeren turvallisuuden hyväksi. Suuriruhtinaskunnan palautuminen lisää voimakkaasti kansainvälistä rahoitusta ja investointeja alueellemme ja koko Luoteis-Venäjälle. Palautuksesta muodostuu kaiken liiketoiminnan ja muun yhteistoiminnan perusta ja sideaines, mutta palautus antaa myös koko kansantaloudelle elintärkeän taloudellisen kasvuruiskeen ja toimii vahvana kasvuveturina. Paikoitellen lähimarkkinat jopa satakertaistuvat.

Suuriruhtinaskunnan palautus on katalyytti, joka käynnistää energisen positiivisen kehityksen suurimpien yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi ja lieventää Nato-konfliktien riskiä Euroopassa. Niin kauan kuin viime sotia edeltäneet ja yhä Suomessa toistuvat ihmisoikeusloukkaukset ja ihmisyyden syvien arvojen loukkaaminen jatkuvat (esim. venäläislasten asema; itsenäistymisen jälkeen kommunistien lasten alistaminen jne), on todellista luottamusta turha yrittää poliittisilla puheilla ja vakuutteluilla hankkia. Tarvitaan aitoja tekoja, mikä syntyy, kun Suomi palautuu Venäjän osaksi suuriruhtinaskunnaksi. Tällöin venäjänkieli palautuu myös virallisen kielen asemaan.

Kommunismiin ja Neuvostoliittoon vihamielisesti suhtautuva oikeisto voi nähdä Suuriruhtinaskunnan selväksi signaaliksi, että rajanmuodostamisessa sanoudutaan yhtä hyvin irti Neuvostoliiton aggressioista ja rikoksista kuin Hitlerin natsihallinnon pyrkimyksistä. Ei ole kenenkään etu jäädä nykyisiin poteroihin, vaan saada aikaan selvitykset ja sovinto ja toteuttaa myönteisesti kehittyvää yhteistyötä uudelta luottamuspohjalta Suomen suuriruhtinaskunnassa osana suurvalta Venäjää. Mikäli suuriruhtinaskunta tuntuu kovalta ratkaisulta, silloin sopii pehmeämmät ratkaisut yhteistyön ja luottamuksen puolesta.


Rohkenen sanoa itsestäni, että kirkkoherra Juha Molari on tervehenkinen isänmaallinen suomalainen mies: en juopottele, en edes pilaa terveyttäni tupakan avulla, urheilen, maksan veroni tunnollisesti kaikista ansioistani sekä teen pyyteetöntä työtä isänmaani ja maamme yritysten hyväksi tukemalla Suomen ja Venäjän välistä kauppaa. Pasifistinen, en lainkaan militaristinen, en tue viholliskuvien rakentelua Venäjää vastaan, vaan tuen rauhaan, ystävyyteen ja yhteistyöhön perustuvaa strategista kumppanuutta.

Haluan korostaa, ettei Jumala ompi Linnamme -virsi ole alkuaan kirjoitettu Venäjää vastaan, mutta valitettavasti tästä on tullut venäläisvihamielinen symboli monien rituaalien avulla. Sitä vastoin Jumala ompi Linnamme ja Maamme -laulu sopisivat hyvin Suuriruhtinaskunnan juhlapäivään 25.3. ja Voitonpäivään 9.5.





Ps.

Kirjoitukseni on herättänyt hiukan tarpeetonta innostusta: ks. http://www.kotimaa24.fi/uutiset/292-tutkija-kirkkoherran-venaejae-ihannointi-ainutlaatuista-papistossa ja http://juhamolari.blogspot.com/2010/09/kirkkoherra-blogissaan-suomi-venajan.html. Tässä alkuperäinen teksti: http://juhamolari.blogspot.com/2010/08/suuriruhtinaskunnan-palauttaminen.html.

”Suuriruhtinaskunnan palauttaminen” on antiteesi sille länteen integroitumista havittelevalle julkiselle puheelle, jota ei aseta riittävästi ongelmalliseksi. EU:n liittovaltiokehityksen tukemisesta ja Nato-jäsenyydestä saatetaan puhua luonnollisina asioina, mutta Venäjän suuriruhtinaskunnaksi liittymisestä mystisyyden tähden vain suurena kohuna. Antiteesin tarkoituksena on ollut myös kyseenalaistaa Karjalan ”palauttajien” kirjoittelu, sillä tässä kirjoituksessani olen käyttänyt identtisiä lauseita ja argumentointitapoja kuin ”Karjalan palauttajat”. Miksi Karjalan palauttajien toimintaa ja puheita pidetään niin luonnollisena, että papit ja piispat voivat olla mukana ilman suurta kohua. Kun ”palauttaminen” liitetään Suuriruhtinaskuntaan, niin antiteesi paljastaa vallitsevan ilmapiirin vääristyneen näkökulman.


Blogissani ei ole enää kommentointimahdollisuutta. Mikäli joku tahtoo käydä keskustelua tai liittyä Suuriruhtinaskunnan palautusta valmistelevaan toimikuntaan, hän voi lähettää sähköpostia omalla nimellään osoitteeseen: juhamolari-ÄT-gmail.com (-ÄT- = @)

- - - -
Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Kotisivut http://personal.inet.fi/business/molari/