tiistai 17. toukokuuta 2011

Kun uskonto splittaa

Tänään sain Pohjan seurakunnasta paksun kirjekuoren, jossa oli minulle osoitettua seurakuntaan saapunutta pyhäinjäämistöä. Virasta potkittua kirkkoherraa muistettiin Rovaniemeltä lähetetyllä kortilla. Kirjoittaja piti aivan mahdottoman sopimattomana, että luterilainen seurakuntaa suosisi ”Ryssiä”.

Suutari pysyköön lestissään ja kirkkoherra Raamatussaan!
Ei kuulu luterilaisen seurakunnan asioihin Ryssiä suosia!
Hakeudu Moskovaan tai Tsetseniaan virkan jos et ”housuihisi” mahdu Pojo Skurussa!
Onko unohtunut Paavalin ohje toimia kotimaansa parhaaksi?
” (kirjoittaja Rovanniemeltä Juha Molaria vastaan)

Syksyllä 2010 jouduin yhteentörmäykseen Pohjan suomalaisen seurakunnan kanttorin Kaija Kalliomäki kanssa, joka oli levittänyt luvattomasti seurakunnan tiloihin syrjintään ja vihaan yllyttävää Idänportti-lehteä. Lehden mukaan Venäjä olisi Ilmestyskirjan ennustama paha valtakunta. Idänportti-lehti yllytti epäluuloon ja vihaan muslimeita vastaan. Ilmestyskirjan tulkinta perustui valheeseen ja poliittiseen agitaatioon. Kun ilmoitin poistavani nämä joululehdet seurakunnan toimitiloista, Kalliomäki reagoi totuttuun tapaansa ja lupasi palauttaa lehdet heti, kun Molari saadaan erotettua. ”Täällä on ennenkin pistetty pois kirkkoherroja”.

Uskonnollinen kieli, symbolit ja myytit eivät ole vain kohteita, joihin ehkä paetaan ahdistusta, vaan uskonnon harjoittajat käyttävät niitä myös aktiivisesti tavoitteittensa hyväksi. Nämä tavoitteet eivät suinkaan aina nouse pyhistä ja vilpittömistä lähtökohdista, vaikka niiden esittäjät eivät tunnistaisi omia ongelmiaan. Uskonnolliset vihakuvat ovat tarpeettoman tyypillinen ilmiö kaikkialla uskonnon piirissä, yhtä hyvin Suomessa kuin muissa valtioissa. Vihakuvan rakentuminen syntyy ihmismielessä tapahtuvan lohkomisen seurauksena. Lohkominen (splitting) on yksilön puolustusmekanismina tuhoutuneen minäkäsityksen merkki. Lohkomiseen tukeutuva henkilö tarvitsee ulkoisen vihollisen. Kansanomaisesti tämä tunnetaan syntipukkina: yhtä hyvin yksilöt kuin yhteisöt voivat heijastaa pelkonsa ja uhkansa syntipukkeihin. Näin julmasti toimivat ihmiset eivät ole pelkästään toisistaan kimpoilevia läpinäkymättömiä biljardipalloja, vaan kullakin on omia monimutkaisia yhteiskunnalliseen käyttäytymiseen vaikuttavia sisäisiä motivaatiotekijöitä ja tunteita.

Edellä kuvatulla ilmiöllä on hieno psykologinen nimitys ”projektio”. Projektiossa syntynyt identiteetti tarvitsee ”riittävän hyvän vihollisen” tai ainakin ”vihollisen”, joka on erottamattomasti sidottu omaan ryhmään. Niin itsensä määrittely siirtyy viholliskuvan välityksellä jopa sukupolvilta toisille. Oma identiteetti rakennetaan eriytyen tästä aina rinnalla olevasta ryhmästä, kuten Israelissa arabit ja juutalaiset sekä Intiassa muslimit ja hindut toisistaan. Historiamme epäonnekkaina vuosikymmeninä 1900-luvulla on Suomessa asetettu tähän erilaiseksi ryhmäksi venäläiset, joita vastaan on luterilainen pyhyys ja suomalainen isänmaallisuus määritelty.


Slavoj Žižekin (2004. Passion In The Era of Decaffeinated Belief) mukaan uskontoa ei tule tarkastella legitiimin immanenttisen totuusväitteen esittäjänä, vaan pikemmin tapana sallia ihmisten ilmaista sisimmät tunteet ja asenteet. Suomen russofobista evankelisluterilaista kirkkoa en ymmärrä suinkaan totuusyhteisönä, vaan pikemmin suomalaisen vähemmän kauniin kansantunteen ilmaisukanavana. Apostoli Paavali kirjoitti, ettei Kristuksessa ole erottelua pakanan ja juutalaisen välillä, kaikki olemme yhtä, mutta miten uskonnon luonteeksi on tullut apostolisen uskon vastaisesti kansalliset ja valtiolliset vastakkainasettelut? Uskontunnustus ei määritä uskoksi tiettyä kansallista seurakuntaa, vaan ”yhden, pyhä, yhteisen seurakunnan”, joka viittaa maailmanlaajuiseen seurakuntaan. Uskontunnustuksen ensimmäinen kohta tunnustaa kaikki ihmiset uskosta ja epäuskosta riippumatta yhdenveroisesti Jumalan luomiksi. Kansallisuskonto on jotain aivan ristiriitaista kristillisen uskon lähtökohdille.

Ongelma ei ole suinkaan vain kristinuskon sisäinen tai Suomen evankelisluterilaisen kirkon tyypillinen häiriö. Esimerkiksi Neuvostoliitossa oli voimakas propagandaohjelma, jonka mukaan Neuvostoliitto on kaikkien äiti, ihmiset ovat keskenään siskoja ja veljiä. Tämä propagandaohjelma ei sekään toteutunut käytännössä ongelmattomasti. Moskovassa metroasemien tungoksessa moskovalaiset haukkuivat muualta saapuneita, että nämä olivat saapuneet tänne ja veivät tilaa metroasemilla. Mustalla Merellä julkisten liikennevälineiden jonoissa ja ruuhkissa paikalliset ihmiset moittivat muualta saapuneita turisteja, koska turistit veivät paikallisilta asukkailta tilaa liikennevälineissä. Leningradissa oli avarahenkisin ilmapiiri: siellä toivotettiin vieraat tervetulleiksi ja heitä autettiin selviytymään. Mikä virittää yksittäisissä ihmisissä ja ryhmissä vihan toivotuksia ja vainoharhaista luokittelua muita ”ryhmiä” vastaan? Tämä on hyvin ajankohtainen kysymys niin kuin on nähtävissä myös suurvaltojen, turvallisuuspalvelujen ja sotilasliittojen käyttäytymistieteilijöiden antaumuksellisuudesta ongelman selvittämiseksi.


Tutkimuksen ja median hyvin tietämä tapaus on, kun äärimmäishenkinen ryhmä riistää pois individualismin. Yksilöt voidaan uhrata organisaation korkeimman hyvän puolesta. Johtajia ei sovi arvostella: johtajana on äiti, isä, veli tai Jumala. Seurauksena on, että jäsenet menettävät persoonallisuutensa ja identiteettinsä. Nuoren jäsenen ei sovi enää ajatella äärimmäisessä lahkossa mitään muuta kuin mikä on kyseisen lahkon omat päämäärät ja ihanteet. Ryhmän identiteetti määrittää ääriryhmälle tyypillisen ryhmäajattelun (group thinking) ja eristäytymisen yhteiskunnasta. Ryhmän päämäärien mukaisesti yksilöllisen persoonan tilalle asetetaan korvaava identiteetti (”compensatory identity”). Wahhabilaisissa uskonnollisissa tulkintamuodoissa on ilmeisesti nähtävissä, miten kokemukset kaaoksesta ja järjestyksen menetyksestä uhkaavat turvallisuuden tunnetta, maailmasta tulee vaikeasti ymmärrettävä ja ratkaisuksi astuvat vihollisia demonisoivat lahkot. Psykoanalyytikko Robert Young (1993. The Psychoanalysis of Sectarianism. The British Psychological Society, Psychotherapy Section. Scientific Meeting on ‘Impasse in Political Conflict’, London, 20 November 1993. The British Psychological Society, Psychotherapy Section, 15 (1994): 2-15) on kutsunut ideologisten lahkojen psykoanalyysia kleinilaisittain objektien lohkomisten analyysiksi (the analysis of splits). Kavkaz Center on omaksunut ideologisen sodankäynnin työvälineeksi skitsoparanoidisen split-mekanismin: fundamentalistiset ja totalitaariset ideologiat ja liikkeet turvautuvat skitsoparanoidiseen split-ilmiöön, kun nämä painostavat: ”Ellet ole kanssamme, olet meitä vastaan! - Ellet ole Kavkaz Centerin puolella, olet FSB-agentti!”


Vaarallisissa äärilahkoissa nähtävät piirteet on tavattavissa myös ei-uskonnollisissa kuin valtauskonnon yhteyksissä, koska kyse on ihmisen ja yhteisön identiteetin määrittämisestä muuttuvassa maailmassa, jossa resursseja ja palveluja on rajatusti. Ideologia antaa suojan sopivan myytin avulla myös suurimmissa uskonnollisissa instituutioissa. ”Suomalaisen hengen” etsimisessä on taas uudestaan rakennettu sotatarinoita suomalaisista yhtäällä sotahistorian uhreina ja toisaalla sankareina, yhtäällä kilpailevien voimien kurittamina ja toisaalla kohtaloonsa määrättyinä. Sinänsä Suomen evankelisluterilaisen kirkon uskonnonharjoituksen vertaaminen ”lahkoon” on yhä enemmän perusteltua uskonyhteisön marginaalisuudenkin tähden, vaikka barokiaalinen rakenne, verotusjärjestelmä ja virkamiesmäinen hallintomentaliteetti näyttävät marginalisoituvan kirkon hyväksi yhä instituution naamarin. Marginaaliin vähentynyttä uskonyhteisöä johtavat uskonnon ammattilaiset, jotka tuskin voivat välttää lahkon psykodynamiikkaa. Marginalisoituva kirkko tarvitsee ”sotaa”, jota käydään myös ilman todellisia vihollisia. Suomessahan on saatu elää vuosikymmenen rauhassa, globaalissa maailmantaloudessa elävät naapurit tahtovat rakentaa pikemmin partnerisuhteita kuin ongelmia Suomen kanssa. Kirkolla on suomalaista oikeistopolitiikkaakin ankarampi russofobinen traditio, jonka pirun pauloista ei kirkoissa ole koskaan rukoiltu vapautusta. Todellisuudesta riippumatta on Suomessa ja kirkoissamme rakennettu ero ”meidän” ja ”Venäjän” välille. Rovaniemeläisen lähettämä kortti on ilmeisen ja piiloviestinnän aito tulkki. Sellaista uskontoa Suomessa tarjotaan: Suomen evankelisluterilaisen kirkon asioihin ei kuulu Ryssiä suosia! ”Ihmisoikeusaktivisteina” tai ”isänmaallisina” esiintyvät suomalaiset
ovat virittäneet Venäjään vihamielisesti kohdistuvaa paniikkia itsensä ja yhteisönsä etujen ajamiseksi. Evankelisluterilainen kirkko elää tässä aatteellisessa tilanteessa, jossa suomalaiset ovat säikähtäneet oman valtiollisen ja kansallisen pienuuden tähden globaalin maailman suuruutta: nyt on jälleen alettu etsiä suomalaisuutta. Kristinuskoon tuolla etsinnällä ei ole mitään suhdetta.




- - - - - - -



No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com or juhamolari-ÄT-mail.ru (см. -ÄT- = @). In principle, you could discuss with me in Facebook

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

Juha Molari -mail.ru -blog

Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)

СМИ и Юха Молaри (коллекция)