lauantai 28. toukokuuta 2011

Luin eilen M.S. Gorbatšovin kirjan ”Perestroika"

En ole koskaan ollut kommunisti, en marxisti, en edes sosiaalidemokraatti. En ole koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen eikä minulla ole mitään halua sitoutua puoluepoliittisesti. Haluan keskustella ulkoparlamentaarisen vaikuttamisen piirissä. En halua leimautua minkään puolueen kannattajaksi. En ole edes erityisemmin vasemmistolainen. Talouspolitiikan kannalta olisin Suomessa lähinnä Kokoomuksen tai Keskustan näkemyksiä, mutta poikkean heistä transatlantisen Eurooppa-, ”optiota” suojaavan Nato- ja apartheidia kätkevän Baltia-politiikan suhteen.

Kommunismin tappio ja Neuvostoliiton romahtaminen ei ollut Gorbatšovin vika

Luin eilen M.S. Gorbatšovin kirjan ”Perestroika – Puheita ja lausuntoja”. Teoksen venäjänkielinen käsikirjoitus on vuodelta 1987. Kirja on mahdottoman tylsä, pelkkä kokoelma NKP:n keskuskomitean juhlapuheita. Silti juhlapuheiden sanoissa ja rivien väleissä näkyy paljon sellaisia kokemuksia, joiden tähden en halua olla marxilainen, en leniniläinen, en kommunisti enkä myöskään Neuvostoliiton järjestelmää kaipaava ihminen.

En tietenkään kiistä monia hyviä asioita, joita Neuvostoliitossa oli. En kuitenkaan ihannoi näitä hyviksi asioiksi nimettyjä asioita epärealistisesti. Miten esimerkiksi käytännössä toteutui laadukas koulutus erityisesti vieraiden kielten opiskelussa? Oliko se parempaa kuin nykyinen vieraiden kielten opetus? Tunnustan venäläisen matematiikan professorin arkikokemuksen, että ennen nuoret osasivat matematiikkaa paremmin yliopistoon tultaessa kuin nykyään. Tuo ilmiö taitaa olla tuttu Suomessakin, kun peruskouluopetuksessa tasokurssit ovat kadonneet. Pioneerileireissä on hyvää ja vähemmän hyvää muistettavaa. Toverillinen apu ja kansalaisten keskinäinen auttaminen toivat turvallisuutta, jonka tuhoutuminen on surullista. Mutta en liitä tätä hyvän tuhoutumista vain Neuvostoliiton tuhoutumiseen. Suomikin oli erilainen vuosikymmeniä sitten. Kaikki tietävät mummojen ja pappojen tarinat, ettei ovia tarvinut pistää lukkoon. Nykyään Suomessa ovet pistetään lukkoon. Suomessa ei ole tapahtunut kommunistisen järjestelmän murskautumista kapitalistiseksi, mutta sama ilmiö turvattomuuden kasvusta on havaittavissa taloudellisen hyvinvoinnin lisääntymisen rinnalla. Sitä paitsi pahuutta on ollut aina: ei se pahuus ja varkaus ole alkanut vasta nyt!


En ole myöskään Gorbatšovin poliittisen toiminnan kannattaja, mutta mahdollisesti arvioin häntä kuitenkin eri tavalla kriittisesti kuin monet romanttisesti Neuvostoliittoon tai kommunismiin suhtautuvat henkilöt tekevät kritiikissään. Kommunismin tappio ja Neuvostoliiton romahtaminen ei ollut Gorbatšovin vika, vaan tuon järjestelmän mahdottomuuden ja epäonnistumisen väistämätön seuraus. 13. tammikuuta 1991 tapahtumat Vilnassa, 14 kuollutta ja yli 600 haavoittunutta, on tällä hetkellä Liettuan syyttäjäviraston tutkittavana. Mikä oli Gorbatšovin vastuu väkivaltaisuuksista mielenosoitusta vastaan, jossa vaadittiin itsenäisyyttä. Mikä oli Gorbatšovin vastuu tammikuun 1990 tapahtumiin Azerbaidžanissa ja Karabahin konfliktissa, jossa Alfa-erikoisyksikkö ryhtyi palauttaa perustulaillista järjestystä: 134 ihmistä kuoli ja 700 loukkaantui. 80-vuotta vanha Gorbatšov on tällä hetkellä moitteiden kohteena yhtä hyvin "oikealta" kuin "vasemmalta" puolelta poliittista kenttää. Kiinnostukseni hänen kirjaansa kohtaan ei synny kuitenkaan miehen syyllisyyden arvioimiseksi, vaan kohtalokkaan järjestelmän ymmärtämiseksi.

M.S. Gorbatšovin teos ”Perestroika – Puheita ja lausuntoja” tuo ilmi ne vakavat epäkohdat, joita kommunistinen talousjärjestelmä yhdessä poliittisen järjestelmän epäonnistumisten tähden oli luonut. M.S. Gorbatšov eli kohtalokkaana väistämättömänä hetkenä, jolloin hän kykeni monien muiden kanssa ymmärtää, että vanha meno ei ole kestävä. Hänen ratkaisunsa eivät olleet kykeneviä eikä hänen aloittama flirttailu amerikkalaisten tahojen kanssa ollut Venäjän edun mukainen, kuten tiedämme sittemmin.

On turha syyttää väistämättömyydestä Gorbatšovia: virhe tapahtui jo Leninin rakentamassa kommunistisessa yrityksessä, ei vasta Stalinin aikana, joita ylilyöntejä Hruštševin aikana tunnustettiin. Monet asiat jäivät korjaamatta. Ongelma ei ole suinkaan vain Stalinissa, vaan Neuvostoliiton talousjärjestelmässä, oikeusjärjestelmässä ja poliittisessa järjestelmässä – sanalla sanoen koko valtiojärjestelmässä. Stalin-kritiikki pitää kuitenkin erottaa perverssistä revansismista, banaalista vihapropagandasta, jota nykyään kehitellään Venäjää vastaan. Olen jo aiemmin kirjoittanut hyvin suorasanaisesti, miksi eräiden kommunistien osoittama kultti Stalinille on asiatonta ja typerää. Olen kirjoittanut Stalinin hirmuvallan uhreista, Gulagista ja Svetlana Alliluevasta, jonka kohtalo Stalinin tyttärenä on hirvittävyydessään paljastava. Tilinteon ja välienselvittelyn ongelmassa suhteessa Staliniin on länsimaissa virinnyt perverssi ajattelutapa: monet tahtovat määritellä Stalinin pahuuden avulla nykyään eläviä ihmisiä ja poliittisia suuhtauksia, usein tämä määrittely on revansistinen tai leimaavaa ja diskriminoivaa kuten Baltiassa on nähty. Mutta toiset tahtovat suojella Stalinin kunniaa. Niitäkin harvalukuisia kommunisteja on olemassa, mutta hyvin niukasti. Kumpikin asennoituminen on psyykkiseltä asenteelta perverssi: siirtymistä nykyisyyden kohtaamisesta sivuun.

Mutta kyse pitäisi olla myös paljon laajemmasta ongelmakokonaisuudesta kuin yhden epäonnistuneen poliitikon toimista, kun tehdään tilintekoa Neuvostoliitosta: kyse on järjestelmän ongelmallisuudesta. Epäonnistunut filosofinen järjestelmä ei kestänyt kauemmin, vaikka Gorbatšov yritti muutoksilla korjata poliittismaailmankatsomuksellisen uskomusjärjestelmän ("uskonnon") jo ilmeisiä virheitä silloisen ymmärryksensä mukaan. Jälkiviisaana voisi viisastella, että jo silloin olisi pitänyt antaa kapitalistisen talousjärjestelmän ja demokraattisen monipuoluejärjestelmän syntyä Neuvostoliittoon, toimittaa hallittu ”siirtymätalous” länsimaiseen markkinatalousjärjestelmään, rakentaa kommunistisesta arvokkaasta sisaruudesta ja toveruudesta suvereeni demokratia, jotta valtiollinen yhtenäisyys ei olisi murtunut väärän talousjärjestelmän ja poliittisen järjestelmän sortumisen tähden. Sortumisessa Boris Jeltsinin aikana pienilukuinen oligarki ryösti valtion ja kansan rikkaudet. Se ei ole kapitalismia, vaan ryöstötaloutta, jonka tuomittavuutta arvioidaan yhä edelleen Hodorkovski-oikeudenkäynneissä Venäjällä.

M.S. Gorbatšovin kirjassa ”Perestroika – Puheita ja lausuntoja” on NKP:n pääsihteerin puhe 27.1.1987. Siinä hän ylistää lokakuun vallankumousta: ”Ensi kertaa maailmanhistoriassa työihminen, hänen etunsa ja tarpeensa nostettiin valtion politiikan keskiöön”. Tuo esitetty väite on toteutunut vain marxilaisleniniläisen filosofisen teorian mukaan, sillä filosofiassa esitetty luokkaoppi oli ontologisesti väärä. Muistan Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan luentokeskustelun 1980-luvun puolesta välistä, kun liityin Popperin kriittiseen teokseen ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset” ja moitin luennoitsijan tarpeettoman keveää marxilaisuuden analyysiä. Kuka antaa todisteen ontologiselle uskomukselle, että proletariaatin vallankumouksessa ei syntyisi uusia hallitsijoiden luokkia, sisäpiiriä, etupiirejä. Gorbatšov puhui kuitenkin vanhan aatejärjestelmän retoriikan vankina, vaikka kirjassa paljastuu kovasti etuoikeutettujen pienipiiri kommunistisessa Neuvostoliitossa. Ei ole suinkaan osoitettu, että vallankumouksen johtoryhmä olisi edustanut erheettömästi koko työihmisen suurta enemmistöä.

M.S. Gorbatšov ei harjoittanut pääsihteerinä 27.1.1987 ideologiakritiikkiä koko aatejärjestelmän erheellisyyttä vastaan, mutta kiinnitti huomiota syntyneisiin ongelmallisiin käytäntöihin: ”Politiikan kehittelyssä ja käytännön toiminnassa pääsivät vallalle vanhoilliset mielialat, vitkaisuus, pyrkimys viitata kintaalla kaikelle, mikä ei sopinut totuttuihin kaavoihin, ja haluttomuus ratkaista ajankohtaisiksi käyneitä sosiaalisia ja taloudellisia kysymyksiä”. Nähdäkseni tämä on kommunistien ja äärivasemmiston helmasynti yleisestikin, koska maailmaa katsellaan liian ahtaasti ideologisten ja historiallisten punaisten silmälasien läpi sen sijaan että ratkaistaisiin tämän päivän ongelmia.

Gorbatšov ei säästele sanoja Neuvostoliitossa vallinnutta tapainturmelusta vastaan: ”Halveksiva suhtautuminen lakeihin, bluffaus ja lahjustenotto, liehakoinnin ja imartelun kannustaminen vaikuttivat turmiollisesti yhteiskunnan moraaliseen ilmapiiriin. Todellinen huolenpito ihmisistä, heidän elin- ja työoloistaan sekä yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan korvattiin usein poliittisella liehittelyllä – kunniamerkkien, arvonimien ja palkintojen massamittaisella jaolla. - - - Emme voi vaieta myöskään työtätekevien oikeutetusta suuttumuksesta niiden luottamusta nauttivien ja valtuuksin varustettujen johtavien työntekijöiden käytöksen johdosta, joiden oli määrä varjella valtion ja kansalaisten etuja mutta jotka itse käyttivät valtaansa väärin vaientaen arvostelun ja hankkien itselleen etuja. Jotkut heistä jopa osallistuivat rikollisiin toimiin, olivatpa toisinaan niitä järjestämässäkin”. Gorbatšov viittaa myös anastuksiin, lahjustenottoon, tilinpidon väärentämiseen, valtio- ja puoluekurin rikkomiseen sekä juopotteluun, joita 1970- ja 1980- luvun Neuvostoliitossa yleisesti harrastettiin.

Mihail Gorbatšov selosti myös NKP:n keskuskomitean täysistunnossa 25.6.1987 Neuvostoliiton katastrofaalista moraalia: ”Demokraattista ei ole, kun yhden ryhmän ambitioiden ja totuuden monopolisoimisvaateiden vastaisen taistelun varjolla yritetään ajaa läpi toisen ryhmän ambitioita, mieltymyksiä, intohimoja ja subjektiivisia näkemyksiä”. Itse asiassa Gorbatšov erehtyy moraalikritiikissään, sillä hän ei osaa tunnustaa subjektiivisten näkemysten ja henkilökohtaisten mieltymysten myönteistä voimaa demokratia ja talouselämän kehitykselle ja uudistumiselle. Nuo subjektiiviset näkemykset ja henkilökohtaiset mieltymykset ovat katastrofaalisen moraalittomuuden perussynti kommunistisessa poliittisessa yksipuoluejärjestelmässä ja suunnitelmataloudessa, koska järjestelmä ei kestä ihmisyyttä. Gorbatšov jatkoi kritiikkiä 70- ja 80-luvun epäonnistunutta Neuvostoliiton talouselämää vastaan ja kuvasi lohduttoman tilanteen: ”Itse asiassa oli ja on pulaa kaikesta – metallista, polttoaineesta, sementistä, koneista, kulutustavaroista. Kun tähän lisätään vielä krooninen työvoimapula, käy selväksi, että tällaisissa olosuhteissa talouselämä ei pysty kehittymään normaalisti”. Hänen mukaansa Neuvostoliiton hallinto oli merkinnyt ”pelkkiä käskyjä, kieltoja ja kehotuksia”. Uudistuksen politiikan tehtävänä oli jättää tuo vanha hallinto taakse, mutta jälkikäteen tiedämme, että muutos johtikin koko järjestelmän tuhoutumiseen.

Neuvostoliitto perustui väärään talousfilosofiaa ja poliittiseen malliin, jonka ytimen Marx ja Engels olivat kehittäneet. Järjestelmä ei ymmärtänyt oikein tehokkuuden käsitettä. Itä-Euroopan suunnitelmataloudet läpeensä osoittivat tehottomuutensa, sillä ne eivät pystyneet vastaamaan ihmisten tärkeimpiin vaatimuksiin: taloudelliseen hyvinvointiin ja henkilökohtaiseen vapauteen. Gorbatšov puheet NKP:n kokouksissa oli karuttomia paljastuksia siitä näivettymisestä, johon järjestelmä oli pakottanut Neuvostoliiton, koska järjestelmä ei pystynyt tuottamaan todelliseksi koettua hyötyä suhteessa uhrattuihin resursseihin. Suunnitelmataloudessa ei yksiköt saaneet resurssejaan asiakkailta tai kuluttajilta, vaan joltain varoja jakavalta elimeltä. Suunnitelmataloudessa ei esiintynyt kysyntäimua, vaikka pitkiä jonoja saattoi olla ja tyhjiä kaupan hyllyjä. Valtion myymälöiden ruoka ei ollut hyvää eikä halpaa neuvostokansalaisten palkkatasoon nähden. Ja sitä oli niukalti. Voita, maitoa ja munia ei usein saa lainkaan. Etuoikeutetuissa kaupungeissa Moskovassa ja Leningradissa lihaa oli kuitenkin saatavissa ympäri vuoden. Talvella ei ollut juurikaan saatavissa vihanneksia. Johtamisesta oli tullut teknokraattista. Suunnitelmatalous esti hyödyllisen rationalisoitumisen, ns. luovan tuhon, kun piti tehottomia järjestelmiä pystyssä estäen tehokkaampien rakentumisen.

Kommunistisella vallankäyttäjällä ”Koiran sydän”

Olen luonnehtinut Neuvostoliiton poliittisen ja taloudellisen järjestelmän epäonnistuneisuutta usein Mihail Afanasjevitš Bulgakovin (Михаил Афанасьевич Булгаков) kirjan ”Koiran sydän” avulla, jonka kirjailija kirjoitti vuonna 1925. Kirjassa Zarik-koira oppii kommunistiksi. Bulgakovin romaani valmistui jo Neuvostoliiton alkuvuosina, mutta se kuvaa osuvasti kommunistisen puolueen rappeutuneisuutta Neuvostoliitossa. Lainvastaisia etuoikeuksia oli sittenkin ostettavissa, kun johtaja sai sopivia etuisuuksia. Vanhat miehet, kommunistijohtajat, tahtoivat päteä nuorten tyttöjen kanssa. Venäläiset tykkäävät myös tarinoista. Villit tarinat olivat yleisiä myös Neuvostoliiton aikana. Suosittelen luettavaksi kirjaa!

Leonid Iljitš Brežnevin (Леонид Ильич Брежнев) aikaa on kutsuttu pysähtyneisyyden kaudeksi. Hän toimi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuodet 1966–1982. Arkielämän vapaus koettiin tähän aikaan työläisten parissa aivan myönteiseksi. Kaupoissa oli ruokaa. Työläinen sai mennä ruokatauolla omille asioilleen ja palata takaisin töihin. Eipä ihme, että tämä sihteeri on arvioitu yhä uusissa mielipidemittauksissa hyvin rakkaaksi. Kansantalouden näkökulmasta tuo aika merkitsi pysähtyneisyyden aikaa: valtiotalous kääntyi mahdottomuuteen, jonka hintana oli lopulta Neuvostoliiton tuhoutuminen.

KGB-mies Juri Vladimirovitš Andropov (Юрий Владимирович Андропов) oli vain kaksi vuotta NKP:n johdossa, mutta tuo aika tuntui kaikkialla vapauden murenemisena. Vain harvoin on löytää Venäjältä sellaista matruska-nukkea, joissa presidentit seuraisivat toisiaan erehtymättömässä järjestyksessä: juuri Juri on pääsääntöisesti unohdettu pois. Tämä ei ole yllätys. Hänen aikanaan valvonta kiristyi. Edes työläisten ruokatauot eivät olleet enää vapaita. Kadulla pysäytettiin ja tarkistettiin dokumentit, jos työläinen erehtyi ruokatauolla ulos. Pahin kommunismin vastainen rikos oli kuitenkin uskoa Jumalaan. Nuorten piti tehdä valinta: Uskotko Jumalaan vai Komsomoliin?

Kouluopetuksessa ei käsitelty lainkaan Stalinia. Stalinista vaiettiin myös 70- ja 80- luvuilla lasten kouluopetuksessa. Hänet tiedettiin eläneen, mutta hänestä ei kerrottu hyvää eikä pahaa. Kouluissa ei kerrottu myöskään mitään Suomea vastaan käydystä sodasta. Akateemikot ovat asia erikseen, mutta tavallinen kouluopetus ei kertonut Neuvostoliiton sodasta Suomea vastaan. Hitleriä vastaan käyty sota opittiin toki voitoksi fasisteista. Ensimmäistä kertaa Suomea vastaan käyty sota kerrottiin tavalliselle koko kansalle sekä koulu- ja opiskelijanuoren kuultavaksi Mihail Gorbatšovin aikana. Silloin neuvostoliittolaiset sanomalehdet kirjoittivat, että Neuvostoliitto meni sotaan Suomea vastaan ja yritti saada Suomen itselleen, mutta Suomi ei tehnyt mitään pahaa. Suomi-kuva oli jopa idealistisen kaunis. Sanomalehtikuvien perusteella suomalaiset olivat ystävällisiä ihmisiä, jotka odottivat vain, että neuvostoliittolaiset joisivat ja juhlisivat heidän kanssaan. Koko sodan olemassaolo oli monelle Keski-Venäjällä asuneelle venäläiselle nuoremmalle ihmiselle täysi yllätys. Siinä vaiheessa ei vielä tiedetty, miten Suomi muuttuu Neuvostoliiton sortumisen johdosta, tuskin monikaan osasi ennustaa de-russofikaation ja Kreml-fobian syntyä Suomeen.


Järjestelmän romahdus ei tehnyt köyhäksi, vaan näytti köyhyyden


Neuvostoliittolainen oli oikeasti köyhä. Neuvostoliiton sortuminen ei tehnyt häntä köyhäksi, vaan hän oli köyhä jo ennen sortumista. Valtaosa väestöstä ei voinut ostaa koskaan autoa perheelleen. Jos auton arveli ostavansa jotenkin ansaituilla varoilla, autoa piti odottaa useita vuosia. Tällöin autovalikoimaan kuului kolme eri merkkiä: Mosse (Moskvitš; Москвич), Žiguli (Жигули; joka tunnetaan kapitalistimarkkinoinnissa nimellä Lada) ja Запорожец (Zaporozhets), joka tunnetaan lähinnä vammaisille sopivana pikkuautona. Se oli kuitenkin kokonaisten perheiden käytössä. Näitä autoja näkee yhä Venäjän katukuvassa. Neuvostolaatu kestää. Kansa ei saanut ostaa Volgaa: se kuului puoluejohdolle ja takseille.

Gorbatšov ilmoitti televisiossa, että nyt Neuvostoliitto on vapaa maa. Ihmiset saavat mennä ja matkustaa. Nuoret tytöt ja pojat hyppivät aivan oikeasti ilmaan, koska nyt saa matkustaa, vaikka he eivät pahemmin tietäneet, mitä matkustaminen edes tarkoittaa. Vanhemmat ihmiset olivat tylyjä ja ihmettelivät, miksi Neuvostoliitosta pitäisi matkustaa muuhun maailmaan. Suomessa alettiin pistää jo pian kauppojen oville kylttejä, että vain yksi venäläinen kerralla kauppaan! Tämä aika oli Venäjällä vapaata aikaa henkisesti, mutta kaupat olivat ankean tyhjät. Leipää sai jonottaa kuusi tuntia. Beriozka (Березка) –kaupasta saattoi ostaa toki ruokaa, mutta valtiolliset kaupat olivat tyhjiä. Turistikaupassa kelpasi rahaksi vain dollarit. Neuvokas neuvostohenkilö löysi toki dollareita, jos möi militaarikaupasta 3 ruplalla ostamiaan sotilaskelloja (командирские часы) dollareita maksaville italialaisille. Suomalaiset ostivat vodkaa ja amerikkalaiset matruska-nukkeja. Katujen varsille tuli laittomat rahanvaihtajat. Nämä vaihtoivat saadut dollarit rupliksi. Kapitalismi alkoi syntyä Neuvostoliittoon.


Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Nikolajevitš Jeltsin (Борис Николаевич Ельцин; presidenttinä 1991–1999) merkitsi neuvostoihmisille yksityisten kauppojen ilmaantumista. Valtiolliset kaupat jatkoivat olemassaoloaan, mutta näiden hyllyt jatkoivat ammottavaa tyhjyyttään, mihin jo Gorbatšovin aikana oli opittu. Sittemmin näissäkin kaupoissa otettiin dollarit käyttöön, kunnes ue. –merkintä korvasi dollariin perustuvan hinnoittelun. Yksityisissä kaupoissa oli mahdollista ostaa vain dollareissa. Pahimman kriisin aikana banaanin ostaminen herätti kateutta ja pahaa huutelua, etenkin jos erehtyi laittaa kapitalistibanaanit läpinäkyvään muovipussiin. Neuvostoliiton aikana ei ollut farkkuja, ihmisillä ei ollut edes oikeuksia käyttää sellaisia kapitalistisia vaatteita. Neuvostoaikana ilmestyi vain pari sanomalehteä, vain rajallista neuvostomusiikkia saattoi kuunnella, television ohjelmatarjonta oli suppea. Nyt tarjonta täyttyi ulkomaisilla tuotteilla.

En murehdi Neuvostoliiton ja kommunismin nimissä rakennetun ideologisen totalitarismin sortumista. Valheelle rakennetut viisivuotissuunnitelmat ja valheelle rakennetut valvontaraportit eivät voineet pitää loppujen lopuksi enää koko järjestelmää hengissä, jos suunnitelmien laadinnasta puuttui kansalaisten, kuluttajien, kysyntään perustuva ohjausjärjestelmä. Tämä ohjausjärjestelmä syntyy vain hinnan ja kysynnän vuorovaikutuksessa, jos kuluttajalla on riittävä vapaus valita ostamisen ja tuotteitten välillä. Neuvostoliitto tuhoutui kommunistisen talousjärjestelmän mahdottomuuteen. Tilalle tuli jotain vielä parempaa: Venäjän Federaatio.
.
Venäjä on elänyt 2000-luvulla parasta aikaansa

Muistan hyvin keväällä 2005 tehdyn tutkimuksen Venäjällä: selvitettiin, kuinka ihmiset ajattelevat demokratiasta. 33 % mielipidetutkimukseen osallistuneista ei osannut määrittää oikein, mitä demokratia-sanalla tarkoitetaan. Demokratiaan liitettiin kylläkin kaikkia positiivisia mielleyhtymiä. 35 % liitti demokratiaan puhevapauden, ihmisoikeudet, yhdenveroisuuden ja poliittiset vapaudet. Demokratia merkitsi mahdollisuutta “olla yksilö”. 10 % ymmärsi demokratian vallankäytön muodoksi, jota harjoittavat vapaissa valitut edustajat. 6 % liitti demokratian lain käyttöön, järjestykseen ja kuriin. 34 % vastaajista uskoi, että Venäjällä on jo tässä vaiheessa liian vähän demokratiaa, mutta 21 % ajatteli, että Venäjällä on liian paljon demokratiaa. Jälkimmäinen ryhmä ei kannattanut demokraattista poliittista järjestelmää. Toisin kuin Suomessa voi otaksua, niin venäläiset nimeävät juuri Putinin ajan Venäjän historian kaikkein demokraattisimmaksi ajanjaksoksi. 29 % vastanneista uskoi, että Putinin aika on ollut Venäjän demokraattisin kausi. 14 % liitti demokraattisimman kauden Brezhneviin, 11 % Gorbatšoviin ja 9 % Jeltsiniin. Menatep -ryhmittymä, joka on suurin omistajaryhmä Jukos-öljy-yhtiössä, arvioi kehitystä toisin kuin venäläiset keskimäärin.

Menatep-ryhmästa Leonid Nevzlin – Hodorkovskin verinen rötöstoveri - ilmoitti Interfaxille 7.4.2005, että yritys vetää liiketoimintansa pois Venäjältä ja keskittyy Lähi-itään ja muuhun itäiseen Eurooppaan (Ukraina ja Tšekki). “Me lisäämme läsnäoloamme Israelissa. Tällä hetkellä Menatepilla ei ole oikeastaan mitään suhdetta Venäjään” (MosNews 7.4.2005).

”Venäjän yhtenäisyys” juhli 2.12.2006 viisivuotista historiaansa ja viisitoistavuotisia liberaaleja reformeja. Tuolloin lausuttiin mielenkiintoisia analyysejä historian prosesseista, joita Venäjällä oli koettu. Liberaalisten uudistusten historiassa on paljon sellaista perintöä, josta Venäjän yhtenäisyys sanoutuu irti: hintojen vapauttaminen, shokkiterapia, vaucher-kauppa, valtion riippuvuus lainoista ja vipistä, teollisuuden rappeutuminen, rosvous, kansalaisten köyhyys ja maatalouden epäonnistuminen. Vuoden 1998 jälkeen alkoivat Venäjällä reformit, jotka uudistivat teollisuutta ja kehittivät kansallista infrastruktuuria. Venäjä kansa valitsi demokratian, joka ei ole ”johdettua demokratiaa”, vaan “itsenäistä demokratiaa”. Venäjällä on oma kansallinen malli demokratiasta ja poliittinen traditio. Valtaväestö ei ajattele valtiota poliittisena tai julkisena käsitteenä, vaan etnokulttuurisena, historiallisena ja traditionaalisena. ”Islamin ja ortodoksisen uskon välinen dialogi on tärkein yhteiskuntasopimuksen perusta ja rauhan väline monilla alueilla Venäjää. Ilman sitä dialogia demokraattiset arvot jäävät merkityksettömiksi” (Šaimiev; Шаймиев).

Venäjän suurimman puolueen kokous osoitti, että puolue ei tahdo Federaation jäävän ryöstettäväksi lähteeksi globaalissa taloudessa. Siksi tähdennetään intellektuaalista itsenäisyyttä, kykyä hallita omaa tulevaisuutta ja vaikuttaa globaaleihin prosesseihin. Venäjällä on uskomattomat luonnon resurssit, teollisuuden mahdollisuudet, ainutlaatuinen maantieteellinen sijainti, innovaatioita, tieteellistä potentiaalia ja suuri väestö, mutta maa menettää vuosittain tuhansia asiantuntijoita. Heidän pitäisi rakentaa Venäjälle globaalia johtajuutta. “Kansallinen ohjelma paluusta Venäjän intellektuaaliseen, tieteelliseen ja jälkiteolliseen potentiaaliin täytyy olla prioriteettimme” (Lužkov). Venäjällä on kuitenkin vakavat väestöongelmat. Äitiyden tukemiseen vaaditaan voimavaroja – niiden mukaan Venäjä tekikin sittemmin huomattavia uudistuksia.

Venäjän politologit Vjazeslav Nikonov, Gleb Navlovski, Baleri Fadev, Vitali Tretjakov, Andranik Migranjan, Aleksei Zalaev, Maksim Sokolov, Leonid Poljakov, Vitali Ivanov ja Leonid Radzihovski ovat etsineet vastapoolia ”kontrolloidulle demokratialle, jossa kansakunta on sidottu tehottomuudessaan muutamien globaalien keskusten toimintaan” (Surkov). Venäjä tahtoo sitoutua luovuutta edistävään uudistumiseen ja valtiolliseen arvokkaaseen yhtenäisyyteen globaalissa markkinataloudessa: Venäjä ei halua enää rakentua vain energiaputkien suojeluun. Uhkana on ”menettää kilpailukyky: Venäjän poikkeuksellista asemaa energiamarkkinoilla on käytettävä välineenä korkean teknologian ja innovaatioiden kehittämisessä” (Orlov).



- - - - - - -



No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com or juhamolari-ÄT-mail.ru (см. -ÄT- = @). In principle, you could discuss with me in Facebook

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

Juha Molari -mail.ru -blog

Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)

СМИ и Юха Молaри (коллекция)