lauantai 25. kesäkuuta 2011

Niin kuin rotta ulos kirkkolaivasta

Pauli Saarinen jatkaa Uusi Suomi –blogissaan juhannustervehdysten kirjoittamista tavalliseen kieroon tapaansa, jonka hyväksyttävyys on harmaan ja mustan rajamailla. Saarinen luottaa siihen, että kunnianloukkauksesta poliisi ei aloita kovasti työllistettynä tutkintaa, koska vain sakkoa voisi olla rangaistuksena. Riittävän älykkäänä ihmisenä Saarinen kirjoittaa tekstit vihjailevan retoriikan muotoon, jolloin poliisikuulusteluissa tai käräjillä hän voisi vedota, ettei lausunut mitään todellista, vaan vain pohti erilaisia vaihtoehtoja. Kieroilla ovat monet mahdollisuudet.

Kuva: Pauli Saarisen kirjoittama parjausteksti nimipäiväni - juhannuksen - kunniaksi


En puutu tässä Rimma Saloseen ja Leena Hietaseen kohdistettuihin loukkauksiin, joita Pauli Saarinen tekee alituisesti myös muualla. Pauli Saarinen kirjoittaa siitä, että eräässä tilanteessa lausuin todella lopettavani kaiken kirjoittamisen muista kuin talouspolitiikasta ja uskonnosta, jos en saa rahoitusta. Tällöin tein alusta alkaen rajauksen, että itseni puolustukseksi kirjoitan kuitenkin tahtoni mukaan. Tätä lausahdusta Saarinen hiukan kaventaa ja väittää, että en kirjoittaisi mitään ilman rahoitusta. Detalji ei ole sinänsä tärkeä, mutta on totta, että olen kirjoittanut lauseeni jälkeen paljon blogiini.

Olen todella tuntenut, että olisi helpointa alistua hiljaiseksi ja vaieta, jotta voisi välttää ne hyökkäykset, joita jossakin määrin tunnetun julkisen parjauksen ohessa on myös kulissien takana tehty minua vastaan. Tuloksenahan on ollut tosiasiallista kärsimystä ja uhkaa toimeentuloani vastaan. Tämä uhka on lopulta myös realisoitunut. Miksi siis en laskelmoinut kukkaroa ja jäänyt hiljaiseksi?

En alistunut kristillisen vakaumuksen tähden

Tärkein syy on kristillinen vakaumukseni: Tässä seison, enkä muuta voi! Kristittynä olen vuosikymmenien opetustyön jälkeen itsekin oppinut, että palkan avulla ei mitata koko elämän autuutta, vaan joskus on sopivaa jättää tulevaisuus ja toivo Herran haltuun. Informaatioteknologian opintojen erään psykologisen opintojakson keskustelutilaisuudessa opettajani sanoi, että voin olla ”aika pelottava ja vaarallinen henkilö”, koska ”sinua ei voi kukistaa ja alistaa, vaan voit uudistua ja muuttua yhä uudestaan tilanteen ehtojen ja vaatimusten mukaisesti”. Sitä kutsutaan kai kristillisesti toivoksi tavallisemmin, että ihminen löytää toivon ihan kaikissa oloissa. Toissa viikolla ei ollut yhtään euroa taskussa eikä tilillä, ei ollut rahaa edes metrolippua varten, mutta se ei estänyt minulta iloa. Otin polkupyörän, kotona olin tehnyt teetä juomapulloon, ajoin polkupyörällä Mustikkamaalle ja luin Pushkinin kirjaa, jonka olin ostanut Pietarissa jo pari vuotta sitten. Se päivä meni ilman ruokaa ongelmattomasti, koska rasvaa olin kerännyt talven aikana turvakseni. Olin iloinen, onnellinen ja vapaa! Sittemmin siirsin joustoluotolta ja visakortilta rahaa käyttötilille, jotta syöntiä ei tarvinnut säännöstellä.

Lisäksi evankelisluterilainen kirkko ei ole outojen pyrkimystensä tähden suinkaan hengellisesti arvioituna mikään Jumalan valtakunnan välttämätön työväline. Kaiken lisäksi seurakunnat eivät ole mitään ihannetyöyhteisöjä, vaan kokemukseni valossa kateellisuus, juonittelu ja juoruilu ovat siellä jopa hämmästyttävän suuressa määrin vaurioittavia asioita. Huomasin itse tämän erityisesti väitöskirjan jälkeen. Yllättävän määrätietoisesti työtoverit kokivat ylivoimaiseksi saapua jopa karonkkaan, johon heidät oli kutsuttu. Muistettakoon ihan tuoretta tapausta nyt työurani jälkeen - työtoveriani diakonia, jonka Pohjan seurakunnan luottamushenkilöt, työntekijät ja Pohjan ruotsinkielinen seurakunta olivat innolla potkimassa pois virasta jopa ilman irtisanomisaikaa ja –palkka. Puhuin toista vuotta sitten järkeä, ja diakoni voitti silloin irtisanomisajan ja –palkan. Sain vaatimuksia irtisanomisen puolesta, mutta vaadin ja vaadin, että pitää olla näyttöä eikä vain vaatimuksia. En voinut itse nähdä mitään näyttöä. Lopulta hallinto-oikeus totesi, että koko irtisanominen on perusteeton. Nyt olen saanut tietää, että Pohjan seurakunta tahtoisi jatkaa tappelua hallinto-oikeuden päätöstä ja laittomasti erotettua diakonia vastaan vieden asian Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Miksi seurakunnan pitäisi olla tappeleva yhteisö työntekijää vastaan, eikö pehmeämmät tunnustukset ja sovinnot kelpaisi osapuolten välillä? Kun työskentelin vuosikausia bensa-asemalla, pojat ja tytöt toki tykkäsivät välillä juoda liian kanssa, mutta kaikesta huolimatta työyhteisönä Shell oli parempi ilmapiiriltään kuin kirkko - kateellisten ihmisten yhteisö. En siis ”kaipaa” niin suuresti tuollaista seurakunnallista työyhteisöä, että virkasuhteen säilyttämiseksi luopuisin perustuslaillisista oikeuksistani!

Olen suomalaisittain poikkeuksellinen periaatteen mies, koska pidän lopulta omassa päätösvallassani säilyttää ilmaisuvapauteni. En toki ole hankala siinä mielessä, että en voisi sovitella asioita missään tilanteessa. Tässä tapauksessa vaikenemiseen ei velvoita lopulta minua sen enempää Pauli Saarisen kuin Tuomiokapitulin tai sen piispan sanat. Jos olen pohtinut vaikenevani, niin on täysin myös minun päätettävissäni, että en vaikene sittenkään! Tätä oikeutta ei ota kukaan pois minulta.

Piispahan tapasi minut huhtikuussa 2009 Espoon tuomiokapitulissa yhdessä lainoppineen asessorinsa kanssa ja esitti näkemyksen, että minun pitäisi lopettaa kaikki kirjoittelut, joissa käsittelen mm. Venäjää. Sanottakoon, että en ole ainoa kirkkoherra ja teologian tohtori, jonka Espoon tuomiokapituli potki virasta menneen vuoden aikana aika hävyttömällä tavalla. Tuollaisilla vaatimuksille vaieta perustuslaillisista oikeuksista ja tuomiokapitulin ensimmäiselle kirjalliselle varoitukselle en antanut mitään arvoa enkä anna edelleenkään tuomiokapitulin mahdollisille uusille toimenpiteille. ”Jos kumarrat minua, niin saat kaikki nämä rikkaudet”, on UT:n evankeliumista kiusauskertomuksista tunnettu saatanallinen järjestelmä, jossa luvataan ylläpito ja hyvinvointi, jotta ihminen voitaisiin alistaa.

Luen juuri Keijo Korhosen kirjaa ”Haavoitettu jättiläinen”. Ylipäätänsä nyt minulla on harvinainen etuoikeutettu mahdollisuus lukea lukuisia kirjoja, joihin ei aiemmin ollut aikaa. Kaikessa USA-kriittisyydessään Korhonen näkee kuitenkin jotakin myönteisempää USA:ssa kuin Suomessa – ja se koskee tiedonvälitystä: ”Suomessa lehdistö on vanhastaan tottunut holhoukseen ja tietojen siivilöintiin ja jossa julkinen sana nyt nöyrästi myötäilee hallituksen EU-politiikkaa. Muka kansakunnan edun nimissä. USA ei ole, kuten Suomi, yhden ainoan sillä kertaa oikean mielipiteen maa. Siinä on oleellinen ero maiden välillä” (s. 146).

Lopulta jäähyväisiä kirkkoherran viralle helpotti tietämykseni julkiselta keskustelulta pääasiassa piilossa olevista talouskeskusteluista, joissa kirkon päättäjät ovat kauhuissaan seurakuntien hallintorakenteen tulevaisuudesta kirkollisveron jatkuvan vähenemisen tähden. Talousihmisenä olen kai ikään kuin rotta, joka osaa tunnistaa hukkuvan laivan.


Luovu rikkauden himosta, tulet rohkean vapaaksi


Saarinen viitta melkoiseen fantasiaan ”papin pelastustilistä, josta tohtori [Johan Bäckman] jakaa ruplia mieltymyksensä mukaan”. Asetelma on kerrassaan sairas Saarisen kirjoituksessa, mutta jokainen lukija ei välttämättä näe tilanteen outoutta. Ensinnäkään Bäckmanilla ei ole mahdollisesti rahoja ja vielä vähemmän velvollisuutta elättää kaikkia aikuisia ihmisiä, joita Suomessa antifasisteiksi ehkä luetaan.

Toiseksi en koe Bäckmania mitenkään johtajakseni hänen julkisesta tunnettavuudestaan ja kunnioitetuista näkemyksistään huolimatta. Olen monissa detaljeissa ja painotuksissa hiukan erilainen, vaikka päälinjoissa varsin samoilla linjoilla. Koen Neuvostoliiton kriittisemmin kuin ilmeisemmin kukaan muu Suomen antifasisti. Hän on myös itseäni nuorempi mies, mielestäni myös kokemattomampi. Pidän omaa koulutustani kahden ja puolen tutkinnon tähden vertailukelpoisena hänen koulutukseensa verrattuna, jota en mitenkään väheksy. Joka tapauksessa koen syvää vastenmielisyyttä Saarisen väittämästä asetelmasta, että etsisin pelastavaa rahoittavaa emoa jostakin nimeltä mainitusta henkilöstä. Se ei sovi yksinkertaisesti persoonallisuuteeni. En ole narsismiteorian valossa arvioitu ”ideaali-nälkäinen”. En näe myöskään Bäckmania ”peili-nälkäisenä”, vaan hän tunnetusti tahtoo kunkin antifasistin omaa toimeliaisuutta ja menestystä.

Olen sanoutunut etäämmälle sellaisista ryhmittymistä, jotka tahtoisivat hallita kirjoittamiseni vapautta ja perustuslaillisia oikeuksiani. En ole lähtenyt mukaan Suomen työväenpuolueen (STP) toimintaan, vaikka monet ystäväni ovat siellä ja vaikka puolueen toiminnassa on useita hyviä pyrkimyksiä. En koe mielihyvää puolueessa esiintyvästä Putin-kriittisyydestä. Itselläni on myös homoseksuaalisuuteen perinteinen kristillinen vakaumus, ei aggressiivinen vaan paheksuva, mutta STP ry. pysyttelee sillä tavalla neutraalina asian johdosta, ettei STP sovi minun aatemaailmaani. Poliittisesti olen kansallisesti älykkään globaalin kapitalismin puolustaja, kommunistit eivät edusta talousnäkemystäni. En ole läpeensä USA-vihamielinen, en myöskään Israel-vihamielinen, kun taas sellaisia näkemyksiä on aivan tarpeettoman paljon (ääri)vasemmiston keskuudessa. Pysyttelen siis yhteydessä eri henkilöihin ja yhteisöihin, mutta en halua jäädä peili-nälkäisen -asemaan ja luopua tietystä itsenäisyydestäni.


Kirjoitin väitöskirjani sivulla 70 George Postin tutkimuksesta, jossa hän esitteli narsistista persoonallisuutta. Narsismikuvauksessaan Post liittyi Heinz Kohutin, Otto Kernbergin ja Vamik Volkamin käsitteisiin: ”Post liittää karismaattisen johtajan ”peili-nälkäiseen” (mirror-hungry) persoonallisuuteen ja karismaattisen seuraajan ”ideaali-nälkäiseen” (ideal-hungry) persoonallisuuteen. Johtajan suuruuden hullu omnipotenssi vetoaa ideaali-nälkäisiin seuraajiin. Johtajan magnetismi johtaa ryhmää kollektiiviseen regressioon, jossa johtajaa pidetään superihmisenä. Seuraajat uskovat sokeasti johtajan väitteet. Kriisin aikana yksilöt regressoituvat johtajan johdettavaksi fragmentoituneen tai heikon minän rakenteen tähden. Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät yksilöt liittyvät karismaattisiin uskonnollisin ryhmiin. Postin mukaan narsistinen transferenssi on läsnä kaikissa karismaattisissa johtaja-seuraaja –suhteissa, joissakin karismaattisissa suhteissa se on jopa hyvin ratkaiseva determinantti” (Juha Molari 2009:70).


Suomessa on sosiaaliturva, joka pitää ihmisen hengissä, jos tältä lähtee toimeentulo. Tätä sosiaalista turvaa ei ole sidottu tietynlaiseen vakaumuksellisuuteen. Tämä lupaus antaa tietyn lupauksen säilyttää mielenrauha jopa minulle, joka ei ole koskaan kuulunut mihinkään ammattiliittoon ja sen antamiien oikeuksien piiriin. Työkykyinen ihminen voi tehdä myös muita tehtäviä kuin niitä, mitä hän on vuosikaudet tehnyt. Sellaisen henkisen perinnön olen oppinut kodistani, jossa arvostetaan työntekoa. Olen minä tehnyt vuosikymmenien aikana töitä mm. metsätöissä, bensa-asemalla ja konsulttina. Pappisviran hoitaminen ei ole ainoa elämisen ehto, joten ei ole mitään syytä pelätä tulevaisuuden puolesta. Elanto voi olla pieni ja niukka, mutta natsit eivät voi pakottaa minua tiettyyn alistumiseen ns. ammatillisen kunnian ja palkan avulla. En kiellä itseltäni myöskään ruumiillista työtä, jossa hiki vuotaa ansaittavaa leipää varten.

Yksi yleinen harha on, että tiettyä niukkaa tai keskiluokkaista toimeentuloa varjellen annamme itsemme näivettyä henkisesti, sillä pelkäämme jäävän täysin turvattomaksi, jos aatteemme vuoksi joku hyökkää palkkaamme vastaan! Maailmahan on tosiasiassa täynnä työtä, joka odottaa tekijäänsä! Tein joskus 90-luvun alussa väitöskirjaa kyynikoista, jotka opettivat ihmisen löytävän röyhkeän vapauden ja rohkeuden, kun nämä uskaltavat luopua rakkaudesta ja himosta rahaan sekä suostuvat tarvittaessa köyhyyteen. Ehkä kyynikot ymmärsivät jonkinlaisen likiarvon asioiden luonteesta.

Taas ei pidä tulkita sanoja periaatteelliseksi ehdottomuudeksi, jossa vannoisin ikuisen askeettisen köyhyyden lupauksen! Jos saan euroja, dollareita tai ruplia jostakin, otan ne ilolla vastaan: kyllä työ ja siitä saatava palkka kelpaavat minulla.




- - - - - - -



No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com or juhamolari-ÄT-mail.ru (см. -ÄT- = @). In principle, you could discuss with me in Facebook

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

Juha Molari -mail.ru -blog

Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)

СМИ и Юха Молaри (коллекция)