sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Saksalaisten ja suomalaisten toimittama Leningradin piiritys oli maailman historian julmin sotatoimi


Tänään menin rannalle autolla. Olin ostanut parilla kymmenellä eurolla bensaa. Selkäni oli myös niin kipeä, että en viitsinyt polkea pyörällä. Antifasisti pappi oli heitetty työttömyyteen Suomen luterilaisesta kirkosta, joten tähän rannalla lueskeluun oli mahdollisuus sunnuntaipäivänä aivan poikkeuksellisesti. Eihän sitä saa Suomessa arvostella revansistista organisaatiota ProKarelia ja laillista organisaatiota Kavkaz Center!

Tällä kertaa hyvää lukemista oli taas kerran mukanani. Luin uudestaan jo aiemmin lukemani kaksi kirjaa. Jatkosodan alusta kuluneet 70 vuotta antavat aihetta kerrata niitä syitä, miksi Suomi oli sotaan syyllinen osapuoli, vaikka Suomen television tekstitelevisiosta sain lukea kertomusta, jossa Suomi oli irrotettu Saksan Barbarossa-suunnitelman sotatoimista ja kaikki alkoi ikään kuin vasta Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomeen 25. kesäkuuta 1941. Ystävä soitti Kuopiosta ja kertoi, että Savon Sanomissa oli ollut mielenkiintoinen kirjoitus Jatkosodan luonteesta.

Älköön näitä tiettyjen faktojen kertausta pidettäkö näyttönä "stalinismista", sillä en todellakaan ihaile Josef Stalinia ja hänen hirmutekojaan, en myöskään Neuvostoliittoa. Tosiasioiden tunnistaminen ei voi olla kiinni siitä, että Stalinia ei ole tiettyjen hirmutekojen tähden aiheellista kunnioittaa. Suomi oli osallinen hirmutekoihin, joita ei ole kaunisteleminen. Leningradin piiritys on lajissaan julmuutta, joka on aivan Stalinin hurjimpien tekojen kaltainen, jopa maailman historian mitassa ainutlaatuista sadismissaan. Suomi ja Saksa tekivät nyt nuo julmuudet. Niitä julmuuksia ei pidä viherpestä sankarilliseksi erillissodaksi ikään kuin suomalaisen kodin, uskonnon ja isänmaan hyväksi! Leningradin piiritys oli puhdasta pirun palvontaan, jonka harjoittamista astrologien ym. avustamana sekä Mannerheim että Ryti harjoittivat kristillisen uskon sijasta.

David M. Glantz, 900 kauhun päivää – Leningradin piiritys 1941-1944, oli yhä koskettava teos, vaikka joukko-osastojen seikkaperäisiä siirtoja ja taisteluja yksityiskohtaisten karttatietojen äärellä en jaksakaan seurata. Tämän kirjan olin ostanut vuosia sitten venäjänkielisenä käännöksenä ( Дэвид Гланц, Блокада Ленинграда 1941-1944; David Glantz, Leningrad city under siege 1941-1944 [2007]).), mutta vuosi sitten löytyi kirjakaupasta myös suomalainen käännös. Toinen kirja on Tenho Pimiän Sotasaalista Itä-Karjalasta – Suomalaistutkijat miehitetyillä alueilla 1941-1944. Soitin Pimiälle vuosi sitten, koska suunnittelin hänen tutkimuksestaan tehtävää lehtijuttua. Tuo suunnitelma kariutui, kun suhteeni mainittuun sanomalehteen etääntyivät.



Mannerheim olisi pitänyt ilmeisesti hirttää sotarikollisena Nürnbergin tuomioistuimen päätöksellä?

Glantzin kirjan johdantosanat ovat Lasse Laaksosen tekstiä. Paavo Talvelan, Mannerheimin läheisimpien ja tärkeimpien kenraalien, mukaan Mannerheim olisi suunnitellut erityisen iskuryhmän muodostamista Leningradin suuntaan hyökkäämistä varten, ja tarjonnut sen komentajan paikkaa talvisodassa hyökkäävissä sotatoimissa kunnostautuneelle Talvelalle. Julkisen kansallisen maineen puhdistusoperaation jälkeenhän Mannerheimilla ei ole ollut mitään pahoja suunnitelmia Leningradia vastaan. Siksi Talvelan väite on kiinnostava. Laaksonen pistää Talvelan väitteen pelkästään kenraalin henkilökohtaisen ylpeilyn tiliin. Hiukan epäilen tulkintaa. Voittiko Talvela mitään siitä, että hän paljasti ”ylpeästi” oman roolinsa tuollaisen suunnitelman keskeisenä tahona? Missä määrin Mannerheimista saatu kaunis tulkinta on poliittisen viherpesun tulosta, jossa Mannerheimin omia piruja ei päästetä enää näkyviin? Kenraalin lauseen tulkinta myöhemmän sukupolven kommentaattorin pätevyydellä ikään kuin kenraali asiasta osallisena ”ylitulkitsee” Mannerheimin pohdintoja on varsin arveluttava? Eikö sotatilanteisiin itse osallistuneella kenraalilla, Mannerheimin pohdintojen silminnäkijällä ja aidolla keskustelukumppanilla ole paremmat edellytykset tunnistaa, mitä Mannerheim tahtoi kuin vuonna 1968 syntyneellä historiantutkijalla?

Natsi-papeilta olisi pitänyt ottaa pois pappisvirka?

Jos Mannerheimia olisi pitänyt uskaltaa arvioida kriittisemmin sen sijaan että hänen teoistaan ja kirjoituksistaan toimitettiin "viherpesty" aineisto, olisi myös piispa Erkki Kansanaholta ja vastaavilta AKS-papeilta pitänyt viedä pappeuden oikeudet sen jälkeen, kun kävi ilmeiseksi, etteivät nämä miehet edes kadu vihamielistä toimintaansa venäläisiä ja Venäjää vastaan. Kovin monet suomalaispapit antoivat reaalisesti uskollisuusvalansa Hitlerille. Sen sijaan että näitä olisi rangaistu, heidät palkittiin vielä sodan päätyttyäkin Suomessa!

Elokuussa 1938 Rafael Gyllenberg meni Saksaan natsistiseen Luther-Akatemiaan, jossa sitemmin Gyllenberg eräänä päivänä saarnasi ja piti fasistien rakkauden virittäneen rukouksen: "Herra - siunaa Saksan kansaa ja sen Johtajaa! Herra, Sinä olet varjellut Saksaa sen jälleenrakentamisessa ja Adolf Hitleriä hänen poliittisessa taistelussaan ja haluat antaa sille armosi. Amen.” Gyllenberg ylisti Saksan valtakunnankansleria. Hänestä tuli sopiva kirkonmies, joka sai tehdä päätöksiä, ketkä pääsivät Luther-akatemian opintoihin. Antti Puukko sai opinto-oikeuden Luther-akatemiassa: professori Puukon johdolla Aarre Lauha – Luther-akatemian opiskelija – valmisti opinnäytetyönsä siitä, miten Raamatusta löytyy ennustus pohjoisesta herrakansasta (Annales Academiae Scientiarum Fennicae, B XLIX,2 Aarre Lauha: "Zaphon. Der Norden und die Nordvölker im Alten Testament." Helsinki 1943). Aarre Lauha toimi Helsingin hiippakunnan piispana 1964-1972. Hän toimi tätä ennen mm. Kotimaa-lehden päätoimittajana 1958-1964 ja Helsingin yliopistolla professorina. Piispa Lauha kuoli 3.5.1988.

Pyhäksi ristiretkeksi markkinoidun jatkosodan aikana miehitetyssä Petroskoissa suomalaissotilaat tyydyttivät väkivaltaisesti seksuaalisia halujaan paikallisiin naisiin, venäläisvihollisiin, mistä seurauksena 45 % lapsista syntyi aviottomana isän ollessa suomalaissotilas. Miehitetylle alueelle Petroskoihin syntyi suomalaissotilaita varten iso bordelli. Saksalaisilla oli rintamabordelleja pesulajunissa. Veikko Pystynen kertoo itsekin nähneensä, miten Punaisen Ristin koppiauto toimi naima-autona, jossa miehiä oli jonossa, kullakin vuorojärjestykset (Näre 2008:364). Pyhää ristiretkeä tekevät suomalaiset sotilaat tosiasiassa raiskasivat vihollisnaisen ruumiitakin (ks. Näre 2008: 366).

Suur-Suomen rakentajien fasistinen rotuoppi

Tenho Pimiän väitöskirjatutkimukseen pohjautuva kirja alkaa koskettavalla suomalaisnäkökulmalla tapahtumien alkuun: ”Toisen maailmansodan kynnyksellä Suomessa haaveiltiin suuria. Unelmaa suomensukuiset kansansirpaleet yhdistävästä Suur-Suomesta oli ryhdytty rakentaman todeksi. Hanke vaikutti uhkarohkealta, mutta ratkaisevan askeleen ottamista helpotti vahvan liittolaisen, Saksan, tuki. Sotaretkeä kannatteleva kehyskertomus kiedottiin Suomen suvun uljaan menneisyyden ympärille. Isänmaalle suotuisan rajalinjan ohessa aluevaltauksen oikeutuksena toimi itärajantakaisen väestön pelastaminen kommunismilta. Siitä huolimatta vain ani harvoin pelastuksen kohteena olleet kokivat hankkeen omakseen. Kuten usein käy, miehittäjän kulkueessa pelastetuille jää sivustaseuraajan osa. Kaikkina aikoina sotaretkillä on hyvistä aikeista huolimatta sorruttu inhimillisesti ottaen vähintäänkin harkitsemattomiin ja toisinaan anteeksiantamattomiin ylilyöntiteihin, jotka eivät ansaitse tulla puolustelluiksi” (Pimiä, s. 9).

Glantzin mukaan Leningrad oli bolševismin kehto. Siksi oli luonnollista, että Saksan natsidiktaattori Adolf Hitler nosti sen Neuvostoliittoon kohdistuneen hyökkäyksen ja maan valtauksen pääkohteeksi. Venäjän vuosisatainen taistelu pääsystä Itämerelle päättyi myöskin Pietarin rakentamiseen. Saksan führer valitsi Leningradin ensisijaiseksi kohteekseen Operaatio Barbarossassa, koska hän uskoi, että Leningradin valtaus – ja tarvittaessa tuhoaminen – oli välttämätöntä Neuvostoliiton ja sen johtaman kansainvälisen bolševismin hävittämiselle. Adolf Hitlerin Operaatio Barbarossaa koskevat suunnitelmat esiteltiin Führerin käskyssä numero 21., joka annettiin 18. joulukuuta 1940. Siinä Leningrad, Moskova ja Kiova määriteltiin Wehrmachtin kolmeksi ensisijaiseksi kohteeksi. Voisimme kärjistäen ja pelkistäen tehdä johtopäätös, ettei jatkosota alkanut 25. kesäkuuta 1941, vaan 18. joulukuuta 1940 Adolf Hitlerin suunnitelmassa, johon rintarottingilla suomalainen pienilukuinen poliittinen eliitti liittyi.

Pimiä liittää Suur-Suomen sotaretken lähtökohdan siihen, miten presidentti Risto Ryti oli aloittanut jo aiemmin keväällä 1940 hankkeen, jonka tarkoituksena oli tieteellisin argumentein selvittää saksalaisille Itä-Karjalan ja Kuolan alueen kuuluminen Suomeen. Keväällä 1941 tartuttiin erilaisten rajavaihtoehtojen kimppuun etnografisin perustein. Historioitsija Jalmari Jaakkola, avustajinaan tohtori Reino Castren ja maisteri Eino Leskinen ja Keijo Loimu, selvitti, että lukuisat etnografiset seikat ja Itä-Karjalan alun alkaen Länsi-Suomesta vaeltanut Kalevalarunous osoittivat, että miehitettävä alue kuuluu Suomelle. Suomen toimittamalla miehitysalueella pitikin toteuttaa tieteellisiä tutkimuksia, jotka seurasivat hyvin heimoaktivistien jo 1930-luvulla muotoilemia rodullisia näkemyksiä. Työ suomenheimolaisuuden parissa tähtäsi vangittujen kansojen vapauttamisen uutta Suur-Suomea varten. Sakari Pälsi oli vapautti Itä-Karjalaa itäisen ikeen alta jo vuonna 1922. Kansanmusiikin tutkija A.O. Väisänen oli osallistunut vuonna 1918 heimosotaretkiin Ilmari Kiannon kanssa. Suomalainen heimokulttuurin tutkimusintressi liittyi kiinteästi Saksassa vuonna 1927 aloitettuun perinnepelastusoperaatioon, kansantieteelliseen kartastointihankkeeseen ”Atla der Deutschen Volskunde”. Kansallissosialistien korkeimmassa johdossa tunnettiin kunnioitusta Kalevalaa ja karjalaista kulttuuria kohtaan. 1930-luvulla Heinrich Himmlerin johtaman Ahnenerbe-instituutin palveluksessa työskennelleet tutkijat selvittivät suomalaisheimojen kulttuuria Karjalassa. Samanaikaisesti 1930-luvulla ylioppilasnuoriso innostui ”pirua ja ryssää vastaan” Akateemisen Karjala-Seuran ja muiden samanhenkisten järjestöjen toiminnassa.

Jatkosodan välittöminä syinä ja tekijöinä ei tietenkään sovi unohtaa 18. kesäkuuta 1941, jolloin Suomen ilmavoimien lentokoneisiin maalattiin Saksan itärintaman tunnukset. 22. kesäkuuta 1941 Saksa aloitti hyökkäyksen. Natsi-Saksa käytti aiemmin sovitun mukaisesti aseveljensä ja liittolaisensa Suomen ilmatilaa ja lentokenttiä Neuvostoliiton pommittamiseen. Natsi-Saksan SS-Divisioona Nord aloitti 7. kesäkuuta marssin Norjasta Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. 8 000-9 000 miehen vahvuisen natsidivisioonan ohimarssi kesti 10 tuntia ja saapui Rovaniemellä 10. kesäkuuta. 40 600 miehen vahvuiset natsijoukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, josta ne aloittivat 18.6.1941 siirtymisen kohti Sallaa. Yleisradion Lahden, Turun ja Oulun radiomastoihin asennettiin 21. kesäkuuta automaattiset morsetuslaitteet saksalaisten pommikoneiden radiosuunnistusta varten. 21-22.6.1941 Itä-Preussin natsijoukkojen sotakoneet käyttivät Suomen ilmatilaa ja lentokenttiä taisteluun Neuvostoliittoa vastaan. Suomen sodanjohto määräsi 17. kesäkuuta sukellusvenelaivueen Viron rannikon miinoittamiseen ja 21. kesäkuuta sukellusvenelaivue toteutti tehtävänsä. 22. kesäkuuta miinoitus ulotettiin Tallinnan edustalle. 22.6.1941 Adolf Hitler julisti klo 6.00 radiossa Suomen taistelevan liitossa – im Bunde – Saksan kanssa, mikä kertoi jo alusta alkaen kansainvälisesti ilmeisen tosiasiallisen tilan Suomen syyllisyydestä operaatio Barbarossaan ja sen myötä jatkosotaan ja Leningradin kokemiin hirvittävyyksiin.

Pimiä ei keskity Risto Rytin vihamieliseen luonteeseen tarkemmin, mutta Rytin asenteiden pitkä historia on aiheellista muistaa jatkosodan taustatekijänä. Jo Suomen sisällissodan jälkeisissä eduskuntakeskusteluissa Ryti korosti, että punaisten saamat rangaistukset olivat liian lieviä. Hänen mielestään armahdus olisi ikään kuin lain ja laillisesti syntyneen oikeustilan syrjäyttämistä, minkä tähden se rappeuttaisi moraalisesti yhteiskuntaa. Ryti oli kiivaassa väittelyssä jopa omien puoluetovereidensa kanssa. Tässä keskustelussa Ryti paljasti myös käsityksensä, jonka mukaan Neuvosto-Venäjä oli hänen mukaansa maailmansairaus, jonka tuhoutuminen voisi ainoastaan jotenkin tyynyttää suomalaisen työväestön mielet!
Tehtäköön tässä maassa [Suomessa] mitä tahansa, mentäköön myönnytyksissä kuinka pitkälle hyvänsä, sen [työväestön] mielet tulevat aina olemaan kuohuksissa, ja se ei koskaan tule tyyntymään niin kauan kuin olot rajan takana [Neuvosto-Venäjällä] eivät ole järjestäytyneet ja nykyinen maailmansairaus [kommunismi] parantunut”.

Ryti piti kesällä 1941 tunnetun radiopuheensa, jossa hän ylisti karaistuneita puolustusvoimia, jotka ovat nyt paremmin aseistetut ja varustetut kuin viime sodassa. Ryti painotti idän painetta, ”ikuista uhkaa”, joka olisi ”hävitettävä”, jotta ”tulevat sukupolvet olisivat onnellisia” ja saisivat elää rauhassa. Puhe päättyi ”kohtalon Herraan, jonka käsissä kansamme elämä on: johdattakoon meitä ja vieköön taistelumme lopulliseen voittoon”. Ryti ajoi idänpoliittista kokonaisratkaisua, Neuvostoliiton perusteellista tuhoamista. Sitä varten hän kertoi avoimesti, että ”Saksa on ainoa valtio, joka tätä nykyä pystyy lyömään Venäjän”. Valtioarkiston Risto Ryti –muistiinpanoissa vuodelta 1942 (10) on Suomen tasavallan presidentin rasistinen kuvaus Neuvostoliitosta: hänen mukaansa Neuvostoliiton kansa elää ”köyhyydessä ja kurjuudessa, petoksen ja valheen ilmapiirissä, määrättömän terrorin ja mielivallan alaisena. - - - Siviiliväestökin Pietarissa saakoon kuolla, sillä venäläiset ovat niin kovin epäluotettavia ja kavalia, ettei heitä ole syytä säästää.”

Lopulta Suomen suorittaman miehityksen aikana syys-lokakuussa 1942 Äänesniemellä sotilashallinnon käskystä toteutettiin antropologinen tutkimus, jossa rotukatsannon valossa arvioitiin väestön asemaa uudessa Suur-Suomessa. Anatomian professori, lääkintämajuri Niilo Pesonen teki johtopäätöksen sotilashallinnon päätöksentekoa varten, että tutkitun väestön liittäminen "kansalliseen väestöömme ei tuo kansaamme vieraita rotuaineksia - - - pitäisin mainitun väestön liittämistä Suur-Suomen väestöön erittäin luonnollisena ja oikeaan osuneena toimenpiteenä” (professorin sitaatti Pimiän teoksesta s. 103).

Rodullinen puhdistus alkoi tietysti jo Suomalais-saksalaisen sivistysseuran avulla heti sisällissodan aikana valkoisten ja saksalaisten yhteisymmärryksessä. Tämä puhdistustyön suuri mestari oli Suomessa Yrjö Reenpää - sukulaismies Heikki Reenpäälle, joiden alakerrassa asui Eljas Erkko, joka kehitti jo Tallinnassa vuonna 1924 suunnitelmia, jotka muistuttivat natsien sittemmin tekemiä Leningradin piirityksen ja Barbarossa-suunnitelman sisältöjä. Heikki Reenpää - Pro Karelian puhemies ja rahoittaja - osallistuikin jatkosodassa nuorena vapaaehtoisena upseerina Suomen asevoimien tehtäviä laajempaan aktiivisuuteen ns. Elämän tien katkaisussa.

Rodullisia asioita suomalaiset selvittivät erityisesti sotavankitutkimusten avulla: lapsuuteni kylän laitamilla – Savonlinnan Aholahdessa - on yhä nähtävissä mainitun rasistisen ja suomensukuisuutta ylimpänä arviointikriteerinä käyttävän kategorisoinnin näkyvimmät hedelmät. Pimiä kirjoittaa, että ”Sotavankileiri n:o 21:een oli sijoitettu yhteensä noin 2500 heimosukulaiseksi luokiteltua sotavankia” (s. 213). Suomenheimoisten sotavankien ravitsemus- ja terveyshuolto-olosuhteet olivat muita vankiryhmiä paremmat. Näille vangeille annettiin opetusta suomen kielestä.

Kuva: Savonlinnan Aholahdesta vanhan vankikorsun paikka


Maailman historian julmin sotatoimi



22. syyskuuta 1941 julkaistussa Saksan käskyssä todettiin: ”Führer on päättänyt hävittää Pietarin kaupungin maan päältä. Minulla ei ole mitään kiinnostusta säilyttää tätä suurta kaupunkia Neuvosto-Venäjän kukistumisen jälkeen. [- - ] Ehdotamme kaupungin tiukkaa saartamista ja sen hävittämistä maan päältä tykistön ja jatkuvien ilmapommitusten avulla”.

Joulukuussa 1941 menehtyi yhtä monta ihmistä Leningradissa keripukkiin ja aliravitsemukseen kuin koko vuonna 1940. Tammikuussa 1942 tauteihin ja nälänhätään menehtyi päivittäin noin 4000 henkeä. Kun nälänhätä alkoi marraskuussa, kuolonuhreja oli Leningradissa 10 000. Joulukuussa 1941 luku oli jo 50 000 ja tammikuussa 1942 peräti 120 000. C-vitamiinin puute aliravitsemuksen seurauksena ei tuonut vain yleistä väsymystä ja heikotusta, vaan reisiin ja sääriin alkoi tulla läikkiä, nivelissä oli valtavia särkyjä, ikenet muuttuivat sienimäiseksi ja limakalvot vuotivat verta niilläkin, jotka eivät (vielä) kuolleet. Ihmiset menettivät hampaansa. Ihon karvatuppien ympäristöt olivat violetin väristä värjääntyneet verenpurkaumien tähden. Kuume vaivasi liki jokaista Leningradin asukasta. Pienikin kosketus aiheutti mustelmia. Takamukset olivat täynnä veren purkaumia, jos oli istunut pienen hetken. Makuupotilaiden selät ja kyljet olivat mustuneet purkautumien tähden. Maata oli mahdoton, istua ei voinut, mutta seistessä verenpaine laski ja pyörtymiset ja oksentelut olivat tavallisia. Lasten jalkaterät kiertyivät voimakkaasti ulospäin.

Kuva: Keripukki

Hitlerin Barbarossan ja Suomen jatkosodan alkamisen jälkeen Leningradin siviiliväestöstä oli kuollut ainakin 620 000 henkeä 1. heinäkuuta 1942 mennessä. Sotilasuhrien osalta virallisten tilastojen mukaan puna-armeija ja Itämeren Laivasto menettivät 344 926 henkeä 10. heinäkuuta-30. syyskuuta 1941. Leningradin taistelujen ensimmäisen vuoden tappiot nousevat yli 500 000 sotilaaseen ja kuolleiden siviilien ja kaatuneiden sotilaiden määrän yli 1,1 miljoonaan henkeen. Glantz (s. 150) tekee seikkaperäiset laskelmat, joista ilmenee, että Leningradista käyty taistelu ja siihen talvella liittynyt Saksan ja Suomen toteuttama saarto Leningradia vastaan on koko historian kauhein ja eniten uhreja vaatinut piiritys. Sodan jälkeen järjestettyä Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntiä varten tutkimuksia suorittanut erityiskomissio arvio, että piiritys aiheutti 642 000 siviilin kuoleman, mutta tämä luku on arvioiden ehdoton alapää. Glantzin varovaisen arvion mukaan Leningradin alueen taistelujen menetykset olivat sodan loppuessa nousseet 1017881 kaatuneeseen, kadonneeseen tai vangiksi joutuneeseen ja 2418185 haavoittuneeseen tai sairastuneeseen sotilaaseen. Leningradin taistelujen aikaiset sotilaiden ja siviilien kuolemat nousevat kauhistuttavaan 1,6-2,0 miljoonaan henkeen. Glantz päättää kirjansa koskettavaan vertailuun: ”Tämä tarkoittaa sitä, että yhden kaupungin puolustaminen maksoi kuusi kertaa enemmän ihmishenkiä kuin Yhdysvallat menetti koko toisen maailmansodan aikana” (s. 306).

Saksan ja Suomen odottamattomalle epäonnistumisella Leningradin valtauksessa syyskuussa-lokakuussa 1941 oli laajakantoisia seurauksia. Ensimmäistä kertaa koko toisen maailmansodan aikana saksalainen salamasodan oppi ei toiminut. Pohjoisen Armeijaryhmän epäonnistuminen Leningradin edustalla pakotti Hitlerin muuttamaan Barbarossan strategiaa, mikä heikensi lopulta saksalaisten pääiskua kohti Moskovaa kenties kohtalokkaalla tavalla.




- - - - - - -



No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com or juhamolari-ÄT-mail.ru (см. -ÄT- = @). In principle, you could discuss with me in Facebook

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

Juha Molari -mail.ru -blog

Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)

СМИ и Юха Молaри (коллекция)