tiistai 15. marraskuuta 2011

Itsemurha

Vähän yli vuosi sitten nainen soitti minulle. Ääni oli käheä, tupakkanaisen tumma ääni, mutta puhe oli asiallisesti selkeää ja määrätietoista, ajatus järkevä. ”Anne”, tämä nainen, asui toisen seurakunnan alueella ja oli sairaalassa kolmannen seurakunnan alueella. Olin siihen aikaan vielä evankelisluterilaisen seurakunnan jäsen ja toimin Pohjan suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana. Nykyään olen Venäjän ortodoksisen seurakunnan jäsen. Tämä nainen oli saanut ilmeisemmin henkistä tukea kotiseurakuntansa diakoniasta, ainakin hänen äitinsä hautajaisissa diakoni oli paikalla, vaikka ei ennättänyt muistotilaisuuteen. Nyt apua ei tullut mitenkään lukuisista yhteydenotoista huolimatta.

Nainen olisi tahtonut keskustella. Jo puhelimessa murheeksi paljastui myös, että hänen äitinsä oli heikossa kunnossa erään toisen alueen palvelutalossa. Tytär ja äiti eivät olleet nähneet hyvin pitkään aikaan toisiansa. Anne kertoi soittaneensa vaikeuksissaan oman seurakuntansa papeille ja diakoneille sekä sairaalansa alueen seurakunnan papeille. Kaikilla oli kiire, mitenkään tapaaminen ei ollut edes mahdollista.

Anne soitti minulle, koska ilmeisemmin joku pappi oli neuvonut kääntymään minun puoleeni. Tuon papin uskomuksen mukaan asuisin ja toimisin sittenkin Suomessa, vaikka tuomiokapitulin samaan aikaan valmistuneen "raportin" (so. pelkkä epärehellinen panetteluteksti) mukaan asuisin mahdollisesti jossakin tuntemattomassa kohteessa kaukana Venäjällä. Minulla ei ollut edellytyksiä tavata juuri keskiviikkona, mutta kysyin tapaamisen mahdollisuutta parin päivän kuluttua. Sovin, että tulen perjantaina hänen luokseen sairaalaan. Ylipäätänsä joskus tekee hyvää henkisesti, jos tapaamisen sopii seuraavaksi tai sitä seuraavaksi päiväksi: odotuksen aikana ihminen itse jäsentelee tunteitaan tietoisesti ja tiedostamattaan. Tapaaminen ei saa jäädä liian kauaksi, jotta välinpitämättömyyden tunne ei synny vaikutelmaksi.

Lupasin puhelimessa, että vien autollani tyttären äitinsä luo, mikäli sairaalalle sopii. Anne oli hämmästynyt iloisesti tästä mahdollisuudesta. Autoni riitti juuri ja juuri kyydittämiseen, koska tytär oli pysyvästi pyörätuolissa. Hän kertoi yrittäneensä itsemurhaa muutama vuosi sitten. Nyt Anne oli menettänyt molemmat jalkansa. Lisäksi sokeritauti piti hänet heikkona. Ajatus oli kuitenkin terävä. Elämänhalu oli hiipunut. Yhteiskunnallisesti valveutunut ja tiedostava nainen luki säännöllisesti lehdet ja katsoi uutiset. Hän tiesi enemmän kuin ymmärrämme usein heikoista lähimmäisistämme. Heikko fyysinen kunto ja suru eivät osoita, että henkilö ei tietäisi maailman tapahtumista siinä kuin me itse ymmärrämme.

Anne oli erittäin onnellinen, että pappi ei järjestänyt vain seurakunnan varoista taksilippua, vaan tarjoutui itse kyytimieheksi äidin ja tyttären tapaamiseen. Äidin ja tyttären tapaaminen olikin koskettava. Vietimme ehtoollisen, äidin viimeisen ehtoollisen, sillä hän kuoli vain 2 viikkoa tapaamisemme jälkeen. Tytär ei kertonut äidilleen jalkojensa menettämisestä. Äidin ei tarvinnut tietää kaikkea tuskaa enää tässä vaiheessa. Äiti oli myös alussa poikkeuksellisen virkeä tyttärensä tapaamisen innoittamana, kunnes alkoi vähitellen väsyä. Vein Annen takaisin omaan sairaalaansa. Olin tavannut Annen äidin muutamia kertoja jo aiemmin muussa yhteydessä. Hän muisti myös minut erään tilaisuuden johdosta, jossa hän kauneutta rakastavana naisena katseli innostuneesti Fiskarin lasivalajan muotoilemaa enkelilasiveistosta, joka oli minulla mukana. Havaitsin kaihon kaipauksen ja kysyin, että tahdotko muistoksi tämän enkeliveistoksen. Mehän annoimme samanlaisia enkeleitä eläkeläisille myös syntymäpäivinä. Annen äiti muisti vielä vuosi tapahtuman jälkeen tapahtuman, vaikka hänen muistinsa oli muutoin jo varsin sekava ja rajoittunut. Enkeli oli hänen sairasvuoteensa ikkunalaudalla, kun olin Annen kanssa käymässä.

Anne soitti pari viikkoa myöhemmin ja pyysi siunaamaan äitiään, joka oli kirjoilla naapuriseurakunnassa. Muita pappeja Anne ei tahtoisi sattuneesta syystä. Siunasin Annen äidin. Lähdin myös muistotilaisuuteen Annen pieneen kotiin, jossa olin käynyt tapaamassa muutaman kerran häntä. Tuoksu ei ollut epäilemättä minulle miellyttävin, sillä Anne oli ketjupolttaja – ja minä en pidä vaatteissani tupakan hajusta. Annen kanssa ei tarvinnut kuitenkaan mitenkään teeskennellä. Hän oli älykäs nainen, jota elämä ja hän itse olivat kovasti kolhineet. Ystävällistä vuorovaikutusta lisäsi sekin, että Anne oli hämmästyttävästi syntynyt samana päivänä kuin minä – tai jotain vastaavaa kohtalokasta oli syntymäpäivässä, kun muistelen nyt jälkikäteen.

Keväällä 2011 Anne soitti uudemman kerran. Hänen pieni asuntonsa oli tuhoutunut tulipalossa. Anne oli menettänyt muutaman vuoden aikana sekä jalkansa, äitinsä että nyt kotinsa ohessa kaiken vähäisen omaisuutensa. Virallisen selvityksen mukaan ketjupolttaja oli ollut huolimaton tulen kanssa. Tapasimme hänen väliaikaiseksi tarkoitetussa majoituspaikassaan – palvelutalossa – jossa hänen äitinsä oli viettänyt viimeiset päivänsä. Annella oli lahja minulle: sain jäljitelmän Walthamin taskukellosta Model 1857. Tämä oli naisen harrastus. Kellot eivät olleet sinänsä rahallisesti arvokkaita, kympin tai pari euroissa, mutta ne jättivät erityisen muiston. Söimme myös kakkua ja joimme teetä. Hän muisti hyvin, että en juo kahvia. Olin Annen ainoa tai lähes ainoa ystävä todella pieneksi supistuneessa ihmissuhdeverkostossa. Pahaksi onneksi minun kevättäni kuormitti myös Espoon tuomiokapituli sen sijaan että olisin voinut pitää paremmin yhteyttä näihin ihmisiin.

Ulkoisesti Anne oli ehkä yksi vähimmistä sisaristamme, näytti heikolta ja oli heikko, usein epätoivoinen ja synkkä, mutta hän oli myös hyvin valveutunut yhteiskunnan tapahtumista ja lehdistössä kerrotuista asioista. Useat kerrat hän vaati minulta lupaa, että kirjoittaisi piispa Mikko Heikalle vetoomuksen hyväkseni. Vältin keskustelua, koska pidin häntä itseään pääasiana. Vastasin, että kyllä minä selviän tavalla tai toisella – älä murehdi. En tiedä, saapuiko Annen kirjettä tai kirjeitä Espoon tuomiokapituliin.

Sain tietää, että tämä tapaamiseni jäi viimeiseksi tapaamiseksi. Espoon tuomiokapitulin vs. lakimiesasessori Ulla-Maija Halme ilmoitti puhelimessa 14.4.2011, että olen välittömästi kyseisestä päivämäärästä alkaen pidätetty virantoimituksesta Pohjan suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana ja tuomiokapituli antoi asiasta lehdistötiedotteen muutaman päivän viiveellä. Siitä päivästä alkaen minulla ei ollut ansiotuloja eikä edes rahaa matkustamisen tai bensan ostoon, jotta olisin käynyt kyseisen seurakunnan alueella autollani. Anne teki itsemurhan seuraavalla viikolla. Sain tekstiviestin Annen veljeltä, johon Annella ei ollut mitään yhteyttä. Annen joistakin papereista ja puhelimesta oli löytynyt nimeni.

(kertomuksessa etunimi on vaihdettu; henkilö ei ollut välttämättä Pohjan seurakunnasta tai lähialueelta)






- - - - - - -



No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com (см. -ÄT- = @). You can discuss with me in Facebook

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

RT blogi: It's time, my friend: it's time

Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)

СМИ и Юха Молaри (коллекция)